NELJÄS KIRJA.
Seuraavana kesänä viljan tehdessä tähkää, purjehti kymmenen Syrakuusalaista ja yhtä monta Lokrilaista laivaa Messeeneeläisten omasta pyynnöstä Messeeneeseen ja vallotti tämän kaupungin, jonka jälestä Messeenee luopui Ateenalaisista. Näin toimivat Syrakuusalaiset varsinkin sentähden, että arvelivat paikan sopivaksi maihinastumiseen Sikeliaan, ja koska pelkäsivät, että Ateenalaiset joskus sieltä voisivat suuremmalla sotajoukolla ahdistaa heitä. Lokrilaiset taas, koska tahtoivat sekä meritse että maitse ahdistaa Reegionilaisia vihollisiansa. Lokrilaiset olivat koko sotavoimallaan hyökänneet Reegionilaisten maahan, jotteivät nämät voisi tulla Messeeneeläisille avuksi, johon heidän luonansa oleskelevat Reegionilaiset pakolaiset koettivat heitä kiivaasti yllyttää. Reegionissa vallitsi jo kauan aikaa kapina, jonkatähden he eivät kyenneet torjumaan Lokrilaisia pois, jotka näin ollen sitä kovemmin ahdistivat heitä. Hävitettyänsä näitä seutuja, poistui Lokrilaisten jalkaväki, mutta laivat jäivät pitämään Messeeneetä silmällä, ja toisia valmistettiin, joiden tuli purjehtia Reegioniin vihollisuuksia jatkamaan.
Samaan aikaan kevättä ennen viljan hedelmöimistä hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan Lakedaimonilaisen kuninkaan Arkidamoksen pojan Agiksen johdolla ja hävittivät sen aluetta leiriydyttyänsä. Kuten oli päätetty, lähettivät Ateenalaiset nuo 40 laivaa Sikeliaan entisten päälliköiden Eyrymedoonin ja Sofokleen johdolla: kolmas päällikkö, Pytodooros, oli jo ennen heitä saapunut Sikeliaan. Heidän käskettiin purjehtiessaan saaren ohitse pitää huolta kaupungissa oleskelevista Kerkyyralaisista, joita vuoristossa olevat pakolaiset hätyyttivät. Sinne oli niinikään purjehtinut 60 Peloponneesolaista laivaa avuksi vuoristolaisille, ja koska kova nälänhätä vallitsi kaupungissa, arvelivat he helposti saavansa sen haltuunsa. Deemosteneelle, joka palattuansa Akarnaaniasta oleskeli yksityisenä henkilönä, sallittiin oikeus käyttää näitä laivoja, jos hän tahtoisi purjehtia Peloponneesoksen rannikoille.
Kun Ateenalaiset purjehtivat Lakoonikan vesillä, saivat he tiedon, että Peloponneesolaiset laivat jo olivat saapuneet Kerkyyraan, jonka tähden Eyrymedoon ja Sofoklees jouduttivat matkaansa sinne. Mutta Deemostenees kehotti heitä ensin tulemaan Pylokseen, ja vasta suoritettuansa toimensa siellä, jatkamaan matkaansa. Laivojen päälliköt kyllä vastustivat tätä tuumaa, mutta juuri noussut myrsky ajoi heidät Pylokseen. Deemostenees kehotti hetimiten ryhtymään tämän paikan linnottamiseen, jonka takia hän olikin seurannut mukana. Hän selitti, että siellä löytyi runsaasti puutavaraa ja kiviä, ja että se jo luonnoltaan oli luja paikka ja suurimmaksi osaksi autio. Se sijaitsee noin 1,400 stadionin päässä Spartasta entisessä Messeenialaisessa maassa, jota Lakedaimonilaiset kutsuivat Koryfasion nimellä. Laivojen päälliköt väittivät kyllä löytyvän runsaasti autioita niemikallioita Peloponneesoksessa, jos hän haluaisi hankkia valtiolle menoja. Mutta Deemosteneen mielestä oli tämä senkin puolesta muita sopivampi, että lähellä oli satama, ja koska hän tiesi, että hänen vanhat tuttavansa Messeenialaiset puhuivat samaa murretta kuin Lakedaimonilaiset, jonka kautta he suuresti voisivat vahingoittaa näitä ja tarkoin vartioida tätä paikkaa.
Kun hän ei voinut taivuttaa päälliköitä eikä ilmoitettuansa ehdotuksensa taksiarkoille sotilaitakaan, luopui hän tuumistaan, kunnes vastatuulen takia itse soturit, kyllästyneinä työttömyyteen, halusivat linnoittaa paikkaa. He tekivät innolla työtä, ja kun ei heillä ollut rautaisia kivenhakkuuaseita, kantelivat he sopivia kiviä ja asettivat ne miten milloinkin sopi. Ja savea tarvittaessa kantoivat he vasujen puutteessa sitä selässään kyyristyen, jotta se pysyisi koossa, ja yhdistäen kädet takaa, jottei savi soluisi maahan. He koettivat kaikin tavoin ennättää linnoittaa helpommin ahdistettavia paikkoja, ennenkuin Lakedaimonilaiset ehtisivät rientää apuun. Suurin osa tästä paikasta oli itsessään luja, joten sitä ei tarvinnut linnoittaa.
Kun Lakedaimonilaiset, jotka juuri viettivät jotakin juhlaa, saivat tiedon tästä, niin he eivät siitä paljoa välittäneet, arvellen, että heti kun he vaan lähtisivät liikkeelle, Ateenalaiset joko vetäytyisivät pois, tahi että ainakin olisi helppo tähän pakottaa, katsoen siihen, että Lakedaimonilaisten sotajoukko vielä oli Attikassa. Ateenalaiset jättivät, linnoitettuansa mannermaan kuudessa päivässä, Deemosteneen sinne viidellä laivalla vartioimaan ja kiiruhtivat useimmilla laivoilla Kerkyyraan ja Sikeliaan.
Kun Attikassa olevat Peloponneesolaiset kuulivat Pyloksen vallottamisesta, palasivat he kiiruumman kautta kotia, koska Lakedaimonilaiset ja heidän kuninkaansa Agis arvelivat Pyloksen tapahtumien olevan heille vallan tärkeitä. Koska he olivat tehneet hyökkäyksensä aikaisin keväällä, kun vilja vielä oli viheriä, puuttui sotureilta ruokaa, ja koska vuoden aikaan katsoen kova kylmä rasitti sotajoukkoa, niin he monesta syystä kiiruhtivat kotia, joten tämä oli lyhytaikaisin hyökkäys; sillä he eivät viipyneet Attikassa kuin 15 päivää.
Tähän aikaan kokosi Ateenalaisten päällikkö Simoonidees vähäisen joukon Ateenalaista vartioväkeä ja suuren paljouden sikäläisiä liittolaisia, joiden johtajana hän kavaluuden avulla vallotti Mendaialaisten Trakiassa löytyvän siirtokunnan Eejonin, joka kuului Ateenalaisten vihollisiin. Mutta kun Kalkidilaiset ja Bottialaiset kiiruhtivat apuun, ajoivat he hänen sieltä ulos, jolloin suuri joukko hänen sotureistaan sai surmansa.
Peloponneesolaisten palattua Attikasta, valmistautuivat Spartiatit itse sekä läheisimmät Perioikit hetimiten avustamaan Pylosta. Muut Lakedaimonilaiset sitävastoin saapuivat myöhemmin, koska he juuri olivat palanneet toiselta sotaretkeltä. Sana lähetettiin myöskin pitkin Peloponneesosta, että mitä pikemmin oli riennettävä Pyloksen avuksi, niinkuin myöskin Kerkyyran edustalla oleskeleville laivoille. Lakedaimonilaisten onnistuikin Sakyntoksessa vartioitsevien Ateenalaisten huomaamatta päästä Pylokseen, hinattuansa laivat yli Leukaskannaksen, jonne myöskin jalkaväki saapui. Ennenkuin Lakedaimonilaiset laivat olivat saapuneet perille, ehti Deemostenees lähettää kaksi laivaa Eyrymedoonille ja Sakyntoksessa olevien Ateenalaisten luo pyytämään, että kiiruhtaisivat Pylokseen, koska se oli vaarassa, ja laivat lähtivätkin Deemosteneen määräyksen mukaan.
Lakedaimonilaiset taas valmistautuivat ahdistamaan linnoitusta sekä maitse että meritse, arvellen helposti voivansa vallottaa sen, koska se oli kiiruudessa rakennettu ja harvalukuisen sotajoukon puolustama. Koska Ateenalaiset Sakyntoksesta olivat kiiruhtaneet apuun, tuumivat Lakedaimonilaiset, jos he eivät ennen näitten tuloa ehtisi saamaan linnoitusta haltuunsa, sulkea satamien suut, jotteivät Ateenalaiset voisi ankkuroida laivojaan. Sillä Sfakteerian saari, joka hyvin läheltä ulottuu pitkin satamaa, suojelee sitä tuulilta ja tekee sen suut vallan ahtaiksi, niin että ainoastaan kaksi laivaa vieritysten voi purjehtia Ateenalaisten linnoitukseen ja Pylokseen käännetyn suun kautta, ja toisen suun kautta kahdeksan tahi yhdeksän mannermaan toiselta puolelta. Asumattomuuden takia oli tämä saari kokonaan metsää kasvava ja tietön sekä suuruudeltaan noin 15 stadiota pitkä. Lakedaimonilaiset aikoivat sulkea salmen suut laivoilla, keula ulospäin käännettynä. Koska he pelkäsivät, että heitä vastaan voitaisiin hyökätä tältä saarelta, kuljettivat he sinne raskasaseisia, asettaen toisia pitkin mannermaan rannikkoa. Täten arvelivat he voivansa saada saaren puolustustilaan Ateenalaisia vastaan ja mannermaan heiltä suljetuksi. Sillä koska Pyloksen rannat ulkopuolella salmen suuta merelle päin olivat satamia vailla, niin eivät Ateenalaiset täten löytäisi ankkuripaikkoja, joista rientäisivät omaistensa avuksi, vaan Peloponneesolaiset arvelivat taistelutta ja vaaratta voivansa vallottaa Pyloksen varsinkin kun se oli jätetty vähille varoille. Tultuansa tähän päätökseen, kuljettivat he saarelle arvan mukaan kaikista lokoista otettuja raskasaseisia. Vuoroin saapuivat he sinne toinen toisensa perästä; viimeiset, jotka sinne jäivätkin, olivat luvultaan 420, lukuun ottamatta heidän palvelukseensa kuuluvia Heilootteja. Heitä johti Molobroksen poika Epitadas.
Kun Deemostenees huomasi Lakedaimonilaisten aikovan hyökätä sekä laivoilla että jalkaväellä, varustautui hänkin puolustukseen. Hän veti ne kolmisoutu-laivat, jotka olivat annetut hänen käytettäväksensä, linnoituksen alapuolelle etuvarustukseksi. Laivamiehet varusti hän kelvottomilla enimmiten pajusta tehdyillä kilvillä, sillä näillä autioilla seuduilla oli mahdoton hankkia aseita. Mainitutkin aseet olivat he ottaneet Messeenialaisesta kolmikymmen-airoisesta nopeakulkuisesta rosvolaivasta, joka sattui kulkemaan näillä vesillä. Tämän Messeenialais-laivan miehistä oli noin 40 raskasaseisia, joita Deemostenees liitti muihin sotureihinsa. Suurimman osan näistä miehistä asetti hän mitkä aseellisina mitkä aseettomina, lujimmasti linnoitetuille ja vaarattomille paikoille mannermaan puolelle, käskien jalkaväen torjua pois viholliset, jos he tekisivät hyökkäyksen. Itse valitsi Deemostenees joukosta 60 raskasaseista ja vähäisen joukon jousimiehiä, joiden seuraamana hän lähti ulkopuolelle muuria merelle päin, arvellen vihollisten täällä yrittävän astua maihin. Tämä merenpuolinen paikka oli kyllä karu ja kivikkoinen; mutta koska se oli heikosti linnoitettu, arveli hän vihollisten vetäytyvän sinne. Ateenalaiset eivät olleet linnoittaneet tätä puolta lujasti, koskeivät luulleet milloinkaan joutuvansa tappiolle merellä. Mutta koska hän myöskin ymmärsi, että viholliset voisivat sen väkirynnäköllä vallottaa, niin hän asetti raskasaseiset sinne, voidakseen torjua heidän hyökkäystään. Tässä tilaisuudessa puhui hän sotureilleen seuraavasti:
"Te toverini tässä vaarassa, älköön kukaan teistä tässä pulassa vitkastelko, arvellen voivansa määritellä kaikkia meitä ympäröiviä vaikeuksia, vaan rynnätkää kaikki yksimielisesti vitkastelematta vihollisia vastaan, luottaen siihen, että kyllä pelastumme tästäkin vaarasta. Sillä kun asiat kerran ovat joutuneet niin kireälle, kuin meidän nyt, niin on vaikeata laskea sattuman vaiheita, ja semmoinen asema vaatii mitä nopeinta uskaliaisuutta. Minun mielestäni ovat edut meidän puolellamme suurimmat, jos me vaan pysymme asemassamme, emmekä peläten heidän paljouttansa hylkää niitä etuja, jotka ovat meille tarjona. Se seikka, että maihin pääseminen tällä paikalla on vaikea, tulee olemaan meille suureksi eduksi, jos me järkähtämättä pysymme tässä, mutta vaikka kohtakin turvattu, niin on tämä paikka kuitenkin helposti vallotettava, jos meidän luovuttuamme siitä, ei kukaan ole vihollisia siitä estämässä. Ja jota vaikeampi heidän on päästä takaisin laivoihinsa, sitä vaarallisempia vihollisia tulevat he meille olemaan, jos me heitä silloin ahdistamme. Sillä niin kauan, kuin he ovat laivoissa, on meidän helppo puolustautua heitä vastaan; vaan jos he pääsevät maihin, ovat edut yhtäläiset. Heidän paljouttansa taasen meidän ei tarvitse kovin pelätä, sillä valkamien puutteesta täytyy vihollisten, vaikka kohtakin lukuisina, taistella vähillä voimilla. Mutta täällä ei ole kysymys taistelusta maalla, jossa edut ovat yhtäläiset, vaan he ovat laivoissaan, ja merellä ovat onnen sattumat arvaamattomat. Minä siis pidän heidän voitettavansa vastukset meidän vähälukuisuutemme vastapainona. Ja koska Ateenalaisina kokemuksesta tiedämme, kuinka vaikea on astua maihin toisten siitä estäessä, jotka järkähtämättöminä pysyvät paikallaan pelkäämättä meren kuohinaa ja laivojen mahtavaa hyökkäystä, niin kehotan minä teitä nytkin järkähtämättöminä torjumaan viholliset jo rantakallioilta ja siten pelastamaan sekä itsenne että suojaanne uskotun paikan".
Tästä Deemosteneen puheesta rohkaistuivat Ateenalaiset ja astuivat alas rannalle, jossa he järjestyivät sota-asentoon. Lakedaimonilaiset lähtivät liikkeelle ja hyökkäsivät linnoitusta vastaan sekä maajoukollaan että Spartalaisen laivapäällikön Krateesikleen pojan Trasymeelidaksen johtamalla 43 laivallansa. Laivasto hyökkäsi juuri Deemosteneen arvaamalle paikalle. Ateenalaiset torjuivat sekä maalta että mereltä tehdyn hyökkäyksen. Koska viholliset eivät useammalla laivalla voineet päästä rantaan, jakaantuivat he ja tekivät hyökkäyksiä vuorottain harvoilla laivoilla, osottaen suurta urhoollisuutta ja kehoittaen toisiaan kovilla huudoilla, jotta he voisivat tunkea läpi puolustajien rivien ja vallottaa linnoitusta. Kaikista rohkein oli Brasidas. Jos hän vaan näki jonkun triarkin tahi perämiehen pääsemättä rantaan säästävän laivaansa rikkoutumasta, epäröiden missä hänestä olisi mahdollisinta päästä maihin, niin huusi hän, ettei ollut sopivaa säästämällä muutamia lautoja sallia vihollisten rakentaa linnoitusta heidän maahansa, vaan että oli tunkeuminen maihin, jos kohtakin omat laivansa joutuivat perikatoon. Myöskin liittolaisia kehoitti hän, suuria etuja nauttivina, tässä tilaisuudessa uhraamaan laivansa Lakedaimonilaisten hyväksi, ja sortuvilla laivoillaan kaikin tavoin koettamaan päästä rannalle ja siten saattamaan valtaansa sekä miehet että paikan.
Täten kehoittaen muita ja pakoittaen oman laivansa perämiehen laskemaan rantaan, astui hän laivaportaille; mutta kun hän täältä koetti astua maihin, torjuivat hänen Ateenalaiset takaisin, jollon hän vaarallisesti haavotettuna pyörtyi laivan keulaan ja hänen kilpensä vyörähti mereen. Kun tämä sittemmin ajautui maihin, korjasivat sen Ateenalaiset ja asettivat sen siihen voitonmerkkiin, jonka he pystyttivät tämän hyökkäyksen johdosta. Muutkin kyllä ponnistivat voimiansa, mutta eivät voineet päästä maihin sekä karun maan takia että Ateenalaisten järkähtämättömästä pysymisestä paikallaan. Siten oli siis onni muuttunut, että Ateenalaiset maalla, ja vieläpä Lakooniassa, torjuivat päältään heitä vastaan purjehtivat Lakedaimonilaiset, ja että Lakedaimonilaiset laivoillaan koettivat nousta maihin omalla alueellaan Ateenalaisia vastaan. Siihen aikaan oli nimittäin heidän suurin kunniansa käydä etevimmistä maasotilaista ja Ateenalaisten käydä etevimmistä ja rohkeimmista meritaistelijoista.
