KOLMAS KIRJA.
Seuraavana kesänä hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen viljan hedelmöidessä Lakedaimonilaisen kuninkaan Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla Attikaan, jonka aluetta he leiriydyttyänsä hävittivät. Tapansa mukaan ryntäsivät Ateenalaisten ratsumiehet tuon tuostakin ulos kaupungista, mikäli vaan oli tilaisuutta, ja estivät kevytaseisten suuren joukon hyökkäämästä ulos leiristä ja tuottamasta tuhoa kaupungin lähiseuduille. Viivyttyänsä Attikassa niin kauan, kuin muonaa riitti, vetäytyivät Peloponneesolaiset pois ja hajosivat kukin kotikaupunkiinsa.
Heti Peloponneesolaisten hyökkäyksen jälkeen luopui Lesbos paitsi Meetymneetä Ateenalaisista. Tämän olivat Lesbolaiset jo ennen sotaa aikoneet tehdä, mutta Lakedaimonilaiset eivät olleet ottaneet heitä liittoonsa. Nyt he olivat pakotetut luopumaan, ennenkuin heidän tarkoituksensa olikaan ollut. He olisivat nimittäin tahtoneet odottaa, kunnes olisivat saaneet sulun satamiensa eteen, muurinsa valmiiksi ja laivansa rakennetuiksi, sekä kunnes jousimiehet ja muona sekä kaikki muu, jota he odottivat Pontoksesta, olisi ehtinyt saapua. Mutta nyt olivat heidän vihollisensa, Tenedolaiset ja Metymneeläiset sekä yksityisesti muutamat miehet Mytileeneeläisistakin, ollen Ateenalaisten kestivieraita, Ateenalaisille tehneet ilmoituksen kapinasta, väittäen, että Lesboksen asukkaat pakotettiin muuttamaan Mytileeneeseen, ja että kapinan valmistuksia tehtiin Lakedaimonilaisten ja heidän heimolaistensa, Boiootialaisten, kanssa. Elleivät Ateenalaiset pian ryhtyisi ehkäisemiskeinoihin, sanoivat nämät, niin menettäisivät he Lesboksen.
Mutta Ateenalaiset, joita sekä rutto että juuri silloin ankarimmillaan oleva sota kovasti rasittivat, katsoivat vaaralliseksi tehdä Lesboksen vihollisekseen, koska sillä oli suuri laivasto ja kun se oli täysissä voimissa. Sentähden he eivät ensin ottaneet uskoaksensa syytöksiä, koska mieluummin toivoivat, ettei niissä olisi perää. Mutta kun he lähettiläittensä kautta eivät saaneet Mytileeneeläisiä lakkaamaan saaren väestön muuttamisesta kaupunkiinsa eivätkä luopumaan kapinanhankkeistaan, päättivät he pelästyneinä koettaa estää heitä yrityksestään. He lähettivät äkkiarvaamatta Deiniaan pojan Kleippideen ja kahden toisen päällikön johdolla sinne 40 laivaa, jotka olivat valmiina purjehtimaan pitkin Peloponneesoksen rantoja. Ateenalaisille oli nimittäen ilmoitettu, että ulkopuolella kaupunkia vietettäisiin Maloeis Apolloonin juhla, johon kaikki Mytileeneeläiset yhteisesti ottaisivat osaa, jonka takia he arvelivat, että he ehkä äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä voisivat yllättää heidät. Jos tämä ei heiltä onnistuisi, olisi hyvä, että Mytileeneeläisiä pakotettaisiin luopumaan laivoistaan ja repimään muuriaan; elleivät he tottelisi, ilmoitettaisiin, että ryhdyttäisiin sotaan. Laivat purjehtivat siis. Ateenalaiset pidättivät kymmenen Mytileeneeläistä laivaa, jotka sattuivat olemaan heidän satamassaan, ja pitivät näiden miehistöt valvonnan alla. Mytileeneeläisille kertoi kuitenkin laivaston tulosta mies, joka karattuansa Ateenasta kulki Euboiaan ja jalkaisin käveli Geraistokseen. Siellä tapasi hän kuormalaivan valmiina purjehtimaan, ja tällä hän kolmantena päivänä Ateenasta pakenemisensa jälkeen saapui Mytileeneeseen. Mytileeneeläiset eivät menneetkään juhliin Maloeisin pyhäkköön, vaan kiiruhtivat panemaan muurit ja sataman kuntoon puolustusta varten.
Kun Ateenalaiset, jotka saapuivat vähää myöhemmin, näkivät tämän, ilmoittivat heidän päällikkönsä, mitä heille oli käsketty; mutta kun eivät Mytileeneeläiset siitä huolineet, ryhtyivät he sotatoimiin. Pakotettuina näin äkkiä varustamattomina taistelemaan, purjehtivat Mytileeneeläiset hiukan ulos satamasta ikäänkuin meritaisteluun. Kun Ateenalaiset laivat ajoivat heitä takaa, ryhtyivät he keskusteluihin niitten päällikköiden kanssa, koettaen jos mahdollista kohtuullisilla ehdoilla saada viholliset laivat viipymättä poistumaan. Tähän päälliköt suostuivat, koska pelkäsivät, etteivät he olisi kyllin voimakkaita sotimaan koko Lesbosta vastaan. Saatuansa aselevon, lähettivät Mytileeneeläiset Ateenaan muitten seurassa yhden panettelijoista, joka katui tekoansa, pyytämään heitä palauttamaan laivansa heidän satamastansa, koska Mytileeneeläiset eivät puolestaan ryhtyisi mihinkään vehkeisiin. Samalla lähettivät he salaa Ateenalaisilta laivoilta, jotka makasivat ankkurissa Maleassa pohjoispuolella kaupunkia, sanansaattajia kolmisoutulaivalla myöskin Lakedaimoniin, koskeivät luulleet lähettiläittensä saavan mitään aikaan Ateenassa. Vaivaloisen matkan päästä saapuivat lähettiläät meren yli Lakedaimoniin pyytämään heiltä apua.
Kun Ateenan lähettiläät ilman mitään tulosta palasivat kotiin, ryhtyivät Mytileeneeläiset ja muu Lesbos paitsi Meetymneetä sotavarustuksiin. Viimeksimainitut kuten myöskin Imbrolaiset ja Lemnolaiset sekä muutamat muut harvat olivat Ateenalaisten puolella. Mytileeneeläiset tekivät koko sotajoukollansa rynnäkön Ateenalaisten leiriä vastaan, ja tässä syntyi tappelu, jossa Mytileeneeläiset kyllä eivät joutuneet tappiolle, mutta vetäytyivät takaisin, koskeivät luottaneet itseensä. Sitten he eivät ryhtyneet taisteluun, vaan päättivät rauhassa odottaa apua Peloponneesoksesta ja vasta apujoukon kanssa hyökätä taisteluun. Sillä heidän luoksensa tulivat Lakoonikalainen Meleas ja Teebalainen Hermaioondas, jotka olivat lähteneet jo ennen kapinaa, mutteivät ennen Ateenalaisten tuloa saapuneet perille, vaan vasta taistelun jälkeen. Nämät kehottivat lähettämään toisen laivan ja toisia lähettiläitä heidän mukanaan, jonka he tekivätkin.
Rohkaistuina Mytileeneeläisten toimettomuudesta, kutsuivat Ateenalaiset apuun liittolaisensa, jotka sitä nopeammin saapuivat, kun näkivät, etteivät Lesbolaiset ryhtyneet mihinkään toimiin. Ateenalaiset ankkuroivat eteläpuolelle kaupunkia ja rakensivat kaksi leiriä, yhden kumpaisellekin puolelle sitä, sekä sulkivat kummankin sataman, sulkien siten meren Mytileeneeläisiltä. Nämät taasen ja muut Lesbolaiset, jotka olivat saapuneet apuun, pitivät hallussaan maa-alueen paitsi sitä vähäistä osaa, jossa Ateenalaisten leirit sijaitsivat. Malea oli oikeastaan vain piirittäjäin ankkuroimispaikka ja kauppatori. Näin taisteltiin Mytileeneen ympäristössä.
Tänä kesänä lähettivät Ateenalaiset samaan aikaan Formioonin pojan Asoopioksen johdolla 30 laivaa Peloponneesokseen Akarnaanialaisten pyynnöstä, että heille lähetettäisiin päälliköksi joku Fermioonin poika tahi sukulainen. Laivat lähtivät matkalle ja hävittivät Lakoonikan rannikkoseutuja. Myöhemmin lähetti Asoopios useimmat laivat kotia ja saapui 12 laivalla Naupaktokseen. Sittemmin nosti hän kaikki Akarnaanialaiset kapinaan ja kulki heidän kanssansa Oiniadain kaupunkia vastaan. Hän purjehti laivoillaan Akeloos-virtaa myöten sisämaahan, jonka seutuja maaväki hävitti. Kun Oiniadit eivät taipuneet, lähetti hän pois jalkaväen, mutta purjehti itse Leukaaseen. Täällä astui hän maihin Neerikonissa. Mutta hänen palatessansa täältä surmasivat hänet ja suuren osan hänen sotajoukkoansa sikäläiset avuksi rientäneet asukkaat ja harvalukuinen vartijaväki. Ennen lähtöänsä korjasivat Ateenalaiset myöhemmin kaatuneensa Leukalaisten suostumuksella.
Koska Lakedaimonilaiset olivat kehoittaneet ensimmäisellä laivalla saapuneita Mytileeneeläisten lähettiläitä esiintymään Olympiassa, jotta myöskin toiset liittolaiset saisivat kuulla ja päättää heidän asiansa, niin saapuivat he Olympiaan. Tämä Olympian juhla oli se, jossa Rodolainen Doorieys toisen kerran pääsi voittajaksi. Kun keskustelut juhlan jälkeen alkoivat, puhuivat lähettiläät seuraavasti:
"Lakedaimonilaiset ja liittolaiset! Me tunnemme kaikki Helleeneillä vallitsevan tavan, että ne, jotka ottavat sodan aikana entisistä liittolaisistansa luopuneita liittoonsa, kyllä ovat ystävällisiä heitä kohtaan, niin kauan kuin heistä on hyötyä, mutta halveksivat heitä entisten ystäviensä pettäjinä. Tämä arvostelu olisikin aivan oikeudenmukainen, jos luopioilla ja niillä, joista luopuvat, olisi toisiansa kohtaan yhtäläinen mielipide ja ystävällisyys, jos heillä olisi yhtäläiset varustuskeinot ja valta, ja jos ylipäätään ei löytyisi mitään pätevää luopumisen syytä. Mutta niin ei ole ensinkään Ateenalaisten ja meidän laitamme. Älköön siis kukaan meitä halveksiko, jos me, nautittuamme heidän suosiotansa rauhan kestäessä, vaaran tullessa luovumme heistä."
"Puhukaamme siis ensin oikeudesta ja kunnosta, jotka ovat liittoonne pääsemisemme ensimmäiset ehdot, koska hyvin tiedämme, ettei synny pysyvää ystävyyttä yksityisten kesken eikä liittoa kaupunkien välillä, ellei se perustu keskinäiseen kunnioitukseen ja yksimielisyyteen. Sillä riitaisuudet syntyvät erimielisyydestä."
"Meidän ja Ateenalaisten välillä syntyi liitto, kun te luovuitte Meedialaisesta sodasta, mutta he jäivät ajamaan asioita loppuun. Me emme kuitenkaan ruvenneet Ateenalaisten liittolaisiksi Helleenien orjuuttamiseksi, vaan vapauttaaksemme Helleenejä Medialaisten ikeestä. Niin kauan, kuin Ateenalaiset johtivat kohtuudella, seurasimme me heitä mielellämme, mutta kun näimme heidän, höltyen Meedialais-vihasta, tarkottavan liittolaisten orjuuttamista, nousi meissä pelko."
"Koska liittolaiset äänestäjien lukuisuuden takia eivät voineet päästä yksimielisyyteen, orjuutettiin he kaikki paitsi me ja Kiolaiset. Nimeksi itsenäisinä ja vapaina, olemme me seuranneet heitä sodassa. Nyt meillä ei enää tapahtuneitten seikkojen takia ole luottamusta Ateenalaisiin johtajina. Sillä ei ole otaksuttavaa, etteivät he, kun kerran ovat valtansa alle laskeneet meidän kanssamme liittoon otetut kaupungit, myöskin samoten kaikkia toisiakin orjuuttaisi, jos vain voivat."
"Jos me kaikki vielä olisimme itsenäisiä, olisimme me varmemmat, ettei meitä vastaan minkäänlaisia juonia viritettäisi. Mutta kun jo suurin osa liittolaisista on heidän ikeensä alla ja me ainoat itsenäisiä heidän rinnallansa, on luonnollista, ettei heille ole mieluista tämä meidän yhdenvertaisuutemme, kaikkien toisten alistuttua, semminkin kun heidän voimansa on kasvanut sitä suuremmaksi, jota yksinäisempiä me olemme. Jokaisen liiton ainoa tuki on keskinäinen pelko: sillä liittolaisista se, joka pyrkii loukkaamaan sopimusta, jättää aikeensa ainoastaan siitä syystä, että tietää liittolaisensa olevan yhtä voimakkaan."
"Me olemme jätetyt vapaiksi ainoastaan syystä, että he luulivat ennemmin kauniilla puheilla ja viisastelemisella pääsevänsä tarkoituksiensa perille kuin väkivallalla. Myöskin käyttivät he meitä sen todistuksena, etteivät he menetelleet väärin, koskemme me muka pakotta vapaaehtoisesti auttaisi heitä sodassa, jollei heitä olisi loukattu. Sitäpaitsi veivät he voimakkaammat ensin heikompia vastaan, jotta heillä olisi sitä helpompi kukistaa viimeksi jääneitä, kun kaikki muut heidän ympärillänsä olivat voitetut. Jos he sitävastoin olisivat alkaneet meistä, kun kaikki vielä olivat täysissä voimissaan ja olisivat voineet liittyä toisiinsa, niin ei heidän olisi ollut niin helppo kukistaa meitä. Ehkäpä meidän laivastommekin heissä on aiheuttanut jotakin pelkoa, että syntyisi vaara, jos se yhtyisi teidän tahi jonkun muun kaupungin laivastoon."
"Pysyäksemme vapaina on meidän täytynyt alituisesti imarrella heidän kansaansa ja päälliköitänsä. Kumminkaan emme olisi voineet pelastua yhtä vähän kuin muutkaan, ellei tämä sota olisi syttynyt."
"Mikä todellinen ystävyys tahi vapaus tämä oli, kun me vastahakoisesti pysyimme yhdessä? Kyllähän nuo meitä sodassa pitivät hyvin, kuten mekin heitä rauhan kestäessä; mutta kun ystävällisyys muissa lujittaa luottamuksen, niin sen meissä ylläpiti pelko. Sillä ennemmin pelosta kuin ystävyydestä olimme me heidän liittolaisensa. Sentähden olivatkin ne, joilla oli turva suuremmassa vallassaan, ensimmäisinä valmiit rikkomaan sopimukset."
"Ei ole siis oikein moittia meitä siitä, että me muka olisimme harjoittaneet vääryyttä, kun me olemme purkaneet liiton, aavistaen heidän vaaralliset aikeensa meitä kohtaan, kuitenkaan tietämättä varmaan, aikoivatko he panna ne toimeen. Jos meillä olisi ollut vapaa päätösvalta, niin olisi meillä myöskin ollut valta lykätä toimeenpano toistaiseksi; mutta kun heillä on aina ollut valta hyökätä, niin täytyy meillä olla oikeus puolustautua."
"Tämmöiset ovat meidän luopumisemme syyt olleet. Ne osottavat selvästi sille, joka tahtoo ottaa ne korviinsa, että me olemme tehneet oikein, ja että meillä on ollut pätevät syyt pelkoon ja avunhakuun turvaksemme. Mehän olemme jo ennenkin rauhan aikana toimittaneet teille lähetystön luopumisestamme, mutta meitä esti kieltonne ottaa meitä liittoonne. Nyt me mielellämme noudatamme Boiootialaisten kehotusta, katsoen tekevämme kaksinkertaisen luopumisen: Helleeneistä, jottemme yhteisesti Ateenalaisten kanssa heitä vahingoittaisi, vaan vapauttaisimme heidät, ja toiseksi Ateenalaisista, jottemme itse myöhemmin heidän kauttansa joutuisi perikatoon, vaan estäisimme heitä heidän vehkeissänsä."
"Tämä meidän luopumisemme on tapahtunut, ennenkuin aioimme, ja ollessamme varustamatta, jonka tähden teidän siis sitä ennemmin tulee ottaa meidät liittoonne ja sitä nopeammin lähettää apua, jotta te sekä osottaisitte auttavanne apua tarvitsevia ja samalla vahingoittaisitte vihollisianne. Parempaa tilaisuutta ei voi löytyä. Sillä Ateenalaisia rasittavat sekä rutto että suuret menot, jota paitsi heidän laivansa purjehtivat osaksi teidän vesillänne ja osaksi meitä vastaan, joten ei ole otaksuttavaa, että heillä juuri on sanottavasti laivoja käytettävinä puolustukseksi, jos te tänä kesänä laivoilla ja jalkaväellä toistamiseen hyökkäätte heidän maahansa. Silloin he joko eivät voi kestää teidän hyökkäystänne tahi vetäytyvät pois molempien, sekä teidän että meidän, maasta."
"Älkää luulko, että te vieraan maan hyödyksi antaudutte vaaraan. Jos kohtakin Lesbos näkyy sijaitsevan kaukana teistä, niin se on kuitenkin lähellä suureksi avuksi. Sillä ei sotaa tulla käymään Attikassa, kuten ehkä joku luulee, vaan niissä maissa, joista Ateenalla on tulonsa. Varansahan he saavat liittolaisiltaan, ja heillä tulee olemaan vielä suuremmat tulot, jos he kukistavat meidätkin. Eikä sitten enää kukaan nouse kapinaan, ja meidän tulomme lankeevat siis heille. Me itse tulemme taas kärsimään enemmän, kuin varemmin orjiksi tehdyt. Jos te sitävastoin pontevasti avustatte meitä, saatte te puolellenne kaupungin, jolla on suuri laivasto, jonka tarpeessa te suuresti olette, ja voitte helpommin kukistaa Ateenalaiset, riistettyänne heiltä liittolaisensa. Silloin uskaltaa ken vain haluaa liittoutua teihin, ja te itse pääsette syytöksestä, joka teitä vastaan tehdään, ettette muka avusta Ateenalaisista luopuvia. Jos te taas esiinnytte vapauttajina, tulette te olemaan varmemmat voitosta."
"Kunnioittakaa niitä toiveita, jotka Helleenit panevat teihin, ja puolustakaa Olympialaisen Zeyksen nimessä, jonka pyhäkössä me apua rukoilevina seisomme, Mytileeneeläisiä, ottaen heidät liittoonne, älkääkä hyljätkö meitä, jotka kyllä yksityisesti olemme vaarassa, mutta jotka vaarasta päästyämme tuotamme yhteistä hyötyä, mutta vielä yleisemmän vaurion, jos me teidän hylkääminänne sorrumme. Olkaa miehiä semmoisia, joina Helleenit teitä pitävät ja meidän hätämme vaatii."
Näin puhuivat Mytileeneeläiset. Kuultuansa hyväksyivät Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa lähettiläitten puheen ja ottivat Lesbolaiset liittoonsa. He päättivät tehdä hyökkäyksen Attikaan ja käskivät läsnä-olevien liittolaisten mitä nopeimmin toimittaa kaksi kolmatta osaa sotaväestään kannakselle. Itse he saapuivat ensimmäisinä kannakselle ja alkoivat valmistaa siellä koneita, hinataksensa laivat Korintoksesta Ateenaan johtavaan lahteen, koska aikoivat hyökätä sekä laivoilla että jalkaväellä. He toimivat suurella innolla, mutta liittolaiset kokoontuivat hitaasti, koska olivat elonkorjuussa ja olivat kyllästyneet sotaan.
Saatuansa tiedon, että Lakedaimonilaiset heidän otaksutun heikkoutensa tähden valmistautuivat hyökkäykseen, tahtoivat Ateenalaiset näyttää, että nämät olivat väärässä, ja että he, liikuttamatta Lesboksen vesillä purjehtivaa laivastoa, kykenivät helposti torjumaan Peloponneesoksesta hyökkäävää laivastoa. Sentähden miehittivät he 100 laivaa omilla kansalaisillansa ja metoikeilla, ottamatta niihin kuitenkaan ritareita ja pentakosiomedimneja. He purjehtivat pitkin kannaksen rannikkoa ja astuivat maihin Peloponneesoksessa mielin määrin. Kun Lakedaimonilaiset huomasivat suuresti erehtyneensä ja pitivät Lesbolaisten ilmoitukset väärinä, joutuivat he epätoivoon, koskeivät heidän liittolaisensakaan saapuneet, ja kun Ateenalaisten 30 laivallaan ilmoitettiin hävittävän heidän kotiseutujansa, jonkatähden he palasivat kotiinsa. Myöhemmin varustivat he laivaston, jonka aikoivat lähettää Lesboksen vesille, ja käskivät liittolais-kaupunkiensa varustaa 40 laivaa, joitten päälliköksi he määräsivät Alkidaan. Ateenalaisten 100 laivaa palasi takaisin, kun näkivät vihollistenkin poistuvan.
Sodan alotettuansa Ateenalaisilla ei milloinkaan yhtaikaa ollut meressä useampia tahi komeampia laivoja, kuin näitten laivojen lähtiessä retkelleen. Sillä 100 laivaa vartioi Attikaa, Euboiaa ja Salamista, ja toiset 100 laivaa purjehtivat pitkin Peloponneesoksen rannikoita, lukuun ottamatta niitä, jotka olivat Poteidaian edustalla ja muualla, niin että Ateenalaisilla sinä kesänä oli yhteensä 250 laivaa. Tämä laivasto ja Poteidaian piiritys nielivät kaupungin tulot. Sillä Poteidaiaa piirittävät raskasaseiset saivat kaksi drakmaa päivässä mieheen, yhden itselleen ja yhden palvelijallensa. Heitä oli koko piirityksen aikana 3,000 kerrallaan ja lisäksi 1,600 Formioonin johdolla saapunutta. Saman palkan saivat merimiehetkin. Koska siis laivasto oli suurempi kuin milloinkaan ennen, nieli se suurimman osan kaupungin tuloista.
Sillä aikaa kuin Lakedaimonilaiset majailivat kannaksella, tekivät Mytileeneeläiset palkkasoturineen sotaretken maitse Meetymneeseen, toivoen petoksella saavansa sen haltuunsa. He tekivät hyökkäyksen kaupunkia vastaan, mutta kun eivät onnistuneet yrityksessään, vetäytyivät he Antissaan, Pyrraan ja Eresokseen. Asetettuansa asiat näissä kaupungeissa varmemmalle kannalle ja korjattuansa niitten muurit, palasivat he kiiruusti kotiin. Meetymneeläiset tekivät myöskin hyökkäyksen Antissaa vastaan viimeksimainittujen lähdettyä; mutta kun he joutuivat tappiolle taistelussa Antissalaisia ja heidän palkkasotureitansa vastaan, jotka olivat saaneet apua, ja kun suuri osa heistä oli kaatunut, palasivat eloon jääneet kiiruumman kautta kotia.
Kun Ateenalaiset saivat kuulla, että maa oli Mytileeneeläisten hallussa, ja että heidän sotajoukkonsa ei voinut ylläpitää piiritystä, lähettivät he alkusyksystä Epikuuroksen pojan Pakeen johdolla 1,000 raskasaseista. Itse soutaen laivojaan, saapuivat he perille ja ympäröivät kaupungin yksinkertaisella muurilla. Ylängöille he myöskin rakensivat linnoituksia, ja täten oli Mytileenee siis talven tullessa piiritetty sekä maan että meren puolelta.
Koska Ateenalaiset tarvitsivat rahaa piiritykseen, kannettiin ensi kerta kansalaisilta veroa, tällä kertaa 200 talenttia. He lähettivät niinikään Lysikleen ja neljän toisen päällikön johdolla 12 laivaa perimään veroa liittolaisilta. Lysikles perikin veroa yltympäri, mutta kun hän astui maihin Kaariassa ja Myuusin kaupungista Maiandroksen kentän yli tunkeutui aina Sandios-kummulle saakka, ryntäsivät Kaarialaiset ja Anaialaiset hänen kimppuunsa ja surmasivat hänet ja suuren joukon hänen sotilaistansa.
Samana talvena päättivät Plataialaiset ja heidän Peloponneesolaisten ja Boiootialaisten yhä piirittämään kaupunkiinsa suljetut Ateenalaiset miehissä pyrkiä ulos siitä, koska muona oli loppumaisillaan, eikä ollut mitään avun toivetta Ateenasta yhtävähän kuin muualtakaan. Kiiveten vihollisten muurin yli, aikoivat he koettaa tunkeutua heidän riviensä läpi. Tämän yrityksen olivat keksineet Tolmideen poika ennustaja Teainetos ja Daimakoksen poika Eupompidas, joka itse oli päällikkönä. Sittemmin peräytyivät puolet näistä, pitäen vaaran liian suurena, niin etteivät useammat kuin noin 120 miestä pysyneet päätöksessään koettaa tällä lailla pyrkiä ulos. He tekivät vihollisten muurin korkuiset tikapuut. Muurin korkeuden mittasivat he laskemalla tiilikerrokset siinä, missä muuri heihin päin oli savesta paljas. Useat henkilöt laskivat samat kerrokset. Jos joku siis erehtyi laskuissaan, niin oli useitten yhteen sattunut lasku oikea, varsinkin kun he laskivat moneen kertaan ja seisoivat lähellä muuria, niin että voivat helposti nähdä muurin, mistä vain halusivat. Täten laskivat he tikapuiden korkeuden tiilien paksuuden mukaan.
Peloponneesolaisten muuri oli rakennettu seuraavalla tavalla. Siinä oli kaksi vallia, toinen Plataiaan päin, toinen Ateenasta mahdollisesti saapuvia avustajia vastaan. Nämät vallit olivat toisistaan 16 jalan päässä. Niiden väliin oli rakennettu asuntoja vartijoille niin lähelle toisiaan, että kaikki näytti yhdeltä paksulta, kumpasellakin puolella rintasuojilla varustetulta muurilta. Jokaisen kymmenen rintasuojan paikalle oli rakennettu muurin levyiset suuret tornit, jotka ulottuivat vallista valliin, niin ettei ollut mitään käytävää tornien sivutse, vaan oli pakko kulkea tornin läpi. Kylminä, sateisina öinä jättivät sotilaat rintasuojat ja vartioivat lähellä toisiansa olevissa katoilla varustetuissa torneissa. Tämänkaltainen oli Plataiaa ympäröivä piiritysmuuri.
Kun kaikki oli valmiina, odottivat nämät, kunnes tuli sateinen ja tuulinen yö ilman kuunvaloa, ja läksivät ulos kaupungista niitten johdolla, jotka olivat keinon keksineet. Ensin kulkivat he haudan yli, joka heitä ympäröi; sitten lähestyivät he vihollisten muuria vartijain huomaamatta, jotka pimeyden takia eivät nähneet heitä eivätkä kuulleet heidän askeleitaan vastatuulessa. He kulkivat myöskin suuresti erillänsä toisistansa, jotteivät heidän aseensa sattuisi koskemaan toisiinsa ja siten herättäisi huomiota. Heillä oli keveä puku ja kenkä ainoastaan vasemmassa jalassa, jotteivät luiskahtaisi savessa. Kahden tornin välissä lähestyivät he rintasuojia, tietäen että ne olivat tyhjiä, etunenässä tikapuitten kantajat, jotka nostivat ne pystyyn. Sitten seurasi 12 miekalla ja rintahaarniskalla varustettua miestä, joita johti Koroiboksen poika Ammeas, joka myös ensimmäisenä nousi muurille. Hänen jälestänsä nousi kuusi miestä kumpaiseenkin torniin. Näitä seurasi toiset keihäisillä keveästivarustetut, joitten kilpiä toiset miehet heidän takanansa kantoivat, jotta he helpommin kulkisivat, ja näitten piti ojentaa heille kilvet vihollisia lähestyttäessä.
Kun jo suurin osa heistä oli päässyt muurille, huomasivat heidät vartijat torneista. Kun nimittäin eräs Plataialainen tarttui rintasuojaan, irtausi tiili, jonka pudotessa syntyi jyrinä. Heti nousi tästä huuto, ja sotilaat kiiruhtivat muurille, tietämättä pimeän yön ja myrskyn takia, mistä syystä melu oli syntynyt. Samalla hyökkäsivät kaupungissa olevat Plataialaiset, jottei pakenevia huomattaisi, Peloponneesolaisten muuria vastaan päinvastaisella suunnalla siitä, missä toiset koettivat päästä yli muurin. Piirittäjät melusivat liikkumatta paikaltaan, eikä kukaan uskaltanut jättää vartiopaikkaansa, koskei voinut arvata, mitä oli tapahtumaisillaan. Ne 300 heistä, joitten piti kiiruhtaa apuun tarvittaessa, riensivät muurin ulkopuolelle sinne, mistä huuto kuului. Tulimerkkejä vihollisuuksien ilmottamiseksi sytytettiin Teebaihin päin. Mutta Plataialaiset sytyttivät myöskin useampia, jo ennaltaan valmistettuja tulisoihtuja muureille, joten viholliset epävarmoina tulisoihtujen merkityksestä, luullen tapahtumia toisenlaisiksi kuin olivatkaan, eivät rientäneet apuun, ennenkuin ulospyrkijät olivat päässeet pakoon ja pelastuneet.
Sillä välin olivat ulospyrkivät Plataialaiset, niin pian kuin ensimmäiset pääsivät muurille, surmanneet vartijat ja valloittaneet molemmat tornit. He vartioivat tornien läpikäytäviä, niin ettei kukaan päässyt apuun. He pystyttivät tikapuita muurilta torneja vastaan ja auttoivat täten useampia kansalaisistaan nousemaan muurille. Pakolaiset heittelivät ylhäältä ja alhaalta vihollisia keihäillä, siten estäen apuun rientäviä. Useimmat heistä nostivat pystyyn lukuisia tikapuita, työnsivät alas rintasuojat ja nousivat tornien väliselle muurille. Sitä myöten kuin joku pääsi muurin yli, asettui hän haudan partaalle ja ahdisti sieltä nuolilla ja keihäillä niitä, jotka pyrkivät apuun muurille estämään ylimenoa. Kun kaikki olivat päässeet yli, tunkeutuivat torneissa olleet miehet vaivalla viimeisinä haudalle, ja samalla saapuivat nuot 300 Peloponneesolaista heitä vastaan, tulisoihdut kädessä. Haudan partaalla seisovat Plataialaiset huomasivat heidät ensin, seisoessaan varjossa, ja ampuivat heitä suojattomiin paikkoihin nuolilla ja keihäillä, jotavastoin he itse, seisoen pimeässä, vähemmin olivat näkyvissä soihtujen lakia. Näin pääsivät viimeisetkin Plataialaiset yli haudan, jos kohtakin suurella vaivalla ja ponnistuksilla. Sillä jää, joka oli muodostunut, ei kantanut, vaan oli vedensekainen, ja yöllä itätuulella satanut runsas vesi oli täyttänyt haudan siihen määrin, että hädin tuskin pääsivät yli, kahlaten kaulaa myöten. Pako onnistui siis suureksi osaksi myrskyilman avulla.
Päästyänsä haudasta kulkivat Plataialaiset kokoontuneina Teebaihin vievää tietä, pitäen Androkrateen pyhäkköä oikealla puolella, ja kulkien Androkateen pyhäkön vasempaa puolta, arvellen Peloponneesolaisten vähimmin luulevan heidän kääntyneen vihollisiin päin. He näkivätkin näitten soihdut kädessä kiiruhtavan pitkin Kitairoonin ja Dryoskefalain kautta Ateenaan johtavaa tietä. Plataialaiset kulkivat kuusi, ehkä seitsemän stadiota Teebain tiellä, kääntyivät sitten vuorelle päin vievää tietä Erytraihin ja Hysiaihin, ja kun pääsivät vuoristoon, pakenivat he Ateenaan, luvultaan supistuneina 212 mieheen. Sillä muutamat heistä olivat palanneet kaupunkiin, ennenkuin päästiin yli haudan, ja yksi nuolenampujista oli joutunut vihollisten käsiin ulkohaudan partaalla. Peloponneesolaiset taukosivat ajamasta takaa ja palasivat takaisin paikoillensa. Koska kaupunkiin jääneet Plataialaiset eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, vaan takaisin palanneitten kertomuksen mukaan luulivat, ettei yksikään ollut elossa ulospyrkijöistä, lähettivät he airuen päivän tullessa sopimaan kaatuneitten korjaamisesta, mutta kun he saivat kuulla asian oikean laidan, niin he peruuttivat tämän tuumansa. Täten pelastuivat Plataian miehet kiipeämällä muurin yli.
Lopulla tätä talvea lähetettiin Lakedaimonilainen Salaitos laivalla Mytileeneeseen. Purjehdittuansa Pyrraan, kulki hän sieltä jalkaisin joen uraa myöten, ja pääsi salaa Mytileeneeseen, kiipeämällä muurin yli. Hän ilmoitti kaupungin vallanpitäjille, että hyökkäys tehtäisiin Attikaan, ja että samalla 40 laivaa lähetettäisiin heidän avuksensa, niinkuin myöskin että hän edeltäkäsin oli lähetetty näitten seikkojen tähden ja pitämään huolta myöskin muista asioista. Tästä rohkaistuina, jättivät Mytileeneeläiset sikseen tuumansa sopia Ateenalaisten kanssa. Tähän loppui tämä talvi ja samalla neljäs vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Lähetettyänsä seuraavana kesänä Alkidaan johdolla 42 laivaa Mytileeneeseen, hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan, jotta Ateenalaiset, kahdelta puolen ahdistettuina, eivät voisi hätyyttää Mytileeneeseen purjehtivia laivoja. Tämän hyökkäyksen johtajana oli vielä alaikäisen Pausanias kuninkaan, Pleistoanaksin pojan, asemasta hänen setänsä, Kleomenes. Lakoonikalaiset hävittivät ennen hävitettyjä paikkoja Attikassa, jos niihin oli jotakin kasvanut, ja niitä, joita he olivat säästäneet edellisillä hyökkäyksillään. Tämä hyökkäys oli toisen hyökkäyksen jälestä vaikein Ateenalaisille. Sillä Peloponneesolaiset, alituisesti odottaen saavansa kuulla jotakin Lesboksesta laivastonsa toimesta, jonka he luulivat jo sinne saapuneen, hävittivät laajalti aluetta. Mutta kun ei mitään tämmöisiä tietoja heille tullut, ja kun muona rupesi puuttumaan, läksivät he paluumatkalle ja erosivat kukin omaan kaupunkiinsa.
Kun laivat eivät saapuneet Peloponneesoksesta ja muonavarat olivat vähissä, oli Mytileeneeläisten pakko ryhtyä keskusteluihin Ateenalaisten kanssa. Tähän vaikutti myöskin seuraava tapaus. Koska Salaitoskaan ei enää toivonut laivojen saapuvan, asesti hän tähänasti aseettoman väestön, tehdäkseen hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Mutta kun väestö oli saanut aseet käsiinsä, niin se ei enää totellut päälliköitä, vaan kokoontui ja vaati, että varakkaat toisivat esille ruokavaransa ja jakaisivat ne kaikkien kesken; muuten uhkasivat he itse antautua keskusteluihin Ateenalaisten kanssa jättääksensä kaupungin heidän haltuunsa.
Kun kaupungin vallanpitäjät tajusivat, etteivät he voineet hillitä kansaa, ja että he joutuisivat vaaraan, jos he suljettaisiin pois sopimuksista, myöntyivät he sopimuksiin Pakeen ja hänen sotaväkensä kanssa, joissa suostuttiin, että Ateenalaisten olisi oikeus menetellä Mytileeneeläisten kanssa, miten halusivat, ja että Mytileeneeläiset laskisivat Ateenalaista sotaväkeä kaupunkiinsa, niinkuin myöskin että Mytileeneeläiset toimittaisivat lähetystön Ateenaan asiaansa selittämään. Kunnes lähettiläät palaisivat, ei Pakees saisi vangita eikä orjaksi tehdä eikä mestauttaa ketään Mytileeneeläistä. Tämänkaltainen oli tämä sopimus. Ne Mytileeneeläiset, jotka olivat Lakedaimonilaisten hartaimmat puoluelaiset, pelästyivät suuresti, ja asettuivat, kun Ateenalaiset tulivat kaupunkiin, sopimuksesta huolimatta, alttareille. Pakees sai heidät kumminkin jättämään alttarit, luvaten olla kohtelematta heitä mitenkään vihamielisesti, ja lähetti heidät Tenedokseen, kunnes Ateenalaiset päättäisivät heidän kohtalostansa.
Ennenmainituilla 40 laivalla olevat Peloponneesolaiset, joitten kiiruusti piti saapua Lesbokseen, kuluttivat paljon aikaa, purjehtiessaan Peloponneesoksen ympäri, ja hidastelivat muutenkin matkallaan. He pääsivät salaa Ateenan asukkailta aina Deelos-saarelle, mutta saivat kuulla Mytileeneen antaumisesta vasta saavuttuansa Ikaros- ja Mykonos-saarten läheisyyteen. Haluten saada varmat tiedot tästä, purjehtivat he Erytraian Embatoniin, johon he saapuivat seitsemän päivää Mytileeneen antautumisen jälkeen. Saatuansa täällä varmat tiedot, neuvottelivat he silloisesta asemasta. Tässä neuvottelussa puhui Eeliläinen Teutiaplos seuraavin sanoin:
"Alkidas ja läsnäolevat Peloponneesolaiset päälliköt! Minusta meidän on purjehdittava suoraa päätä Mytileeneeseen, ennenkuin sinne ennättää tieto meidän tulostamme. Sillä todenmukaisesti yllätämme me nuo miehet, jotka juuri ovat vallottaneet kaupungin, hyvin vähän varuillansa, varsinkin merelle päin, josta he vähimmin pelkäävät vihollisten hyökkäävän heidän kimppuunsa, ja joka juuri muodostaa paraan voimamme. Luultavaa on niinikään, että heidän maasotaväkensäkin on huolimattomasti hajoitettu taloihin, kuten ainakin voittajien tapana on. Jos me siis äkkiarvaamatta hyökkäämme yöllä, toivon minä, että me kaupungissa olevien ystäviemme avulla saamme sen käsiimme. Älkäämme peräytykö vaaran edestä: tässähän on kysymys yllätyksestä. Se päällikkö, joka, itse varuillansa, rohkeasti hyökkää vihollista vastaan, voi olla varma voitosta."
Näitä hänen neuvojansa Alkidas ei ottanut kuuleviinsa korviin. Muutamat Joonialaiset pakolaiset ja laivastolla olevat Lesbolaiset kehoittivat puolestansa häntä, koska tuo yritys hänen mielestänsä oli liian vaarallinen, valloittamaan jonkun Joonian kaupungin tahi Aioliksen Kymeen, jotta hän lähtien täältä voisi nostaa Joonian kapinaan, joka hänelle varmaankin onnistuisi, koska hän kaikille muka olisi tervetullut. Täten hän riistäisi Ateenalaisilta rikkaimman tulolähteen, ja heille koituisi suuria kustannuksia, jos purjehtisivat heitä vastaan. Kehottajat luulivat myöskin voivansa saada Pissuutneen heihin liittoutumaan. Tätäkään ehdotusta ei Alkidas hyväksynyt, vaan piti lujasti kiinni aikomuksestansa mitä nopeimmin palata takaisin Peloponneesokseen, koska oli tullut liian myöhään Mytileeneeseen.
Lähdettyänsä Embatonista, purjehti hän pitkin rantaa ja ankkuroi Myonneesoksen edustalla Teeiolaisten maassa. Täällä surmautti hän merellä otetut vangit suurimmaksi osaksi. Kun hän sitten saapui Efesokseen, tuli hänen puheillensa Samolaisten lähettiläitä Anaiasta, jotka nuhtelivat häntä hänen rumasta tavastaan vapauttaa Hellasta, hän kun surmasi miehiä, jotka eivät olleet nostaneet kättänsä heitä vastaan eivätkä esiintyneet vihollisina, vaan pakosta olivat olleet Ateenalaisten liittolaisina; että hän, jos ei muuttaisi menetystapaansa, ei saattaisi juuri monta vihollista ystävyyteen, vaan päinvastoin tekisi useammat ystävistä vihollisiksi. Hän seurasi heidän neuvoansa ja päästi menemään ne Kiolaiset, jotka vielä olivat hänen vallassaan, sekä moniaita toisia. Sillä nähtyänsä laivat, eivät asukkaat paenneet, vaan lähestyivät niitä päinvastoin, luullen niitä Attikalaisiksi, koska he eivät voineet otaksua, että Peloponneesolaiset, Ateenalaisten ollessa herroja merellä, purjehtisivat Jooniaan.
Efesoksesta purjehti Alkidas kiiruumman kautta ikäänkuin paeten. Hänet olivat huomanneet Salaminia ja Paralos laivat hänen ankkurissa ollessaan Klaroksen edustalla, kun ne sattuivat tulemaan Ateenasta. Peläten että häntä ajettaisiin takaa, purjehti hän aavalle merelle päättäen, ettei hän vapaaehtoisesti poikkeaisi mihinkään satamaan, ennenkuin Peloponneesoksessa. Pakeelle ja Ateenalaisille tuli sanoma tästä sekä Erytraiasta että muualtakin. Koska Joonia oli linnoituksia vailla, syntyi suuri pelko, että Peloponneesolaiset, jos kohtakaan eivät aikoisi viipyä siellä, purjehtiessansa hyökkäisivät hävittämään kaupunkeja. Paralos ja Salaminia ilmoittivat itse nähneensä laivat lähellä Klarosta. Pakees lähti heti ajamaan heitä takaa ja seurasi heitä Patmos-saarelle asti. Kun hän ei ollut saavuttanut vihollisia merellä, oli hän hyvillään, ettei ollut tarvinnut leiriytyä, vartioidaksensa ja saartaaksensa heitä.
Purjehtiessaan takaisin poikkesi hän Notion nimiseen Kolofoonilaiseen kaupunkiin, jossa Kolofoonilaiset silloin asuivat, sittenkun ylempänä sijaitsevan kaupungin olivat vallottaneet Itamanes ja barbarit, jotka yksityiset kansalaiset kapinan syttyessä olivat kutsuneet kaupunkiin. Tämä valloitus tapahtui melkein Peloponneesolaisten toisen kerran hyökätessä Attikaan. Pakolaiset, jotka olivat asettuneet Notioniin, joutuivat taasen keskenänsä riitaan. Osa näistä sai avuksensa Arkadialaisia ja barbareja, joilla he miehittivät linnan, ja niihin yhtyivät Kolofoonilaisten yläkaupungista tulleet Meedialais-ystävät, pitäen hallituksen käsissään. Toiset taas pakenivat salaa ja anoivat Pakeelta apua. Tämä pyysi linnassa olevien Arkadialaisten päällikön, Hippiaan, puheellensa luvaten viedä hänet elävänä ja vahingoittumattomana takaisin linnaan, jos hänen ehdotuksensa ei olisi Hippiaan mieleen. Linnan päällikkö menikin hänen luoksensa; mutta Pakees pidätti hänet, häntä kuitenkaan kahlehtimatta. Sitten hyökkäsi hän äkkiarvaamatta linnaa vastaan, valloitti sen ja surmautti kaikki siellä olevat Arkadialaiset ja barbarit. Hippiaan vietti hän lupauksensa mukaan linnaan, otatti hänet kiinni, hänen astuttuansa sisään, ja ammutti hänet nuolilla kuoliaaksi. Notionin jätti hän sitten niille Kolofoonilaisille, jotka eivät olleet Meedialais-ystäviä. Myöhemmin lähettivät Ateenalaiset Notioniin siirtolaisia ja antoivat sille oman heidän lakiensa mukaisen hallitusmuodon, kooten sinne kaikki muissa kaupungeissa asuvat Kolofoonilaiset.