Tehtyänsä hyökkäyksiä sen päivän ja osan seuraavaa päivää, luopuivat Lakedaimonilaiset yrityksestä. Kolmantena päivänä lähettivät he muutamia laivoja Asinaan hakemaan rakennuspuita piirityskoneita varten, koska toivoivat saavansa valtaansa satamaan päin olevan osan linnoituksesta, vaikkakin se oli korkea, siellä kun löytyi mukavia valkamia. Tällä välin saapui Sakyntoksesta Ateenalaisten 50 laivaa. Näitä avustivat muutamat Naupaktoksesta saapuneet vartiolaivat ja neljä Kiolaista laivaa. Kun nämät näkivät mannermaan ja saaren täynnänsä raskasaseisia ja laivojen pysyvän satamassa purjehtimatta ulos, eivätkä tietäneet, missä heittää ankkuria, purjehtivat he läheiseen autioon Prooteen saareen ja viettivät yönsä siellä. Seuraavana päivänä purjehtivat he ulapalle ja varustautuivat meritappeluun, jos viholliset haluaisivat purjehtia heitä vastaan aavalle vedelle, muuten hyökkäisivät he itse vihollisten kimppuun. Mutta viholliset eivät purjehtineet heitä vastaan, eivätkä liioin, kuten olivat aikoneet, sulkeneet salmen suita, vaan pysyivät liikkumatta maalla ja valmistautuivat, laittaen laivansa kuntoon, meritappelua varten, jos vastustajat koettasivat purjehtia satamaan, jossa kyllä oli tilaa taistelua varten.
Huomattuansa tämän, hyökkäsivät Ateenalaiset salmen kumpasestakin suusta heitä vastaan ja ajoivat pakosalle useimmat ulapalla heitä vastaan purjehtivat laivat. Tässä takaa-ajossa lävistivät he ahtaalla vedellä monta laivaa ja vallottivat viisi, joista yhden miehistöineen. He koettivat saavuttaa niitä, jotka olivat paenneet rantaan. Osa laivoista sortui, ennenkuin olivat ehtineet täysin miehitettyinä päästä rannasta. Toiset taas, joista miehistö oli paennut, sitoivat Ateenalaiset laivoihinsa ja hinasivat mukaansa.
Nähdessään tämän, joutuivat Lakedaimonilaiset epätoivoon, koska heitä sen kautta kohtasi suuri onnettomuus, kun heidän saarella olevat miehensä tykkönään suljettiin muista. Kiiruhtaen apuun, astuivat he aseineen mereen, tarttuivat laivoihin ja koettivat vetää ne puoleensa. Jokainen arveli asiain olevan pilalla, ellei hän itse ottanut osaa työhön. Tästä syntyi laivojen ympärillä sekasorto, ja kumpasetkin muuttivat taistelutapaa: sillä Lakedaimonilaiset innossaan ja hämmästyksissään ikäänkuin taistelivat meritaistelua maalta, jotavastoin Ateenalaiset, ollen voitolla, ja koettaen saavuttaa mitä suurinta etua, laivoistaan taistelivat maatappelua. Saatettuansa toisilleen suuria vaurioita, jolloin suuri joukko sotureita haavoittui, erosivat taistelijat toisistaan. Lakedaimonilaiset pelastivat tyhjät laivansa paitsi tappelun alussa vihollisen vallottamia. Kun kumpasetkin olivat vetäytyneet leiriinsä, pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin, luovuttivat kaatuneet ja korjasivat laivanhylyt. He purjehtivat heti saaren ympäri, ja vartioivat sitä sinne suljetuiden miesten takia. Peloponneesolaiset mannermaalla ja heille kaikkialta saapuneet apujoukot pysyivät asennossaan Pyloksessa.
Kun Spartaan saapui tieto tapahtumista Pyloksen edustalla, päättivät Lakedaimonilaiset, että vallanpitäjät, kuten suuren onnettomuuden tapahduttua, lähtisivät leiriin omin silmin tarkastamaan asian laitaa ja päättääksensä, mitä olisi tehtävä. Kun nämät huomasivat mahdottomaksi auttaa miehiä eivätkä tahtoneet, että he nälän tahi vihollisten paljouden pakottamina antautuisivat, päättivät he Pyloksen seikoista tehdä aselevon Ateenalaisten päälliköiden kanssa, jos nämät siihen suostuisivat, ja toimittaa lähettiläitä Ateenaan rauhansopimuksesta sekä koettaa mitä pikemmin saada soturinsa takaisin.
Ateenalaisten päälliköiden suostuttua ehdotukseen, tehtiin seuraava sopimus: Lakedaimonilaisten tuli tuoda Pylokseen ja jättää Ateenalaisille ne laivat, joilla he olivat taistelleet meritappelussa, ja kaikki Lakoonikassa olevat pitkät laivansa, eivätkä saisi tehdä hyökkäyksiä Ateenalaisten linnoitusta vastaan, enemmän maitse kuin meritsekään. Ateenalaiset puolestaan sallisivat Lakedaimonilaisten mannermaalta tuoda saarella oleville miehilleen joka miestä kohti kaksi Attikalaista koiniksia jauhoja, kaksi kotylaa viiniä ja lihaa sekä palvelijoille puolet mainitusta määrästä. Kaikki tämä oli tehtävä Ateenalaisten tieten, eikä mitään heiltä salaa. Ateenalaiset kyllä vartioisivat saarta, mutta eivät astuisi maihin sinne. Ateenalaiset eivät ahdistaisi Peloponneesolaisia maitse eikä meritse. Jos kummaltakaan puolelta rikottaisiin vähintäkään näitä sopimuksia, niin olivat ne puretut. Nämät sopimukset kestäisivät, kunnes Lakedaimonilaisten lähettiläät palaisivat Ateenasta. Näitä lähettiläitä kuljettaisivat Ateenalaiset kolmisoutulaivallaan sekä Ateenaan että sieltä takaisin. Lähettiläiden palattua Ateenasta olisivat nämät sopimukset lakanneet, ja Ateenalaisten tuli silloin jättää takaisin laivat siinä tilassa, kuin olivat heidän saadessaan ne haltuunsa. Näillä ehdoilla solmittiin sopimukset, ja laivat, luvultaan noin 60, jätettiin Ateenalaisille. Lähettiläät lähtivät matkalle ja saavuttuansa Ateenaan, puhuivat he seuraavaan tapaan:
"Lakedaimonilaiset ovat meidät lähettäneet teidän luoksenne, Ateenalaiset miehet, keskustelemaan saareen suljetuista miehistämme, mikä teille olisi edullisinta, ja samalla saamaan teitä suostumaan ehtoihin, jotka nykyisessä onnettomuudessamme olisivat vähin loukkaavia kunniaamme. Joskin me nyt puhumme hiukan pitemmältä, niin emme me silti poikkee tavastamme: sillä me emme tuhlaa sanoja, missä vähillä tullaan toimeen, mutta me puhumme pitemmältä, missä tahdomme osottaa, mitä hetki vaatii. Älkää panko pahaksi sanojamme, luullen meidän puhuvan, arvellen teidän käsittämättömyydestä tarvitsevanne neuvojamme, vaan pitäkää sanojamme ainoasti kehoituksena teille tekemään viisasta päätöstä, vaikka kohtakin sen itse ymmärrätte. Sillä teillä on nyt tilaisuus kunniakkaasti lujittaa nykyistä onneanne, koska saatte säilyttää, mitä vallassanne on, ja vieläpä siihen lisätä kunnian ja maineen. Teidän ei tule toimia kuten ne ihmiset, joille onni on jotakin harvinaista; sillä heitä kiihottaa aina toivo saada yhä enemmän, koska heille onnensattuma on jotakin tykkänään odottamatonta. Mutta ne, jotka ennen usein ovat kokeneet onnen vaiheet, eivät liioin luota onnen kestäväisyyteen; ja siinä suhteessa on meidän kaupungillamme ja teillä mitä suurin kokemus".
"Tämän te kyllä käsitätte, jos otatte huomioon, miten me, joilla on ollut suurin arvo Helleenien kesken, nyt tulemme teidän luoksenne, me, jotka itse ennen olemme voineet myöntyä siihen, mitä teiltä pyytämään nyt olemme tulleet. Tähän pulaan me emme kuitenkaan ole joutuneet valtamme heikontumisesta emmekä liiallisesta ylvästymisestä lisätystä vallastamme, vaan koska olemme erehtyneet tuumissamme, jossa tapauksessa kenelle tahansa voi käydä samoin. Sentähden ei ole kohtuullista, että te kaupunkinne nykyisen voiman tähden tahi saavutetuiden etujenne johdosta arvelette onnen aina pysyvän teille suosiollisena. Viisaat miehet tietävät, että onni on vaihtelevainen, ja he ovat sentähden maltillisia, jos onni heitä pettää. He ymmärtävät, ettei voi edeltäkäsin määrätä, mikä heidän kohtalonsa sodassa on oleva, vaan että onnen oikku määrää sodan vaiheet. Ja koska he eivät koskaan luottamuksesta onneensa joudu röyhkeiksi, niin heitä onnettomuuskaan ei tykkänään masenna, jonka tähden he myöskin onnen suosimina mielellään suostuvat sovintoon. Teille, Ateenan miehet, sopii nyt erinomaisesti toimia täten meitä kohtaan, jottei teidän, jos ette nyt suostu pyyntöömme, joskus jouduttuanne itse ahdinkoon, mikä ei ensinkään ole mahdotonta, sanottaisi saavuttaneen nykyistä onneanne ainoasti sattuman kautta, kun teidän vallassanne on jättää jälkimaailmalle nuhteeton maine voimastanne ja maltistanne".
"Lakedaimonilaiset kehottavat teitä sopimukseen ja lakkaamaan sodasta. He tarjoavat teille rauhaa, liittoa ja hartainta ystävyyttä ja yksimielisyyttä, pyytäen teiltä puolestaan saareen suljetut miehensä. He katsovat etuisammaksi sekä meille että teille, ettei jouduta siihen vaaraan, että vangit joko saavat tilaisuuden väkisten paeta tahi että he kovin rasitettuina antautuvat teille. Sillä me arvelemme, että kovimmat vihamielisyydet lienevät varmimmin poistettavat siten, että voittaja ei kostonhimosta pakota vastustajia kohtuuttomiin lupauksiin, vaan jos hän, vaikkakin voisi päinvastoin menetellä, saavutettuansa voiton urhoollisuudellaan, vasten voitetun toivoa tekee sopimuksen kohtuullisilla ehdoilla. Sillä voitettu vihollinen, joka ei ole pakotettu tekemään vastarintaa äärimmäisiin, vaan joka tunnustaa vastustajan jalomielisyyttä, on häveliäisyydestä taipuvainen lupauksissaan; ihmiset ovat tähän menettelyyn taipuvaisemmat katkerimpia vihollisiaan kohtaan, kuin niitä kohtaan, joitten kanssa he vähäpätöisemmissä asioissa ovat erimielisiä. Ihmisen luonnossa on taipumus mielellään suostumaan kohtuullisiin ehtoihin, mutta heittäytyä äärimmäisiin vaaroihin, vastustaaksensa röyhkeätä vihollista".
"Nyt jos koskaan sopii meille molemmille sovinto, ennenkuin joku korjaamaton vahinko astuu väliimme, joka meissä välttämättömästi herättää sekä yleistä että yksityistä vihaa teitä kohtaan, ja joka teiltä riistää meidän nyt tarjoamamme edut. Kun taistelu vielä on ratkaisematon, niin sopikaamme, kun teidän puolellanne on kunnia ja tilaisuus saavuttaa meidän ystävyytemme, ja ennenkuin meidän osaksemme on tullut häpeä kovan onnettomuuden johdosta tämän vähäpätöisen onnettomuuden asemesta. Valitkaamme rauha lopettamalla sodan ja lakkauttakaamme siten toisiltakin Helleeneiltä onnettomuudet, joihin he pitävät teitä syypäänä. Nyt he taistelevat tietämättänsä varmaan, kumpi meistä on alottanut sodan; mutta jos tehdään rauha, joka etupäässä on teistä riippuva, niin tulevat he olemaan siitä teille kiitollisia. Jos te siis käsitätte, että teillä nyt on tilaisuus saada Lakedaimonilaiset uskollisiksi ystäviksenne heidän omasta pyynnöstään myönnytyksillä eikä väkivallalla, niin miettikää, mitä kaikkia etuja teille tästä voi koitua. Sillä jos te ja me olemme yksimielisiä, niin muu Hellas kyllä, koska se on meitä paljoa heikompi, tulee kunnioittamaan tätä ylivoimien päätöstä".
Täten puhuivat Lakedaimonilaiset, arvellen, että Ateenalaiset, jotka ennen olivat halunneet rauhaa, jonka solmimisen Lakedaimonilaiset silloin vastustamisellaan olivat estäneet, nyt mielellään suostuisivat tarjoomukseen ja päästäisivät vangit vapaiksi. Mutta nämät, jotka arvelivat voivansa tehdä rauhan, milloin vaan halusivat, koska heillä oli vallassaan miehet saarella, esittivät yhä suurempia vaatimuksia. Kiihkeimmin heidät tähän kehoitti Kleainetoksen poika Kleoon, äärettömästi kansanvaltainen ja tähän aikaan kansan erinomaisessa suosiossa oleva mies. Hän sai kansan vastaamaan, että saareen suljetuiden Lakedaimonilaisten ensin tuli jättää aseensa ja itsensä Ateenaan vietäviksi, ja että Lakedaimonilaisten tämän tapahduttua tulisi luovuttaa Ateenalaisille Nisaia, Peegai, Troitseena ja Akaia, joita he eivät olleet valloittaneet sodassa, vaan saaneet Ateenalaisten suostumuksella, koska viimeksimainitut siihen aikaan kärsimiensä onnettomuuksien takia suuresti olivat rauhan tarpeessa. Näitä ehtoja suoritettuansa saisivat Lakedaimonilaiset miehensä takaisin, ja rauha solmittaisiin niin kauaksi aikaa, kuin molemmille näkyisi sopivaksi.
Tähän lähettiläät eivät vastanneet mitään, vaan kehottivat Ateenalaisia valitsemaan neuvottelijoita, jotka, lausuttuansa mielipiteensä ja kuultuansa heidän ajatuksensa näistä asioista, tyyneesti sopisivat kyseessä olevista ehdotuksista, joista pääsisivät yksimielisyyteen. Mutta tätä Kleoon vastusti suurella innolla, sanoen jo ennen huomanneensa, ettei vihollisilla ollut mitään hyvää mielessään, ja että tämä nyt selvästi kävi ilmi, koskeivät he tahtoneet keskustella kansan edessä, vaan halusivat neuvotella moniaitten miesten kanssa. Jos heillä oli jokin hyödyllinen ehdotus tehtävänä, kehotti hän heitä ilmottamaan sen kansalle. Kun Lakedaimonilaiset huomasivat, etteivät he, jos kohtakin onnettomuutensa takia olivat suostuvaisia myönnytyksiin, voineet puhua tästä kansankokouksessa joutumatta epäluulon alaisiksi liittolaisten silmissä, kuten myöskin etteivät Ateenalaiset tyytyisi kohtuullisiin ehtoihin, lähtivät he tyhjin toimin Ateenasta.
Lähettiläiden palattua, purettiin välittömästi Pyloksessa solmittu aselepo, ja Lakedaimonilaiset vaativat, kuten oli sovittu, laivansa takaisin. Mutta Ateenalaiset eivät luovuttaneet niitä, selittäen syyksi sopimusta vastaan linnoitusta vastaan tehdyn hyökkäyksen ja muita vähäpätöisiä seikkoja, sekä vedoten sopimuksien sanoihin, että aselepo olisi rikottu, jos sopimusta hiukkasenkaan loukattaisiin. Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät vastaan, sanoen laivojen pidättämistä ilmi vääryydeksi ja varustautuivat poistuttuansa sotakuntoon.
Nyt leimahti sota Pyloksen ympäristössä ilmituleen. Päivällä purjehtivat Ateenalaiset kahdella vastakkain kulkevalla laivalla saaren ympäri; yöllä sitä vastoin kulki koko heidän laivastonsa sen ympäri, paitsi meren puolella, kun oli kova tuuli. Ateenasta tuli heille lisää 20 laivaa, joten heillä siis oli 70 alusta. Peloponneesolaiset leiriytyivät sillävälin mannermaalle, tehden hyökkäyksiä linnoitusta vastaan ja väijyen tilaisuutta soturiensa pelastamiseen.
Tähän aikaan liittivät Sikeliassa Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa koko täydellisesti miehitetyn laivastonsa Messeeneen edustalla vartioiviin laivoihinsa, ja jatkoivat sotaa tästä kaupungista lähtien. Kiihkeimpiä olivat Lokrilaiset vihasta Reegionilaisia vastaan, ja hyökkäsivät koko sotavoimallaan näitten maahan. He tahtoivat ryhtyä meritappeluun, koska näkivät Ateenalaisilla olevan ainoasti vähälukuisen laivaston, mutta olivat saaneet tietää, että Ateenalaiset nyt piirittivät saarta suurella laivastolla, jolla he vastedes aikoivat hyökätä heidän kimppuunsa. Jos he pääsisivät voitolle meritaistelussa, toivoivat he helposti voivansa vallottaa Reegionin ahdistamalla sitä sekä mereltä että maalta, joten varmistaisivat asemansa. Koska Italian ja Sikelian äärimmäiset kaupungit, Reegion ja Messeenee, sijaitsevat vallan lähellä toisiaan, niin Ateenalaiset eivät voisi purjehtia salmeen eikä siis pitää sitä hallussaan. Tämän salmen muodostaa Reegionin ja Messeeneen välinen vesi sillä paikalla, missä Sikelia on lähinnä mannermaata, ja tämä on niin kutsuttu Karybdis, jonka ohitse Odysseun sanotaan purjehtineen. Koska kahden suuren meren, Sikelian ja Tyrseeniläisen, vedet voimakkaasti virtaavat tähän salmeen, pidetään sitä kapeutensa takia syystä vallan vaarallisena.
Tässä salmessa täytyi Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa vähän useammalla kuin 30:llä laivalla myöhään illalla läpipyrkivän aluksen tähden ryhtyä tappeluun 16 Ateenalaista ja kahdeksaa Reegionilaista laivaa vastaan. Ateenalaisten voittamina purjehtivat he, menetettyänsä yhden laivan, kiiruumman kautta kukin omaan leiriinsä, toiset Messeeneeseen, toiset Reegioniin, taistelun kestettyä pimeään yöhön saakka. Tämän jälkeen lähtivät Lokrilaiset Reegionilaisten alueelta, mutta Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa laivat kokoontuivat Messeeneen Pelooriin ja ankkuroivat siellä, missä heidän maaväkensä oli. Sinne purjehtivat Ateenalaiset ja Reegionilaiset, ja kun näkivät laivat tyhjinä, hyökkäsivät he vallottamaan niitä, mutta viholliset ottivat heiltä kaappaus-haan avulla aluksen, jonka miehistö kuitenkin uimalla pääsi pakoon. Tämän jälkeen astuivat Syrakuusalaiset laivoihinsa ja hinasivat ne köysillä Messeeneeseen. Kun Ateenalaiset uudistivat hyökkäyksensä, purjehti vihollinen ulapalle ja hyökkäsi heidän kimppuunsa, jolloin Ateenalaiset menettivät toisen laivansa. Täten purjehtivat Syrakuusalaiset Messeeneen satamaan, pidettyänsä puolensa sekä purjehtimisessa että tämäntapaisessa taistelussa.
Ateenalaiset purjehtivat Kamarinaan, kun he saivat tiedon, että Arkias ja hänen puoluelaisensa olivat luovuttaneet tämän kaupungin Syrakuusalaisille. Silloin hyökkäsivät Messeeneeläiset koko sotavoimallaan, sekä meritse että maitse, Kalkidilaista naapurikaupunkiaan Naksosta vastaan. Ensi päivänä sulkivat he Naksolaiset heidän kaupunkiinsa, hävittäen kaupungin ympäristöjä. Seuraavana päivänä purjehtivat he Akesinee-joelle, ja hävittivät sikäläiset seudut, tehden jalkaväellään hyökkäyksiä kaupunkia vastaan. Sillä välin tuli suuri joukko Sikelialaisia vuorten yli Naksolaisten avuksi Messeeneeläisiä vastaan. Tämän nähtyään rohkaistuivat Naksolaiset, yllyttäen toisiaan, koska arvelivat Leontinilaisten ja muitten Helleenien rientävän heidän avuksensa. He tekivät äkkiä hyökkäyksen kaupungistaan Messeeneeläisiä vastaan, ja ajoivat heidät pakosalle, surmaten yli 1,000 vihollista, jonka jälkeen eloon jääneet vaivoin pelastuivat kotiinsa, sillä barbarit ahdistivat heitä matkalla ja surmasivat heitä suurimmaksi osaksi. Laivasto palasi Messeeneeseen, ja laivat purjehtivat myöhemmin kukin kotiinsa.
Leontinilaiset tekivät liittolaisineen kohta Ateenalaisten kanssa sotaretken Messeeneeläisiä vastaan, koska tämä kaupunki oli kovassa pulassa, ja Ateenalaiset koettivat laivoillaan hyökätä kaupungin satamaan ja jalkaväki itse kaupunkiin. Mutta Messeeneeläiset ja joukko Lokrilaisia Deemosteneen johdolla, jotka tappion jälkeen olivat jääneet kaupunkiin vartijoiksi, ryntäsivät äkkiä ulos kaupungista, karkottivat Leontinilaiset ja surmasivat suuren osan heistä. Kun Ateenalaiset tämän näkivät, lähtivät he laivoista apuun ja ajoivat epäjärjestykseen joutuneet Messeeneeläiset, hyökäten heidän kimppuunsa, kaupunkiin takaisin. Pystytettyänsä voitonmerkin, palasivat Ateenalaiset Reegioniin. Tästä lähtien taistelivat Sikelian Helleenit keskenään, Ateenalaisten ottamatta osaa taisteluun.
Pyloksessa piirittivät Ateenalaiset yhä saareen suljetuita Lakedaimonilaisia, Peloponneesolaisten sotajoukon mannermaalla pysyessä paikaltaan liikkumatta. Vaivaloista oli Ateenalaisten vartioiminen ravinnon ja veden puutteen tähden. Sillä tällä seudulla ei löytynyt kuin yksi ainoa lähde, ja tämäkin pienellainen ja Pyloksen linnassa, jonka tähden useimmat joivat vettä, jota he hankkivat kaivamalla ylös someroa meren rannalta, ja arvaahan sen, kummoista se oli. Myöskin vaivasi heitä suuri ahtaus, kun sotaväki oli majoitettu pienelle alalle. Koska laivoilla ei ollut kunnollisia ankkuroimis-paikkoja, niin toiset niistä vuorostaan hankkivat ravintoa, toiset pysyskelivät aavalla merellä. Suurimman alakuloisuuden aiheutti kuitenkin arvaamattomasti pitkä piiritys, koska he olivat arvelleet muutamien päivien piirityksellä voivansa saada haltuunsa autioon saareen suljetut miehet, joilla ei ollut muuta juotavana, kuin suolaista vettä. Syy tähän oli, että Lakedaimonilaiset olivat sille, joka kulettaisi saarelle jauhettua viljaa, juustoa tahi joitakin piiritetyille tarpeellisia ruokavaroja, luvanneet siitä suuren palkinnon, ja sille Heilootille, joka sen teki, vapauden. Sekä muut että varsinkin Heilootit lähtivät uhkarohkeasti mikä mistäkin Peloponneesoksen paikkakunnasta ja purjehtivat yön kestäessä saaren merenpuoliselle rannalle. Varsinkin koettivat he tuulen avulla päästä rannalle; sillä he helpommin välttivät vartioivien laivojen huomion, kun tuuli puhalsi mereltä, koska Ateenalaisten laivat eivät silloin voineet laskea rantaan, jota vastoin Lakedaimonilaiset säästämättä laivojaan jatkoivat purjehdustaan. Jos heidän aluksensa sortui, tiesivät he siitä saavansa korvauksen. Raskasaseisia seisoi pitkin rantoja, jotka ottivat kiinni tyvenellä ilmalla purjehtivia. Itse veden alitsekin ui sukeltajia saarelle, vetäen köysillä perässään hunajansekaisella unikolla ja muserretuilla liinan-siemenillä täytetyitä säkkejä. Alussa kävi tämä toimi huomaamatta, mutta vihdoin tuli se ilmi. Kumpaisellakin puolella koettivat kaikenlaisia keinoja, toiset viedäkseen saarelle muonaa, toiset estääkseen tätä kuljetusta.
Kun tieto tuli Ateenaan, että sotaväki kärsi hätää, ja että ravintoa kuljetettiin saarelle, jouduttiin siellä neuvottomuuteen ja pelättiin, että talvi ehkä yllättäisi vartioväen, koska arveltiin talvella olevan mahdotonta viedä ruokavaroja purjehtimalla Peloponneesoksen ympäri, varsinkin kun seutu oli autio, eivätkä he edes kesällä olleet voineet lähettää sinne kylliksi ravintoa, ja eivät he voineet ankkuroida laivojaan, koskei siellä löytynyt valkamia laivoja varten. Jos he taasen vähentäisivät vartioväkensä, niin saisivat piiritetyt paremmin tilaisuutta hankkia tarpeita, tahi pääsisivät ehkä myrskyn avulla pakoon niillä aluksilla, jotka toivat ravintoa saarelle. Enimmän he kuitenkin pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset olisivat varmat voitostaan, kun eivät enää lähettäneet airuita sovintoa hieromaan, jonka johdosta he jo alkoivat katua, että olivat hyljänneet tarjotut sovinnonehdot.
Mutta Kleoon, joka huomasi kansalaistensa olevan hänelle harmissaan, koska hän oli estänyt sopimuksen solmimista, väitti lähettiläiden valehtelevan. Kun nämät kehottivat lähettämään joitakuita miehiä tarkastamaan, koska heitä ei uskottu, valittiin tähän toimeen Kleoon itse ja Teagenos. Mutta koska hän ymmärsi, että hänen täytyisi joko sanoa samaa kuin vastaväittäjänsä, tahi vastustaa heitä julkisella valheella, kehotti hän Ateenalaisia olemaan lähettämättä tarkastajia, koska hän näki heidän haluavan sotia; ei muka olisi soveliasta viivytellä, vaan jos uskoivat lähettiläitä, kehotti hän heitä heti lähettämään laivaston ahdistamaan piiritetyitä. Haluten antaa letkauksen vihollisellensa ja vastustajallensa, Nikeeratoksen pojalle Nikiakselle, joka oli päällikkönä Pyloksessa, sanoi hän olevan helpon niin suuren sotaväen päälliköille, jos olivat kunnon miehiä, purjehtia ja ottaa miehet vangiksi, lisäten, että hän sen kyllä tekisi, jos hän olisi sikäläisen sotajoukon johtaja.
Äissään Kleoonille, kysyivät Ateenalaiset häneltä miksi hän ei siis paikalla purjehtinut Pylokseen, jos sota siellä näytti hänestä niin helpolta, ja Nikias kehotti häntä, joka yhä vaan soimasi häntä, koettamaan hyökkäystä piiritetyitä vastaan, johon yritykseen Nikias salli hänen ottaa niin suuren sotavoiman, kuin vaan halusi. Kleoon luuli aluksi Nikiaan vaan puheissaan luopuvan päällikkyydestä, mutta kun hän huomasi tämän luopumis-aikeen olevan todenperäisen, niin peräytyi hän, lausuen, ettei hänen, vaan Nikiaan, tulisi johtaa sotajoukkoa, koska hän rupesi pelkäämään, vaikkei tätä ensin ollut uskonut, että Nikias tahtoisi luovuttaa päällikkyyttä hänelle. Mutta Nikias yhä vaan kehotti häntä tähän ja otti Ateenalaiset todistajikseen, että hän todellakin luopui päällikkyydestä. Jota enemmän Kleoon kieltäytyi purjehtimasta, peräytyen sanoistaan, sitä enemmän kansa, kuten rahvaalla on tapana tehdä, kehotti Nikiasta luopumaan päällikkyydestä ja huusi, että Kleoon lähtisi matkalle. Kun Kleoonia ei enää sanoistaan luopuminen auttanut, niin astui hän esiin ja sanoi, ettei hän suinkaan peljännyt Lakedaimonilaisia, ja että hän purjehtisi, ottamatta mukaansa yhtään ainoata kaupunkilaista, vaan ainoastaan saapuvilla olevat Lemnolaiset ja Imbrolaiset sekä Ainoksesta avuksi tulleet kevytaseiset kuten myöskin muualta saapuneet 400 keihäänheittäjää. Näillä ja Pyloksessa olevilla sotilailla lupasi hän 20 päivän kuluessa tuoda piiritetyt Lakedaimonilaiset vankeina Ateenaan tahi surmata heidät siellä. Ateenalaisista tuntui tämä kerskailu naurettavalta, mutta järkevät ihmiset olivat kuitenkin hyvillään tästä, arvellen toisen tahi toisen tapahtuvan, että nimittäin joko pääsisivät Kleoonista, tahi että hän todellakin toimittaisi Lakedaimonilaiset heidän haltuunsa.
Kun hän kansankokouksessa oli saanut kaikki järjestetyksi, ja koska Ateenalaiset olivat äänestäneet, että Kleoonin tuli purjehtia, niin hän kiiruhti lähtöänsä, valiten ainoastaan yhden Pyloksessa olevista päälliköistä avukseen, nimittäin Deemosteneen. Tämän valitsi hän, saatuansa tiedon, että hänkin oli tuumissa astua maihin saarelle. Koska sotilaat kärsivät paljon kurjuutta paikan karuuden tähden, ja milteivät olleet mieluummin piiritettyjä, kuin piirittäjiä, halusivat he innolla päästä taisteluun. Deemostenestä itseään rohkaisi suuresti saarta hävittävä tulipalo. Sillä kun se tähän saakka oli ollut suurimmaksi osaksi metsän peittämänä ja tietönnä autiuutensa tähden, niin hän oli peljännyt tunkeutua sen sisäpaikkoihin. Hän oli pitänyt saaren silloisen tilan edullisena vihollisille, koska nämät, syöksyen esille tiheästä metsästä, suuresti saattoivat vahingoittaa kulkevaa sotajoukkoa. Luonnollisesti eivät Ateenalaiset, tiheän metsän estäessä, yhtä hyvin voineet huomata vihollisten varustuksia ja erehdyksiä, kuin viholliset heidän sotaväkensä kaikki erehdykset, joten vastustajat, milloin vaan halusivat, olivat tilaisuudessa äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa. Vihollisen vallassa oli siis hyökkääminen. Jos he nyt pakotettaisiin ryhtymään taisteluun tiheässä metsässä, niin harvalukuinen sotajoukko, joka tunsi paikat, kykeni Deemosteneen mielestä voittamaan suuremman sotavoiman, jolle paikat olivat tuntemattomat, ja hänen suuri sotajoukkonsa joutuisi täten tappiolle, kun ei olisi voitu nähdä, missä apua tarvittaisiin.
Tämän hänen mielipiteensä aiheutti suuresti hänen Aitooliassa kärsimänsä tappio, joka osaksi johtui metsästä. Kun paikan ahtaus nyt pakotti sotureita vartioväen suojassa aterioitsemaan saaren rannalla, niin joku heistä vahingossa sytytti metsän, ja kovan tuulen puhaltaessa paloi suurin osa siitä. Kun Deemostenees nyt näki Lakedaimonilaiset lukuisemmiksi, kuin hän ravinnontuonnista oli arvannut, ja kun hän huomasi pääsön saarelle aika helpoksi, niin hän varustautui hyökkäykseen, ja arvellen, että Ateenalaisten tulisi tarmokkaammin ajaa piiritystä, lähetti hän vaatimaan sotureita lähimmiltä liittolaisilta, järjestäen muutkin toimet. Tällä välin saapui Kleoon sotajoukkonsa seuraamana Pylokseen, lähetettyänsä edeltäkäsin sanan tulostansa. Yhdestä tuumin lähettivät molemmat päälliköt ensin airuen vihollisten mannermaalla olevaan leiriin kehotuksella, että he lähettäisivät käskyn saarella oleville sotureilleen, että nämät taistelutta antautuisivat aseineen Ateenalaisille, ja lupasivat pitää heitä lieveässä vankeudessa, kunnes lopullisesti sopimukset solmittaisiin.
Kun näitä ehdotuksia ei hyväksytty, odottivat Ateenalaiset päivän. Mutta seuraavana päivänä astuivat he, vietyänsä edellisenä yönä kaikki raskasaseiset muutamiin aluksiin, vähää ennen auringon nousua saaren kumpaiseltakin puolelta maihin, sekä meren että sataman puolelta, noin 800:lla raskasaseisella, jotka juosten karkasivat saareen asetetun etummaisen vartijakunnan kimppuun. Lakedaimonilaiset olivat järjestetyt seuraavasti: mainittu etummainen vartijakunta käsitti 30 raskasaseista, keskustan tasangolla lähellä rantaa muodosti sotajoukon enemmistö päällikkö Epitadaksen johdolla ja pienoinen joukko puolusti saaren Pyloksen puolista rantaa, joka äkkijyrkkänä kohoaa merestä ja jota mannermaan puolelta oli mahdoton vallottaa. Siellä löytyi vanhastaan suurista kivimöhkäleistä rakennettu linnoitus, jota Lakedaimonilaiset katsoivat turvapaikakseen, jos heidän olisi pakko peräytyä taistelussa. Näin he olivat järjestetyt.
Ateenalaiset surmasivat heti etuvartijat, joiden kimppuun he juoksujalan olivat hyökänneet, näitten vielä ollessa vuoteissaan, ja tarttuessa aseisiin. Ateenalaiset olivat astuneet maihin niin salaa, että viholliset olivat luulleet heidän laivainsa tapansa mukaan purjehtivan yövartioimiseensa. Aamun koittaessa astui myöskin koko muu sotajoukko aseissaan laivoista maihin, joita oli vähän enemmän kuin 70, paitsi soutajat alimmaisella kannella. Maihin nousseita oli 800 keihäänheittäjää ja ainakin yhtä monta kevytaseista, sekä Messeenialainen apujoukko ja kaikki Pyloksen ympäristössä majailevat soturit, paitsi muurilla olevaa vartioväkeä. Deemostenees järjesti heidät kukkuloille 500 miehen suuruisiin joukkoihin, toisiin enemmän, toisiin vähemmän, jotta vihollinen, kaikkialta ympäröitynä, joutuisi mitä suurimpaan neuvottomuuteen, ja epäröisi mihin vain kääntyisi, vihollisen heitä ahdistaessa takaa, jos hyökkäisivät eteenpäin, ja jos taasen kääntyisivät syrjään, niin olisi vihollinen aina heidän toisella puolellaan. Mihin vaan kulkisivat, ahdistaisivat heitä kaukaa kevytaseiset keihäillä, lingoilla ja kivillä, ollen itse suojassa, jota vastoin heitä oli mahdoton ahdistaa; sillä paetenkin he olivat voitolla, ja ahdistivat vihollisia näitten paetessa. Täten oli Deemostenees alkuaan suunnitellut maihinnousua, ja niin hän sen myöskin pani toimeen.
Kun Epitadaksen johtamat soturit, jotka muodostivat enemmistön, näkivät, että etuvartijakunta oli surmattu, ja että vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, niin he asettuivat sota-asentoon ja karkasivat Ateenalaisten raskasaseisia vastaan, päästäksensä käsikähmään näitten kanssa. Nämät seisoivat nimittäin heitä vastaan, mutta kevytaseiset heidän sivullansa ja takanansa. He eivät kuitenkaan päässeet taisteluun raskasaseisten kanssa, niin että olisivat voineet käyttää hyväkseen sotataitoansa. Sillä kevytaseiset estivät heitä tästä, heittäen heitä molemmin puolin aseillansa, jota paitsi raskasaseiset eivät käyneet heitä vastaan, vaan pysyivät levollisesti paikallaan. Lakedaimonilaiset kyllä karkottivat kevytaseiset, missä he enin ahdistivat, mutta paeten torjuivat nämät ryntääjät päältään. Koska heillä oli keveät aseet, niin he helposti pääsivät pakoon epätasaisilla ja viljelemättömyyden takia karuilla seuduilla, joilla raskasaseelliset Lakedaimonilaiset eivät voineet heitä saavuttaa.