Palattuansa Mytileeneeseen, valloitti Pakees Pyrran ja Eresoksen. Hän otti kiinni Lakedaimonilaisen Salaitoksen, joka piileili kaupungissa, ja lähetti Ateenaan hänet ja Tenedoksessa vankeudessa olevat Mytileeneeläiset niinkuin myöskin kaikki ne, jotka hänestä näyttivät olevan kapinaan syypäät. Hän lähetti pois suurimman osan sotaväkeänsä. Itse jäi hän, luonansa pieni osa sotaväkeä, Mytileeneeseen, järjestäen asiat siellä ja koko Lesboksessa, kuten hänestä näkyi soveliaalta.
Kun Salaitos ja toiset vangit olivat saapuneet Ateenaan, mestattiin Salaitos, vaikka kohta hän muun muassa lupasi poistaa Peloponneesolaiset Plataiasta, jota he yhä vielä piirittivät. Toisista vangeista pitivät he neuvottelua, jolloin he vihoissansa eivät ainoastaan päättäneet surmata vallassaan olevia vankeja, vaan myös tappaa kaikki täysi-ikäiset Mytileeneeläiset ja tehdä lapset ja vaimot orjiksi. Ateenalaiset julmistuivat sitä suuremmin heidän luopumisestansa, koska Mytileeneeläisiä ei milloinkaan oltu kohdeltu alamaisina, ja Peloponneesolaiset laivat kiihdyttivät heitä vielä enemmän, nämät kun olivat rohjenneet tulla Joonialaisille avuksi. Tästä päättivät he, että kapinaa jo kauan oli haudottu. Sentähden lähetettiin kolmisoutulaiva Pakeen luokse ilmoittamaan päätöksestä, että hän heti surmauttaisi Mytileeneeläiset. Mutta jo seuraavana päivänä katuivat he päätöstänsä, koska nyt pitivät raakana ja julmana hävittää koko kaupungin, jottei kukaan syyllinen pääsisi rangaistuksesta. Kun Mytileeneeläiset lähettiläät ja heille suosiolliset Ateenalaiset huomasivat tämän, saattoivat he vallanpitäjät panemaan asian uuden keskustelun alaiseksi. Nämät myöntyivät siihen sitä mieluisammin, koska näkivät suurimman osan kaupunkilaisista haluavan päästä uudelleen tästä asiasta äänestämään. Kokoontuneen kansan edessä lausuttiin eri mielipiteitä. Muitten muassa esiintyi Kleaineteksen poika Kleoon, joka juuri oli saanut aikaan edellisen päätöksen Mytileeneeläisten surmaamisesta. Hän oli mitä väkivaltaisin kansalainen ja siihen aikaan kansan enin suosima mies. Hän esiintyi nyt uudestaan ja puhui seuraavasti:
"Usein ennen olen jo huomannut, että kansanvalta ei ole pätevä hallitsemaan muita valtioita, ja nyt se minulle käy vielä selvemmäksi teidän katuessanne Mytileeneeläisistä tekemäänne päätöstä. Sillä koska te jokapäiväisessä elämässänne keskenänne elätte pelotta ja vilpittä, luulette te olevanne samalla kannalla myöskin liittolaisiinne nähden. Jos te heidän sanojensa hellyttäminä tahi sääliväisyydestä teette jonkun varomattomuuden, niin ette huomaa, että siinä on vaara itsellenne, jotavastoin liittolaiset teitä tuskin kiittävät heikkoudestanne. Te unhotatte, että teidän herruutenne on täydellinen tyrannius vehkeilevien ja vastahakoisesti tottelevien henkilöiden hillitsemiseksi. He eivät suinkaan tottele teitä sentähden, että omaksi vahingoksenne osotatte heille ystävällisyyttä, vaan koska teillä on suurempi valta: he eivät tottele ystävyydestä, vaan pakosta. Vaarallisinta on kuitenkin, jos emme milloinkaan pysy päätöksissämme, niinkuin myös jos emme ymmärrä, että kaupunki, jolla on muuttumattomat, vaikkapa huonommatkin lait, on paremmasti hoidettu, kuin se, jolla on hyvät lait, joita ei noudateta, ja että tietämättömyys maltillisuuden yhteydessä on hyödyllisempi kuin taitavuus kurittomuuden yhteydessä. Taitamattomat henkilöt hoitavat useimmiten kaupungin asioita paremmin kuin taitavammat. Sillä jälkimmäiset katsovat itsensä lakeja viisaammiksi ja tyrkyttävät esiin omia mielipiteitään. Sen kautta saattavat he usein kaupungit perikatoon. Taitamattomat sitävastoin pitävät itseänsä lakeja tietämättömämpinä. He kylläkään eivät ole vallan päteviä moittimaan muitten puheita, mutta vaatimattomuutensa takia toimivat he usein oikein, kun eivät puhu vain kilpailun tähden. Täten on meidänkin puhuessamme tehtävä, eikä turhamaisen kilpailun tähden annettava teille neuvoja, jotka ovat ristiriidassa omantuntonne kanssa."
"Minä pysyn mielipiteessäni ja kummaksun, että Mytileeneeläisten juttu on otettu uudestaan pohdittavaksi, ja että täten aikaa kulutetaan selvästi syyllisten eduksi. Sillä loukatun viha syyllistä vastaan tylsistyy täten. Mutta jos rangaistus välittömästi seuraa rikosta, niin ne ovat täydellisessä sopusoinnussa keskenään".
"Olisipa hauskaa nähdä, ken minua vastaan voisi väittää, että Mytileeneeläisten väärinkäytökset olisivat meille hyödyllisiä, mutta että meidän menestyksemme tuottaisi haittaa liittolaisille. Nähtävästi koetetaan nyt viisastelemisella näyttää toteen, että päätöstä tässä asiassa ei ensinkään ole tehty, vaikka onkin tehty; tahi koetetaan voitonhimosta koristelemalla ja taitehikkaalla puheella pettää kuulijoita. Mutta valitettavasti suopi kaupunki muille palkinnot, saaden ainoastaan vaarat osakseen".
"Tähän te itse olette syypäät, te kun olette ottaneet tavaksenne katsella puheita, mutta kuunnella tekoja: te kun katselette tulevien tapahtumien mahdollisuutta puhujan silmillä, ja tapahtuneista päättäessänne luotatte enemmän kuuloonne kuin silmiinne, arvostellen niitä kauniitten puheitten mukaan. Helpoimmin petettyinä soman puheen kautta, mutta vastahakoisimpina noudattamaan tavallisen kokemuksen neuvoa, olette te ainiaan tavattomuuden orjia, mutta tavallisuuden halveksijoita, ja jokainen teistä on mielestänsä oiva puhuja, ja ainakin koettaa hän esiintyä vastaväittäjänä sille, joka on samaa mieltä, jottei hän näkyisi myöhemmin keksineen tuota aatetta. Olette kyllä valmiit jo edeltäkäsin ymmärtämään ja kiittämään puoleksi sanottua, mutta hitaat miettimään tämän seurauksia. Te niin sanoakseni hankitte toista maailmaa kuin sitä, missä elämme, mutta ette pätevästi päätä olevista oloista. Sanalla sanoen, te olette kuulon sulouden viehättäminä ja ikäänkuin sofistien narripelien katsojia ennemmin, kuin kaupungin eduista neuvottelevia miehiä".
"Koettaakseni vieroittaa teitä näistä tuumista, olen minä osottava, ettei mikään kaupunki ole teitä loukannut enemmän, kuin Mytileenee. Minä puolestani tahtoisin milten antaa anteeksi niille, jotka nousevat kapinaan joko tyytymättöminä teidän herruuteenne, tahi vihollisten pakottamina. Mutta Mytileeneeläiset asuvat saarella, joka on linnoitettu ja ainoastaan meren puolelta alttiina vihollisten hyökkäykselle, jolloin he kumminkin varsin helposti voivat puolustautua hyvästi varustetuilla laivoillansa. He elävät itsenäisinä omien lakiensa suojassa sekä teidän ylenmäärin kunnioittamina. Kun he kuitenkin näin ovat menetelleet, niin he ennemmin ovat hyökänneet, kuin kapinoineet meitä vastaan; sillä kapinaan nousevat ainoastaan ne, jotka ovat kärsineet kovaa kohtelua. Meidän katkerimpien vihollistemme avulla koettavat he saattaa meidät häviöön".
"Heidän menettelynsä on rikollisempi, kuin jos he omin voimin olisivat nousseet meitä vastaan. He eivät ole ottaneet oppia toisten onnettomuudesta, joita me jo olemme rangaisseet heidän kapinastansa, eikä heidän nykyinen asemansa ole heitä estänyt heittäytymästä vaaraan. Luottaen tulevaisuuteen ja asettaen toiveensa korkeammalle voimiansa, mutta alemmas vaatimuksiansa, ovat he antauneet sotaan, antaen voimalle suurempaa arvoa, kuin oikeudelle. Vaikka me emme ole heitä loukanneet, ovat he nousseet meitä vastaan, heti kun ovat luulleet olevansa meitä voimakkaampia. On tavallista, että kaupungit, jotka äkkiä ovat nousseet mahtavuuteen, joutuvat ylimielisiksi. Ylipäätään on odotettavissa oleva onni ihmisille vaarattomampi, kuin odottamaton. Helpompi on välttää onnettomuutta, kuin niin sanoakseni pysyä onnessaan".
"Ei enää pitkiin aikoihin olisi meidän pitänyt kunnioittaa Mytileeneeläisiä enemmän, kuin muitakaan; silloin he eivät olisi tulleet niin ylimielisiksi. Sillä ihminen on ylipäätään taipuvainen halveksimaan taipuvaista, mutta ihailemaan lujuutta osottavaa. Rangaistakoon heitä siis rikoksestaan oikeudenmukaisesti, älköönkä tehtäkö muutamia syypäiksi vapauttamalla kansaa kokonaisuudessaan. He ovat kaikki hyökänneet meitä vastaan, vaikka he ollen meidän puolellamme vastedeskin olisivat saaneet asua kaupungissansa. Mutta koska he ovat katsoneet edullisemmaksi yhdessä noitten muutamien kanssa heittäytyä vaaraan, niin ovat he myöskin nousseet kapinaan. Punnitkaapa tarkoin, onko sama rangaistus määrättävä niille liittolaisille, jotka vihollisten pakottamina ovat kapinoinneet, kuin niille, jotka pakotta ovat niin tehneet. Kenen te luulette olevan kapinoitsematta vähäpätöisimmästäkin syystä, jos hän onnistuessansa voittaa vapautensa, ja jos hän sorruttuansa saa ainoastaan lievän rangaistuksen? Meidän taasen täytyy jokaista kaupunkia vastaan panna omaisuutemme ja henkemme alttiiksi. Jos te onnistutte, tulee osaksenne hävitetty kaupunki, mutta tulot, jotka juuri ovat teidän voimanne, menetätte te toistaiseksi. Jos te sitävastoin sorrutte, saatte te uusia vihollisia entisten lisäksi. Täten täytyy meidän sotia liittolaisiamme vastaan, sillä aikaa kuin meidän olisi pitänyt vastustaa ulkonaisia vihollisia."
"Heille ei siis pidä antaa mitään toivoa, että he kauniilla puheella tahi rahalla saisivat anteeksi, koska he muka inhimillisestä heikkoudesta ovat rikkoneet. Vasten tahtoansa he eivät ole vahingoittaneet meitä, vaan ehdoin tahdoin vehkeilleet meitä vastaan; mutta ainoastaan tahdoton rikos on annettava anteeksi."
"Ollen siis samaa mieltä kuin tuonnoinkin, kehotan minä teitä nyt pysymään päätöksessänne, antamatta noitten kolmen valtiolle vaarallisimman seikan: sääliväisyyden, korupuheliaisuuden ja leväperäisyyden, viedä teitä harhaan. Sääliväisyyttä on osotettava samoten ajattelevia kohtaan, mutta ei niille, jotka eivät itse ole sääliväisiä, vaan jotka luonnoltaan ovat vihollisia. Valitkoot korusanaiset puhujat vähäpätöisemmän tilaisuuden kilpailullensa, älköötkä tätä, jossa kaupunki lyhytaikaisen nautinnon takia saa osakseen ankaran rangaistuksen, mutta jolloin he itse voittavat puhetaitonsa palkinnon. Kohtuutta on meidän osotettava niitä kohtaan, jotka pysyvät ystävinämme, eikä suinkaan niille, jotka siitä huolimatta pysyvät muuttumattomina vihollisinamme".
"Sanalla sanoen: jos noudatatte neuvoani, niin sekä menettelette oikein Mytileeneeläisiä vastaan että omaksi hyödyksenne. Jos teette toisin, niin ette kuitenkaan saa heiltä kiitollisuutta, vaan tuomitsette ennemmin sillä itsenne. Jos noitten kapina on oikeudenmukainen, niin teidän herruutenne on vääryyttä. Mutta jos te tästä huolimatta kuitenkin tahdotte hallita, niin täytyy teidän nyt myöskin oman etunne tähden vasten kohtuutta rangaista heitä, tahi on teidän luopuminen herruudestanne, ja eläminen rehellisinä ihmisinä rauhan helmassa".
"Rangaiskaa heitä siis, niinkuin he olisivat teitä rangaisseet. Päästyänne vaarasta, olkaa yhtä arat loukkaukselle, kuin ne, jotka teidät vaaraan ovat johtaneet. Miettikää tarkoin, miten he olisivat kohdelleet teitä, jos he olisivat päässeet voitolle, varsinkin kun he ovat loukkaamisen alkuunpanijat. Se, joka syyttä hyökkää toista vastaan, ahdistaa häntä lakkaamatta, koska on hyvin vaarallista jättää häntä voimiinsa; sillä se, jota syyttä loukataan, on päästyänsä vaarasta katkerampi vihollinen, kuin se, joka yhtä suuresti on loukannut toista."
"Älkää siis pettäkö itseänne: miettikää kuinka lähellä sortumistanne olette olleet heidän kauttansa, ja rangaiskaa heitä, kuten he ovat ansainneet, ja näyttäkää toisille liittolaisille sopiva esimerkki, että se, joka nousee kapinaan, rangaistaan kuolemalla. Kun he tämän näkevät, on teillä enemmän tilaisuutta taistella vihollisianne vastaan, eikä ole niin usein tarvis riidellä liittolaistenne kanssa."
Näin puhui Kleoon. Hänen jälkeensä esiintyi Eykrateen poika Diodotos, joka jo edellisessä kokouksessa oli vastustellut Mytileeneeläisten surmaamista, ja puhui seuraavin sanoin:
"Minä en ainakaan moiti niitä, jotka ovat asettaneet kysymyksen Mytileeneeläisistä uuden keskustelun alaiseksi, enkä liioin kiitä niitä, jotka moittivat, että tärkeistä asioista moneen kertaan neuvotellaan. Minä olen sitä mieltä, että löytyy kaksi suurinta vastustajaa viisaalle päätökselle: hätäily ja viha. Edellinen näistä tulee kevytmielisyydestä, toinen itsepäisyydestä ja typeryydestä."
"Se, joka väittää, etteivät sanat ole tekojen ilmottajia, on joko typerä, tahi tarkottaa omaa etuaan: typerä, jos luulee voivansa muulla lailla kuin sanoilla selitellä tulevia tapahtumia; omaa etuaan tarkottava, jos hän, ehdottaen jotakin häpeällistä, peläten ettei hän voi puolustaa huonoa asiaa pätevillä perusteilla, viekkailla syytöksillä koettaa pelottaa vastustajiansa ja kuulijoitansa. Pahimmat ovat kuitenkin ne, jotka syyttävät vastustajiansa, että he voitonhimosta käyttävät kaunopuheliaisuuttansa. Jos joku syytetään tietämättömyydestä, niin pidetään häntä typeränä, mutta ei epärehellisenä, jos hän joutuu tappiolle; mutta jos häntä syytetään epärehellisyydestä, niin hän joutuu epäluulon alaiseksi, joskin hän pääsee voitolle, mutta jos hän joutuu tappiolle, niin pidetään häntä sekä typeränä että epärehellisenä."
"Kaikesta tästä ei ole kaupungille mitään hyötyä. Sillä pelko vie siltä neuvonantajat, ja parasta olisi, jos semmoiset kansalaiset olisivat huonoja puhujia; silloin ei voitaisi houkutella valtiota harhatekoihin. Hyvä kansalainen ei saa pelottaa vastustajiansa, vaan esiintyä puolueettomasti, jos kohtakin hän puhuu paremmin. Viisas valtio taasen antakoon ainoastaan ansaitun kunnian hyvälle neuvonantajalle, mutta älköön liian suurta. Toiselta puolelta valtion ei tule rangaista sortuvaa puhujaa, vaan ei edes moittia häntä. Täten ei menestyvä puhuja enemmän kunnioituksen toiveessa halua puhua vasten omaatuntoaan, eikä onnistumatonkaan silloin koeta imarruksilla voittaa takaisin menetettyä arvoansa".
"Tässä suhteessa toimimme me päin vastoin. Mutta ei siinä kyllin: jos vaan luulemme, että joku puhuja esiintyy itsekkäisyydestä, niin emme, ainoastaan hänen otaksutun itsekkäisyytensä takia, ota hänen neuvojansa, olkootpa kuinka hyviä tahansa, kuuleviin korviin, joten me kaupungilta riistämme sen hyödyn, joka sillä tästä puheesta olisi ollut. Tästä seuraa, että suorin sanoin lausutut hyödylliset neuvot ovat yhtä epäluulonalaisia kuin haitalliset, jonkatähden sekä kelvottoman neuvonantajan on käyttäminen petosta, voittaaksensa kansalaiset puolellensa, että hyvän neuvonantajan täytyy valehdella saavuttaaksensa luottamusta. Pelkän viisastelemisen tähden on kaupunkimme ainoa, jossa ei voi julkisesti saada mitään hyvää aikaan ilman valetta. Sillä se, joka mutkitta tahtoo neuvoa hyvään, saa palkinnokseen epäluulon, että hän salaa hankkii itselleen jotakin etua".
"Tämmöisten olojen vallitessa, ja kun ovat kysymyksessä näin tärkeät asiat, tulee meidän puhujien olla pitkänäköisempiä, kuin te, jotka ainoastaan pintapuolisesti tarkastatte asioita. Sillä me olemme vastuunalaisia neuvoistamme, mutta te ette äänestyksestänne. Jos neuvonantaja ja sen noudattaja olisivat yhtä vastuunalaiset, niin tekin viisaammin tekisitte päätöksenne. Mutta nyt sitävastoin kannatte te vihaa sitä vastaan, joka teitä on kehottanut tekemään jotakin, joka ei onnistu, vaikka hänellä ei ole kuin yksi ääni, mutta ette teitä itseänne vastaan, vaikka teitä on useampia päättämässä".
"Astuessani esiin puhuakseni Mytileeneen asioista, en halua vastustella enkä liioin syyttää ketään; sillä tässähän ei ole kysymys heidän vääryyksistänsä, vaan on tarkoin punnitseminen, mikä meille on edullisinta. Joskin kohta myönnän heidän harjoittaneen paljon vääryyttä, niin en minä sentähden kehota surmaamaan heitä, ellei se olisi meille hyödyksi, yhtä vähän kuin tahtoisin, että heitä säästettäisiin, ellei siitä olisi meille hyötyä. Minusta meidän nyt on päättäminen ennemmin tulevaisuudesta, kuin nykyisyydestä. Mitä taasen tulee siihen, minkä Kleoon jyrkimmin vakuuttaa olevan hyödyllistä tulevaisuudessa, että nimittäin luopumisen halu vähenisi, jos sille määrättäisiin kuolemanrangaistus, niin minä puolestani olen vakuutettu, että tämmöisellä menettelyllä olisi aivan päinvastainen seuraus. Älkää antako Kleoonin kauniin puheen viehättää teitä hylkäämään minun hyödyllistä ehdotustani. Sillä teissä kuohuva viha Mytileeneeläisiä kohtaan voisi pian houkutella teitä pitämään hänen puhettansa oikeudenmukaisena. Meidän ei ole ikäänkuin käyminen käräjiä heitä vastaan, vaan neuvotteleminen miten meillä olisi heistä hyötyä."
"Valtiot määräävät ylipäätään kuolemanrangaistuksen paljonkin pienemmistä rikoksista, kuin kyseissä olevasta, mutta kumminkin houkuttelee onnistumisen toivo heittäytymään vaaraan, eikä kukaan ryhdy vaaranalaiseen toimeen, luullen ettei yritys häneltä onnistuisi. Ja mikä kaupunki kapinoitsisi luullen, etteivät sen omat sekä liittolaistensa avulla tehdyt valmistukset ole yritykseen riittäviä? Kaikkien ihmisten luonnossa on taipumus tehdä rikoksia sekä yksityisiä että valtiota kohtaan, eikä löydy lakia, joka voisi pidättää ihmisiä tästä, vaikka kohtakin on kovennettu rangaistuksia kaikin tavoin, jotta rikokset vähenisivät. Otaksuttavasti olivat rangaistukset muinoin suurimmistakin rikoksista lievemmät, mutta kun siitä huolimatta rikokset jatkuivat, niin aikaa voittaen määrättiin kuolemanrangaistus useimmissa tapauksissa. Ja kuitenkin tehdään yhä rikoksia. On siis joko keksittävä joku hirvittävämpi pelotus, tahi myönnettävä, ettei kuolemanrangaistuksestakaan ole mitään hyötyä."
"Kaikki ihmiset ovat taipuvaiset heittäytymään vaaraan. Puute tekee köyhät rohkeiksi, varallisuus taasen tekee kopeaksi ja voitonhimoiseksi, muut sattumat viettelevät ihmisiä voimallansa vaaroihin aina sen himon vaikutuksesta, joka kutakin ihmistä vallitsee. Ennen kaikkea ovat toivo ja himo vaikuttimina: himo tekee alotteen, toivo seuraa tätä. Himo keksii vehkeet, toivo lupaa menestystä, ja molemmat saattavat aikaan suurimpia onnettomuuksia, ja vaikka kohtakin näkymättömiä, ovat ne mahtavammat, kuin näkyvät vaarat. Näitten lisäksi vaikuttaa puolestansa myöskin menestyminen: sillä odottamaton menestys saapi heikommatkin heittäytymään vaaraan, puhumattakaan kaupungeista, koska niillä ovat kysymyksessä suurimmat edut: vapaus ja toisten hallitseminen, ja koska jokainen yksityinen useiden avustamana asettaa itsensä suunnattoman korkealle. Sanalla sanoen: mahdottomia uskoo ja suurta typeryyttä ilmaisee, jos luulee jonkun lain voimalla tahi jollakin muulla hirmulla voivansa estää himon valtaamaa ihmisluonnetta mielensä mukaan toimimasta."