Jonkun vähän aikaa heittivät he täten kaukaa toisiinsa, mutta kun Lakedaimonilaiset eivät enää voineet hyökätä yhtä tarmokkaasti ja kun kevytaseiset huomasivat heidän laimeammin puolustautuvan, niin he suuresti rohkaistuivat, koska lisäksi näkivät itsensä vihollisia monta kertaa lukuisammiksi. Koska Lakedaimonilaiset eivät heitä olleet ahdistaneet niin kovasti, kuin he astuessaan maihin olivat pelänneet, kun vastustajat olivat Lakedaimonilaisia, niin he vähitellen alkoivat pitää heitä vähemmän vaarallisina. Ylenkatsoen ja kovasti huutaen ryntäsivät he joukolla Lakedaimonilaisia vastaan heittäen heitä kivillä, nuolilla ja keihäillä, mitä vaan kukin sai käsiinsä. Kun hyökkäys tehtiin huudon kaikuessa, niin pelästyivät tämmöiseen taistelutapaan tottumattomat soturit suuresti, johon myöskin vaikutti osaksi äskettäin palaneesta metsästä nouseva tuhka, koska eivät voineet erottaa mitään niin lukuisten ihmisten heittämien nuolien ja kivien takia nousevassa tuhkassa. Täten olivat Lakedaimonilaiset pahemmassa kuin pulassa; sillä huopa-pantsarit eivät suojelleet heitä nuolilta ja heitetyt nuolet taittuivat heidän vaatteisiinsa, niin etteivät tienneet mitä tehdä, kun eivät voineet erottaa mitään, ja koska eivät vihollisten huudon takia voineet kuulla, mitä heille käskettiin. Kaikilta puolin ahdistettuina ei heillä ollut mitään toivoa puolustautumalla pelastua.
Kun jo suuri määrä sotureita oli haavotettu heidän kierrellessään yhdellä paikalla, niin he liityttyänsä lähemmäksi toisiansa vetäytyivät saaren äärimmäiseen linnoitukseen, joka oli lähellä, vartioväkensä suojaan. Kun he peräytyivät, hyökkäsivät kevytaseiset vielä kovemmasti huutaen rohkeasti heidän kimppuunsa, surmaten ne Lakedaimonilaiset, jotka paetessaan joutuivat heidän käsiinsä. Useimmat pakenevista pelastuivat kuitenkin linnoitukseen ja asettuivat vartioväen yhteydessä puolustautumaan kaikkialla, missä vihollinen voisi päästä linnaan. Heitä seuraten koettivat Ateenalaiset päästä toiselle puolelle ja ympäröidä linnaa, mutta eivät tässä onnistuneet maaperän jyrkkyyden takia. Silloin he kääntyivät hyökkäyksellä vihollisia vastaan, koettaen tunkea heitä pois linnasta. Kauan aikaa, ja melkein koko päivän ponnistelivat kumpaisetkin voimiaan taisteluun, janon ja auringon helteen rasittamina, toiset koettaen karkottaa vastustajansa kukkulalta, toiset pysyäksensä asemassaan. Lakedaimonilaisten oli täällä helpompi puolustautua kuin ennen, koskei heitä voitu ahdistaa sivuilta.
Kun tästä ei tullut loppua, tuli Messeenialaisten päällikkö Kleoonin ja Deemosteneen luokse ja sanoi, että he turhaan vaivasivat itseään, mutta että jos he antaisivat hänelle joukon jousimiehiä ja kevytaseisia, keksisi hän tien päästäksensä vihollisten selkään ja pakottaaksensa heitä hyökkäämään esille. Saatuansa pyytämänsä miehet, hiipi hän salaa kenenkään huomaamatta pitkin saaren kallioisia seutuja, missä vaan tilaisuutta sai, ja pääsikin suurella vaivalla ja vaikeudella huomaamatta perille toiselle puolelle linnaa, jota Lakedaimonilaiset, luottaen paikan jyrkkyyteen, eivät ensinkään vartioinneet. Kun hän nyt äkkiä ilmestyi kukkulalle vihollisten seljän taakse, niin säikähtyivät he suuresti tästä odottamattomasta näystä. Hyökkääjät sitä vastoin rohkaistuivat äärettömästi, kun näkivät, että asiat kävivät heidän toiveittensa mukaan. Kun Lakedaimonilaisia ammuttiin molemmilta puolin, joutuivat he, jos vertaamme pientä suureen, samaan asemaan, kuin Termopylain taistelijat: sillä päästyänsä kiertotietä Helleenien selkään, surmasivat Persialaiset heidät, ja sama oli nyt Lakedaimonilaisten laita. Jouduttuansa molemmin puolin vihollisten ahdistamiksi, eivät he enään kyenneet pitämään puoliaan, vaan vähälukuisempina taistellen suurta ylivoimaa vastaan, ja ravinnon puutteesta heikontuneina, täytyi heidän peräytyä. Täten valloittivat Ateenalaiset linnoituksen sisäänkäytävät.
Kun Kleoon ja Deemostenees huomasivat, että heidän soturinsa, jos he vain sallisivat, surmaisivat kaikki viholliset, tekivät he lopun taistelusta ja estivät miehiään siitä, koska he tahtoivat viedä piiritetyt elävinä Ateenaan, jos nämät vaan heidän kehoituksestaan vaaran pakottamina malttaisivat mieltänsä ja jättäisivät aseensa. He siis airuen kautta kehoittivat vihollista jättämään aseensa ja antautumaan Ateenalaisille.
Noudattaen tätä kehoitusta laskivat useimmat kilpensä ja heiluttivat nostetuita käsiään, osottaaksensa, että he hyväksyivät tarjouksen. Kun aselepo oli tehty, kokoontuivat keskusteluun Kleoon ja Deemostenees sekä Lakedaimonilaisten puolesta Farakoksen poika Styfoon. Sillä kun entisistä päälliköistä ensimmäinen Epitadas oli kaatunut, ja kun hänen jälkeensä määrätty Hippagretas vielä elossa makasi kaatuneitten joukossa, johti Styfoon, laillisesti määrätty kolmanneksi päälliköksi, jos edellisiä kohtaisi surma, sotajoukkoa. Styfoon ja hänen seurueensa pyysivät saada lähettää airuen mannermaalla olevien Lakedaimonilaisten luokse kysymään, mitä heidän tulisi tehdä. Ateenalaiset eivät kuitenkaan päästäneet ketään lähtemään, vaan kutsuivat itse airutta mannermaalta. Kahden, kolmen pyynnön jälestä tuli vihdoin mannermaalle majoitettujen Lakedaimonilaisten lähettämä mies, joka julisti: "Lakedaimonilaiset kehottavat teitä itseänne päättämään kohtalostanne, tekemättä mitään häpeällistä." Neuvoteltuansa keskenään, antautuivat he aseineen Ateenalaisille. Sen päivän ja seuraavan yön vartioivat heitä Ateenalaiset. Tämän jälkeisenä päivänä pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin saarelle ja valmistautuivat purjehtimaan pois, jakaen vangit trieerarkein kesken vartioitaviksi. Lakedaimonilaiset korjasivat airuen välityksellä kaatuneensa. Saarella kaatuneiden ja elävinä vangituiden luku oli seuraava: Kaikkiaan oli saarelle saapunut 420 raskasaseista; näistä joutui vangiksi 292, loput kaatui taistelussa. Vangituista oli noin 120 Spartiateja. Ateenalaisista kaatui vaan vähäinen määrä, sillä tämä ei ollut mikään järjestetty taistelu.
Koko se aika, jonka miehet olivat saarelle suljetut, meritappelusta saakka aina saarella tapahtuneeseen tappeluun asti, käsitti 72 päivää. Näistä saivat he noin 20 päivää, joina lähettiläät olivat matkallaan sovintoa hieromassa, säännöllisesti ravintoa, mutta senjälkeen kuljetettiin heille aluksissa salaa ruokaa. Kuitenkin oli saarella vallottamisenkin jälkeen vielä sekä jyviä että muutakin ravintoa; sillä päällikkönä oli Epitadas jakanut kullekin vähemmän, kuin varat olisivat myöntäneet.
Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot palasivat kukin Pyloksesta kotiinsa. Kleoonin kylläkin mieletön lupaus toteutui täten, koska hän 20 päivän kuluessa lupauksensa mukaan toi saareen suljetut Lakedaimonilaiset soturit vankeina Ateenaan.
Ei mikään muu tapaus tässä sodassa ollut Helleeneille odottamattomampi, kuin tämä. Sillä siihen saakka oli arveltu, että Lakedaimonilaiset yhtä vähän nälän kuin muun rasituksen pakottamina jättäisivät aseitaan, vaan mieluummin taistellen ase kädessä kaatuisivat. Antautuneita ei ylipäätään pidetty kaatuneiden kanssa samaa rotua olevan, ja kun eräs Ateenalaisista liittolaisista pilkoillaan kysyi muutamalta vangituista, eivätkö heidän kaatuneensa olleetkaan kunnon miehiä, vastasi tämä, että sittenpä nuoli olisikin oiva kalu, jos se voisi erottaa kunnon miehiä, tahtoen tällä osottaa, että ken tahansa voi joutua kiven ja nuolen uhriksi.
Ateenalaiset päättivät säilyttää vangitut miehet vankiloissa, kunnes sovinto tehtäisiin, mutta mestauttaa niitä, jos Peloponneesolaiset hyökkäisivät Attikaan. Pylokseen asettivat he vartiokunnan, ja tähän toimeen he määräsivät Naupaktoksen Messeenialaiset, jotka saapuivat sinne ikään kuin omaan isänmaahansa, koska Pylos ennen muinoin oli Messeeneen alueella. Näistä kävivät rohkeimmat rosvoretkillä Lakoonikassa, tehden sen asukkaille suurta vahinkoa, koska puhuivat samaa murretta. Tottumattomina tähän saakka rosvoamiseen ja täänkaltaiseen sotaan, pelästyivät Lakedaimonilaiset suuresti, varsinkin kun heiltä Heilooteja karkasi, että levottomuus levisi heidän maassaan laajemmalti, ja tämä heitä kovasti huoletti. Haluten salata näitä huoliansa Ateenalaisilta, lähettivät he vaikkapa vastenmielisesti sanansaattajia vastustajien luokse, koettaen saada heitä luovuttamaan Pyloksen ja vangitut miehet. Mutta Ateenalaiset yhä vaan korottivat vaatimuksiaan ja laskivat sanansaattajat, vaikka tulivat monta kertaa, tyhjin toimin menemään. Tämmöiset olivat Pyloksen tapahtumat.
Sinä kesänä tekivät Ateenalaiset vähän tämän tapahtuman jälestä 80 laivalla ja 2,000 omalla raskasaseisella sekä 200 ratsumiehellä, joita kuljettivat sitä varten rakennetut laivat, sotaretken korintolaiselle alueelle. Liittolaisista ottivat osaa retkeen Mileetolaiset, Androlaiset ja Karystolaiset Nikeeratoksen pojan Nikiaksen ja kahden muun päällikön johdolla. He lähtivät liikkeelle aamun koittaessa ja laskivat maihin Kersoneesoksen ja Reitoksen väliselle rannikolle sille paikalle, jossa ylempänä kohoaa Solygeionin kukkula, jolle Persialaiset muinoin asettuivat, sotiessaan Korintolaisia vastaan, jotka ovat Aiolilaisia. Siellä on nyt Solygeia niminen kylä. Kylään on rannikosta, jossa alukset laskivat maihin, 12 stadiota, Korintoksen kaupunkiin 60 stadiota ja kannakseen 20 stadiota. Korintolaisille oli jo edeltäkäsin Argoksesta ilmotettu, että Ateenalaisten sotajoukko oli tulossa, ja he olivat jo kaikki paitsi ulkopuolella kannasta asuvia paljoa ennen kokoontuneet kannakselle puolustautumaan, jotapaitsi 500 heistä oli vartioimassa Amprakiassa ja Leukadiassa, kaikki muut väijyivät maihin tulevia Ateenalaisia. Kun nämät kuitenkin yön kestäessä huomaamatta pääsivät maihin, ja kun merkit tästä oli annettu, jättivät Korintolaiset puolet sotureistaan Kenkreiaan puolustukseksi, jos Ateenalaiset ehkä karkaisivat Krommyoonaa ahdistamaan, ja riensivät kiiruimman kautta vihollista vastaan.
Heidän toinen päällikkönsä, Battos, sillä heillä oli tässä taistelussa kaksi päällikköä, lähti yhdellä lokoksella puolustamaan Solygeian kylää, joka oli muureja vailla; sitä vastoin taisteli Lykofroon sotajoukon toisella osalla vihollisia vastaan. Ensin hyökkäsivät Korintolaiset Ateenalaisten oikean siiven kimppuun, heti sen astuttua maihin Kersoneesoksen rannikolle, mutta sittemmin joutuivat he taisteluun myöskin vihollisten muita osastoja vastaan. Ottelu oli kiivasta ja mies miestä vastaan. Ateenalaisten oikea siipi ja Karystolaiset, jotka seisoivat äärimmäisinä, kestivät kyllä Korintolaisten hyökkäyksen, mutta torjuivat heidät vaivoin päältään. Paikka on vallan jyrkkä ja Korintolaiset vetäytyivät kukkulalle, josta he heittelivät vihollisia kivillä ja uudistivat hyökkäyksensä sotalauluja kajahduttaessaan, ja kun Ateenalaiset asettuivat heitä vastaan, syntyi uudestaan ottelu. Kun yksi Korintolainen lokos tuli vasemmalle siivelle avuksi, täytyi Ateenalaisten oikean siiven peräytyä, ja Korintolaiset ajoivat sitä takaa aina laivoihin saakka. Mutta Ateenalaiset ja Karystolaiset kääntyivät uudestaan vihollisia vastaan. Molemmin puolin taistelivat sotajoukkojen toiset osastot keskeyttämättä, varsinkin Lykofroonin johtama Korintolaisten oikea siipi Ateenalaisten vasenta siipeä vastaan, peläten että Ateenalaiset pyrkisivät Solygeian kylään.
Kotvan aikaa pitivät kumpaisetkin taistelijat väistymättä puoliaan, mutta koska Ateenalaisilla oli ratsuväkeä, joka puuttui toisilta, peräytyivät vihdoin Korintolaiset kukkulalle, jolta he eivät enään astuneet alas, vaan pysyivät levollisina aseittensa suojassa. Heidän paetessaan, kaatui suuri määrä oikealla siivellä, muiden muassa heidän päällikkönsä Lykofroon. Heidän sotajoukkonsa muu osa vetäytyi voitettuna hyvässä järjestyksessä, miltei hätyyttämättömänä, ylängölle, johon se asettui. Kun eivät viholliset enää ryhtyneet taisteluun, riisuivat Ateenalaiset aseet kaatuneilta, korjasivat omat kaatuneensa ja pystyttivät voitonmerkin.
Se osa Korintolaisia, joka oli Kenkreiassa vartioimassa, jotteivät Ateenalaiset purjehtisi Krommyoonaan, ei tiennyt mitään Oneion vuoren takaisesta taistelusta; mutta kun he huomasivat tomupilven ja siitä aavistivat, mikä oli tekeillä, niin riensivät he heti apuun. Itse vanhuksetkin lähtivät Korintosta apuun, kun tieto saapui tapahtumasta. Kun Ateenalaiset huomasivat näiden kaikkien kiiruhtavan apuun, ja koska arvelivat Peloponneesolaisten naapurikaupunkien tulevan avustamaan hädänalaisia, niin he kiiruhtivat laivoihin, vieden mukanaan saaliin ja omat kaatuneensa paitsi kahta, joita he eivät lähtiessään löytäneet. Astuttuansa laivoihin, purjehtivat he lähimmäisiin saariin. Täältä tuottivat he airuen kautta sopimusten suojassa nuot kaatuneensa, jotka he lähtiessään olivat jättäneet. Tässä tappelussa kaatui 212 Korintolaista ja Ateenalaisista hiukan vähemmän kuin 50 miestä.
Lähdettyänsä saarilta purjehtivat Ateenalaiset samana päivänä Korintolaisella alueella sijaitsevaan Krommyoonaan, josta matka pääkaupunkiin on 120 stadiota. Täällä he laskivat rantaan, hävittivät näitä seutuja ja viettivät yönsä. Seuraavana päivänä purjehtivat he ensin Epidaurian alueelle, astuivat siellä maihin ja saapuivat sitten Epidauroksen ja Troitseeneen väliseen Metooneeseen, jonka he vallottivat sekä linnottivat Kersoneesoksen kannaksen, jolla Metoonee sijaitsee. Rakennettuansa tänne vartiolinnoituksen, tekivät he ryöstöretkiä Troitseeneen maalle, Haliadan ja Epidauroksen alueelle. Linnoitettuansa paikan, purjehtivat he laivoillaan kotia.
Siihen aikaan, kuin tämä tapahtui, lähtivät Eyrymedoon ja Sofoklees Ateenalaisilla laivoilla Pyloksesta purjehtiakseen Sikeliaan. Saavuttuansa Kerkyyran edustalle, kävivät he kaupunkilaisten seurassa lstooneen vuorelle asettuneita Kerkyyralaisia vastaan, jotka viimeisen kapinan jälkeen olivat paenneet sinne, ja jotka harjottivat kaikenlaista ilkityötä tällä heidän valtaansa joutuneella alueella. Ateenalaiset valloittivat linnoituksen väkirynnäköllä, mutta sen puolustajat pakenivat kokoontuneina ylängölle, josta he tekivät sopimuksen. Tämän mukaan tuli heidän jättää Ateenalaisille avustajansa ja aseensa, mutta heistä itsestään saisi Ateenalainen kansa päättää mielin määrin. Päälliköt lähettivät heidät valvottaviksi Ptykian saarelle, kunnes he lähetettäisiin Ateenaan, ehdolla että jos joku heistä saataisiin kiinni pakenemisen yrityksessä, sopimus kaikkien suhteen pidettäisiin rauvenneena. Koska Kerkyyralaisten esimiehet pelkäsivät, etteivät Ateenalaiset mestauttaisi vankeja, keksivät he seuraavan juonen: Salaa lähetetyiden ystävien kautta, joita he olivat luulotelleet, että he muka puhuivat sääliväisyydestä, uskottelivat he muutamia saareen vangituista, että heidän olisi edullisin karata kiiruimman kautta, ja että heille oli hankittu aluksia tähän yritykseen, väittäen Ateenalaisten päälliköiden olevan aikeissa antaa heidät Kerkyyran väestön käsiin.
Kun yllyttäjät olivat saaneet heidät tätä uskomaan ja hankkineet heille aluksen, lähtivät pakenevat purjehtimaan, mutta otettiin kiinni, jolloin sopimukset olivat puretut, ja kaikki miehet jätettiin Kerkyyralaisten valtaan. Ateenalaisten päälliköt olivat suuressa määrässä syypäät tähän kunnottoman tekosyyn toimeenpanemiseen, he kun kaikin tavoin koettivat tehdä sen vaarattomaksi itse vehkeilijöille, koskeivät millään muotoa halunneet, että kunnia vangituiden tuomisesta Ateenaan tulisi muitten osaksi, kun he itse purjehtivat Sikeliaan.
Kun Kerkyyralaiset olivat saaneet vangit haltuunsa, sulkivat he nämät suureen rakennukseen, josta he sitten veivät heidät ulos, 20 kerrallaan, sidottuina toisiinsa, molemmin puolin asetettujen raskasaseisten rivien välitse, jotka heitä löivät ja pistivät, varsinkin nähdessään jonkun vihamiehensä heidän joukossaan; sivulla seisoi ruoskijoita, jotka kiiruhtivat vitkastelijoita.
Täten he veivät ulos ja surmasivat noin 60 rakennukseen suljetuista miehistä, näitten luullen, että heidät vietäisiin johonkin muualle. Mutta kun joku heille ilmotti asian oikean laidan, pyysivät he, että Ateenalaiset heitä suojelisivat tahi itse surmaisivat, eivätkä enää tahtoneet lähteä ulos rakennuksesta, ja uhkasivat, etteivät enää sallisi kenenkään astua sisään rakennukseen. Mutta Kerkyyralaiset eivät ensinkään huolineet väkisten tunkeutua ovista sisään, vaan nousivat rakennuksen katolle, hajottivat katon ja heittelivät suljetuita tiilillä ja nuolilla. Vangitut suojelivat itseään, miten vaan voivat, ja moni surmasi itsensä, pistämällä heitetyt nuolet kurkkuunsa tahi kuristamalla itseään ansoilla, jotka he punoivat rakennuksessa löytyvistä vuoteista otetuista hihnoista ja mantteleista revityistä reunoista. Näin he suuremman osan yötä, sillä yö jo oli ennättänyt laskeutua heidän kärsiessään, joutuivat surman omiksi osaksi oman käden kautta, osaksi katolta heitetyiden aseiden uhrina. Kun päivä valkeni, heittivät heitä Kerkyyralaiset järjestyksettä kärryille ja veivät heidät ulos kaupungista. Kaikki linnoituksessa vangitut naiset tehtiin orjiksi. Tällä tavalla surmasi Kerkyyran kansa vuorille paenneet, ja tähän loppui tuo valtava kapina tämän sodan ajaksi; sillä mitään mainittavaa ei ylimyksistä enää ollut elossa. Ateenalaiset purjehtivat, kuten oli määrätty, Sikeliaan, taistellaksensa sikäläisten liittolaistensa yhteydessä.
Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset ja Akarnaanialaiset tekivät yhdessä kesän lopulla sotaretken Anaktorion nimistä Korintolaista kaupunkia vastaan, joka sijaitsee Amprakialais-lahden suulla, ja vallottivat sen kavaluudella. Karkotettuansa sieltä Korintolaiset, ottivat Akarnaanialaisten kaikista kaupungeista tulleet siirtolaiset sen haltuunsa. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena otti Arkippoksen poika Aristeidees, yksi Ateenalaisten verolaivojen päälliköistä, jotka laivat olivat lähteneet verottamaan liittolaisia, Strymonin suulla sijaitsevassa Eeionin kaupungissa kiinni kuninkaan Lakedaimoniin lähettämän Persialaisen miehen Artaferneen. Kun hän oli tuotu Ateenaan, käännättivät Ateenalaiset hänen tuomansa kirjeet Assyrian kielestä ja lukivat ne. Niissä oli muun muassa pääasiana kirjotettu, ettei kuningas käsittänyt, mitä Lakedaimonilaiset vaativat; sillä vaikka monta lähettilästä oli saapunut, niin ei yksikään heistä ollut puhunut samaa. Jos he suvaitsisivat puhua selvästi, pyysi hän heitä Persialaisen seurassa lähettämään luottamusmiehiä hänen luoksensa. Artaferneen lähettivät Ateenalaiset sitten laivalla Leioniin ja hänen seurassa myöskin sanansaattajia. Vaan kun tänne tuli tieto, että Kserkseksen poika Artakserkses juuri oli kuollut, sillä hänen elämänsä loppui tähän aikaan, niin palasivat lähettiläät kotia.
Samana talvena repivät Kiolaiset Ateenalaisten käskystä vanhat muurinsa, koska Ateenalaiset epäilivät heidän vehkeilevän heitä vastaan. Sen he tekivät vasta sitten, kun he Ateenalaisilta olivat saaneet vakavimmat takeet, etteivät he aikoneet Kiolaisia vastaan harjottaa väkivaltaa. Tähän loppui talvi ja sen sodan seitsemäs vuosi, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Heti alussa seuraavaa kesää uuden kuun aikana tapahtui auringon-pimennys ja alussa samaa kuuta maan järistys. Mytileeneestä ja muualta Lesboksesta paenneet, useimmat lähdettyään liikkeelle mannermaalta, pestasivat apujoukkoja Peloponneesoksesta ja omasta maastaan ja vallottivat Roiteionin, mutta antoivat sen takaisin 2,000 Fookalaisesta stateerasta, harjottamatta mitään väkivaltaa. Sitten tekivät he sotaretken Antandrosta vastaan, jonka kaupungin he vallottivat kavaluuden avulla. Heidän aikomuksensa oli vapauttaa myöskin Aktaian muut kaupungit, jotka ennen kuuluivat Mytileeneeläisille, mutta nyt olivat Ateenalaisten vallassa. Kaikista enimmän koettivat he saada haltuunsa Antandroksen, koska se oli sopiva laivanrakennukselle, siellä kun löytyi runsaasti puutavaraa, ja koska Ida-vuori oli lähellä, josta oli saatavissa myöskin muita tarvekaluja. Täältä lähtien tuumivat he helposti voivansa vahingottaa lähellä sijaitsevaa Lesbosta ja saada käsiinsä mannermaalla olevia Aiolilaisia kaupunkeja. Tämä tuuma oli heillä mielessä.
Tänä kesänä purjehtivat Ateenalaiset 60 laivalla, joissa oli 2,000 raskas-aseista, vähäinen joukko ratsumiehiä ja liittolaisista Mileesolaisia sekä muutamia muita, Nikeraaton pojan Nikiaan, Diotrefeen pojan Nikostratoksen ja Tolmaioksen pojan Autokleen johdolla Kyteeraa vastaan. Kyteera on saari lähellä Lakoonilaista rantaa vastapäätä Maleaa. Kyteeralaiset ovat Lakedaimonilaisia Perioikoiden luokasta, ja saareen saapuu joka vuosi Spartasta virkamies arvonimeltään Kyteerodikees; sinne lähetettiin niinikään aina raskasaseinen vartioväki, ja Lakedaimonilaiset pitivät suurta huolta saaresta, sillä sinne oli Aigyptoksesta ja Libyeestä tulevien jyvälaivojen mukava ankkuroida, ja se esti rosvoja ylen suuresti vahingottamasta Lakoonian maata mereltäpäin, joka oli muualta mahdotonta. Sillä se ulottuu koko pituudeltaan Sikelian ja Kreetan meriin.
Poiketen tänne sotajoukkoineen, vallottivat Ateenalaiset 10 laivalla ja 2,000 Mileesolaisella raskasaseisella rannikolla sijaitsevan Skandeia nimisen kaupungin. Sotajoukon toisella osalla astuivat he maihin saaren Maleanpuoliselle rannalle ja kulkivat Kyteeralaisten meren lähellä sijaitsevaa kaupunkia vastaan. Täällä he huomasivat äkkiä nämät kaikki sota-asennossa. Tappelu syntyi, jossa Kyteeralaiset vähän aikaa puolustautuivat, mutta sitten pakenivat yläkaupunkiin. Myöhemmin he tekivät sovinnon Nikiaan ja toisten päälliköiden kanssa, jonka mukaan Ateenalaiset saisivat määrätä heidän kohtalonsa, mutta turvasivat heille henkensä. Nikias oli jo ennen keskustellut tästä moniaitten Kyteeralaisten kanssa, josta syystä sovinto nyt tuli pikemmin ja lievemmäksi. Muuten olisivat Ateenalaiset kyllä karkottaneet Kyteeralaiset, koska he olivat Lakedaimonilaisia ja saari oli lähellä Lakoonikaa. Sopimuksen jälestä anastivat Ateenalaiset lähellä satamaa sijaitsevan Skandeian kaupungin ja, asetettuansa Kyteeraan vartijaväen, purjehtivat he Asineeseen, Helokseen, ja useimpiin rantakaupunkeihin. Astuttuansa maihin, leiriytyivät he tänne, missä heistä paikka oli sopiva, hävittäen seutuja noin seitsemän päivää.
Kun Lakedaimonilaiset huomasivat Ateenalaisten vallottaneen Kyteeran, odottivat he, että he astuisivat maihin myöskin heidän alueellensa. He eivät kuitenkaan missään asettuneet vihollisia vastaan koko sotavoimallaan, vaan lähettivät eri paikoille maataan raskasaseisia vartijajoukkoja, missä vaan oli tarvis, ja olivat muuten varoillaan, peläten, että heille tapahtuisi joku valtionkeikkaus, kun he saarella olivat kärsineet niin odottamattoman ja suuren tappion, ja koska he olivat menettäneet Pyloksen ja Kyteeran ja heitä kaikkialta uhkasi kohdakkoin sota, johon he olivat tykkönään varustamattomia. Sen tähden varustivat he nyt vasten tapojansa 400 ratsumiestä ja nuolenheittäjiä, vaan olivat entistä enemmän kyllästyneet sotaan, koska heidän oli vasten tavallista sotavarustustansa taisteleminen merellä, ja sitä paitse Ateenalaisia vastaan, joista jokainen laiminlyöty yritys oli vähennys siitä, mitä he mielestään ehkä olisivat voineet toimittaa. Myöskin herättivät heissä suurta hämmästystä nuot monet vähässä ajassa heitä kohdanneet aavistamattomat kovan onnen iskut ja pelko, että he ehkä joutuisivat yhdellaisen onnettomuuden alaisiksi, kuin saarella. Siitä syystä lähtivät he sotaan vähemmällä rohkeudella, arvellen, ettei mitään, mihinkin he ryhtyisivät, heiltä onnistuisi, koska heidän mielestänsä ei ollut mitään onnistumisen takeita, kun eivät olleet tottuneet vastoinkäymiseen.
Vaikka Ateenalaiset hävittivät maata, eivät viholliset heitä ahdistaneet, vaan vartijaväki pysyi levollisena sielläkin, missä he astuivat maihin, koska sekä pitivät itsensä vähälukuisempina että myöskin olivat niin oudossa asemassa. Kuitenkin pelotti yksi vartijakunta, joka suojeli Kotyrtaa ja Afroditiaa, hyökkäyksellään kevytaseisten hajallaan olevan joukon pakosalle; mutta kun raskasaseiset asettuivat heitä vastaan, niin he vetäytyivät takaisin, menettäen muutamia miehiä, joiden aseet joutuivat vihollisten haltuun. Pystytettyänsä voitonmerkin, purjehtivat Ateenalaiset Kyteeraan. Täältä purjehtivat he niemen ympäri Epidaurokseen, joka kutsutaan liikanimellä Limeera, ja saapuivat, hävitettyänsä osan maata, Tyreaan, joka sijaitsee Kynosuuria nimisessä maassa, Argeian ja Lakoonikeen maan rajalla. Tämä maa oli Lakedaimonilaisten hallussa, mutta he olivat antaneet sen asuinpaikaksi karkoitetuille Aiginalaisille palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jolla Aiginalaiset olivat heitä kohdelleet, kun maanjäristys heitä kohtasi, ja kun Heilootit nousivat kapinaan, ja koska, vaikkakin olivat Ateenalaisten alamaisia, aina olivat asettuneet heidän puolellensa.
Ateenalaisten vielä purjehtiessa, jättivät Aiginalaiset linnoituksen, jota he parastaikaa rakensivat rannalle, ja lähtivät sisämaassa sijaitsevaan asuin-kaupunkiinsa, josta rannalle on noin 10 stadiota. He kehottivat myöskin yhden Lakedaimonilaisista vartijakunnista näillä seuduilla, joka oli auttanut heitä linnoituksen rakentamisessa, seuraamaan heitä linnoitukseen; mutta nämät eivät suostuneet tähän, koska heistä näytti vaaralliselta sulkeutua linnoitukseen. Aiginalaiset lähtivät siis ylängölle, koska eivät pitäneet itseään kyllin voimakkaina vastustamaan vihollista, ja pysyivät siellä rauhassa. Tällä välin saapuivat Ateenalaiset ja anastivat Tyrean kaupungin, pannen heti koko sotavoimansa liikkeelle. He ryöstivät sen autioksi ja polttivat sen. Ne Aiginalaiset, jotka eivät kaatuneet taistelussa, veivät he mukanaan Ateenaan, kuten myöskin Tyreassa olevan Lakedaimonilaisten päällikön, Patrokleen pojan Tantaloksen, jonka he haavoitettuna olivat elävänä saaneet käsiinsä. He veivät mukanaan myöskin muutamia harvoja miehiä Kyteerasta, jotka heidän mielestänsä varmuuden vuoksi olivat sijoitettavat muualle. Nämät päättivät Ateenalaiset lähettää saarille, mutta muut Kyteeralaiset saivat viljellä kotimaatansa, maksaen neljän talentin veron. Aiginalaiset päättivät he surmata kaikki, jotka he olivat saaneet käsiinsä, heidän alituisen vihamielisyytensä takia; Tantaloksen he taas lähettivät vankeuteen yhteen muitten Sfakteriassa vangittujen Lakedaimonilaisten kanssa.
Samana kesänä tekivät ensin Sikelian Kamarinalaiset ja Geloolaiset sovinnon keskenään. Myöhemmin kokoontui myöskin lähettiläitä kaikista Sikelioottain kaupungeista neuvottelemaan keskinäisestä sovinnosta. Molemmin puolin lausuttiin täällä monta eriävää mielipidettä ja tehtiin vaatimuksia, kun joku katsoi itsensä loukatuksi. Mutta enimmän vaikutti keskinäiseen sovintoon Hermokratees, Hermoonin poika, Syrakuusalainen, joka huomautti yleisestä hyödystä seuraavin sanoin:
"Kunnioitetut Sikeliootat! Minä, joka en ole juuri pienimmästä kaupungista, enkä kaupungista, joka enin on kärsinyt sodan kautta, minä aion nyt esittää, mikä minusta näyttää olevan koko Sikelialle yleisimmäksi hyödyksi. Teille, jotka sen kyllin tiedätte, en pitkälti tahdo puhua, kuinka vaikeaa on esittää sodan kaikki vaivat. Sillä ei kukaan ajattelemattomuudesta siihen ryhdy, eikä kukaan liioin pelosta sitä karta, jos vaan luulee sillä saavansa etuja: toisista näyttää voitto olevan vaaroja suurempi, toiset taas tahtovat kestää vaaroja, jotteivät mitään menettäisi siitä, mitä heillä on. Mutta jos eivät kummatkaan ryhdy toimeen oikealla hetkellä, niin ovat kehoitukset sovintoon varsin paikallaan. Nykyhetkellä on meille suurimmasta arvosta, että tämän ymmärrämme; sillä sotamme alkusyy on ollut se, että jokainen on tahtonut asettaa asiansa parahimmalle kannalle. Ja nyt me sananvaihtelulla koetamme päästä sovintoon; mutta jos ei jokaisen onnistu päästä vaatimuksiensa perille, niin me taas turvaudumme sotaan".
"Kuitenkin pitäisi meidän käsittää, jos viisaasti punnitsemme asiata, ettei tämä kokous ole yhtynyt ainoastaan yksityisiä asioita varten, vaan minun ymmärrykseni mukaan keskusteluksemme siitä, voisimmeko vielä pelastaa koko Sikelian Ateenalaisten vainoa vastaan. Ja tässä pidän minä itse Ateenalaisia paljoa pätevämpinä sovittajina, kuin minun sanani. He, näette, jotka ovat mahtavimmat kaikista Helleeneistä, saapuvat tänne muutamilla laivoilla, vaaniaksensa meidän erehdyksiä, ja esittävät koristellen vihamielisiä vehkeitään hyödyllisen liiton oikeuden nimellä. Sillä meidän ollessamme sodassa keskenämme ja kutsuessamme heitä, noita miehiä, jotka kyllä kutsumattammekin olisivat saapuneet, karkaamaan kimppuumme, korvatessamme itse omilla kustannuksillamme heidän väkivaltansa meitä kohtaan ja meidän raivatessamme tietä heidän vallallensa, tulevat he vastaisuudessa luonnollisesti, kun huomaavat meidät riitojen raatelemina, suuremmalla sotajoukolla koettaaksensa saada haltuunsa koko tämän maan".
"Jos viisaasti menettelemme, tulee meidän jokaisen hankkia semmoisia liittolaisia, jotka tuottavat omalle kaupungillemme uusia etuja, mieluummin kuin vahingottavat sitä, mitä meidän on, ja sitä varten antautua vaaroihin sekä pitää erimielisyyden olevan kaupunkimme ja Sikelian perikadon pääsyynä, Sikelian, jonka kaikki kaupungit ovat keskinäisessä riidassa, vaikka me kaikki sen asukkaat olemme väijytysten alaisina. Tämä on meidän ymmärrettävä ja sopia tulee yksityisen yksityisen kanssa, kaupungin kaupungin kanssa, koettaaksemme yhteisesti pelastaa koko Sikelian saaren. Älköön kukaan kuvitelko, että Ateenalaiset meitä kohtelevat vihollisina sen tähden, että olemme Doorilaisia, ja että Kalkidilaiset Joonialaisen sukuperänsä takia olisivat turvatut. Eivät Ateenalaiset meitä ahdista sen takia, että he meitä vihaavat, koska olemme eri heimokuntaa, vaan koska tavottelevat Sikelian rikkauksia, tuota yhteistä omaisuuttamme. Sehän näkyi selvästi Kalkidilaisen heimon kutsuessa heitä avukseen; sillä vaikka nämät eivät koskaan olleet liiton mukaan saapuneet apuun, niin esiintyivät he kuitenkin suosiollisemmin, kuin mitkään sopimukset olisivat vaatineet. Tämä Ateenalaisten saaliinhimo on kuitenkin annettava anteeksi, sillä ei vallantavoittelijoita voi moittia, vaan niitä, jotka ovat valmiit heitä tottelemaan. Aina on ihmisissä ollut taipumus hallitsemaan väistyviä, mutta varoa itseään hyökkääjiltä. Kun me tämän tiedämme, niin tekisimme suuren virheen, jos emme koettaisi tätä estää, ja jos emme pitäisi meidän kaikkien tärkeimpänä velvollisuutena torjua yhteistä vaaraa. Parahimmin me sen torjumme, jos sovimme keskenämme. Sillä Ateenalaiset eivät meitä ahdista omasta maastaan, vaan niitten maasta, jotka heidät tänne ovat kutsuneet. Täten ei sota sotaa lakkauta, vaan erimielisyydet sovitetaan levollisesti rauhan kautta, ja nuot kauniilla tekosyillä tänne kutsutut epärehelliset avustajat saavat, niinkuin ovatkin ansainneet, lähteä täältä tyhjin toimin".