"Älkää siis, luottaen kuolemanrangaistuksen voimaan, tehkö mitään epäviisasta päätöstä, älkääkä riistäkö kapinoitsijoilta toivoa katumiseen ja virheensä piakkaiseen hyvittämiseen. Sillä ottakaa huomioon, että tämmöisen katsantokannan vallitessa kapinoitseva kaupunki, kun se huomaa joutuvansa alakynteen, pyrkii sovintoon, kun se vielä kykenee maksamaan sotakulungit sekä vastedes veronsa. Mutta jos kuolemanrangaistus määrätään, ettekö luule, että jokainen kaupunki siinä tapauksessa paremmin varustautuu kapinaan kuin nyt, ja että se äärimmäisiin kestää piiritystä, jos on yhdentekevää, antautuuko se myöhään vaiko heti? Miten meille ei olisi haitallista kustantaa pitkällistä piiritystä sopimuksen viipymisen takia, ja saada käsiimme kaupunki hävitettynä ja siten menettää kaikki tulo siitä vastaisuudessa? Näistä tuloista lähtee kuitenkin voimamme vihollisia vastaan."
"Näin ollen, on meidän otettava vaari, ettemme ankarasti tuomitsemalla näitä rikollisia vahingoita itseämme, vaan että pidämme silmällä, miten hallussamme olevat kaupungit varojensa runsaudella olisivat meille hyödyksi. Meidän ei tule luottaa lakiemme ankaruuteen, vaan viisaaseen menettelyyn. Mutta me teemme päinvastoin, jos me kukistettuamme ennen vapaan ja sittemmin väkivallalla valloittamamme kaupungin, kun se luonnollisesti itsenäisyytensä puolesta nousee kapinaan, luulemme sen olevan rangaistavan mitä ankarimmin. Ei pidä ankarasti rangaista vapaita kapinoitsijoita, vaan tarkasti valvoa heitä, ennenkuin he nousevat kapinaan, ja varoa, ettei tämä ajatuskaan heissä synny. Kun olemme kukistaneet kapinan, on mitä pienin osa heistä pidettävä syyllisenä."
"Ajatelkaa siis, kuinka suunnattoman virheen te tekisitte, seuraamalla Kleoonin neuvoa. Tätä nykyä on kansa kaikissa kaupungeissa teille suosiollinen, eikä ole ottanut osaa ylimyksien kapinoihin, tahi jos se pakosta on sen tehnyt, niin se esiintyy vihamielisenä kapinan alkuunpanijoita kohtaan, ja mennessänne sotaan, on teillä liittolaisena kapinoitsevan kaupungin rahvas. Jos te nyt surmaatte Mytileeneen kansan, joka ei ensinkään ole ottanut osaa kapinaan, vaan päinvastoin, heti kun se sai aseet käsiinsä, vapaa-ehtoisesti jätti kaupungin teille, niin te ensinkin teette väärin surmaamalla hyväntekijänne, ja toiseksi teette te juuri sitä, mitä ylimykset mieluimmin tahtovat. Sillä nostaessaan kaupungit kapinaan, saavat he kansan heti puolellensa, koska te näytätte saman rangaistuksen kohtaavan väärintekijöitä kuin niitä, jotka eivät ole syypäitä rikokseen. Joskin he ovat rikkoneet, tulee meidän olla huolimatta siitä, jottei ainoa meille vielä jäänyt liittolainen tulisi meidän viholliseksemme. Paljoa hyödyllisempänä meidän valtamme ylläpitämiseksi pidän minä olla loukkauksista huolimatta, kuin oikeudenmukaisesti surmata niitä, joita ei pitäisi surmata. Tuo Kleoonin rangaistuksen oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys eivät millään muotoa sovellu yhteen."
"Ymmärrätte siis minun neuvoni olevan paremman, jonka tähden kehoitan teitä ilman mitään hemmottelua tahi arkuutta, joita minä puolestani kovasti vastustan, vaan ainoastaan ilmituotujen syiden nojalla ja kylmäverisesti tuomitsemaan ne Mytileeneeläiset, jotka Pakees on tänne lähettänyt. Mutta sallikaa toisten rauhassa asua kaupungissansa. Sillä tämä on sekä hyvä tulevaisuudessa että nyt jo pelottava vihollisille. Se, joka tekee viisaan päätöksen, on voimakkaampi vihollisia vastaan, kuin se, joka, vaikka kohtakin väkevä, tekee ajattelemattoman hyökkäyksen."
Täten puhui Diodotos. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet nämät tykkänään vastakkaiset lausunnot, syntyi heidän keskenään erimielisyys, ja äänestyksessä saivat molemmat mielipiteet melkein yhtä paljon kannatusta, mutta Diodotoksen ehdotus pääsi kuitenkin voitolle. Heti lähetettiin kiireesti menemään toinen kolmisoutulaiva, jottei vuorokautta ennen lähetetty laiva ennättäisi varemmin perille, ja kaupunkia hävitettäisi. Koska Mytileeneen lähettiläät olivat varustaneet laivan viinillä ja jauhoilla sekä luvanneet suuremmoisia palkinnoita, jos se saavuttaisi toisen, niin kiiruhtivat merimiehet matkaa semmoisella innolla, että soutaessaan söivät viiniin ja öljyyn kastettuja jauhoja, ja että miehistöstä osa vuorostaan nukkui, kun toinen osa souti. Kun onneksi vastatuuli ei kohdannut heitä, ja koska edellinen laiva luonnottoman tehtävänsä takia ei pitänyt kiirettä, jotavastoin tämä kulki näin suurella nopeudella, niin edellinen ennätti ainoastaan sen verran ennen saapua perille, että Pakees sai käskyn lukeneeksi ja oli panemaisillaan sen toimeen, kun toinen ennätti perille ja esti hävittämisen. Näin lähellä oli Mytileenee perikatoansa.
Ne miehet taasen, jotka Pakees oli lähettänyt kapinan alkuunpanijoina, mestattivat Ateenalaiset Kleoonin kehotuksesta. Niitä oli hiukan toista tuhatta. Ateenalaiset revittivät myös Mytileeneen muurit ja ottivat haltuunsa heidän laivansa. Lesbolaisille ei määrätty mitään veroa, mutta heidän maansa, paitsi Metymneeläisten, jaettiin 3,000 osaan, joista 300 pyhitettiin jumalille, ja muitten osien omistajiksi määräsivät Ateenalaiset arvan mukaan omia kansalaisiansa. Maksamalla näille joka osasta kaksi minaa vuodessa, saivat Lesbolaiset viljellä maatansa. Ateenalaiset ottivat niin ikään haltuunsa ne mannermaan kaupungit, jotka olivat Mytileeneeläisten vallan alaisia. Tästä lähtien kuuluivat siis nämät Ateenalaisille. Sellaiset olivat tapahtumat Lesboksessa.
Samana kesänä tekivät Ateenalaiset Lesboksen anastamisen jälkeen Nikeeratoksen pojan Niikiaan johdolla retken Minooan saareen, joka sijaitsee Megaran edustalla. Megaralaiset olivat tänne rakentaneet tornin, jota he käyttivät vartiohuoneena. Koska tämä oli lähempänä Ateenaa kuin Buudoros ja Salamis, tahtoi Niikias tähän asettaa vartiopaikan, josta hän voisi estää Peloponneesolaisia sieltä salaa purjehtimasta kolmisoutu- ja rosvolaivoilla, kuten tähän saakka olivat tehneet, niinkuin myöskin purjehtimasta Megaraan. Piirityskoneilla ensin valloitettuansa kaksi Nisaian merenpuolista linnaa ja täten avattuansa merenkulun saaren ja mannermaan välillä, rakensi hän linnoituksen myöskin mannermaan puolelle, siihen paikkaan missä matalan veden yli olisi voinut tulla avuksi siltaa myöten saarelle, joka ei ollut kaukana mannermaasta. Kun tämä kaikki muutamassa päivässä oli saatu aikaan, rakensi hän myöhemmin myöskin saarelle linnoituksen, johon hän jätti miehistön, ja palasi sotajoukkoineen kotia.
Samoihin aikoihin sinä kesänä antautuivat Plataialaiset, koska heiltä loppuivat muonavarat, eivätkä he enää voineet kestää piiritystä, Peloponneesolaisille seuraavalla tavalla. Viimeksimainitut tekivät heidän muurejansa vastaan hyökkäyksen, jota Plataialaiset eivät voineet torjua. Vaikka kohtakin Lakedaimonilainen päällikkö hyvin tunsi heidän heikkoutensa, ei hän kuitenkaan tahtonut valloittaa kaupunkia rynnäköllä. Niin oli hänelle käsketty Lakedaimonista, jottei Plataiaa tarvitsisi luovuttaa, koska se olisi vapaa-ehtoisesti antaunut, jos tehtäisiin rauha Ateenan kanssa ja sovittaisiin, että sodassa valloitetut kaupungit olisivat jätettävät takaisin. Lakedaimonilainen päällikkö lähetti sentähden heidän luoksensa airuen ilmottamaan, että jos jättäisivät kaupungin vapaaehtoisesti Lakedaimonilaisille ja alistuisivat heidän tuomionsa alle, rikolliset rangaistaisiin, mutta ei ketään tutkimatta. Näin puhui airut. Plataialaiset jättivät kaupungin, sillä he olivat jo vallan ahtaalla. Heitä ylläpitivät Peloponneesolaiset moniaita päiviä, kunnes tuomarit, viisi miestä, tulivat Lakedaimonista. Saavuttuansa he eivät tehneet mitään syytöstä, vaan kutsuivat Plataialaiset eteensä ja kysyivät heiltä, olivatko he osottaneet mitään hyvää Lakedaimonilaisille tahi heidän liittolaisillensa sodan kestäessä. Plataialaiset pyysivät saada vastata pitemmälti ja asettivat puolustajiksensa Asoopolaoksen pojan Astymakoksen ja Aeimneestoksen pojan Lakoonin, joka oli Lakedaimonilaisten kestiystävä. Nämät esiintyivät ja puhuivat seuraavasti:
"Me olemme luovuttaneet kaupunkimme teille luullen, että meidät asetettaisiin laillisen tuomioistuimen eteen, eikä tämmöisen, ja me suostuimme hyväksymään teidät tuomareina, kuten vielä nytkin teemme, jotta meidät tuomittaisiin puolueettomasti. Mutta nyt me pelkäämme, että kumpaisessakin tapauksessa olemme erehtyneet. Sillä arvattavasti tulemme me tässä taistelemaan hengestämme, ettekä te tule olemaan puolueettomia, päättäen siitä, ettei meitä vastaan ole tehty mitään syytöstä, johon voisimme vastata, vaan että omasta pyynnöstämme olemme saaneet sananvuoron. Koska kysymys on lyhyt, niin todenmukainen vastaus langettaa meidät, valheellinen taasen todistettaisiin vääräksi. Kaikin puolin pulassa on meidän kuitenkin pakko puhua; sillä varmemmalta näyttää puhua, kuin olla puhumatta. Jos ei lausuttaisi sanaakaan tämmöisten asianhaarain vallitessa, niin voisi otaksua, että olisimme tulleet pelastetuiksi, jos olisi sana sanottu. Sitäpaitsi on meidän vaikea saada teitä uskomaan sanojamme; sillä jos me olisimme outoja toisillemme, niin voisimme tuoda esiin todistuksia puolustukseksemme; mutta nyt on meidän puhuminen teille, jotka tunnette kaikki seikat. Me emme pelkää, että syytätte meitä siitä, että meidän ansiomme olisivat teidän ansioitanne vähemmät, vaan että te olette kutsuneet meidät kuuntelemaan muitten mieliksi jo langetettua tuomiota."
"Kuitenkin tahdomme osottaa käytöksemme Teebalaisia kohtaan ja muistuttamalla, mitä hyvää olemme tehneet teille muille Helleeneille, koettaa taivuttaa teidän mieltänne."
"Tuohon lyhyeen kysymykseen, olemmeko me tehneet hyvää tässä sodassa Lakedaimonilaisille ja heidän liittolaisillensa, vastaamme me, että te, jos pysytte vihollisina, ette ole kärsineet mitään vääryyttä, jos teitä ei ole kohdeltu ystävällisesti. Mutta jos katsotte itsenne ystäviksi, niin olette te itse ennemmin tehneet väärin ryhtymällä sotaan meitä vastaan. Rauhan kestäessä sekä taistelussa Meedialaisia vastaan olemme me esiintyneet kunnon miehinä; sillä emme ole ensimmäisinä rikkoneet rauhaa, ja taistelussa Hellaan vapauden puolesta olimme me ainoat Boiootialaiset. Ja vaikka olemme mannermaalaisia, taistelimme me Artemisionin meritappelussa, ja taistelussa omassa maassamme avustimme me teitä ja Pausaniasta, kuten me myöskin olemme voimiemme mukaan ottaneet osaa kaikkiin senaikuisiin taisteluihin, joihin Helleenit joutuivat. Ja kun suuri pelko valtasi Spartan, maanjäristyksen jälestä kapinoitsevien Heilootain Itoomee-vuorelle asettumisen johdosta, lähetimme me teille avuksi kolmannen osan sotajoukostamme. Tätä teidän, Lakedaimonilaisten, ei pitäisi unhoittaa."
"Tämmöisinä kehumme me muinoin esiintyneemme tärkeimmissä tapauksissa, vihollisiksi vasta myöhemmin jouduimme, johon te olette syypäät. Sillä kun me, Teebalaisten hyökätessä meidän kimppuumme, pyysimme päästä teidän liittoonne, niin te ette ottaneet meitä vastaan, vaan käskitte meidän kääntyä Ateenalaisten puoleen, koska olivat lähimpinä, jotavastoin sanoitte itse olevanne liian etäällä. Sodan kestäessä te ette ole kärsineet, ettekä tule kärsimään mitään pahaa meidän puoleltamme. Jos me emme teidän käskystänne ole tahtoneet luopua Ateenalaisista, niin emme ole tehneet väärin. Sillä nämät avustivat meitä Teebalaisia vastaan, kun te meidät hylkäsitte, eikä olisi ollut kaunista luopua heistä, semminkin kun he olivat osottaneet ystävyyttä meille ja pyynnöstämme ottaneet meidät liittolaisikseen, vaan oikein oli alttiisti noudattaa heidän käskyjänsä. Jos se, mitä kumpikin teistä määrää liittolaisensa tekemään, ei ole kunnon tekoa, niin eivät käskyn noudattajat siitä vastaa, vaan ne, jotka saattavat heidät väärin tekemään."
"Teebalaiset ovat monasti muutenkin meitä loukanneet, ja heidän viimeisen vääryytensä te tunnette, jonka tähden me olemme tässä pulassa. Sillä kun he rauhan kestäessä ja vieläpä kuukausjuhlana valloittivat kaupunkimme, olemme me luonnollisesti heille tämän kostaneet kaikkien ihmisten oikeaksi tunnustamaa lakia seuraten, jonka mukaan on oikeus torjua päältään hyökkäävä vihollinen, eikä ole oikein, että me heidän tähtensä tulemme kärsimään. Jos te katsotte oikeaksi sen, mikä teille tällä hetkellä on hyödyllistä ja Teebalaisten vihamielisyyttä tyydyttävää, niin ette näytä olevanne puolueettomia tuomareita, vaan enemmän pitävänne silmällä omaa etuanne. Joskin he nyt näkyvät olevan hyödyllisiä, niin olimme me ja muut Helleenit teille paljoa hyödyllisemmät silloin, kun olitte suurimmassa vaarassa. Nyt te uhkaatte meitä; mutta siihen aikaan, jolloin barbari koetti tehdä meidät kaikki orjiksi, olivat nuo hänen puolellansa. Oikeudenmukaista on panna meidän nykyinen hairahduksemme, jos se on hairahdus, vastapainoksi silloiselle alttiudellemme, ja silloin kyllä huomaatte alttiutemme paljoa suuremmaksi, kuin hairahduksemme, ja varsinkin semmoiseen aikaan, jolloin oli harvinaista, että joku Helleeni kunnollaan vastusti Kserkseen sotavoimia, ja jolloin niitä suuresti kiitettiin, jotka eivät barbarin hyökätessä maahan katsoneet omaa etuansa, vaan mieluummin vaaroja kestäen tavottelivat yhteistä hyvää. Me, joita näiden joukossa kunnioitettiin ensimmäisinä, saamme nyt pelätä, että joudumme perikatoon näiden samojen avujen tähden, koska oikeudenmukaisesti olemme liittoutuneet Ateenalaisiin mieluummin, kuin voitonpyynnöstä teihin. Kumminkin täytyy pitää samaa mielipidettä samoista asioista, eikä saa pitää edullisena muuta kuin, että teillekin nykyhetkenä on etuisaa olla vakaasti kiitollisia uskollisille liittolaisillenne."
"Muistakaa, että useimmat Helleenit pitävät teitä kunnollisuuden esikuvina. Jos te kohtuuttomasti päätätte meistä, niin varokaa, ettei teitä, ylistettyjä miehiä, moitita nuhteettomien miesten kohtuuttomasta tuomitsemisesta sekä siitä, että yhteisiin pyhäkköihin ripustatte meiltä, Hellaan hyväntekijöiltä, otetuita saaliita. Sillä tämä teidän, kunnon miesten, nuhteettomista miehistä langettama tuomio ei tule olemaan salassa. Hirmuiselta tuntuu, että Lakedaimonilaiset hävittäisivät Plataian, ja että Teebalaisten mieliksi koko Helleenikunnasta pyhitte pois sen kaupungin, jonka nimen sen urhollisuuden tähden esi-isänne piirsivät Delfoin kolmijalkaan. Siihen määrin onnettomiksi olemme nyt joutuneet, me, jotka Meedialaisten voittaessa jouduimme perikatoon, että nyt teidän, muinaisten parasten ystäviemme, kautta joudumme Teebalaisten valtaan, ja että olemme joutuneet äärimmäisen vaaran alaisiksi, nimittäin että me, jos emme olisi antautuneet, olisimme kuolleet nälkään, tahi nyt tuomitaan kuolemaan. Ja me Plataialaiset, jotka voimiemme mukaan olemme harrastaneet Helleenien parasta, työnnetään hyljättyinä ja avustamattomina pois kaikkien Helleenien yhteydestä. Eikä yksikään entisistä liittolaisistamme meitä auta, ettekä edes tekään, Lakedaimonilaiset, ainoa toivomme, näy olevan luotettavia."
"Me rukoilemme teitä yhteisten suojelusjumalien nimessä ja Hellaan hyväksi osotetun kuntomme takia taipumaan ja muuttamaan ajatuksenne, jos Teebalaiset teitä ovat yllyttäneet johonkin julmaan tekoon, sekä pyytämään heiltä vastalahjaksi, ettei niitä surmata, joita on kohtuutonta surmata, että saisitte sopivan kiitollisuuden ettekä häpeää, ja jottette toimien toisten mieliksi häpäisisi itseänne. Pian käy ruumiimme tuhoaminen, mutta vaikea on poistaa siitä johtuva häpeä. Sillä meitä te ette tule rankaisemaan oikeudenmukaisesti vihollisina, vaan sotimaan pakotettuina ystävinä. Jos te siis suojelette henkeämme, tuomitsette te oikein, muistaen että vapaaehtoisesti olemme antautuneet teille ja rukoilevina kätemme ojentaen, ja Helleeneillähän on laki, ettei sellaisia saa tappaa, sekä huomaten, että aina olemme olleet teidän hyväntekijöitänne. Heittäkää silmäys Meedialaisten surmaamien ja meidän alueellamme haudatuiden esi-isienne lepopaikkoihin, joita me vuosittain kunnioitamme juhlapuvussa kansanjuhlilla ja muillakin menoilla. Näille me uhraamme esikon kaikista maamme tuotteista, ystävinä ystävällisestä maasta, sotatovereina entisille sotatovereillemme. Aivan päinvastoin tulette tekemään, jos te julistatte väärän tuomion. Sillä Pausanias luuli hautaavansa isänne ystävälliseen maahan ja ystävällisten miesten keskuuteen, se on teidän muistettava. Mutta jos te meidät surmaatte ja teette Plataian Teebalaiseksi maaksi, mitä muuta te teette, kuin jätätte viholliseen maahan ja murhaajien keskuuteen isänne ja sukulaisenne, niitä kunnioituksia vaille, joita he nyt nauttivat? Lisäksi saatatte orjuuteen sen maan, jossa Helleenit vapautuivat, ja riistätte paljaiksi niiden jumalien pyhäköt, joita rukoillen he voittivat Meedialaiset, ja riistätte isiltä perityt uhrit niiden perustajilta ja järjestäjiltä."
"Ei teille, Lakedaimonin miehet, tuota kunniaa poikkeeminen Helleenien yleisistä tavoista ja esi-isäinne loukkaaminen eikä liioin, että te toisten vihamielisyyden takia surmaatte meidät, hyväntekijänne, jotka emme koskaan ole teitä loukanneet. Päinvastoin tulee teidän armahtaa meitä ja antaa järkevän sääliväisyyden taivuttaa mieltänne. Teidän tulee huomata niin hyvin sen rangaistuksen julmuutta, jota me tulisimme kärsimään, kuin myöskin minkäarvoisia me, jotka kärsimme rangaistuksen, olemme, ja pitää mielessänne, kuinka ansaitsematon onnettomuus voi kohdata ketä tahansa."
"Me puolestamme, niinkuin meidän sopii ja hätä vaatii, rukoilemme teitä meidän molempien ja kaikkien Helleenien yhteisten jumalien nimessä armahtamaan meitä. Vedoten isienne vannomiin valoihin, joita ette saa unhottaa, esiinnymme me rukoilevina isienne haudoilla, huutaen avuksemme kuolemaan vaipuneita, ettei meitä jätettäisi Teebalaisten käsiin, ja etteivät paraat ystävämme luovuttaisi meitä kiivaimmille vihollisillemme. Muistakaa sitä päivää, jona me esi-isienne kanssa suoritimme mitä loistavimmat urotyöt, mutta jona samana meitä uhkaa mitä julmin kohtalo."
"Mutta nyt on meidän pakko ryhtyä meidän asemassamme oleville henkilöille mitä vaikeimpaan toimeen, lopettamaan puhettamme, vaikeimpaan, koska samalla myöskin hengen menettämisen vaara lähenee, ja kun me lopetamme, painamme vielä kerran mieleenne, ettemme Teebalaisille ole luovuttaneet kaupunkiamme, sillä mieluummin olisimme valinneet hirmuisimman nälkäkuoleman, vaan että luottamuksella olemme antautuneet teille. Mutta jos ette tähän myönny, on oikeudenmukaista, että saamme päästä samaan asemaan, jossa ennen antautumista olimme, ja valita minkä vaaran haluamme. Me vaadimme niin ikään, ettette te, Lakedaimonin miehet, vasten lupaustanne jätä meitä, Plataialaisia, Helleenien innokkaampia auttajia, jotka nyt haemme apua teiltä, kiivaimpien vihamiestemme, Teebalaisten, käsiin, vaan että esiinnytte pelastajinamme, ja ettette tee meitä orjiksi, kun kaikkia muita Helleenejä vapautatte."
Näin lausuivat Plataialaiset. Mutta Teebalaiset, jotka pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset heidän puheensa johdosta leppyisivät, ilmottivat niinikään tahtovansa puhua, koska toistenkin vasten heidän luuloansa oli sallittu pitemmältä puhua, eikä ainoastaan lyhyesti vastata kysymykseen. Kun heidän pyyntöönsä oli suostuttu, lausuivat he näin:
"Me emme olisi pyytäneet sanan vuoroa, jos Plataialaiset lyhyesti olisivat vastanneet kysymykseen, eivätkä syytöksellä olisi kääntyneet meitä vastaan, sekä asiaan kuulumattomasti puolustaneet itseänsä seikoista, joista ei kukaan ole heitä syyttänyt, eivätkä myöskään kehuneet toimista, joita ei kukaan ole moittinut. Meidän tulee siis nyt vastustaa syytöksiä ja selvittää heidän kehumisensa, jottei heitä auttaisi meidän huonoutemme eikä heidän ansiokkuutensa, vaan jotta te tuomitsisitte, kuultuanne totuuden kumpaisestakin näistä seikoista."
"Me jouduimme ensin eripuraisuuteen heidän kanssansa, kun me, asutettuamme muun osan Boiootiaa, vihdoin koetimme asuttaa myöskin Plataian, ja muut maakunnat, jotka, karkotettuamme niissä asuvat sekakansat, olivat joutuneet haltuumme, koska Plataialaiset eivät tahtoneet olla meidän johtomme alla, kuten ensin oli määrätty, vaan poiketen muista Boiootialaisista luopuivat isien tavoista, ja koska he, kun koetettiin heitä tähän pakottaa, liittyivät Ateenalaisiin ja näiden kanssa meitä suuresti vahingoittivat, jonkatakia he nyt puolestaan saavat kärsiä."
"Barbarin hyökätessä Hellaaseen, sanovat he olleensa ainoat Boiootialaiset, jotka eivät pitäneet Meedialaisten puolta, ja tästä he hyvin kerskaavat ja soimaavat meitä. Mutta me väitämme, etteivät he olleet Meedialaisten puolella sentähden ainoastaan, etteivät Ateenalaisetkaan olleet niiden puolella, ja että he myöhemmin, Ateenalaisten hyökätessä Helleenejä vastaan, samalla lailla olivat Boiootialaisista ainoat, jotka kannattivat Ateenalaisia. Mutta muistakaa, missä tilassa kumpanenkin teki niin. Meidän kaupunkiamme ei hallinnut siihen aikaan harvainvalta eikä kansanvalta, vaan hallitus oli silloin muutamien miesten käsissä, joka on vasten lakeja ja kaikkea järkeä sekä lähin yksinvaltaa. Ja koska nämät vallan anastajat siten toivoivat saavuttavansa vielä laajemman vallan, jos Meedialaiset pääsisivät voitolle, niin he, kansaa hilliten, johtivat viholliset maahan. Näin teki siis kaupunki, kun sillä ei ollut yleistä päätösvaltaa. Ei sovi sitä siis soimata siitä, mitä se on rikkonut ollessaan ilman laillista hallitusta. Mutta kun Meedialaiset olivat poistuneet ja kaupunkimme taasen pääsi laillisiin oloihin, niin muistakaa, miten me, kun Ateenalaiset myöhemmin hyökkäsivät ja koettivat panna sekä muun Hellaan että meidänkin maamme valtansa alle ja jo olivat kapinan avulla anastaneet suuren osan siitä, miten me silloin Korooneian tappelussa taistelimme ja voitimme heidät, pelastaen siten Boiootian, sekä miten me nyt innokkaasti autamme vapauttamaan Helleenejä, hankkien hevosia ja sotatarpeita enemmän, kuin muut liittolaiset. Riittäköön tämä puolustukseksi Meedialaisuudestamme."
"Miten te enemmän olette loukanneet Helleenejä ja syystä olette ansainneet kovimman rangaistuksen, sen me nyt koetamme näyttää. Te sanotte tulleenne Ateenalaisten liittolaisiksi ja kansalaisiksi, puolustautuaksenne meitä vastaan. Siinä tapauksessahan teidän olisi pitänyt ohjata heitä ainoastaan meitä vastaan, eikä heidän kanssansa hyökätä muitten kimppuun. Olihan teillä tilaisuus, jos te vastahakoisesti seurasitte Ateenalaisia, liittyä siihen liittoon, jonka Lakedaimonilaiset olivat panneet toimeen Meedialaisia vastaan, johon te itse vetoatte. Tämä liitto oli kyllä riittävä pidättämään meitä ahdistamasta teitä ja, joka on pää-asia, antamaan teille tilaisuuden pelotta päättää mielenne mukaan. Mutta vapaaehtoisesti ja pakotta valitsitte te mieluummin Ateenalaisten liiton. Te sanotte, että on häpeällistä luopua hyväntekijöistänsä; mutta paljoa häpeällisempää ja enemmän väärää on luopua kaikista Helleeneistä, joiden kanssa te olette vannoneet yhteisen liittovalan, kuin yksin Ateenalaisista, jotka koettavat saattaa orjuuteen Hellaan, kun toiset taasen koettavat vapauttaa maatamme. Ja te osotatte heille kiitollisuutta, joka ei suinkaan ole vapaa häpeästä. Sillä te olette, kuten itse sanotte, kutsuneet heitä avuksenne loukattuina, mutta myöskin auttaneet heitä loukkaamaan muita. Kuitenkin on vähemmän häpeällistä olla osottamatta vastaavaa kiitollisuutta, kuin osotetulla kiitollisuudellaan avustaa toista loukkaamaan muita."
"Te olette selvästi osottaneet, ettette siihen aikaan ainoastaan Helleenien takia vastustaneet Meedialaisia, vaan sentähden, etteivät Ateenalaiset olleet heidän puolellansa, koska tahdoitte toimia samoten kuin he, mutta toisin kuin muut. Ja nyt tahdotte te kuitenkin laskea hyväksenne sen, minkä olette tehneet muitten tähden! Mutta tämä ei ole kohtuullista, vaan niinkuin olette valinneet Ateenalaiset, niin kärsikää myöskin heidän kanssansa, eikä teidän tule vedota silloiseen liittoon, ikäänkuin teille siitä pitäisi olla apua. Sillä te luovuitte siitä ja autoitte luopumisellanne enemmän, kuin estitte, Aiginalaisten ja moniaitten muiden samaan liittoon kuuluvien orjuuteen saattamisen, ja tätä te ette tehneet vasten tahtoanne, vaan nykyisten lakien vallitessa, kenenkään teitä siihen pakottamatta, kuten meitä. Niinikään te ette myöntyneet viimeiseen kehotukseemme ennen piiritystä, että jäisitte puolueettomiksi. Keitä siis Helleenit suuremmalla syyllä vihaavat, kuin teitä, jotka kerskailette heidän haitaksensa osotetusta kunnollisuudestanne! Eikä teidän tule vedota siihen, että muka muinoin olette esiintyneet kunnon miehinä; sillä nyt olette selvästi näyttäneet, mihin luontonne teitä vetää. Ynnä Ateenalaisten kanssahan olette te kulkeneet vääryyden tietä. Riittäköön tämä meidän pakollisesta Meedialaisuudestamme ja teidän vapaaehtoisesta Ateenalaisuudestanne."
"Mitä viimeiseen vääryyteemme tulee, jonka kautta sanotte loukanneemme teitä, nimittäen että me rauhan kestäessä ja pyhässä kuussa laittomasti olemme rynnänneet teidän kaupunkianne vastaan, niin mielestämme emme ole rikkoneet enemmän, kuin tekään. Jos olisimme ominvaltaisesti hyökänneet kaupunkiinne ja vihollisina hävittäneet maatanne, niin olisimme tehneet väärin; mutta jos sekä varallisuudeltaan että suvultaan etevimmät teidän keskuudessanne vapaaehtoisesti ovat kutsuneet meitä, tahtoen lakkauttaa ulkolaisen liittonne ja palauttaa Boiootialaisten yleisen perinnäisen yhtenäisyyden, mitä me silloin olemme rikkoneet? Sillä johtajathan rikkovat enemmän kuin johdetut. Mutta meidän ymmärtääksemme eivät he enemmän, kuin mekään, ole tehneet väärin: sillä ollen kansalaisia yhtä hyvin, kuin te, ja pannen enemmän alttiiksi, aukaisivat he portit ja laskivat meidät kaupunkiinsa ystävällisesti eivätkä vihamielisesti, haluten estää huonoimpia teistä yhä huonommiksi tulemasta ja saattaa paremmat teistä oikeuksiinsa. He ovat tahtoneet johtaa kansalaistensa ajatukset oikealle uralle, eivätkä suinkaan vieroittaa kaupungin asukkaita toisistansa, vaan päinvastoin yhdistää heitä keskenänsä, hankkimatta kellekään vihollisia, vaan yhdistääkseen kaikki yhteiseen liittoon."
"Ettemme toimineet vihamielisesti, todistaa se, ettemme ketään loukanneet. Me ilmotimme, että sen, joka halusi kannattaa kaikkien Boiootialaisten isiltä perittyä hallitusmuotoa, tulisi liittyä meihin. Ensin myönnyittekin ja teitte liiton; mutta myöhemmin, kun huomasitte meidän olevan harvalukuisia, ette suinkaan esiintyneet yhtä sävyisästi kuin me, jos kohtakin mielestänne olimme toimineet kohtuuttomasti, kun ilman kansan suostumusta olimme tunkeuneet kaupunkiinne. Sillä te ryhdyitte heti väkivaltaisuuksiin ja ahdistitte meitä vasten sopimusta, koettamattakaan kehottaa meitä poistumaan kaupungista. Emme teitä syytä niiden johdosta, joita surmasitte taistelussa, sillä he kaatuivat jonkinlaisen lain mukaisesti; mutta mitä niihin tulee, jotka ojensivat kätensä teidän puoleenne, ja jotka te, otettuanne heidät vangeiksi, meille lupasitte jättää eloon, vaan jotka te kumminkin vasten lakia surmasitte, miten te ette ole siinä tehneet jotakin hirmuista? Ja vaikka te vähässä ajassa olette tehneet kolme vääryyttä: sovinnon rikkomisen, senjälkeen miesten surmaamisen sekä sen valheellisen lupauksen heidän suhteensa, ettette heitä tappaisi, jos emme hävittäisi peltojanne, niin kuitenkin väitätte meidän toimineen laittomasti, vaan ette pidä itseänne velvollisina antamaan meille mitään hyvitystä. Ei suinkaan! Niin! jos vaan nämät tuomitsevat oikein, niin tulette te kaikesta tästä kärsimään rangaistuksen."
"Lakedaimonin miehet! Kaiken tämän olemme me lausuneet sekä meidän että teidän tähden, jotta teille kävisi selväksi, että te oikeudenmukaisesti tuomitsette noille rangaistuksen, ja jotta me ymmärtäisimme, että vielä suuremmalla oikeudella kostamme heille, sekä jottette heltyisi heidän entisistä avuistansa, jos heillä joitakuita olisikin ollut, jotka kyllä ovat luettavat vääryyttä kärsivien hyväksi, mutta vääryyden tekijöille kaksinkertaisen rangaistuksen syyksi, koska nämät eivät ole toimineet luontonsa mukaisesti. Älköön heille myöskään olko apua valituksista, joilla he vetoavat isienne hautoihin ja turvattomuuteensa. Sillä me olemme kärsineet paljoa hirmuisemmin, kun nuo meiltä surmasivat kukoistavan nuorisomme, joiden isät osaksi kaatuivat Korooneian tappelussa, saattaen Boiootian puolellemme, osaksi orvoiksi jääneinä istuvat autioissa taloissansa, rukoillen teiltä paljoa oikeutetumpaa rangaistusta noille. Sillä syyttä kärsivät ihmiset ansaitsevat sääliä, mutta tyytyväisyyttä herättää niiden rankaiseminen, jotka ovat sen ansainneet, kuten nuo. Nykyiseen turvattomuuteensa ovat he itse syypäät, sillä he ovat itse tahallaan työntäneet luotaan paremmat liittolaiset. He ovat tehneet väärin, ennenkuin mitään meidän puoleltamme olivat kärsineet, ja noudattaen enemmän vihaansa kuin oikeutta, jonka takia he nyt tulevat kärsimään rangaistuksen, joka kuitenkaan ei vastaa heidän rikoksiansa. He tulevat kärsimään laillisen rangaistuksen, koska he ovat suostuneet jättämään itsensä tuomittaviksenne eivätkä suinkaan armoa rukoilevina antautuneet teille. Suojelkaa siis, Lakedaimonin miehet, näiden polkemaa Helleenien lakia, ja osottakaa meille, vääryyttä kärsineille, oikeutettua kiitollisuutta alttiudestamme, älkääkä työntäkö meitä noitten puheitten takia luotanne, vaan opettakaa Helleeneille, että heidän ei tule sanoissa vaan teoissa kilpailla, joita jälkimmäisiä, jos ovat kelvollisia, jo lyhyt puhe riittää ilmottamaan, jotavastoin vääryyttä tekevien kauniilla sanoilla koristetut puheet ovat pelkkiä verukkeita. Jospa päälliköt, kuten te nyt, aina lyhyesti päättäisivät kaikkien asiat, niin vähemmän koetettaisiin kauniilla sanoilla koristella vääryyttä."
Tähän suuntaan puhuivat Teebalaiset. Lakedaimonilaiset tuomarit katsoivat oikeaksi kysymyksen, olivatko Plataialaiset sodan kestäessä osottaneet heille mitään hyvää, koska he jo ennen olivat kehottaneet Plataialaisia pysymään rauhassa vanhojen sopimusten mukaan, jotka Pausanias oli saanut aikaan Meedialaisen sodan jälkeen, ja koska eivät olleet myöntyneet Lakedaimonilaisten ennen piiritystä tekemään ehdotukseen, että näiden sopimusten mukaan pysyisivät puolueettomina. Sentähden he Lakedaimonilaisten mielestä eivät kuuluneet liittoon, ja olivat loukanneet heitä, jonkatakia he yksitellen kysyivät jokaiselta, oliko hän sodan kuluessa osottanut heille mitään hyvää; ja kun se, jolta kysyttiin, antoi kieltävän vastauksen, vietiin hän syrjään, ja täten surmattiin kaikki poikkeuksetta. Näin surmasivat he lähes 200 Plataialaista ja 25 Ateenalaista, jotka olivat piiritettyjen joukossa; naiset tekivät he orjiksi. Kaupungin antoivat Teebalaiset vuoden ajaksi asuttavaksi kapinan kautta karkotetuille Megaralaisille, ja puolellansa oleville Plataialaisille, jotka vielä olivat elossa. Myöhemmin hävittivät he sen perustuksia myöten ja rakensivat Heereen pyhäkön läheisyyteen 200 jalkaa pitkän vieraskodin, jossa kaikille puolin ympäriinsä oli huoneita sekä ylhäällä että alhaalla. Tähän rakennukseen käyttivät he Plataialaisten kattoja ja ovia; ja mitä vaan löytyi kaupungista kuparisia tahi rautaisia huonekaluja, niistä he tekivät Heereelle pyhitettyjä vuoteita. He rakensivat niin ikään tälle jumalattarelle kivestä 100 jalkaa pitkän pyhäkön. Maan he julistivat yhteiseksi omaisuudeksi ja antoivat sen vuokralle kymmeneksi vuodeksi, ja sen viljelijät olivat Teebalaisia. Varmaankin osottivat Lakedaimonilaiset tämmöistä nurjamielisyyttä Plataialaisia kohtaan yksinomaan Teebalaisten takia, koska arvelivat näistä heillä itsellään olevan hyötyä. Tämä oli Plataian loppu 93:lla vuodella siitä, kuin olivat ruvenneet Ateenalaisten liittolaisiksi.
Ne 40 Peloponneesolaista laivaa, jotka olivat purjehtineet Lesbolaisten avuksi, saapuivat, kun aavan meren yli pakenivat Ateenalaisten laivojen takaa-ajamina, Kreetan edustalla kestäneen myrskyn hajoittamina vihdoin Peloponneesokseen. Kylleeneessä tapasivat he 13 Leukalaista ja Amprakialaista laivaa Telliksen pojan Brasidaan johdolla, joka oli saapunut sinne Alkidaan neuvonantajaksi. Sillä Lakedaimonilaiset tahtoivat, kun eivät saaneet Lesbosta haltuunsa, suuremmalla laivastolla purjehtia kapinalliseen Kerkyyraan, jotta ennättäisivät sinne, ennenkuin Ateenalaiset, joilla Naupaktoksen edustalla oli ainoastansa 12 laivaa, ehtisivät saada apua Ateenasta. Tähän yritykseen valmistautuivat Brasidas ja Alkidas.
Kerkyyrassa syntyi kapina, kun Korintolaisten Epidamoksen tappelussa ottamat vangit vapautettiin ja palasivat kotiaan. Nämät väittivät päässeensä vapaiksi kestiystävien takaamasta 800 talentin suuruisesta summasta, mutta itse asiassa lupaamalla toimittaa Kerkyyran Korintolaisten valtaan. Vapautetut kävivät jokaisen kansalaisen puheilla, saadakseen kaupungin luopumaan Ateenalaisista. Kun sekä Ateenasta että Korintosta saapui laiva, kumpikin tuoden lähettilään, ja kun sen johdosta neuvoteltiin, niin päättivät Kerkyyralaiset pysyä Ateenalaisten liittolaisina, kuten ennemmin, mutta myöskin olla Peloponneesolaisten ystäviä. Kerkyyrassa löytyi mies nimeltään Peitias, Ateenalaisten kestiystävä ja kansanpuolueen johtaja. Tämän vaativat ennenmainitut miehet oikeuteen, syyttäen häntä, että hän muka koetti saattaa Kerkyyran Ateenalaisten valtaan. Julistettuna syyttömäksi, syytti hän puolestaan syyttäjiänsä siitä, että olivat taittaneet rypälepaaluja Zeyksen ja Alkinooksen pyhästä lehdosta. Sakko jokaisesta paalusta oli stateeri. Kun heitä tästä sakotettiin, istuutuivat he rukoilevina pyhäkön eteen sakon suuruuden tähden, pyytäen saada suorittaa sakon useimmissa erissä. Mutta Peitias, joka sattui istumaan neuvostossa, sai aikaan, että päätettiin antaa lain määräyksen mennä täytäntöön. Kun ei suostuttu tuomittujen pyyntöön, ja koska nämät ymmärsivät, että Peitias, niin kauan kuin hän istuu neuvostossa, yllyttäisi kansaa pitämään vihollisina ja ystävinä samoja kuin Ateenalaiset, niin he yksissä tuumin tikareilla varustettuina tunkeutuivat äkkiä neuvostoon ja surmasivat Peitiaan sekä muutamia muita neuvosmiehistä ja yksityisiä noin 60 miestä. Vähäinen joukko Peitiaan puoluelaisia pakeni Ateenalaiselle laivalle, joka vielä oli satamassa.
Tämän tehtyään kutsuivat he Kerkyyralaiset kokoon ja lausuivat, että tämä oli etuisinta, ja että täten vähemmän oli pelättävä Ateenalaisten ikeen alle joutumista. Siitä lähtien elettäisiin rauhassa, eikä otettaisi vastaan kumpastakaan, jos tulisivat useammalla kuin yhdellä laivalla. Jos tulisivat useammalla, katsottaisiin heitä vihollisiksi. Näin he puhuivat ja pakottivat kansan hyväksymään heidän mielipiteensä. He lähettivät myös sanansaattajia Ateenaan ilmottamaan tapahtumien hyödyllisyydestä ja estämään sinne paenneita ryhtymästä mihinkään sopimattomiin vehkeisiin, jottei uutta mullistusta tapahtuisi.
Lähettiläiden saavuttua, vangitsivat Ateenalaiset heidät ja heidän puoluelaisensa kapinoitsijoina ja veivät heidät Aiginaan. Sillä välin hyökkäsivät Kerkyyran vallanpitäjät Korintolaisen kolmisoution ja Lakedaimonilaisten lähettiläiden saavuttua kansanpuolueen kimppuun ja voittivat tämän tappelussa. Yön tultua pakenivat kansanpuoluelaiset linnaan ja kaupungin korkeimpiin osiin ja asettuivat sinne yhteen, valloittaen niinikään Hyllaikon sataman. Vallanpitäjät puolestaan valloittivat torin, jonka ympärillä useimmat heistä asuivat, sekä sen läheisyydessä mannermaahan päin olevan sataman.
Seuraavana päivänä oteltiin hiukkasen, ja molemmat puolueet lähettivät maaseudulle kehotuksen orjille tulemaan heidän avuksensa, luvaten heille vapauden. Suurin osa orjista liittyi kansaan, mutta toiset saivat mannermaalta avukseen 800 soturia.