"Ateenalaisten suhteen on meillä oleva näin suuret edut, jos viisaasti menettelemme. Kun nyt kaikki myöntävät rauhan olevan suurimman edun, miten meidän ei myöskään keskenämme pitäisi koettaa saavuttaa sitä! Eikö teistä näytä, jos joku pääsee voitolle tai päinvastoin tulee tappiolle, että rauha mieluummin kuin sota on kumpaisellekin sekä voitolle päässeelle että tappiolle joutuneelle eduksi, koska se tekee lopun tappioista ja toiselta puolen tekee voiton edut varmoiksi, ja koska rauhan vallitessa kunnianosoitukset ja arvonosoitukset ovat turvallisemmat, jota paitse se suopi meille monta muutakin etua, yhtä vaikeat luetella kuin sodan aiheuttamat vauriot? Ottakaa siis sanani huomioon tarkasti, älkääpä niitä halveksiko, vaan koettakaa niistä saada neuvoa pelastukseksenne. Jos joku teistä luulee varmasti voivansa joko oikeudella tai väkivallalla päästä tuumiensa perille, niin varokoon, ettei hän suuresti pety. Tiettyhän on, että moni, joka on koettanut kostaa vääryyden tekijälle, kaukana siitä, että olisi saanut korvausta, itse on joutunut perikatoon; kuten myöskin, että moni valtio, tavoitellessaan laajempaa valtaa, on menettänyt senkin, mikä sillä ennestään oli. Kostaminen näet ei tule loukatun osaksi; samaten kuin valta ei ole varma tuki, jos kohtakin toivoa täynnä. Tulevaisuus on ylipäätään huikentelevainen, mutta vaikka se onkin kaikista epävarmin, on se meille kuitenkin väliin vallan hyödyllinen; sillä koska kumpaisetkin riitapuolet pelkäävät tulevaisuuden epävarmuutta, niin he ovat enemmän varovaisia karkaamaan toistensa kimppuun".
"Nyt kun kahdenkertainen hätä meitä ahdistaa: sekä hämärä pelko tuntemattoman tulevaisuuden suhteen, että Ateenalaisten meille niin pelottava läsnä-olo, ja kun ymmärrämme, että sanotut seikat ovat meitä estäneet toimittamasta, mitä kukin meistä on halunnut, niin karkottakaamme hyökkäävät viholliset maastamme, lykäten ellei ainiaaksi, ainakin toistaiseksi yksityiset erimielisyytemme. Lyhyesti sanoen: jos seuraatte neuvojani, tulee jokainen meistä asumaan vapaassa kaupungissa, jossa meidän vallassamme on ansionsa mukaan kostaa yhtä hyvin hyväntekijälle kuin pahantekijälle. Mutta jos, luottamatta minuun, noudatatte muunsuuntaisia neuvoja, niin ei ole enää kysymys kostamisesta, vaan jos hyvin käy, niin joudumme verivihollistemme ystäviksi, mutta niitten vihollisiksi, joita kohtaan emme pakostakaan saisi olla nurjamielisiä".
"Minä puolestani, vaikka, kuten jo alussa sanoin, olen mitä suurimmasta kaupungista kotoisin, jonka ei suinkaan tarvitse hankkia puolustajia, vaan mieluummin voi hyökätä minkä kaupungin kimppuun tahansa, minä ajattelen, että meidän varovaisuudesta tulee väistyä vaarojen pakottamina. Emme saa siihen määrin pahoin pidellä vastustajiamme, että siitä vielä suuremmin itse vahingoitumme. Enkä minä ole kyllin tyhmän ylpeä, pitääkseni oman ajatukseni onnen sattuman määrääjänä, jonka yli minulla ei ensinkään ole valtaa, vaan minä teen myönnytyksiä niin paljon, kuin kohtuullista on. Samaa pyydän teitä muitakin tekemään vapaasta tahdosta, ennenkuin viholliset teitä siihen pakottavat. Sillä ei ole ensinkään häpeällistä, jos kansalainen tekee myönnytyksiä kansalaiselle. Doorilainen Doorilaiselle tai Kalkidilainen naapurillensa, sanalla sanoen, jos naapurit yhteisellä nimellä Sikeliooteiksi kutsutut, saman veden ympäröivän yhteisen maan asukkaat, tekevät myönnytyksiä toisilleen. Me kylläkin sodimme, kun niin sattuu, ja sovimme taasen yhteisesti keskusteltuamme. Mutta torjukaamme yhdistetyin voimin vierasheimolaiset, viisauden neuvomina, koska yksityisen loukkaaminen kaikille on vaarallinen, älkäämmekä milloinkaan enää kutsuko ulkomaalaisia liittolaisiksemme tai välittäjiksemme. Jos me niin toimimme, pelastamme me Sikelian kahdesta nyt vallitsevasta pahasta, karkottaen Ateenalaiset maastamme ja lakkauttaen kotoisen sodan, ja vastaisuudessa tulemme me sitä omaksi hyödyksemme vapaina viljelemään, jonka ohessa muut vieraat kansat sitä tulevat vähemmän väijymään".
Hermokrateen näin puhuttua, olivat Sikeliootat yksimieliset siitä, että keskinäinen sota oli lakkautettava ehdoilla, että jokainen saisi pitää, mitä hänen omansa oli, ja että Kamarinalaiset saisivat Morgantineen maksamalla Syrakuusalaisille määrätyn rahasumman. Ateenalaistenkin liittolaiset kutsuivat näiden päälliköt puheilleen ja sanoivat, että hekin halusivat sopia ja päästä liittoon. Nämät suostuivat heidän pyyntöönsä, ja sopimus solmittiin, jonka jälkeen Ateenalaisten laivat purjehtivat pois Sikeliasta. Mutta kun Ateenalaiset päälliköt saapuivat kotia, rangaistiin Pytodooros ja Sofoklees maanpaolla, jota vastoin kolmas päällikkö Eyrymedoon tuomittiin rahasakkoon, koska heitä syytettiin lähteneen pois lahjoittamina, vaikka olisivat voineet vallottaa Sikelian saaren. Siihenastisen menestyksensä sokaisemina arvelivat Ateenalaiset, ettei kukaan voinut heitä vastustaa, vaan että mahdollinen yhtähyvin kuin mahdoton, olipa heillä suuri tai vaillinainen varustus, oli heidän saavutettavissaan. Siihen oli syypää heidän aavistamaton menestyksensä useimmissa yrityksissään, joka heissä herätti vakavan luulon heidän jokaisen toiveensa toteutumisesta.
Koska Ateenalaiset ahdistivat Megaran kaupungin asukkaita sodalla, hyökäten kaksi kertaa vuodessa heidän alueellensa, ja kun heidän omat pakolaisensa, jotka kansa heidän kapinan tehtyä oli karkottanut, Peegaista rasittivat heitä ryöstöretkillä, niin tuumivat Megaralaiset sinä kesänä, että pakolaiset olivat laskettavat kaupunkiin, jottei kaupunki kahden puolin olisi vainon alaisena. Kun pakolaisten ystävät saivat vihiä tästä keskustelusta, niin he selvemmin kuin ennen vaativat, että tämä tuuma toteutuisi. Mutta kun kansanmielisten johtajat saivat tästä tiedon, niin pelkäsivät he, ettei kansa tämänkaltaisten vaivojen rasittamana pysyisi heidän johdettavanansa, ja sopivat Ateenalaisten päälliköiden, Arifroonin pojan Hippokrateen ja Alkisteneen pojan Deemosteneen kanssa, että jättäisivät kaupungin näitten haltuun, koska pitivät itselleen vähempänä vaarana, jos kaupunki joutuisi Ateenalaisten haltuun, kuin jos heidän neuvostansa karkotetut kansalaiset palaisivat kaupunkiin. He sopivat siitä, että Ateenalaiset ensin repisivät pitkät muurit, jotka kaupungista kulkivat noin kahdeksan stadionin matkan Nisaiaan, jotta Peloponneesolaiset eivät pääsisi apuun Nisaiasta, jossa he yksin vartioivat, ollaksensa varmat Megarasta; sitten koettaisivat he myöskin jättää yläkaupungin Ateenalaisten haltuun. Kun tämä oli tehty, antautuisivat heidän mielestänsä myöskin yläkaupunkilaiset helposti.
Kun molemmin puolin olivat sekä sanoin että toimin valmistautuneet, purjehtivat Ateenalaiset yön aikana 600 raskasaseisella, joiden johtaja oli Hippokratees, Minooas nimiseen, Megaralaiseen saareen ja piiloutuivat lähellä kaupunkia olevaan hautaan, josta otettiin tiilejä muurin rakentamiseen. Toisen päällikön, Deemosteneen, johtamat kevytaseiset Plataialaiset ja muut peripolot asettuivat väijyksiin Enyalionin temppeliin, joka on vähän lähempänä. Ainoat, jotka huomasivat heidät, olivat ne miehet, joilla oli tieto tästä yöllisestä yllätyksestä. Kun aamu koitti, menettelivät Megaralaiset seuraavalla tavalla: Jotta porttien aukaiseminen olisi heidän vallassaan, olivat he jo paljoa ennen päälliköltä hankkineet itselleen luvan yön aikana lähteä ryöstöretkelle merelle pariairoisella aluksella, jota heillä oli tapana kuljettaa vaunuilla ojaa myöten, ja ennen päivän tuloa taasen tuoda takaisin portista muurien sisäpuolelle, jotta Minooaassa Ateenalaiset huomaisivat heidän valvomisensa, vaikka ei yhtään alusta näkynyt satamassa. Kun nyt vaunut jo olivat portilla, ja nämät tavan mukaan avattiin alukselle, niin Ateenalaiset, kuten oli määrätty, tämän nähtyään, hyökkäsivät juoksujalassa väijyksistään, ehtiäkseen porteille, ennenkuin ne suljettaisiin, ja kun vaunut vielä olivat porttien suussa esteenä sen sulkemiselle. Hyökkääjät ynnä myötävaikuttavat Megaralaiset surmasivat portin vartijat, jonka jälkeen Deemosteneen johtamat Plataialaiset ja peripolot ensimmäisinä tunkeutuivat sisään siinä, missä nyt seisoo voitonmerkki. Heti sisäpuolella portteja syntyi tappelu, sillä lähimmäiset Peloponneesolaiset olivat huomanneet tapahtuman, jolloin Plataialaiset saivat voiton apuun rientävistä ja aukaisivat portit hyökkääville Ateenalaisille raskasaseisille.
Nyt riensivät Ateenalaiset muurille sitä myöten, kuin he pääsivät sisään. Harvalukuinen Peloponneesolainen vartijaväki pysyi ensin paikallaan puolustautuen, jolloin muutamia heistä kaatui, mutta useimmat turvautuivat pakoon, peläten yön aikana hyökkääviä vihollisia ja heitä ahdistavia Megaralaisia kavaltajia, koska he päälle päätteeksi arvelivat, että kaikki Megaralaiset olivat nousseet heitä vastaan. Sattuipa Ateenalaisten airut omin luvin ilmoittamaan, että se Megaralainen, joka niin halusi, saisi liittyä Ateenalaisiin, kun vaan jättäisi aseensa. Kun Peloponneesolaiset tämän kuulivat, niin he eivät enää puolustautuneet, koska arvelivat kaikkien yhdistetyin voimin taistelevan heitä vastaan, vaan pakenivat Nisaiaan. Kun aamu koitti, olivat portit jo vihollisten käsissä, ja kun tästä syntyi suuri häiriö Megaran kaupungissa, vaativat kavaltajat ja muu joukko, joka tästä tiesi, että portit avattaisiin ja hyökättäisiin ulos Ateenalaisia vastaan taisteluun. Välipuhe oli semmoinen, että Ateenalaiset heti porttien avattua hyökkäisivät sisään. Kavaltajat voitelisivat itseään öljyllä, jotta heitä ei portteja avatessa ahdistettaisi. Muuten heillä ei ollut mitään vaaraa porttien avaamisessa, sillä sopimuksen mukaan saapuisi 4,000 raskasaseista Ateenalaista ja 600 ratsumiestä Eleysiksesta, yön aikana kuljettuansa. Kun salaliittolaiset jo olivat öljynneet itsensä ja seisoivat porteilla, ilmoitti joku heistä tuuman toisille. Nämät kokoontuivat nyt ja sanoivat, ettei saisi hyökätä ulos, jota eivät milloinkaan ennen lukuisempinakaan olleet tehneet, eikä saattaa kaupunkia vaaraan, ja että he väkisten estäisivät sitä, joka koettaisi niin tehdä. He eivät ensinkään olleet huomaavinaan kavaltajien petosta, vaan muka toimivinaan yleisen hyödyn hyväksi, pysyivät he järkähtämättöminä vartioimassa portteja, niin etteivät kavaltajat voineet toteuttaa vehkeitään.
Kun Ateenalaiset päälliköt huomasivat, että oli syntynyt joku este, ja etteivät voineet valloittaa kaupunkia väkivallalla, ryhtyivät he ympäröimään Nisaiaa muurilla, arvellen Megaran pikemmin antautuvan, jos he ehtisivät vallottaa Nisaian, ennenkuin se saisi apua. He tuottivat Ateenasta kivenhakkaajia, rautaa ja muita työntarpeita. Alkaen muurista, joka oli heidän vallassaan, rakensivat he Megaraa sulkevan poikkimuurin molemmin puolin Nisaiaa mereen saakka. Muurin ja kaivoksen teko oli jaettu soturien kesken, jotka ottivat kiviä ja tiiliä esikaupungista, kaatoivat puita ja paaluttivat, missä oli tarvis. Esikaupungin talot varustivat he itselleen rintamasuojiksi. Koko tämän päivän he työskentelivät, joten muuri seuraavan päivän illalla oli miltei valmis. Koska Nisaian asukkaat pelkäsivät ravinnon puutetta, kun he ainoastaan päiväksi toivat itselleen ruokatavaroita yläkaupungista, ja otaksuivat, etteivät Peloponneesolaiset aivan pian ehtisi apuun, ja sen lisäksi arvelivat Megaralaisten olevan heille vihamielisiä, niin sopivat he Ateenalaisten kanssa, että jokainen, jätettyänsä aseet, saisi lunastaa itseään vapaaksi määrätyllä rahasummalla, mutta että Ateenalaiset saisivat menetellä, miten halusivat, Lakedaimonilaisten päällikön ja muitten kaupungissa oleskelevien Lakedaimonilaisien suhteen. Näillä ehdoilla he lähtivät ulos. Ateenalaiset repivät Megaran puoleisen osan pitkiä muuria, ja varustautuivat vallotettuansa Nisaian lisätoimiin.
Lakedaimonilainen Telliksen poika Brasidas sattui tähän aikaan olemaan Sikyoonin ja Korinton seuduilla, valmistautuen retkelle Trakiaa vastaan. Kuultuansa muurien vallottamisesta, ja ollen huolissaan Nisaiassa olevista Lakedaimonilaisista sekä peljäten, että Megara vallotettaisiin, käski hän lähettilään kautta Boiootialaisia mitä nopeimmin sotajoukkoineen yhtymään häneen Tripodiskon läheisyydessä. Tämän niminen kylä löytyy Megaran alueella Geraneian vuoren juurella. Brasidaalla itsellään oli 2,700 raskasaseista Korintolaista, 400 Fliasilaista, 600 Sikyoonilaista, ja lisäksi ne, jotka hän jo ennen oli pestannut. Näillä hän vielä arveli ehtivänsä pelastamaan Nisaian vihollisten hyökkäyksiltä. Kun hän, saavuttuansa yönaikaan Tripodiskoon, sai tiedon tapahtumasta, valitsi hän 300 miestä joukostaan, joilla hän, ennenkuin hänen tulonsa tuli tunnetuksi, lähestyi Megaraa Ateenalaisten huomaamatta, ja ilmotti tahtovansa ja ehkäpä todellakin tahtoi, jos voisi, koettaa valloittaa Nisaian. Hänen päätuumansa oli tunkeutua sisään Megaraan, saadaksensa sen varmasti valtaansa. Hän pyysi sentähden päästä sisään tähän kaupunkiin, väittäen että hän toivoi vallottavansa Nisaian takaisin.
Megarassa olevat puolueet pelkäsivät kumpikin, toinen että Brasidas, tuomalla pakolaiset kaupunkiin, pakottaisi heidät pakenemaan; toinen taasen että kansa, peläten samaa, ahdistaisi heitä, ja että kaupunki sisällisten taisteluiden kautta, semminkin kun Ateenalaiset läheltä heitä väijyivät, joutuisi perikatoon. He eivät siis laskeneet häntä kaupunkiin, vaan kummatkin päättivät rauhassa odottaa tapahtumien menoa, toivoen että Ateenalaiset ja apuun rientäneet Lakedaimonilaiset keskenään joutuisivat taisteluun, arvellen itselleen olevan varmempaa silloin osoittautua ystäviksi voittajille. Mutta kun ei Brasidas päässyt kaupunkiin, palasi hän sotajoukkonsa luokse.