Päivän kuluttua syntyi jälleen tappelu, jossa kansanpuolue sekä paikkojen lujuuden että joukkojensa paljouden kautta pääsi voitolle. Naisetkin taistelivat miesten rinnalla suurella rohkeudella, heittäen tiiliä rakennusten katoilta ja kestäen miehuullisesti sotamelskeen. Kun ylimykset myöhään illalla joutuivat tappiolle, niin he, koska pelkäsivät, että kansa heidät surmaisi, valloitettuansa laivaveistämön ensi rynnäkössä, sytyttivät torin ympärillä olevat asunnot ja vuokratalot palamaan, säästämättä omia rakennuksiaan enemmän kuin muidenkaan, jotta tie sinne olisi suljettu. Tässä tilaisuudessa paloi paljo tavaroita, ja itse kaupunkikin oli vaarassa palaa kokonaan, jos vaan liekille suotuisa tuuli olisi johtanut sen kaupunkiin päin. Silloin lakkasi tappelu molemmin puolin ja pysyttiin rauhassa varuillaan. Kansan jouduttua voitolle, poistui Korintolainen laiva kaikessa hiljaisuudessa, ja useimmat apusotureista lähtivät salaa yli mannermaalle.
Seuraavana päivänä saapui heille avuksi Naupaktoksesta Ateenalaisten päällikkö, Diitrefeen poika Nikostratos, 12 laivalla ja 500 Messeenialaisella raskasaseisella. Hän sai sovinnon aikaan ja keskinäisen sopimuksen, että kymmenen syyllisintä miestä tuomittaisiin, jotka heti pakenivat, mutta että muut jäisivät asuntoihinsa, sovittuansa keskenään sekä Ateenalaisten kanssa, että heillä olisi yhteiset viholliset ja ystävät.
Saatuansa tämän aikaan, aikoi Nikostratos purjehtia pois, mutta kansanpuolueen johtajat kehottivat häntä jättämään heille viisi laivoistaan, jotta vastapuoluelaiset paremmin pysyisivät alallaan, luvaten miehittää ja lähettää hänen mukanaan yhtä monta omaa laivaansa. Hän suostuikin heidän pyyntöönsä, ja vastapuolueen miehiä määrättiin miehittämään näitä laivoja. Mutta koska nämät pelkäsivät, että heidät vietäisiin Ateenaan, pakenivat he Dioskuurien pyhäkköön. Nikostratos kehotti heitä tulemaan ulos sieltä ja koetti rohkaista heidän mieltänsä. Mutta kun tämä ei hänelle onnistunut, niin tarttui kansa aseisiin, väittäen näillä olevan pahaa mielessään, kun epäluulosta eivät uskaltaneet astua laivoihin. Kansa ryösti aseet heidän taloistaan ja olisipa surmannut muutamia heistä, jotka se tapasi, ellei Nikostratos olisi heitä tästä estänyt. Nähdessänsä tämän, istuutuivat ylimykset, luvultaan noin 400, Heereen temppeliin, apua rukoillen. Mutta koska kansa pelkäsi, että he ryhtyisivät levottomuuksiin, niin kehotti se heitä lähtemään pyhäköstä ja vei heidät Heereen pyhäkön edessä sijaitsevaan saareen, johon heille toimitettiin ravintoa.
Tällä kannalla oli kapina, kun neljäntenä tahi viidentenä päivänä miesten siirtämisen jälkeen saarelle saapuivat ne 50 Peloponneesolaista laivaa, jotka, purjehdittuansa Jooniasta, olivat olleet ankkuroittuina Kylleeneessä. Näitä johti heidän entinen päällikkönsä Alkidas, jota paitsi myöskin Brasidas hänen neuvonantajanansa seurasi laivastolla. Ankkuroittuansa Sybota nimiseen mannermaan satamaan, purjehtivat he aamulla Kerkyyraan.
Pelästyneinä sekä kaupungissa vallitsevien olojen että vihollisen laivaston tulon johdosta, varustivat Kerkyyralaiset, suuren sekasorron vallitessa, 60 laivaa ja lähettivät niitä sen mukaan, kuin ne valmistuivat, vihollisia vastaan, vaikka Ateenalaiset kehottivat heitä antamaan heidän ensin purjehtia ja sitten seuraamaan kaikilla laivoillansa. Kun laivat nyt hajallaan hyökkäsivät vihollista vastaan, niin kaksi heti karkasi vihollisten puolelle ja toimissa vallitsi täysi riita ja sekasorto. Huomatessaan tämän, asettuivat Peloponneesolaiset 20 laivalla Kerkyyralaisia laivoja vastaan ja muilla laivoillaan sitävastoin Ateenalaisten 20 alusta vastaan, joiden joukossa olivat myöskin nuo kaksi laivaa Salaminia ja Paralos.
Hyökätessään järjestyksettä ja harvoilla laivoilla, kärsivät Kerkyyralaiset puolestaan suuresti; mutta koska Ateenalaiset pelkäsivät vihollisten paljoutta ja saartoa, niin he eivät hyökänneet vihollisten heitä vastaan seisovan keskustan kimppuun, vaan ryntäsivät siipiä ahdistamaan ja upottivat yhden laivan. Kun viholliset sitten muodostivat ympyrän, soutivat he näiden ympäri ja koettivat saattaa heidät epäjärjestykseen. Kun Kerkyyralaisia vastaan asetetut viholliset huomasivat tämän, niin pelkäsivät he, että kävisi kuten Naupaktoksen tappelussa, ja kiiruhtivat apuun. Laivat tekivät nyt yhteisen hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Viimeksimainitut peräytyivät, koettaen mahdollisuuden mukaan antaa Kerkyyralaisille tilaisuuden edeltäpäin päästä pakoon, jotavastoin he itse pakenivat hitaasti, yhä taistellen. Tappelu jatkui aina auringonlaskuun saakka.
Koska Kerkyyralaiset pelkäsivät, että vihollinen voittajana purjehtisi heidän kaupunkiinsa tahi veisi vangit saarelta tahi ryhtyisi joihinkin muihin vahingollisiin puuhiin, veivät he saarella säilytetyt miehet Heereen pyhäkköön takaisin ja vartioivat tarkoin kaupunkia. Viholliset eivät kuitenkaan, vaikka olivat päässeet voitolle meritaistelussa, uskaltaneet purjehtia kaupunkia vastaan, vaan poistuivat vieden mukanaan Kerkyyralaisilta valloitetut 13 laivaa lähtöpaikkaansa mannermaalle. Eivätkä he liioin seuraavanakaan päivänä purjehtineet kaupunkia vastaan, vaikka sen asukkaat olivat suuressa jännityksessä ja pelossa, ja vaikka Brasidas, kuten sanotaan, tähän oli kehottanut Alkidasta, kun hänellä ei ollut yhtä suurta päätösvaltaa. He astuivat maihin Leykimmeen niemelle ja hävittivät sen seudun viljamaita.
Koska Kerkyyran kansanpuolue oli peloissaan, että vihollinen tekisi hyökkäyksen mereltä, ryhdyttiin keskusteluihin yllämainittujen apua rukoilevien ja muitten kanssa, miten kaupunki olisi pelastettavissa. He saivatkin muutamia näistä astumaan laivoihin, joita he kuitenkin peläten hyökkäystä olivat miehittäneet 30. Hävitettyänsä seutuja keskipäivään saakka, purjehtivat Peloponneesolaiset pois. Yöllä ilmotettiin tulimerkeillä, että 60 Ateenalaista laivaa oli tulossa, purjehtien Leukaasta. Nämät olivat Ateenalaiset Tukleen pojan Eyrymedoonin johdolla lähettäneet, saatuansa tiedon kapinasta ja Alkidaan aikomuksesta laivoilla hyökätä Kerkyyraan.
Heti yön tultua lähtivät Peloponneesolaiset kiiruumman kautta paluumatkalle pitkin rannikkoa, veivät laivansa Leukaan niemen yli, jottei heitä purjehtiessaan saaren ympäri huomattaisi, ja saapuivat siten kotia. Mutta kun Kerkyyralaiset saivat tiedon Ateenalaisten laivojen tulosta ja vihollisten laivojen lähdöstä, laskivat he siihen asti ulkopuolella kaupunkia olleet Messeeneeläiset kaupunkiin ja käskivät miehitettyjen laivainsa purjehtia toiselle puolelle kaupunkia Hyllaikos-satamaan. Tällä matkalla tappoivat he kaikki vihamiehensä, jotka he saivat käsiinsä. Ne, jotka he saivat astumaan laivoihin, surmasivat he heittämällä heidät mereen. Niinikään houkuttelivat he, tultuaan Heereen pyhäkön edustalle, noin 50 armoa rukoilevista miehistä astumaan laivoihin, luvaten tuomita heitä oikeudenmukaisesti, ja tuomitsivat heidät kaikki kuolemaan. Mutta useimmat armoa anojista eivät luottaneet lupauksiin, vaan kun näkivät, mitä tapahtui, surmasivat he itse pyhäkössä toisiaan. Toiset hirttivät itsensä puihin, toiset tappoivat itsensä, miten voivat. Seitsemän päivää perätysten siitä, kuin Erymedoon 60 laivallaan oli saapunut, surmasivat Kerkyyralaiset niitä kansalaisiansa, joita he pitivät vihollisinaan, syyttäen heitä kansanvallan kukistamisen yrityksestä. Jotkut tappoivat myöskin mieskohtaisia vihamiehiään, jotkut velkojiaan. Täällä näki kaikenlaisia kuoleman lajeja, ja, kuten on tavallista tämmöisissä tapauksissa, ei voi mielessään kuvitella kaikkea, mitä täällä tapahtui. Isä tappoi poikansa, rukoilevat riistettiin pyhäköistä ja tapettiin niiden läheisyydessä. Jotkut muurattiin Dionysoksen pyhäkköön ja kuolivat siten.
Näin raakamaisesti raivosi puoluetaistelu, ja se näytti vielä hirmuisemmalta, koska se oli ensimmäinen laatuaan. Niin sanoakseni koko Hellaassa syntyi levottomuuksia, koska kansan johtomiehet ja ylimykset olivat eri mieltä, edelliset kun tahtoivat kutsua apuun Ateenalaisia, jälkimmäiset taas Lakedaimonilaisia. Rauhan kestäessä ei ollut syytä kutsua kumpaakaan; mutta sodan sytyttyä oli kumpaisenkin puolueen johtomiehillä vallan helppo hankkia vihamiehensä vahingoksi ja oman itsensä eduksi liittolaisia niille, jotka halusivat saada aikaan levottomuuksia. Riitaisuuksien vallitessa kohtasivat kaupunkeja monet onnettomuudet, jotka tapahtuivat ja aina tulevat tapahtumaan, niin kauan kuin ihmisluonto on samanlainen, jos kohtakin nämät ovat milloin ankarammat milloin lieveämmät ja eritapaisia, aina sen mukaan miten asianhaarat muuttuvat. Rauhan kestäessä ja asiain ollessa hyvällä kannalla vallitsevat sekä valtioissa että yksityisillä paremmat ajatukset, koska heitä ei vaivaa mikään kova hätä. Mutta sota, joka tekee jokapäiväisen toimeentulomme vaikeaksi, on kovakourainen opettaja, joka kiihottaa joukon himoja aina olojen mukaan.
Kaupungeissa vallitsivat puolueriidat, ja joskin jotkut vasta myöhemmin joutuivat tähän onnettomuuteen, niin saivat nämät kärsiä sitä suurempaa sekasortoa, sen kautta että muissa kaupungeissa tapahtuneista epäjärjestyksistä opitun lisäksi keksittiin uusia vehkeitä ja hirmuisempia keinoja koston tyydyttämiseen. Mielivaltaisesti muutettiin sanojenkin merkitys. Järjetöntä uhkarohkeutta pidettiin ystävyyden hyväksi alttiiksi panevana uljuutena. Varovaisuutta kutsuttiin kauniilla nimellä verhotuksi pelkuruudeksi, järkevyyttä ja kohtuutta arkuuden verhoksi, ja viisasta esiintymistä velttoudeksi. Mieletöntä kiivautta pidettiin miehuuden merkkinä, varovaisuudeksi sanottiin väijymistä ja sitä kaunisteltiin uhkaavan vaaran torjumisen välttämättömyydellä. Luotettava oli se, joka jyrkästi purki vihansa, mutta epäiltävä häntä vastustava. Jos väijyjä onnistui, niin pidettiin häntä nerokkaana, mutta sitä, joka teki tyhjäksi väijytykset, vielä nerokkaampana. Se, joka koetti päästä sekaantumasta vehkeisiin, oli puolueensa petturi ja vastustajiansa pelkäävä. Sanalla sanoen: joka ennen muita ennätti tehdä pahaa, sitä kiitettiin, kuten myöskin sitä, joka pahaan taipumatonta siihen yllytti. Sukulaisuus pidettiin vähemmässä arvossa, kuin johonkin puolueeseen kuuluminen, koska puoluelaiset olivat taipuvaisempia uhkarohkeuteen, kuin sukulaiset. Sillä näitä yhdistyksiä ei suinkaan perustettu, jotta edistyttäisiin lakien suojassa, vaan päinvastoin kurjasta voitonhimosta vasten lakeja. Keskinäisiä lupauksia ei enää vahvistettu jumalien nimessä, vaan rikoksen osallisuudella. Vastustajien kauniit lupaukset, jos vaan vastustajat olivat voimakkaita, otettiin vastaan tarkoin silmällä pitäen heidän toimiaan, mutta ei suinkaan luottamuksella. Katsottiin enemmän jonkun loukkauksen kostamista, kuin sitä, oliko ylipäätään tultu loukatuksi. Jos hetken hädässä vannottiin toisilleen sovinnon vala, niin tämä ei kestänyt kauvemmin, kuin siksi, kunnes toisaalla saatiin suuremmat edut. Mutta kun vaan oli tilaisuus vahingoittaa vastustajaansa yllätyksellä, ja jos vain huomasi hänen olevan puolustuksetta, niin koetettiin mieluummin ahdistaa häntä salavehkeillä, kuin suoraan. Otettiin huomioon sekä itsensä suojeleminen että myöskin se seikka, että petoksen avulla voitolle päässyt saavutti kekseliään maineen. Sillä useimmat ihmiset tahtovat mieluummin käydä häijyistä ja sukkeloista kuin hyvistä ja typeristä, niin että häpeävät jälkimmäistä, mutta kerskaavat edellistä. Syy kaikkeen tähän oli vallanhimo, joka johtuu voitonhalusta ja kunnianhimosta, jonka viimeksimainitun synnyttämiä ovat kilpailu ja eripuraisuus. Sillä ne, jotka valtiossa ovat johtaneet puolueita, ovat saavuttaneet tämän aseman kauniin nimen varjolla, toiset ilmottamalla, että he kunnioittavat tasa-arvoista kansanhallitusta, toiset taas järkevää ylimysvaltaa. Kun he sanojensa mukaan muka ovat toimineet yleishyvän eduksi, ovat he tehneet sen yksinomaan omaksi hyödyksensä, koettaen kaikin keinoin saada voiton toisiltansa, ja tässä tarkotuksessa ryhtyneet uhkarohkeihin yrityksiin. He ovat harjottaneet rajatonta kostoa, joka ei suinkaan ole sopusoinnussa oikeuden ja yleishyödyn kanssa, ja määränneet kostonsa toisen, tahi toisen puolueen mieltä myöten. He ovat olleet valmiit hetkellisen riidanhalunsa ohjaamina joko väärän äänestämisen kautta tahi julkisen väkivallan avulla pyrkimään tarkoituksensa perille. Senpätähden ei kumpikaan luullut tarvitsevansa toimia jumalien sääntöjen mukaan, vaan kiitoksen ja kunnian saavuttivat ne, jotka kauniiden sanojen varjossa taisivat jotakin ilkeätä saada aikaan. Niitä sitävastoin, jotka eivät kuuluneet kumpaiseenkaan puolueeseen, ahdistettiin ja surmattiin, joko sentähden, etteivät suostuneet avustamaan riitaisuuksissa, tahi kateudesta, että he elivät rauhassa.
Täten syntyi Helleeneissä näitten sisällisten levottomuuksien kautta kaikenlaista tapojen turmelusta. Suoruus, joka on jalouden merkki, joutui naurunalaiseksi ja katosi, mutta luulevaisuutta toisiansa kohtaan pidettiin suuressa arvossa. Sillä ei mitään löytynyt, johon olisi voinut luottaa, ei sitovaa sanaa eikä niin pelättävää valaa. Koska siis enemmin luotettiin pilventakaisiin toiveisiin, kuin varmaan todellisuuteen, niin koetti jokainen väistää vaaroja enemmän, kuin luottaa toiseen. Ylipäätään olivat vähemmän lahjakkaat enemmän suosiossa; sillä koska he pelkäsivät omaa heikkouttansa ja vastustajiensa terävämielisyyttä, sekä, jouduttuansa keskustelussa alakynteen, huomaamatta kietousivat vastustajiensa pauloihin, niin he rohkeasti ryhtyivät toimiin. Toiset taas, jotka eivät ensinkään välittäneet mistään, koska eivät luulleet väkisten tarvitsevansa hankkia, mitä keskustelemalla oli saatavissa, joutuivat juuri varomattomuutensa kautta turmioon.
Kerkyyrassa uskallettiin näitä ilkitöitä ennen, kuin muualla. Siellä tehtiin kaikkia väkivaltaisuuksia, joilla ihmiset kostavat niille, jotka heitä ovat hallinneet enemmän ylpeästi kuin maltillisesti; niinikään tuli täällä näkyviin kaikenlainen viheliäisyys, jolla ihmiset päästäkseen kurjuudestaan, vasten kaikkea oikeutta, koettavat riistää itselleen toisten omaisuuden. Vihdoin ilmestyivät täällä kaikenlaiset vehkeet, joilla ihmiset, jos kohtakaan eivät vasten oikeutta, kuitenkin vihan ohjaamina, säälimättä koettavat valvoa oikeuksiaan. Tässä onnettomassa kaupungissa olivat kaikki lait voimattomia. Ihmisluonto irroitti itsensä oikeuden ikeen painosta, jonka alle se muutoinkin vastenmielisesti antautui, polki oikeuden määräykset ja esiintyi vihamielisenä kaikelle etevyydelle. Jos eivät kateus ja viha olisi päässeet täällä vallalleen, niin ei voi luulla, että kansalaiset mieluummin olisivat käyttäneet kostoa kuin ihmisyyttä, voitonhimoa kuin oikeutta. Sokean vihan valtaamana polkee ihminen mielellään suojelevat lait, jotka onnettomuuteen joutuneelle tarjoavat jonkun pelastuksen toiveen, ja riistää niiltä kaiken voiman, vaikka kentiesi itsekin joskus tarvitsisi niiden suojaan turvautua.
Täten raivosivat Kerkyyralaiset toisiansa vastaan ensimmäisten levottomuuksien puhettua. Eyrymedoon ja Ateenalaiset purjehtivat pois laivoineen. Myöhemmin vallottivat Kerkyyralaiset pakolaiset, luvultaan noin 500, mannermaalla sijaitsevat linnoitukset ja vastapäätä Kerkyyraa tälle kuuluvan rannikon. Täältä he tekivät ryöstöretkiä saareen, rosvosivat siellä ja vahingoittivat suuresti sen asukkaita, josta seurasi kova nälänhätä. He toimittivat myöskin lähettiläitä Lakedaimoniin ja Korintokseen, pyytäen näiltä apua päästäkseen kotia. Mutta kun ei mihinkään aputoimiin heidän hyväksensä ryhdytty, hankkivat he myöhemmin itselleen laivoja ja apuväkeä ja purjehtivat saareen, yhteensä noin 600 miestä. Poltettuansa laivat, jottei heillä olisi muuta keinoa kuin saaren valloittaminen, nousivat he lstoonee-vuorelle, rakensivat sinne linnoituksen, ahdistivat kovasti saaren asukkaita ja vallottivat osan sen ympäristöstä.
Tämän kesän loppupuolella lähettivät Ateenalaiset Melanoopoksen pojan Lakeen ja Eyfileetoksen pojan Karoiadeen johdolla 20 laivaa Sikeliaan. Syrakuusalaiset ja Leontinit olivat nimittäin joutuneet sotaan keskenään. Syrakuusalaisilla oli liittolaisina paitsi Kamariinalaisia muut Doorilaiset kaupungit, jotka jo sodan alussa olivat asettuneet Lakedaimonilaisten puolelle, vaikkeivät olleet ottaneet osaa taisteluun. Leontinien puolella olivat Kalkidilaiset kaupungit ja Kamariina. Italiassa taasen pitivät Lokrilaiset Syrakuusan, mutta Reegionilaiset sukulaisuuden takia Leontinien puolta, Leontinien liittolaiset lähettivät Ateenaan miehiä pyytämään, että Ateenalaiset vanhan liiton takia, ja koska olivat Joonialaisia, lähettäisivät heille avuksi laivoja. Sillä Syrakuusalaiset sulkivat heiltä, sanoivat lähettiläät, sekä maan että meren. Ateenalaiset lähettivät laivoja sukulaisuuden tekosyyllä, mutta itse asiassa koska tahtoivat estää sikäläisiä viemästä jyviä Sikeliaan ja koettaaksensa, voisivatko he saada vaikutusvaltaa Sikeliassa. He asettuivat Italian Reegioniin ja ottivat osaa liittolaistensa sotaan.
Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena raivosi Ateenassa rutto toistamiseen. Tykkänään se kyllä ei koskaan ollut herennyt, mutta se oli kumminkin ollut väliin lievempi. Tällä toisella kerralla se kesti kokonaisen vuoden. Ensi kerralla sitävastoin se oli kestänyt kokonaista kaksi vuotta, joten se enemmän kuin mikään muu seikka oli heikontanut Ateenalaisten voimia. Sillä tähän ruttoon kuoli 4,400 raskasaseista, 300 ratsumiestä ja lukematon joukko muita kansalaisia. Tähän aikaan tapahtui myöskin monta maanjäristystä Ateenassa, Euboiassa ja Boiootiassa, kovin näistä kuitenkin Orkomenoksessa.
Tänä talvena tekivät Sikeliassa majailevat Ateenalaiset ja Reegionilaiset 30 laivalla retken Aiolos nimisiä saaria vastaan, sillä kesällä ei voinut päästä niihin matalan veden tähden. Niitä viljelivät Liparalaiset, jotka ovat Knidolaisten jälkeläisiä. He asuvat yhdellä näistä saarista, joka on pienenlainen, ja jolla on nimenä Lipara. Toisia näistä saarista, joiden nimet ovat Didymee, Strongylee ja Hiera, viljelevät Liparan asukkaat. Nämät saarelaiset luulevat Heefaistoksen takovan Hierassa, koska sieltä yöllä nousee tulta, päivällä savua. Nämät saaret sijaitsevat pitkin Sikelialaisten ja Messeeneeläisten rantaa ja olivat liitossa Syrakuusalaisten kanssa. Ateenalaiset hävittivät näitä ja purjehtivat Reegioniin, kun eivät voineet vallottaa niitä.
Tähän loppui talvi ja viides vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet
Thukydides on kertonut.
Seuraavana kesänä tulivat Peloponneesolaiset liittolaisineen kannakselle saakka, aikoen Lakedaimonilaisten kuninkaan Arkidamoksen pojan Agiin johdolla hyökätä Attikaan. Mutta koska tapahtui monta maanjäristystä, palasivat he kotia, mitään hyökkäystä tekemättä.
Näihin aikoihin, maanjäristysten vielä kestäessä, tulvi vesi Euboiassa sijaitsevan Orobiai nimisen kaupungin tienoilla yli osan kaupunkia, jonka se nieli, mutta jätti kaupungin muut osat vahingoittamatta, joten nyt on vettä, mikä ennen oli maata. Kaikki ihmiset, jotka eivät ennättäneet paeta korkeimmille paikoille, hukkuivat. Myöskin Atalanteen saarella, Opuntilaisten Lokrien maan edustalla, tapahtui tällainen tulva, joka hävitti osan Ateenalaisten linnoituksesta ja rikkoi toisen kahdesta rannalle vedetystä laivasta. Niin ikään törmäsi suuri aalto Pepareetos saareen, mutta se ei kuitenkaan tulvinut sen yli. Siellä kaatoi maanjäristys osan muurista, virkatalon ja muutamia muitakin rakennuksia. Syyn tähän luulen minä olleen sen, että meri niissä paikoin, missä maanjäristys oli ankarin, vetäytyi pois ja sitten äkkiä syöksi takaisin sekä aiheutti tulvan; mutta ilman maanjäristystä en luule tämmöisen ilmiön voivan tapahtua.
Tänä kesänä sotivat Sikeliassa eri kansakunnat keskenään, miten milloinkin sattui, ja Sikeliootat itsekin sotivat keskenään sekä Ateenalaiset liittolaisineen. Mitä mainittavaa joko liittolaiset Ateenalaisten avulla toimittivat tahi vastapuoluelaiset Ateenalaisia vastaan, sen minä nyt tahdon esiintuoda.
Ateenalaisten päällikön Karoiadeen kaaduttua taistelussa Syrakuusalaisia vastaan, teki Lakees koko laivaston komentajana liittolaisten avustamana retken Messeeneeläisille kuuluvaa Mylaita vastaan. Siellä sattui olemaan kaksi Messeeneeläistä vartijajoukkoa, ja nämät koettivat väijyä Ateenalaisia, kun he astuivat laivoista maihin. Mutta Ateenalaiset ja liittolaiset huomasivat väijyjät, ajoivat heidät pakosalle ja surmasivat suuren määrän heistä. He karkasivat linnoitusta vastaan ja pakottivat sen puolustajat käymään kanssaan Messeeneetä vastaan. Ateenalaisten ja liittolaisten hyökättyä Messeeneeläisiä vastaan, liittyivät nämätkin Ateenalaisiin, antaen heille panttivankeja uskollisuutensa vakuudeksi.
Samana kesänä lähettivät Ateenalaiset 30 laivaa Alkisteneen pojan Deemosteneen ja Teodooroksen pojan Prokleen johdolla purjehtimaan pitkin Peloponneesoksen rantoja, ja Meelokseen 60 laivaa 2,000 raskasaseisella, joita johti Nikeratoksen poika Niikias. He tahtoivat pakottaa Meelolaisia, jotka asuivat saarella eivätkä halunneet ruveta heidän liittolaisiksensa, yhtymään heihin. Kun Ateenalaiset, hävitettyänsä heidän maatansa, eivät voineet taivuttaa heitä, lähtivät he Meeloksesta ja purjehtivat Graikeen Ooropokseen. Saavuttuansa sinne yön aikaan, lähtivät raskasaseiset heti, kun olivat astuneet laivoista, jalkaisin Boiootian Tanagraan, johon myöskin Ateenan asukkaat, saatuansa merkin, heihin yhtyäkseen lähtivät kaupungista Kalliaan pojan Hipponiikoksen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin johdolla. Leiriydyttyänsä hävittivät he Tanagran ympäristöä ja viettivät yön taivasalla. Seuraavana päivänä voittivat he tappelussa heitä vastaan hyökkäävät Tanagralaiset ja joukon heidän avuksensa rientäneitä Teebalaisia. Kun Ateenalaiset olivat ottaneet heidän aseensa ja pystyttäneet voitonmerkin, palasivat Tanagralaiset kaupunkiin ja Ateenalaiset laivoihin. Niikias purjehti 60 laivallansa pitkin Lokriin rannikkoa, jota hävitettyänsä, hän palasi kotiin.
Tähän aikaan perustivat Lakedaimonilaiset Trakiniin Heerakleian siirtolan seuraavassa tarkoituksessa. Kaikki Meelolaiset ovat jaetut kolmeen osaan: Paralialaisiin, Hieralaisiin ja Trakinilaisiin. Näistä olivat Trakinilaiset kärsineet kovasti sotiessaan Oitaialaisia naapurejansa vastaan. He aikoivat ensin yhtyä Ateenalaisiin, mutta koska eivät luottaneet heihin, lähettivät he Lakedaimoniin sanansaattajana Tisamenoksen. Tähän lähetykseen liittyivät myöskin Lakedaimonilaisten emäkansa, Doorilaiset, samalla pyynnöllä; sillä niitäkin olivat Oitaialaiset ahdistaneet. Kuultuansa heidän pyyntönsä, päättivät Lakedaimonilaiset lähettää siirtokunnan, auttaaksensa Trakinilaisia ja Doorilaisia. Niinikään näytti tämä kaupunki sijaitsevan sopivasti, kun sota syttyisi Ateenalaisia vastaan. Sillä sinne voisi varustaa laivaston Euboiaa vastaan, koska laivamatka sieltä tähän saareen oli lyhyt, ja se myöskin oli mukava välipaikka Trakiaan kulettaessa. Sanalla sanoen: päätettiin innolla rakennuttaa tämä paikka. Ensin kysyttiin kuitenkin Delfoin jumalalta, ja tämän kehotuksesta lähettivät he uutisasukkaita sekä omasta että perioikien keskuudesta ja kehottivat halukkaita kaikkien muitten Helleenien joukosta, paitsi Joonialaisia, Akaialaisia ja muutamia muita kansakuntia, liittymään seurueeseen. Uutisasukkailla oli kolme Lakedaimonilaista johtajaa, Leoon, Alkidas ja Damagoon. Saavuttuansa perille, linnoittivat he uudestaan kaupungin, jonka nimi nyt on Heerakleia, noin 40 stadion päässä Termopylaista ja 20 mereltä. He perustivat sinne myöskin laivaveistämön ja sulkivat kulun Termopylaihin päin ahtaimmassa paikassa, jotta veistämö olisi helpommin puolustettavissa.
Ateenalaiset pelkäsivät ensin, että tämä kaupunki rakennettiin Euboiaa vastaan, koska purjehtiminen sieltä Euboian Keenaioniin oli vallan lyhyt. Mutta myöhemmin kävikin vasten heidän luuloansa, sillä siitä ei heille koitunut mitään vaaraa. Syy tähän oli seuraava: Tessalialaiset, joiden hallussa ne seudut olivat, joihin kaupunki rakennettiin, ahdistivat sodalla ja tuhosivat vastatulleita, koska pelkäsivät heistä saavansa liian mahtavat naapurit, kunnes he olivat heidät kaikki surmanneet, vaikka nämät alussa olivat hyvinkin lukuisat. Sillä kaikki ottivat luottamuksella osaa siirtokunnan perustamiseen, kun Lakedaimonilaiset olivat perustajina, ja arvelivat kaupungin lujaksi. Mutta suuresti vaikuttivat Lakedaimonilaisten omat sinne tulleet päämiehetkin asiain huonoon menestykseen ja väen vähyyteen, koska he ankaralla ja mielivaltaisella hallituksellaan pelottivat pois paljon uutisasukkaita, joten kävi naapurikansoille helpoksi kukistaa heidät.
Sinä kesänä samaan aikaan, jolloin Ateenalaiset olivat Meeloksessa, väijyivät noilla 30 laivalla Peloponneesoksen rantoja pitkin purjehtivat Ateenalaiset Leukadian Ellomenoksen linnoituksen vartijoita ja tappoivat osan heistä. Myöhemmin kävivät he Leukasta vastaan suuremmalla sotavoimalla, johon kuuluivat kaikki Akarnaanialaiset, paitsi Oiniadeja, sekä Tsakyntolaiset, Kefalleenialaiset ja 15 Kerkyyralaista laivaa. Mutta Leukalaiset olivat vastustajien paljouden takia pakotetut pysymään alallaan, vaikka heidän maatansa hävitettiin sekä ulko- että sisäpuolella kannasta, jolla itse Leukas ja Apolloonin pyhäkkö sijaitsevat. Akarnaanialaiset kehottivat Ateenalaisten päällikköä Deemostenesta piirittämään näitä, katsoen helpoksi voittaa heidät ja täten päästä heille ainiaan vihamielisestä kaupungista. Mutta samaan aikaan kuvailivat Messeenialaiset Deemosteneelle, kuinka hänelle olisi suureksi kunniaksi, jos hän, kun hänellä nyt oli niin suuri sotajoukko koossa, hyökkäisi Naupaktoksen vihollisia, Aitoolialaisia, vastaan, ja että hän, voitettuansa nämät, helposti voisi tehdä koko sikäläisen mannermaan Ateenalaisten alaiseksi. He sanoivat, että Aitoolian kansa kyllä oli suuri ja sotaisa, mutta että se asui linnoittamattomissa ja kaukana toisistaan sijaitsevissa kylissä, käyttäen ainoastaan keveitä aseita, joten ei ollut vaikea voittaa heitä, ennenkuin he ennättivät saada apua. He kehottivat häntä ensin ahdistamaan Apodooteja, sittemmin Ofioneja ja senjälkeen vasta Eyrytaaneja, joihin kuuluu suurin osa Aitoolialaisia. Heidän kielensä on mitä vaikeinta ymmärtää ja sanotaan heidän syövän lihaa raakana. Kun nämät olivat kukistetut, olisi muka helppo saada muut taipumaan.
Deemostenees suostui heidän pyyntöönsä sekä ystävyydestä Messeenialaisia kohtaan, että varsinkin koska luuli ilman Ateenasta tulevaa apua mannermaalaisilla sotavoimillansa ynnä Aitoolialaisten kanssa voivansa onnistua yrityksessään. Hän päätti Otsolais-Lokrien maan halki käydä Boiootialaisten kimppuun, ensin marssien Doriksen Kytinioniin, Parnassosvuori oikealla kädellä, kunnes saapuisi Fookilaisten maahan, joiden hän arveli vanhan heidän ja Ateenalaisten välisen ystävyyden takia mielellään yhtyvän hänen retkeensä, tahi jotka hänestä oli helppo siihen pakottaa: Boiootia on näet Fookiin naapurimaa. Hän lähti nyt koko sotajoukollansa Leukaasta vasten Ateenalaisten tahtoa ja purjehti Sollioniin. Hän ilmotti aikeensa Akarnaanialaisille, mutta kun he eivät suostuneet tähän, koska hän ei ollut piirittänyt Leukasta, lähti hän muulla sotajoukollaan, johon kuului Kefalleenialaisia, Messeenialaisia, Tsakyntolaisia ja 300 Ateenalaisista laivoista saapunutta merisotilasta, Lokriin Oineoonista kulkemaan Aitoolialaisia vastaan. Kerkyyralaisten 15 laivaa oli sillä välin lähtenyt pois. Nämät Otsolais-Lokrit olivat liittolaisia, ja heidän piti koko sotajoukollansa yhtyä Ateenalaisiin keskellä Aitoolialaisten maata. Sillä koska he olivat Aitoolialaisten naapureita ja kantoivat yhdenlaisia aseita, katsottiin heidän olevan vallan hyödyllisiä, jos he ottaisivat osaa retkeen, koska tunsivat Aitoolialaisten sotatavat ja heidän maansa.
Deemostenees vietti sotajoukkoineen yön Nemeialaisen Zeyksen pyhäkön tarhassa. Tässä pyhäkössä sanotaan sikäläisten asukasten surmanneen runoilija Heesiodoksen, jolle jumala jo oli ilmottanut tästä kuolemasta. Aamun koittaessa lähti Deemostenees liikkeelle Aitooliaan. Ensimmäisenä päivänä valloitti hän Potidanian, toisena Krokyleionin ja kolmantena Teikionin. Täällä hän viipyi ja lähetti saaliin Lokriin Eupalioniin, sillä hänen aikomuksensa oli, palattuansa takaisin Naupaktokseen ja kukistettuansa sen, myöhemmin marssia Ofioneja vastaan, jos eivät he taipuisi antautumaan. Aitoolialaiset tunsivat vallan hyvin nämät hänen tuumansa, silloin jo kun ne päätettiin, ja kun Deemosteneen sotajoukko hyökkäsi heidän maahansa, tulivat he kaikki suurella sotavoimalla apuun, myöskin Boomit ja Kallit, etäisimmät Ofionit läheltä Meelialaista lahtea.
Messeenialaiset antoivat Deemosteneelle samat neuvot kuin ennenkin. Selittäen hänelle Aitoolialaisten kukistamisen olevan vallan helpon, kehottivat he häntä mitä nopeimmin hyökkäämään yksityisiin kyliin, ennenkuin he kootuilla voimilla ennättäisivät asettua vastarintaan, ja valloittamaan kylän toisensa perästä. Uskoen heitä ja luottaen sotaonneensa, hänelle kun kaikki yrityksensä tähän saakka olivat onnistuneet, marssi hän Aigitionia vastaan odottamatta Lokrilaisia, joiden piti rientää hänen avuksensa, koska hänellä ei ollut keihäänheittäjiä, ja valloitti tämän kaupungin väkirynnäköllä. Kaupungin asukkaat pakenivat sitä ympäröiville kukkuloille. Aigition sijaitsee ylängöllä noin 80 stadionin päässä merestä. Aigitionin avuksi rientäneet Aitoolialaiset hyökkäsivät Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kimppuun, juosten alas kukkuloilta kaikkialta ja heittäen heitä keihäillä. Kun Ateenalainen sotajoukko hyökkäsi päin, niin he vetäytyivät takaisin, mutta ahdistivat, kun Ateenalaiset peräytyivät. Täten jatkui taistelu kotvan aikaa hyökättäessä ja peräydyttäessä, joissa kumpaisessakin Ateenalaiset joutuivat tappiolle.
Niin kauan, kuin nuolenampujilla oli nuolia ja he voivat niitä käyttää, tekivät he vastarintaa. Sillä koska Aitoolialaiset olivat haarniskatta, peräytyivät he, kun heitä ammuttiin nuolilla. Mutta kun nuolenampujain päällikkö oli kaatunut, hajaantuivat nuolenampujat ja Ateenalaiset joutuivat saarroksiin, väsyneinä, koska he kauvan olivat kestäneet tuota vaivaa. Aitootialaiset puolestaan ahdistivat heitä ja heittivät heitä keihäillä. Nyt pakenivat Ateenalaiset ja joutuivat perikatoon, sortuen umpinaisiin vuorenrotkoihin ja heille tuntemattomiin paikkoihin, jonka lisäksi heidän tienoppaansa, Messeenialainen Kromoon, sattui kaatumaan. Heittäen keihäillä ja takaa ajaen, saivat Aitoolialaiset, nopeat ja keveästi varustetut kun olivat, kiinni suuren joukon heistä ja tappoivat heidät. Mutta useimmat, jotka eksyivät metsään, josta eivät osanneet ulos, polttivat he sytyttäen metsän palamaan. Kaikenlainen pako ja surma kohtasi Ateenalaisten sotajoukkoa, ja vaivoin pääsivät pelastetut merelle sekä Lokriin Oineooniin, josta he olivat lähteneet. Suuri joukko liittolaisia kaatui ja itse Ateenalaisista noin 120 raskasaseista. Näin monta Ateenalaisten paraassa iässä olevaa miestä sai siis täällä surmansa. Kaatuipa myös toinen päällikkö, Proklees. Sovittuansa Aitoolialaisten kanssa, korjasivat he kaatuneensa, palasivat Naupaktokseen ja saapuivat myöhemmin Ateenaan. Deemostenees jäi kuitenkin Naupaktoksen seuduille, peläten tapahtumien johdosta Ateenalaisia.
Näihin aikoihin purjehtivat Sikeliassa majailevat Ateenalaiset
Lokriin, astuivat siellä maihin ja voittivat apuun rientäneet
Lokrilaiset sekä vallottivat Haleeksjoen rannalla olevan linnotuksen.
Samana kesänä lähettivät Aitoolialaiset Korintokseen ja Lakedaimoniin sanansaattajina Ofionin Tolofoksen, Eyrytanin Boriadeen ja Apodootin Tisandroksen pyytämään, että lähettäisivät sotajoukon Naupaktokseen Ateenalaisille kostamaan heitä vastaan tehtyä hyökkäystä. Lakedaimonilaiset lähettivätkin loppusyksystä 3,000 liittolaista raskasaseista. Näistä oli 500 Trakinin vasta rakennetusta Heerakleian kaupungista. Sotajoukon johtaja oli Spartiati Eyrylokos, Makarios ja Menedaios alipäällikköinä.
Sotajoukon kokoonnuttua Delfoihin, lähetti Eyrylokos airuen Otsolais-Lokreille, joiden maan läpi oli kuljettava Naupaktokseen, saadakseen heitä luopumaan Ateenalaisista. Tässä hankkeessa kannattivat häntä Lokrilaisten keskuudessa Amfissalaiset, koska pelkäsivät Fookilaisten vihamielisyyttä. He olivat ensimmäiset antamaan panttivankeja ja kehottivat muitakin tekemään samoin, pelottaen heitä maahan tunkeutuvalla sotajoukolla. Ensin myöntyivät tähän heidän naapurinsa Myonilaiset, joiden oli mahdotonta väkisten päästä Lokriiseen. Sitten suostuivat tähän Ipneit, Messapiat, Triteialaiset, Kalailaiset, Tolofoonilaiset, Heessiit ja Oiantelaiset. Nämät kaikki yhtyivät retkeen. Olpaiolaiset kyllä antoivat panttivankeja, mutta eivät seuranneet sotajoukkoa. Hyaijolaiset eivät antaneet panttivankeja, ennenkuin Lakedaimonilaiset vallottivat Polis nimisen kylän.
Kun kaikki oli valmiina ja panttivangit olivat viedyt Doorilaiseen Kytinion nimiseen kaupunkiin, marssi Eyrylokos sotajoukollaan Dooriksen läpi Naupaktosta vastaan, valloittaen matkalla Oineoonin ja Eupalionin, koska nämät eivät liittyneet häneen. Kun hän saapui Naupaktokseen, olivat Aitoolialaiset jo ehtineet apuun, jonkatähden hän ainoastaan hävitti sen ympäristöjä ja valloitti varustamattoman etukaupungin. Saavuttuansa Molykreioniin, joka on Korintolainen siirtokunta, mutta Ateenalaisten alusmaa, valloitti hän tämän kaupungin.
Saatuansa tiedon tämän sotajoukon lähestymisestä, taivutti Ateenalainen Deemostenees, joka tapausten johdosta yhä vielä oleskeli Naupaktoksen seuduilla, vaikkakin suurella vaivalla Aitoolialaisia auttamaan Naupaktosta, koska Aitoolialaiset olivat harmissaan siitä, että hän oli luopunut Leukaan piirittämisestä. He lähettivät hänen mukanaan laivoilla 1,000 raskasaseista, jotka pelastivat kaupungin. Sillä koska muurit olivat laajat ja puolustajia vähän, oli vaara tarjona, etteivät he voisi pitää puoliansa. Kun Eyrylokos ja hänen soturinsa saivat tiedon tämän sotajoukon tulosta, ja että oli mahdotonta valloittaa kaupunki väkirynnäköllä, vetäytyivät he pois, mutta eivät kuitenkaan palanneet Peloponneesokseen, vaan Aiolikseen, jolla nyt on nimenä Kalydoon, ja Pleurooniin sekä muihin tämän seudun paikkakuntiin ja Aitoolian Proskioniin. Sillä Amprakialaiset tulivat heidän luokseen ja houkuttelivat heidät kanssansa hyökkäämään Amfilokialaista Argeita vastaan, jonka ohessa he sanoivat, että koko sikäläinen mannermaa liittyisi Lakedaimoniin, jos he saisivat nämät valtaansa. Suostuen tähän tuumaan, jätti Eyrylokos Aitoolialaiset rauhaan ja asettui näille tienoille, kunnes hänen tuli avustaa Argosta vastaan hyökkäävää Amprakialaista sotajoukkoa. Tähän loppui tämä kesä.