Päivän valjetessa saapuivat Boiootialaiset. He olivat jo ennenkuin saivat Brasidaan käskyn, aikoneet lähettää apua Megaraan sekä saapuneet Plataiaan. Kun nyt sanansaattaja tuli, niin he rohkaistuivat vielä enemmän ja palasivat, lähetettyään 2,200 raskasaseista ja 600 ratsumiestä apuun, sotajoukon enemmistöllä kotiin. Näiden saavuttua, oli Brasidaalla yhteensä 6,000 raskasaseista. Ateenalaiset raskasaseiset olivat asettuneet taistelun rintamaan, mutta heidän kevytaseisensa olivat hajallaan tasangolla. Boiootialaiset ratsumiehet tekivät äkkiarvaamatta hyökkäyksen viimemainituita vastaan ja ajoivat heidät pakoon aina rannalle saakka, sillä Megaralaiset eivät tätä ennen olleet mistään saaneet apua. Nyt asettui Ateenalainen ratsuväki heitä vastaan, ja pitkällinen ratsutappelu syntyi, jossa ei kumpikaan katsonut joutuneensa tappiolle. Sillä Ateenalaiset kyllä surmasivat Boiootialaisen ratsupäällikön ja osan Boiootialaisia, jotka olivat ratsastaneet aina Nisaian läheisyyteen asti, ryöstivät heiltä sotapuvut ja veivät mukanaan heidän kaatuneensa, jotka he kumminkin sopimuksen suojassa luovuttivat, jonka jälkeen he pystyttivät voitonmerkin. Mutta sotajoukot erosivat kuitenkin, kumpikaan saamatta ratkaisevaa voittoa, Boiootialaiset yhtyen kansalaisiinsa, Ateenalaiset palaten Nisaiaan.
Tämän jälkeen lähestyi Brasidas soturineen enemmän rantaa ja Megaran kaupunkia. He asettuivat sopivaan paikkaan, jossa he sota-asennossa pysyivät taistelematta, arvellen että Ateenalaiset ahdistaisivat heitä ja käsittäen Megaralaisten odottavan, mille puolelle voitto kallistuisi. Tämä näytti Peloponneesolaisista kahdessa suhteessa etuisalta: ensinkin he eivät olleet alottaneet taistelua eivätkä ehdoin tahdoin heittäytyneet vaaraan, vaan selvästi osottamalla kyllä olevansa valmiit puolustautumaan, voivat he ikäänkuin itsestään pitää itseänsä voittajina, ja samalla oli tämä heille toiselta puolin edullisinta Megaralaisiin nähden. Sillä jos he eivät ensinkään olisi esiintyneet taistelunhaluisina, niin heiltä voiton toivo tykkänään haihtuisi, mutta jos he joutuisivat tappiolle, olisi kaupunki samalla menetetty. Jos Ateenalaiset eivät haluaisi ryhtyä taisteluun, olivat he miekanlyönnittä saavuttaneet sen, minkä tähden he olivat saapuneet, niinkuin tapahtuikin. Ateenalaiset lähtivät kyllä ulos kaupungista ja asettuivat pitkien muurien eteen, mutta pysyivät liikkumatta, koska eivät vihollisetkaan hyökänneet esiin. Ateenalaisten päälliköt pitivät vaaraa heille itselleen suurempana, koska oli taisteltava lukuisampaa vihollista vastaan, joka jo taistelun alussa oli saavuttanut miltei täydellisen voiton heistä. Voittajina arvelivat he korkeintaan vallottavansa Megaran; joutuneina tappiolle he menettäisivät parahimmat raskasaseisensa; Peloponneesolaisten sotajoukon jokainen osasto niinkuin myöskin sen liittoväki sitävastoin oli valmis heittäytymään vaaraan. Kotvan aikaa pysyivät kumpaisetkin toistensa kimppuun hyökkäämättä, mutta vihdoin lähtivät ensin Ateenalaiset Nisaiaan, ja sitten Peloponneesolaiset lähtöpaikkaansa. Koska Ateenalaiset olivat karttaneet taistelua, rohkaistuivat pakolaisten Megarassa olevat ystävät suuresti ja aukaisivat portit Brasidaalle itselleen kuten ainakin voittajalle, ja toisten kaupunkien päälliköille, ja ryhtyivät keskusteluihin heidän kanssaan, jota vastoin Ateenan puoluelaiset olivat suuresti peloissaan.
Liittolaiset hajaantuivat tämän jälkeen kukin kaupunkiinsa, ja Brasidas valmisti, saavuttuansa Korinttoon, sotaretkeä Trakiaan, jota varten hän alkuaan olikin lähtenyt liikkeelle. Kun Ateenalaiset olivat lähteneet kotiaan, pakeni osa niistä, jotka Megaran kaupungissa olivat pitäneet Ateenalaisten puolta, koska tiesivät tuumansa olevan ilmi; toiset taasen sopivat pakolaisten ystävien kanssa, että Peegaissa olevat pakolaiset pääsisivät takaisin, heidän pyhin valoin vannottuansa, etteivät kostaisi vastapuoluelaisilleen, vaan aina toimisivat kaupungin eduksi. Mutta hädin tuskin olivat nämät miehet päässeet hallitukseen, ennenkuin he, pitäessään sotaväenkatselun, hajoittivat sotilasosastot erilleen, ja valitsivat vastustajistaan ja niistä, jotka heidän mielestään enin pitivät Ateenalaisten puolta, noin 100 miestä, joista he pakottivat kansaa julkisesti äänestämään, ja jotka he, kun nämät julistettiin syyllisiksi, surmasivat. Tämän tehtyänsä he asettivat kaupunkiin harvainvaltaisen hallituksen, joka aniharvojen henkilöiden toimeenpaneman vallankumouksen synnyttämä hallintomuutos hyvin kauan aikaa pysyi pystyssä.
Tänä kesänä aikoivat Mytileeneeläiset panna toimeen Antandroksen linnoittamisen, jota he jo kauan olivat miettineet. Mutta kun Ateenalaisten Helleespontoksessa olevien veronnosto-laivojen päälliköt Deemodokos ja Aristeidees, sillä kolmas heistä Lamakos oli kymmenellä laivalla purjehtinut Pontokseen, saivat vihiä tästä tuumasta, syntyi heissä pelko, että siitä tulisi yhtäläinen suojapaikka, kuin Anaiasta, Samoksen saarella, johon Samoksesta pakoon ajetut olivat asettuneet, ja josta he avustivat Peloponneesolaista laivastoa, lähettäen sille perämiehiä, jota paitsi he herättivät levottomuuksia Samoksen kaupungissa ja tarjosivat suojaa sieltä karkotetuille. Sentähden kokosivat he sotajoukon liittolaisten keskuudesta, purjehtivat Antandrokseen ja vallottivat takaisin tämän paikkakunnan, saatuansa voiton heitä vastaan hyökkäävistä vihollisista. Vähän tämän jälkeen menetti Lamakos, joka oli purjehtinut Pontokseen ja ankkuroinut Heerakleootiin edustalle Kaleeksjoen läheisyyteen, laivansa ylängöllä äkkiä syntyneen vedenpaisumisen kautta. Hän saapui itse soturineen, kuljettuaan jalkaisin Aasiassa toisella puolella salmea asuvien Trakialaisten Bitynialaisten alueen halki, Pontoksen suulla sijaitsevaan Kalkeedon nimiseen Korintilaiseen siirtokuntaan.
Tänä kesänä saapui Ateenalainen päällikkö Deemostenees, heti palattuansa Megaralaisten alueelta, 40 laivalla Naupaktokseen. Muutamat Boiootialaiset miehet olivat näet tehneet sopimuksen Hippokrateen ja hänen kanssansa, haluten muuttaa hallitusmuodon kaupungeissa kansanvaltaiseksi, kuten oli Ateenassa. Eräs pakolainen Teebaista, nimeltä Ptoiodooros, ajoi tätä asiaa innokkaimmin. Toisilla oli aikomus jättää heidän käsiinsä Sifai, joka on merikaupunki Krisaion lahden rannalla Tespilaisessa maassa; toiset taas Orkomenoksesta olevat halusivat samoten jättää heille Kaironeian, joka on veronalainen nykyiselle Boiootialaiselle Orkomenokselle, jota ennen kutsuttiin Minyalaiseksi. Tässä toimessa olivat varsinkin Orkomenolaiset pakolaiset innokkaita ja pestasivat miehiä Peloponneesoksestakin. Kaironeia sijaitsee Boiootian rajalla Fookilaiseen Fanotiksen kaupunkiin päin: Fookilaisia oli näet myöskin osallisina salaliittoon. Ateenalaisten tuli vallottaa Deelion, joka on Apolloonin temppeli Tanagrassa Euboiaan päin. Tämän kaiken tuli tapahtua määrättynä päivänä, jotta Boiootialaiset eivät kokoontuneina voisi tulla Deelionille avuksi, vaan jotta jokainen olisi kiinni omissa toimissaan. Jos tämä heiltä onnistuisi, ja jos Deelion linnotettaisiin, toivoivat he helposti panevansa tuumansa toimeen; ja jos kohtakaan ei heti saataisi uudistuksia aikaan valtiomuodossa, niin vanhat olot eivät kuitenkaan hyvin kauan voineet pysyä pystyssä, kun heillä oli käsissään sanotut paikat, joista he, kun suojapaikka oli lähellä, voivat tehdä ryöstöretkiä maassa. Kun täten salaliittolaiset saisivat apua Ateenalaisilta, jota vastoin vastustajat olivat hajallaan, niin aikaa voittaen onnistuisi ensinmainituilta järjestää hallitus oman mielensä mukaan.
Tämänsuuntainen oli mainittu salaliitto. Hippokratees aikoi itse sopivalla ajalla sotajoukolla käydä Ateenasta Boiootilaisia vastaan, mutta lähetti Deemosteneen 40 laivallaan edeltäpäin Naupaktoon, jotta tämä koottuansa sotureita niiltä seuduilta Akarnaanialaisilta ja muilta liittolaisilta, purjehtisi Sifaihin, joka kavallettaisiin hänelle. Päivä määrättiin heille, jona tämä oli tehtävä. Kun Deemostenees saapui, olivat Akarnaanialaiset pakottaneet Oiniadain yhtymään Ateenalaisten liittoon. Hän asetti sentähden liikkeelle kaikki sikäläiset liittolaiset ja kulki ensin Salyntiota ja Agraialaisia vastaan. Kukistettuansa nämät, valmistautui hän sopivassa tilaisuudessa hyökkäämään Sifaita vastaan.
Samaan aikaan kesästä lähti Brasidas 1,700 raskasaseisella Trakiaan. Saavuttuansa Trakinilaiseen Heerakleiaan, lähetti hän edeltäkäsin ystävilleen Farsalossa sanansaattajan, pyytäen heitä saattamaan häntä läpi heidän maansa. Hänen pyynnöstään tulivat nyt Akaian Melitiaan Panairos, Dooros, Hippolokidas, Torylaos ja Strofakos, Kalkidilaisten kesti-ystävä, joiden saavuttua hän lähti matkalle. Paitsi muita Tessalialaisia seurasi häntä myöskin Perdikkaan ystävä Nikonidas Larissasta. Muutenkin oli vaikeaa ilman opasta kulkea Tessalian maan halki, mitä sitten sotajoukolle, koska kaikista Helleeneistä näytti yhtä epäiltävältä, jos joku pyynnöttä kulki naapurin alueen kautta, ja varsinkin Brasidaan sotajoukolle, kun Tessalialaiset aina olivat olleet Ateenalaisille ystävällisiä. Näin ollen, ei hän ensinkään olisi voinut päästä Tessalian läpi, ellei yksinvalta enemmän kuin kansanvalta olisi siellä vallinnut. Nytkin olivat vastapuoluelaiset Enipeos joen varrella estämässä häntä, ilmottaen hänen loukkaavan oikeutta, jos hän, ilman yleistä suostumusta, jatkaisi matkaansa. Hänen saattajansa sanoivat, etteivät he asukkaiden suostumuksetta aikoneet saattaa häntä maan läpi, vaan että he olivat seuranneet häntä, kun hän arvaamatta oli tullut. Brasidas itse sanoi, että hän kulki heidän maansa läpi heidän ystävänänsä, käydessään sotimaan vihamielisiä Ateenalaisia, mutta ei suinkaan heitä vastaan, ja ettei Tessalialaisten ja Lakedaimonilaisten välillä hänen käsityksensä mukaan ollut mitään vihaa, joka estäisi heitä kulkemasta toistensa maassa, mutta ettei hän nytkään väkisten jatkaisi kulkuaan, jota hän ei olisikaan voinut tehdä, vaan pyysi, etteivät häneltä sulkisi tietä. Tämän kuultuaan poistuivat Tessalialaiset. Saattajiensa neuvosta jatkoi Brasidas viipymättä nopeudella matkaansa, ennenkuin suurempi joukko asettuisi häntä estämään. Samana päivänä, jona hän lähti Melitiasta, ennätti hän Farsalokseen ja leiriytyi Apidanon virralle, josta hän lähti Fakioniin ja sieltä Perraibiaan. Sieltä lähtivät hänen Tessalialaiset saattajansa kotiaan. Perraibialaiset, jotka ovat Tessalialaisten alamaisia, seurasivat häntä Perdikkaan valtakunnan kuuluisaan Dioniin, joka kaupunki sijaitsee Olympoksen juurella Makedoniassa Tessalian rajalla.
Tällä tavalla ennätti Brasidas kulkea Tessalian läpi, ennenkuin kukaan kulki häntä estämään, joten hän pääsi Perdikkaan luokse ja Kalkidikeen maahan. Sillä kun Ateenalaiset onnistuivat toimissaan, olivat heistä luopuneet Trakialaiset ja Perdikkas pelosta kutsuttaneet sotajoukon Peloponneesoksesta, niinkuin myöskin Kalkidilaiset, koska arvelivat Ateenalaisten ensin hyökkäävän heidän kimppuunsa, jota tuumaa myöskin ne naapurikaupungit kannattivat, jotka eivät olleet Ateenalaisista luopuneet. Perdikkas kylläkään ei julkisesti ollut Ateenalaisten vihollinen, vaan pelkäsi heitä kuitenkin itsensä ja heidän vanhojen riitojen takia, ja varsinkin koska hän halusi kukistaa Lynkeestiläisten kuninkaan Arribaioksen. Heidän onnistui sitä helpommin saada sotajoukko avukseen Peloponneesoksesta, kun Lakedaimonilaiset eivät tähän aikaan omassa maassaan menestyneet hankkeissaan.
Sillä kun Ateenalaiset rasittivat Peloponneesosta ja varsinkin Lakedaimonilaisten maata, toivoivat viimemainitut paraiten pääsevänsä heistä, jos he puolestaan ahdistaisivat vihollisiaan lähettämällä sotajoukon heidän liittolaisiaan vastaan, semminkin kun nämät olivat taipuisat hankkimaan heille muonaa ja olivat heiltä pyytäneet apua kapinaansa varten. Täten oli heillä myöskin tilaisuus tekosyyllä lähettää pois joukko Heilooteja. Sillä he pelkäsivät, että nämät käyttäisivät tilaisuutta kapinaan, kun Pylos oli vihollisten vallassa. Sentähden he kerran olivat keksineet seuraavan keinon: Lakedaimonilaiset olivat aina olleet suuresti varuillaan Heilootein suhteen, ja koska he silloin pelkäsivät heidän nuorisonsa paljoutta, ilmottivat he, että ne Heilootit, jotka luulivat olleensa heille hyödyllisimmät sodassa, muka vapautettaisiin. He tekivät tämän, pitäen niitä, jotka enin halusivat päästä vapaiksi, myöskin taipuvaisimpina kapinaan. Näistä valitsivat he noin parisen tuhatta, jotka ikäänkuin vapautettuina kulkivat seppelöittyinä pyhäköstä pyhäkköön. Mutta vähää jälestäpäin katosivat he, kenenkään tietämättä, millä lailla he olivat kuolleet. Nytkin he halullaan lähettivät Brasidaalle 700 raskasaseista Heilootia; muut soturinsa oli hän pestannut Peloponneesoksesta.
Itse Brasidaan lähettivät Lakedaimonilaiset, koska hän mielellään halusi lähteä ja Kalkidilaisten kehotuksesta, koska häntä Spartassa pidettiin kaikkeen kykenevimpänä, ja kun hän oli lähtenyt retkelle, osottautui hän suuriarvoiseksi Lakedaimonilaisille. Sillä tällöin hän heti oikeudenmukaisella ja tasapuolisella käytöksellään kaupunkeja kohtaan sai vallan monta niistä luopumaan Ateenalaisista sekä vallotti osan niistä kavaltajien avulla, joten Lakedaimonilaisilla oli tilaisuus sopia, jos halusivat, sekä lunastaa omia kaupunkejaan toisia vallotettuja vastaan, ja muuttaa sota Peloponneesoksesta. Ja paljoa myöhemmin, Sikelian sodan jälestä, herätti Brasidaan tällöin osottama jalous ja taito, jonka toiset kokemuksesta tunsivat, ja josta toiset olivat kuulleet puhuttavan, Ateenalaisten liittolaisissa suurta suopeutta Lakedaimonilaisia kohtaan. Sillä koska hän oli ensimmäinen ulkomaalle lähetetty päällikkö ja silloin kaikissa esiintyi kunnon miehenä, niin hän jätti jälkeensä lujan luottamuksen, että toisetkin Lakedaimonilaiset olisivat samankaltaisia.
Kun Brasidas nyt oli saapunut Trakiaan, niin Ateenalaiset, kuultuaan tämän, kohtelivat Perdikkasta vihollisena, pitäen häntä syypäänä tähän retkeen, ja asettivat sikäläiset liittolaisensa tarkemman valvonnan alaisiksi.
Perdikkas kulki heti Brasidaan ja oman sotajoukkonsa kanssa Makedonialaisten Lynkeestiläisten kuningasta, Bromeroksen poikaa, Arribaiosta vastaan, joka oli hänen lähin naapurinsa, mutta epäsovussa hänen kanssaan, koska Perdikkas tahtoi kukistaa häntä. Kun hän Brasidaan kanssa sotajoukolla oli Lynkokseen tunkeutumaisillaan, sanoi Brasidas, että hän, ennenkuin ryhdyttiin vihollisuuksiin, halusi koettaa saada, jos vaan voisi, Arribaioksen Lakedaimonilaisten liittolaiseksi. Sillä tämä oli jo ilmottanut olevansa taipuisa tunnustamaan Brasidaan riidanratkaisijaksi. Läsnäolevat Kalkidilaiset lähettiläät kehottivat häntä myöskin pitämään Perdikkasta pelossa, jotta hän olisi taipuvaisempi heidän tuumiinsa. Niinikään olivat Perdikkaan lähettiläätkin Lakedaimonissa lausuneet siihen suuntaan, että hän saattaisi monta naapurikansaa heidän liittoonsa. Tämänkaltaisista syistä katsoi Brasidas soveliaammaksi saada Arribaioksen seikat keskustelun kautta suoritetuiksi. Perdikkas kyllä väitti, ettei hän ollut kutsunut Brasidasta välittäjäksi, vaan niiden hävittäjäksi, jotka hän osotti, ja sanoi Brasidaan menettelevän väärin häntä kohtaan sopimalla Arribaioksen kanssa, kun hän ravitsi puolet sotajoukosta. Mutta huolimatta Perdikkaan paheksumisesta ja vastaväitteistä kävi hän kuitenkin Arribaioksen puheilla, ja tämän keskustelunsa johdosta vei hän sotajoukkonsa pois, hyökkäämättä Arribaioksen alueelle. Loukkautuneena tästä ei Perdikkas sen jälkeen antanut muonaa puolelle, vaan ainoastaan kolmannelle osalle sotajoukkoa.