Sikeliassa majailevat Ateenalaiset tekivät Helleeniläisten liittolaisten yhteydessä ja niiden Sikelialaisten avustamina, jotka vasten tahtoansa pakosta olivat Syrakuusalaisten vallan alla ja heidän liittolaisinansa, mutta jotka nyt luopuivat heistä, retken Sikelian Ineessan kaupunkia vastaan, jonka linna oli Syrakuusalaisten vallassa. He ryntäsivät linnaa vastaan, mutta kun eivät voineet sitä valloittaa, vetäytyivät he takaisin. Paluumatkalla ahdistivat Syrakuusalaiset, hyökäten linnasta, Ateenalaisten jälkijoukkona olevia liittolaisia, ajoivat osan heistä pakosalle ja surmasivat heistä melkoisen joukon. Tämän jälkeen astuivat Lakeen johtamat Ateenalaiset useampia kertoja laivoista maihin Lokrikseen pitkin Kaikinosjokea, voittivat Kapatoonin pojan Proksenoksen johdolla avuksi rientävät Lokrilaiset noin 300 miestä, ottivat heidän aseensa ja vetäytyivät takaisin.
Tänä talvena puhdistivat Ateenalaiset jumalan käskystä Deelossaaren. Jo ennen tätä oli yksinvaltias Peisistratos kylläkin puhdistanut sen, mutta ei kokonaan. Nyt sitä vastoin puhdistettiin koko saari seuraavalla tavalla. Kaikki saarella löytyvät kuolleiden haudat poistettiin ja määrättiin, ettei kukaan siitä lähtien saanut synnyttää eikä kuolla Deeloksessa, vaan oli vietävä Reeneiaan. Viimeksimainittu saari sijaitsee niin lähellä Deelosta, että Samolainen yksinvaltias Polykratees, joka jonkun aikaa oli vallan mahtava merellä ja hallitsi kaikkia näitä saaria, valloitettuansa Reeneian, pyhitti sen Deeloksen Apolloonille ja yhdisti sen ketjuilla Deelokseen. Puhdistamisen jälkeen viettivät Ateenalaiset nyt ensi kerran Deelia nimistä viisivuotis-juhlaa. Jo ennenmuinoinkin oli Joonialaisilla ja ympäröivien saarten asukkailla Deeloksessa kokouksia. Vaimoineen ja lapsineen tulivat Joonialaiset tänne, kuten vielä nytkin Efesolaisten juhliin, ja täällä pantiin toimeen sekä voimailu- että soittokilpailuja, ja kaupungit lähettivät tänne laulukuntia. Vallan selvästi todistaa Homeeros, että näin oli tapana, seuraavin sanoin Apolloonin kunniaksi sepitetyssä hymnissä:
/#
"Muinoin sinä, Foibos, viihdyit hyvin Deeloksessa. Siellähän
Joonialaiset heiluvissa puvuissa kokoontuivat viettämään sinun
juhlaasi vaimoineen ja lapsineen. Siellä he juhlivat sinua
nyrkkitaistelulla ja lauluilla."
#/
Että silloin myöskin vietettiin soittokilpailuja, selviää saman hymnin seuraavista sanoista. Sillä ylistettyänsä vaimojen Delfolaista laulukuntaa, lopettaa hän kiitoksensa, mainiten myöskin itseänsä, seuraavin sanoin:
/#
"Terve! Armeliaat olkaatte, sä Apolloon ja Artemis. Terve! Kaikki
te naiset! Muistakaa joskus minuakin. Kun joku maanpinnalla asuva
ihminen tulee ja kysyy teiltä: 'Tytöt, kuka laulajista teitä on
enimmin viehättänyt?' vastatkaa silloin yksin äänin: 'Se on tuo
sokea mies, joka asuu karussa Kioksessa.'"
#/
Täten todistaa Homeeros, että Deeloksessa pidettiin muinoin suuret kokoukset ja juhlat. Myöhemmin lähettivät sinne Ateenalaiset ja saarelaiset laulukuntia uhrineen. Mutta kilpailut olivat miltei tykkänään lakanneet onnettomuuksien takia, niinkuin luonnollista olikin, kunnes Ateenalaiset uudestaan panivat kilpailut toimeen, ja niihin liittivät kilpa-ajon, jota ennen ei oltu harjotettu.
Tänä talvena marssivat Amprakialaiset, kuten olivat luvanneet, pidättäen luonaan Eyrylokoksen sotajoukkoa, Amfilokilaista Argosta vastaan 3,000 raskasaseisella. Hyökättyänsä Argeiaan, vallottivat he Olpain, joka oli vankka linna kukkulalla lähellä merta, ja jota Akarnaanialaiset muinoin linnoitettuansa käyttivät yhteisenä oikeuspaikkana. Se sijaitsee noin 25 stadiota Argeian rannalla olevasta kaupungista. Osa Akarnaanialaisista riensi Argosta auttamaan, osa heistä piti silmällä Amfilokian siinä paikassa, jolla on nimenä Kreetiai, Eyrylokoksen johtamia Peloponneesolaisia, jotteivät nämät salassa pääsisi Amprakialaisten avuksi. He lähettivät niinikään airuen Aitooliaa vastaan marssivien Ateenalaisten päällikön Deemosteneen luokse, pyynnöllä että hän rupeaisi heidän johtajaksensa, ja myöskin Ateenalaisien 20 laivalle, jotka sattuivat purjehtimaan Peloponneesoksen vesillä, joita johtivat Timokraateen poika Aristotelees ja Antimneestoksen poika Hierofoon. Olpain ympäristössä majailevat Amprakialaiset lähettivät niinikään sanansaattajan kaupunkiin, kehottaen kaikin voimin rientämään heidän avuksensa, peläten ettei Eyrylokoksen sotajoukko voisi päästä Akarnaanialaisten läpi, ja että heidän siis oli joko taisteltava yksinään, tahi etteivät vaaratta voisi peräytyä, jos tahtoisivat.
Niin pian kuin Eyrylokoksen johtamat Peloponneesolaiset saivat tiedon Amprakialaisten tulosta Olpaihin, riensivät he mitä nopeimmin Proskionista apuun. Kuljettuansa Akeloosjoen yli, marssivat he Akarnaanian läpi, joka oli suojeluksetta, koska Akarnaanialaiset olivat lähteneet Argosta auttamaan. Heillä oli Stratiolaisten linna ja kaupunki oikealla kädellä, vasemmalla muu Akarnaania. Kuljettuansa Stratiolaisten maan läpi, marssivat he Fytian läpi ja sitten äärimmäisen Medeoonin ja Limnain kautta. Senjälkeen saapuivat he Agrailaisten maahan, joka ei enää kuulu Akarnaaniaan, vaan on ystävyydessä sen kanssa. Kun he olivat saapuneet Tyamosvuorelle, joka on Agrailaisten maassa, kulkivat he sen yli ja astuivat yön tultua alas Argeiaan. He pääsivät salassa Argeialaisten kaupungin ja Akarnaanialaisten Kreenaissa olevan vartioston välitse ja yhtyivät Olpaissa oleviin Amprakialaisiin.
Kun he olivat kokoontuneet, leiriytyivät he Meetropolis nimiseen paikkaan. Ateenalaisten 20 laivaa saapui vähän myöhemmin Amprakialaiselle lahdelle, auttaakseen Argeialaisia, kuten myöskin Deemostenees 200 Messeenialaisella raskasaseisella ja 60 Ateenalaisella keihäänheittäjällä. Laivat ankkuroivat merenpuolelle sitä kukkulaa, jolle Olpai on rakennettu. Akarnaanialaiset ja pieni luku Amfilokialaisia, joista Amprakialaiset pakottivat enimmän osan olemaan alallaan, olivat jo kokoontuneet Argokseen ja valmistautuivat taisteluun vihollisia vastaan. Koko sotajoukon päälliköksi valitsivat he Deemosteneen ynnä omien päälliköidensä kanssa. Hän asetti soturit leiriin lähelle Olpaita. Suuri rotko erotti molemmat sotajoukot. Viisi päivää pysyivät he liikkumatta, mutta kuudentena asettuivat molemmat sota-asentoon. Koska Peloponneesolaisten sotajoukko oli suurempi ja ulottui ulkopuolelle Ateenalaista, pelkäsi Deemostenees, että hän ympäröitäisiin, ja asetti sentähden eräälle metsäiselle rotkotielle väijyksiin raskasaseisia ja kevytaseisia, yhteensä noin 400 miestä, joiden tappelun alettua tuli rynnätä esille vihollisten selkään. Kun molemmin puolin oltiin valmiina, alkoi tappelu. Deemostenees asettui oikealle siivelle Messeenialaisten ja pienen Ateenalaisen joukon kanssa; keskustan ja vasemman siiven muodostivat Akarnaanialaiset kansakunnittain ja saapuvilla olevat Amfilokialaiset keihäänheittäjät. Paitsi Mantinealaisia olivat Peloponneesolaiset ja Amprakialaiset asetetut sekaisin. Mantinealaiset pysyivät enemmän koossa vasemmalla siivellä; eivät kuitenkaan sen päässä, jossa seisoi Eyrylokos miehineen Messeenialaisia ja Deemostenesta vastaan.
Kun Peloponneesolaiset taistelun alettua levittivät siipensä ulommas, ja ympäröivät vastustajien oikean siiven, hyökkäsivät väijyksissä olevat Akarnaanialaiset heidän selkäänsä ja ajoivat heidät pakosalle, niin etteivät he voineet puolustautua, vaan pelollansa saivat myöskin muun sotajoukon pakenemaan. Kun he näkivät Eyrylokoksen johtamat soturit, jotka olivat etevimmät, tuhottuina, valtasi heidät pelko vielä suuremmassa määrässä. Deemosteneen johtamat Messeenialaiset toimittivat suurimmaksi osaksi tämän urotyön. Mutta Amprakialaiset ja oikealla siivellä seisovat sotamiehet voittivat heitä vastaan asetetut viholliset ja ajoivat heitä takaa aina Argokseen saakka. Kun he palatessansa näkivät suurimman osan sotajoukkoa voitettuna, ja kun Amprakialaiset ahdistivat heitä, pelastivat he vaivoin itsensä Olpaihin. Suuri joukko heitä kaatui, koska he marssivat huolettomasti ja järjestyksettä, paitsi Mantinealaiset. Nämät peräytyivät kokoontuneina paremmassa järjestyksessä, kuin muu sotajoukko. Tappelu loppui vasta myöhään illalla.
Kun nyt Menedaios Eyrylokoksen ja Makarioksen kaaduttua tuli ylipäälliköksi, oli hän suuren tappion johdosta neuvoton, miten hän kestäisi piiritystä, suljettuna kun oli sekä maan puolelta että mereltä päin Ateenalaisten laivojen kautta, vai miten hän voisi pelastua peräytymällä. Hän ryhtyi sentähden seuraavana päivänä keskusteluihin aselevosta ja paluumatkastaan Deemosteneen ja Akarnaanialaisten päälliköiden kanssa, niinkuin myöskin kaatuneiden korjaamisesta. Nämät myöntyivät kaatuneiden korjaamiseen ja pystyttivät voitonmerkin ja korjasivat omat kaatuneensa luvultaan noin 300. Paluuta he eivät kyllä julkisesti myöntäneet kaikille, mutta salaa Deemostenees ja Akarnaanialaiset päälliköt myönsivät Mantinealaisille, Menedaiokselle ja muille Peloponneesolaisille päälliköille sekä muille arvokkaimmille henkilöille, että kiiruumman kautta saisivat lähteä pois. Täten he tahtoivat saada Amprakialaiset ja pestatun liittolaisjoukon yksin jätetyiksi, mutta varsinkin saattaa Lakedaimonilaiset ja Peloponneesolaiset pahaan maineeseen sikäläisten Helleenien mielessä, että he muka oman etunsa tähden olivat pettäneet liittolaisensa. Lakedaimonilaiset korjasivat kiireesti kaatuneensa, ja ne, joille lähtö oli myönnetty, valmistivat sen kaikessa hiljaisuudessa.
Deemosteneelle ja Akarnaanialaisille tulee sanoma, että Amprakiotalaiset, ensimmäisen ilmoituksen saatuansa Olpaista, koettaisivat kaupungista koko voimalla Amfilokoksen kautta yhtyä Olpaissa olevien kanssa, tietämättä mitään viime tapahtumista. Deemostenees lähettää heti osan sotajoukostansa teille väijymään ja vallottamaan linnotuksen sekä valmistautui itse koko sotajoukollansa marssimaan vihollista vastaan.
Tällä välin poistuivat salaa pienissä joukoissa Mantinealaiset ja ne, jotka siihen olivat saaneet luvan lähtien muka hakemaan polttopuita ja kaaliksia, ja kooten myöskin näön vuoksi sitä, minkä hakuun sanoivat lähteneensä. Mutta kun olivat ehtineet etäämmäksi Olpaista, riensivät he nopein askelin eteenpäin. Tällöin kokoontuivat Amprakialaiset ja muut, jotka täten olivat jääneet oman onnensa nojaan, ja kun huomasivat toisten poistuvan, lähtivät hekin kiireesti liikkeelle, koettaen juosten saavuttaa ensimmäiseksi lähteneitä. Mutta luullen heidän kaikkien lähteneen luvatta, ajoivat Akarnaanialaiset myöskin Peloponneesolaisia takaa, ja arvellen petoksen olevan kysymyksessä, heittivät he keihäillä myöskin muutamia omista päälliköistänsä, jotka koettivat heitä siitä estää, ja jotka selvittivät, että oli sovittu tästä asiasta. Vihdoin päästivät he Mantinealaiset ja Peloponneesolaiset menemään, mutta Amprakialaiset surmasivat he, ja täällä nousi kova kina, oliko joku Amprakialainen vai Peloponneesolainen. He surmasivat noin 200 miestä, mutta muut pääsivät pakoon Agraialaisten maahan, joka oli heidän naapurimaansa, ja Agraialaisten kuningas, Salyntios, otti heidät ystävällisesti vastaan.
Kaupungista paenneet Amprakialaiset saapuivat Idomeneeseen. Tämän muodostaa kaksi kukkulaa. Suuremman näistä ennättivät Deemosteneen lähettämät soturit yön tultua salaa vihollisilta vallottaa, mutta pienemmän ehtivät Amprakialaiset saada valtaansa ja viettivät yönsä siellä. Aterian jälkeen läksi Deemostenees heti illalla kaikkine joukkoinensa liikkeelle. Puolella sotajoukollaan sulki hän solan, toinen osa kulki Amfilokialaisten vuorten yli. Aamun koittaessa hyökkäsivät nämät Amprakialaisten kimppuun, jotka vielä olivat vuoteillaan, eivätkä ensinkään aavistaneet mitä oli tapahtumaisillaan, vaan päinvastoin luulivat hyökkääjien olevan omia miehiänsä. Sillä Deemostenees oli vartavasten asettanut Messeenialaiset etunenään ja käskenyt heidän puheissaan käyttää Doorilaista murretta, herättääkseen siten luottamusta etuvartijoissa, varsinkin kun ei heitä yön pimeässä voitu tuntea. Kun hän nyt koko sotajoukollaan ryntäsi heidän kimppuunsa, niin he pakenivat, ja useimmat heistä kaatuivat, mutta eloon jääneet pakenivat vuorille. Mutta kun Amfilokialaiset olivat ehtineet valloittaa tiet ja tunsivat maansa, ja koska he keveästi varustettuina ajoivat takaa raskasaseisia vastustajiansa, jotka päällepäätteeksi eivät tunteneet seutuja eivätkä tietäneet, mihin kääntyä, sortuivat pakenevat rotkoihin ja heille asetettuihin väijyksiin, joutuen siten perikatoon. Neuvottomina mihin paeta, kääntyivät toiset heistä lähellä olevalle merenrannalle, ja kun he näkivät Attikalaisten laivojen juuri tämän tapahtuessa purjehtivan pitkin rantaa, niin he uivat niitä kohti, arvellen suuressa pelossansa, että oli parempi heille, jos niin oli sallittu, saada surmansa laivaväen käsistä, kuin että heidän raaimmat ja kiivaimmat vihollisensa heidät surmaisivat. Tämmöisen onnettomuuden kohtaamina pääsivät ainoastaan harvat Amprakialaiset niin suuresta joukosta pelastumaan kaupunkiinsa. Akarnaanialaiset ryöstivät ruumiit paljaiksi ja palasivat Argokseen pystytettyänsä voitonmerkin.
Seuraavana päivänä tuli heidän luoksensa Olpaista Agraialaisten suojaan paenneitten Amprakialaisten lähettämä airut, pyytäen saada korjata niiden ruumiit, jotka olivat saaneet surmansa ensimmäisen ottelun jälestä, kun he Mantinealaisten ja luvan saaneiden seurassa luvatta pakenivat. Kun airut näki kaupungista tulleiden Amprakialaisten aseet, kummastutti häntä näiden paljous. Sillä hän ei tietänyt viimeisestä onnettomuudesta, vaan luuli aseiden olevan hänen kanssansa sotineiden toverien. Kun häneltä kysyttiin miksi hän oli kummissaan, ja kuinka monta heistä oli kaatunut, koska kysyjä luuli hänen olevan Idomeneessä sotineiden lähettämä, niin hän vastasi, noin 200 kaatuneen. Kysyjä sanoi tähän: "Ei näistä aseista niin näytä, vaan ne osottavat heitä olleen enemmän, kuin tuhannen". Airut taasen sanoi: "Eivät nämät kuuluneet niille, jotka taistelivat meidän joukossamme." Tähän toinen vastasi: "Totta kai, koska eilen taistelitte Idomeneessä." "Mutta emmehän me eilen taistelleet ketäkään vastaan, vaan toisena päivänä peräytyessämme." "Mutta me taistelimme eilen kaupungista rientäneitä Amprakialaisia vastaan." Kun airut tämän kuuli ja ymmärsi, että kaupungista avuksi lähetetty apujoukko oli joutunut perikatoon, niin hän kiljaisi tuskasta, ja jätti näin suuren onnettomuuden masentamana sikseen koko pyynnön kaatuneiden korjaamisesta. Sillä ei mikään Hellaan kaupunki ole tässä sodassa yhtä harvassa päivässä kärsinyt yhtä paljon onnettomuuksia. Kaatuneitten lukumäärää en ole maininnut, sillä uskomattoman joukon sanotaan kaatuneen kaupungin pienuuteen katsoen. Mutta tiedän varmasti, että jos Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Ateenalaisten ja Deemosteneen neuvoa seuraten olisivat halunneet voittaa Amprakian, niin olisivat he sen ottaneet ensi rynnäkössä. Mutta he pelkäsivät nyt, että Ateenalaiset, jos saisivat sen haltuunsa, tulisivat olemaan heille vaarallisemmat viholliset, kuin Amprakialaiset.
Saaliista antoivat he kolmannen osan Ateenalaisille, ja jäännöksen he jakoivat kaupunkien kesken. Ateenalaiset menettivät merellä osan saaliista; sillä ne 300 asepukua, jotka ovat ripustetut Attikan pyhäkköihin, olivat varatut Deemosteneelle, joka nämät mukanaan purjehti kotia. Sillä kaiken tämän toimitettuansa, oli hänen Aitoolian onnettomuuden jälkeen nyt vaarattomampi palata kotia. Myöskin lähtivät nuo 20 laivalla purjehtivat Ateenalaiset Naupaktokseen.
Ateenalaisten jo lähdettyä, sallivat Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Salyntioksen ja Agraialaisten luokse paenneiden Amprakialaisten sekä ensin Salyntioksen, sittemmin Oiniadein luokse paenneiden Peloponneesolaisten palata kotiinsa. Tulevaa aikaa varten solmivat Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Amprakialaisten kanssa sopimuksen sadaksi vuodeksi, ehdolla etteivät Amprakialaiset Akarnaanialaisten kanssa hyökkäisi Peloponneesolaisia vastaan, eivätkä liioin Akarnaanialaiset Amprakialaisten kanssa Ateenalaisten kimppuun, vaan että auttaisivat toisiaan, sekä että Amprakialaiset jättäisivät takaisin ne Amfilokialaisten linnat ja panttivangit, jotka olivat heidän hallussaan, niinkuin myöskin etteivät auttaisi Anaktorionia, joka oli sodassa Akarnaanialaisten kanssa. Tähän sopimukseen loppui tämä sota. Tämän jälkeen lähettivät Korintolaiset Eytykleen pojan Ksenoleidaan johdolla sotureistaan 300 raskasaseista vartioväeksi Amprakiaan. Vaikean matkan kestettyänsä, saapuivat nämät perille. Tämänkaltaiset olivat Amprakian tapahtumat.
Tänä talvena astuivat Sikeliassa oleskelevat Ateenalaiset laivoista maihin Himeraiassa, Sikelialaisten sisämaasta rientäessä heidän avuksensa Himeraian rajoille, ja purjehtivat sitten Aiolos-saaria vastaan. Palatessaan Reegioniin, tapasivat he siellä Ateenalaisen päällikön, Isolokoksen pojan Pytodooroksen, Lakeen seuraajan tämän ennen johtamilla laivoilla. Sillä Sikelian liittolaiset olivat purjehtineet Ateenaan pyynnöllä, että nämät auttaisivat heitä useammilla laivoilla. Syrakuusalaiset olivat nimittäin vallottaneet heidän maansa, ja koska aivan vähäinen laivasto sulki heiltä meren, kokosivat he laivaston, päästäksensä tästä pulasta. Ateenalaiset miehittivät 40 laivaa, lähettääksensä ne liittolaistensa avuksi, arvellen sikäläisen sodan pian loppuvan, ja tahtoen samalla harjottaa meriväkeänsä. Pytodooroksen lähettivät he vähälukuisella laivastolla, mutta Soostratideen pojan Sofokleen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin aikoivat he lähettää useammilla laivoilla. Lakeen laivojen päällikkönä purjehti Pytodooros puolestaan Lokrilaisten linnoitusta vastaan, jonka Lakees ennen oli vallottanut. Kun hän täällä joutui tappiolle taistellessaan Lokrilaisia vastaan, vetäytyi hän sieltä takaisin.
Samana kevännä syöksyi tulivirta Aitneesta, kuten ennenkin oli tapahtunut. Se hävitti osan niitten Katanalaisten maata, jotka asuivat Aitneen juurella. Tämä on suuri vuori Sikeliassa, ja sanotaan tämän tulipurkauksen tapahtuneen 50:llä vuodella sitä edellisen purkauksen jälkeen, ja että ylipäätään kolme tämmöistä tulenpurkausta on tapahtunut, sen jälkeen kuin Helleenejä on asettunut asumaan Sikeliaan. Tämä tapahtui tänä talvena, ja kuudes vuosi kului loppuun sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.