Samana kesänä heti tämän jälkeen hyökkäsi Brasidas Kalkidilaisten kanssa vähän ennen viljankorjuuta Andrilaisten Akantos nimistä siirtolaa vastaan. Sen asukkaat olivat kahta mieltä hänen päästämisestään kaupunkiinsa. Toiset olivat Kalkidilaisten kanssa pyytäneet häntä tulemaan, mutta kansa oli toista mieltä. Pelko korjaamattoman viljan tähden sai kansan kuitenkin suostumaan Brasidaan pyyntöön, että hän yksin laskettaisiin heidän puheilleen, ja että tekisivät päätöksensä, vasta kun olivat kuulleet hänen sanojaan. Ollakseen Lakedaimonilainen, hän ei ollut mikään kykenemätön puhuja. Astuttuansa kansan eteen puhui hän näin:
"Akantoksen miehet! Lähettämällä minut tänne sotajoukon kanssa ovat Lakedaimonilaiset selvästi osottaneet syyn, minkä tähden he jo sodan alussa ilmottivat tarttuneensa aseisin, nimittäin vapauttaaksensa Hellaan Ateenalaisten vallasta. Jospa tulemmekin myöhään, odottamatta jouduttuamme tappiolle toisaalla, kun me yksin, saattamatta teitä vaaraan, toivoimme kukistavamme Ateenalaiset niin älköön kukaan meitä siitä moittiko. Kun me nyt sopivaan aikaan olemme saapuneet, koettaaksemme yhdessä kukistaa heidät, olen minä vallan kummissani, että minulta suljette porttinne, ja ettette ole iloissanne tulostani. Me Lakedaimonilaiset luulimme tulevamme liittolaistemme luokse, ja että ennenkuin todella saavuimme, meitä ajatuksissanne odotettiin teidän toivoessanne, että tulisimme. Sentähden olemme me valittamatta heittäytyneet tämmöisiin vaaroihin, kulkien vihollisten maan halki monta päivää. Olisi siis varsin hämmästyttävää, jos teillä olisi jotakin muuta mielessä, jos te toisin sanoin vastustaisitte teidän omaanne ja muiden Helleenien vapautta. Sillä ei siinä kyllin, että te minua vastustaisitte, vaan myöskin ne, joitten luokse lähtisin, tulisivat vastahakoisesti yhtymään, tehden vaikeuksia, jos te, joitten luokse ensin olen tullut, suuri-arvoisen kaupungin ja varsin älykkäinä pidetyt asukkaat, ette laskisi minua kaupunkiinne. En voisi mitään muuta pätevää syytä tuoda esiin, kuin että tarjoisin teille oikeudettoman vapauden, tahi että olen kykenemätön kostamaan Ateenalaisille, jos kävisivät hyökkäämään. Mutta eiväthän Ateenalaiset, vaikkakin lukuisammat, tahtoneet ryhtyä taisteluun, kun minä tämän nyt johtamani sotajoukon kanssa olin rientänyt Nisaian avuksi, eikä suinkaan ole otaksuttavaa, että he teitä vastaan lähettäisivät niin suurta sotajoukkoa, kuin heidän silloinen sotavoimansa Nisaian edustalla purjehtivalla laivastolla".
"Minä puolestani en suinkaan tule pahassa tarkotuksessa, vaan ainoastaan Helleenien vapauttamista varten, vannotettuani Lakedaimonilaisia vallanpitäjiä pyhimmillä valoilla lupaamaan, että minun valtiolle hankkimani liittolaiset saavat pysyä itsenäisinä, ja samaten en minä väkivallalla enkä petoksella tahdo saattaa teitä liittolaisiksemme, vaan päinvastoin auttaa teitä pääsemään Ateenalaisten orjuudesta. Teidän ei siis tule pitää epäluuloa minua vastaan, kun vannon pyhimmät valat, eikä liioin pitää minua kykenemättömänä auttamaan, vaan luottamuksella yhtyä minuun. Jos joku erityisesti, ehkä pelosta, että jättäisin kaupungin muutamien henkilöiden haltuun, on nurjamielinen minua kohtaan, älköön hän sitä pelätkö, sillä en minä ole tullut puolueita suojelemaan, koska en pidä senkaltaista vapautta minäkään, jos poiketen isien tavoista tekisin kansan muutamien henkilöiden orjaksi tahi vähemmistön kansan palvelijoiksi. Sehän olisi vaikeampaa, kuin vieras valta, eikä se meille Lakedaimonilaisille tuottaisi kiitollisuutta vaivoistamme, vaan saisimme osaksemme syytöksiä, emmekä kunniaa ja arvoa. Ne syytökset, joitten tähden me nyt sodimme Ateenalaisia vastaan, tulisivat meidän osaksemme vielä inhottavammassa muodossa, koska he eivät ole teeskennelleetkään rehellisyyttä. Sillä kunnon miehelle on häpeällisempää rikastua kauniinnäköisellä petoksella, kuin peittämättömällä väkivallalla: sillä jälkimmäinen onnistuu voiman oikeudella, jonka sattuma hänelle on suonut, vaan edellinen vääryydellä ja kavalluksella. Sentähden me olemmekin vallan varovaisia meidän etuamme koskevissa asioissa".
"Te ette voi saada varmempaa takuuta valojemme lujuudesta, kuin minkä tekomme tarjoavat verrattuina sanoihimme, sillä tämähän soveltuu hyötyymme. Mutta jos te huolimatta näistä minun lupauksistani väitätte, että teidän on mahdoton myöntyä pyyntööni, ja vaikka hyvänsuopeina minulle kuitenkin torjutte minut luotanne, vaikkette ole kärsineet mitään pahaa; jos sanotte vapauden tuntuvan teistä vaaralliselta ja että se on tarjottava niille, jotka vaaratta voivat ottaa sen vastaan; ja ettei sitä väkisten pidä tyrkyttää kenellekään; niin otan minä tämän maan jumalat ja pyhät suojelijat todistajiksi, etten ole voinut teitä taivuttaa, vaikka hyvässä tarkoituksessa olen tullut, ja koetan hävittämällä aluettanne pakottaa teitä suostumaan, enkä arvele sillä oikeutta loukkaavani. Sillä siihen minulla on kaksi pätevää syytä: ensinkin Lakedaimonilaisten puolesta, koska nämät, huolimatta teidän ystävyydestänne, eivät loukkaantumatta voi kärsiä, että te rahallista apua antamalla Ateenalaisille loukkaatte heitä; ja toiseksi Helleenien puolesta, ettette olisi esteenä heille heidän orjuutensa lakkauttamisessa. Sillä me toimisimme väärin, jos me, Lakedaimonilaiset, emme vapauttaisi teitä vasten tahtoannekin, kun yleinen hyöty niin vaatii. Emmehän me tavottele itsellemme valtaa, vaan kun ennemmin harrastamme muitten etua, tekisimme me useimmille väärin, jos me, hankkiessamme kaikille itsenäisyyttä, suvaitsisimme teidän vastustaa tätä. Tehkää nyt viisas päätös ja kilpailkaa ollaksenne ensimmäiset Helleenien vapauttamisessa, hankkien itsellenne ikuisen kunnian, ja samalla pelastuen vaarasta; seppelöitkää koko kaupunkinne kunniarikkaalla nimellä."
Näin puhui Brasidas. Kun Akantokselaiset tämän jälkeen kokoontuivat, sai kumpikin katsantokanta salaisessa äänestyksessä runsaasti puolustajia, mutta lopulta pääsi salaisessa äänestyksessä Brasidaan viehättävän puheen johdosta ja huolesta sadon tähden se mielipide vallalle, että oli luovuttava Ateenalaisista. Vannottaen Brasidasta samoilla valoilla, jotka Lakedaimonin vallanpitäjät olivat vannoneet, lähettäessään hänet matkaan, että hänen hankkimansa liittolaiset jäisivät itsenäisiksi, laskivat he sotaväen kaupunkiin. Vähää myöhemmin luopui myöskin Andrilaisten Stageiros niminen siirtola Ateenalaisista. Nämät olivat tämän kesän tapahtumat.
Heti alussa seuraavaa talvea, jolloin Boiootia oli jätettävä Ateenalaisten päälliköille, Hippokrateelle ja Deemosteneelle, oli Deemosteneen purjehdittava ahdistamaan Sifaita, ja Hippokrateen Deelionia vallottamaan. Mutta erehdys tapahtui päivämäärän suhteen, jolloin molempien piti lähteä matkalle, ja niin purjehti ensin Deemostenees Sifaihin, mukanaan laivoissa Akarnaanialaisia sotureita ja sikäläisiä liittolaisia; mutta hän palasi sieltä tyhjin toimin, koska Fookilainen mies Fanotiksesta, nimeltä Nikomakos, oli ilmottanut hänen tuumansa Lakedaimonilaisille, ja nämät Boiootialaisille. Silloin kaikki Boiootialaiset riensivät apuun, sillä Hippokratees ei vielä ollut saapunut heidän maahansa ahdistamaan heitä, ja ehtivät vallottaa Sifain ja Kairooneian. Kun salaliittolaiset kuulivat tästä erehtymisestä, niin eivät he enää vehkeilleet kaupungeissaan.
Hippokratees kutsui aseisiin koko Ateenalaisen sotajoukon ja metoikit niinkuin myöskin kaikki kaupungissa asuvat muukalaiset, ja saapui myöhemmin Deelioniin, jolloin Boiootialaiset jo olivat palanneet Sitaista. Hän leiriytyi sotajoukkoineen Deelionin läheisyyteen ja alkoi linnottaa Apolloonille pyhitettyä aluetta seuraavalla tavalla. Hän kaivatti haudan pyhäkön pihan ja pyhäkön ympäri ja heittäytti siitä kaivetun mullan muuria vastaan, vahvistaen rakentamansa linnoituksen paaluilla. Hän leikkautti myöskin pyhäkön ympärillä kasvavat viiniköynnökset sekä heitti ne ja puretuista rakennuksista otetut kivet ja tiilet sinne, kaikin tavoin koettaen saada linnoituksensa kohoamaan. Puiset tornit rakennettiin sopiviin paikkoihin, missä pyhäkön rakennukset eivät riittäneet, sillä entinen pylväskäytävä oli hävinnyt. Alotettuansa työn kolmantena päivänä, sen jälkeen kuin olivat lähteneet kotoa, työskentelivät he koko sen päivän ja neljännen päivän sekä viidettä päivää puolipäivään saakka. Kun työ oli miltei valmis, lähti sotajoukko Deelionista, ikäänkuin palatakseen kotia, noin kymmenen stadiota. Suurin osa kevytaseisista jatkoikin matkaansa, mutta raskasaseiset pysähtyivät levähtääksensä. Hippokratees jäi Deelioniin asettaakseen vartijoita ja määräämään, mitä vielä oli tehtävä linnoituksen suhteen.
Niinä päivinä kokoontuivat Boiootialaiset Tanagraan. Kun heitä oli saapuvilla kaikista kaupungeista, ja he saivat tiedon Ateenalaisten palaamisesta kotia, niin kaikki muut boiootarkit, joita oli 11, kielsivät heitä ryhtymästä taisteluun, koska Ateenalaiset eivät enää olleet Boiootiassa, vaan olivat pysähtyneet aivan Oroopian rajalle. Mutta Aioladoksen poika Pagoondas, joka Lysimakidoksen pojan Ariantidoksen kanssa oli boiootarkki Teebaista ja joka silloin oli ylijohtaja, halusi ryhtyä taisteluun ja arveli hyödyllisemmäksi koettaa onneaan. Sentähden kutsui hän eri lokokset peräkkäin esille, jotteivät kaikki yhtaikaa jättäisi aseitaan, sekä taivutti Boiootialaiset hyökkäämään Ateenalaisten kimppuun ja ryhtymään taisteluun, puhuen seuraavasti:
"Boiootian miehet! Ei kenellekään meistä päälliköistä pitäisi juolahtaa mieleen, ettei nyt olisi sopivaa käydä taisteluun Ateenalaisia vastaan, koskeivät he enää ole tavattavissa Boiootiassa. Sillä rakennettuansa linnoituksen, aikovat he käydä rajoilta hävittämään Boiootiaa. He ovat siis vihollisemme, missä maassa tahansa tapaamme heitä, ja missä vaan he tulevat harjottamaan vihollisuuksiansa. Jos nyt jostakin näyttää varmemmalta pysyä rauhassa, älköön hän pettykö. Sillä se, jolta toinen uhkaa ryöstää omaisuuden, ei voi laskea asioista yhtä varovaisesti kuin se, jonka omaisuus ei ole vaarassa, vaan joka koettaa saada vielä enemmän. Meillä on isiltä peritty tapa torjua päältämme hyökkäävää vihollista, yhtä hyvin naapurimaassamme kuin omassa kotimaassammekin, ja varsinkin Ateenalaisia sitä enemmän, koska ovat naapurimme. Sillä jokaisen on velvollisuus puolustautua naapurikaupunkeja vastaan ja siten pelastaa vapauttaan; ja sitä enemmän noita vastaan, jotka eivät ainoastaan koeta orjuuttaa lähiseutuja, vaan myöskin kaukaisia maita. Miten ei meidän heitä vastaan tulisi taistella viimeiseen saakka? Varotuksena olkoon meille heidän käytöksensä merentakaista Euboiaa ja useimpia muita Helleenejä kohtaan. Meidän on muistaminen, että naapurit ylipäätään taistelevat keskenään rajoista, mutta että meille ei jää yhtään varmaa rajaa, jos me joudumme tappiolle: sillä he tulevat väkisten vallottamaan koko meidän maamme. Sitä vaarallisempi, kuin muille, on siis meille heidän naapuruutensa. Tavallisesti hyökkäävät viholliset, voimaansa luottaen, niitten kimppuun, jotka rauhassa odottaen torjuvat heitä päältään, ainoastaan jos heitä ahdistetaan heidän omassa maassaan; mutta he ovat vähemmän valmiit ahdistamaan niitä, jotka käyvät heitä vastaan rajojensa ulkopuolelle, ja vieläpä alkavat taistelun, jos heillä siihen vaan on tilaisuutta. Kun me olimme heiltä saaneet voiton Korooneiassa, heidän hyökättyänsä puolueitten rasittamaan maahamme, olemme me tähän saakka säilyttäneet häiritsemättömän rauhan Boiootiassa. Muistaen tämän, on meidän vanhempien velvollisuus toimia samaten, kuin ennen, ja nuorten, kunnollisesti esiintyneitten isien poikina, tulee koettaa olla häväisemättä perimiänsä hyveitä. Luottakaamme, että meidän puolellamme on jumala, jonka temppeliä he laittomasti ovat linnottaneet ja pitävät hallussaan, ja uhreihin, jotka meille osottauvat niin suotuisiksi, ja hyökätkäämme rohkeamielisinä torjumaan heitä maastamme. Näyttäkäämme heille, että karatkoot ryöstämään niitä, jotka eivät puolustaudu, vaan että eivät taistelutta pääse niitten luota, jotka jalosti taistelulla puolustavat maansa vapautta, eivätkä salli, että muittenkaan maata vääryydellä orjuutetaan!"
Tällaisilla kehoituksilla sai Pagoondas Boiootialaiset käymään Ateenalaisia vastaan. Hän järjesti kiiruusti sotajoukon taistelukuntoon ja vei sen vihollista vastaan, sillä jo oli ilta päivästä. Kun hän oli tullut lähelle vihollisten sotajoukkoa, pysähtyi hän paikkaan, josta välillä olevan kukkulan takia sotajoukot eivät voineet erottaa toisiaan, järjesti väkensä ja valmisti sen taistelua varten. Kun Hippokrateelle, joka silloin oli Deelionissa, ilmotettiin, että Boiootialaiset olivat hyökkäämäisillään, niin hän lähetti käskyn väellensä järjestymään taistelu-asentoon, ja saapui itse vähää myöhemmin. Hän jätti kolmisen sataa ratsumiestä Deelioniin vartioimaan, jos joku hyökkäisi sen kimppuun, ja että he karkaisivat taisteluun Boiootialaisten selkään, jos saisivat tähän tilaisuuden. Boiootialaiset asettivat näitä vastaan riittävän määrän vastustajia. Kun kaikki oli järjestetty, näyttäytyivät Boiootialaiset kukkulalla ja asettuivat taistelurintamaan taistellakseen määrätyssä järjestyksessä. Heitä oli noin 7,000 raskasaseista, 10,000 kevytaseista, 1,000 ratsumiestä ja 500 peltastaa. Oikean siiven muodostivat Teebalaiset ja heidän veronalaisensa, keskustan Aliatrilaiset, Koroonailaiset Koopailaiset ja muut järven ympärillä asuvat; vasemman siiven Tespialaiset, Tanagralaiset ja Orkomenolaiset. Kumpaisellakin siivellä oli ratsumiehiä ja kevytaseisia. Teebalaiset olivat asetetut 25 miehen syvyyteen, muut kuten sattui. Tämmöinen oli Boiootialaisten taistelu-asento.
Ateenalaiset raskasaseiset olivat koko sotaväeltään asetetut kahdeksan miehen syvyyteen, joten he olivat yhtä lukuisat, kuin viholliset. Kevytaseisia ei ollut sotajärjestyksessä täällä läsnä, eikä liioin kaupungissakaan. Heidän sotajoukkonsa oli monta vertaa lukuisampi, kuin vihollisten, mutta suuri joukko heistä seurasi aseettomina, koska kaikki olivat lähteneet sotaan, olivatpa he sitten kaupungissa oleskelevia muukalaisia tai kaupunkilaisia; mutta koska nämät ensimmäisinä olivat kiiruhtaneet kotia, niin ottivat aniharvat heistä osaa tappeluun. Kun he jo seisoivat taistelujärjestyksessä ja juuri olivat ryntäämäisillään taisteluun, astui Ateenalaisten päällikkö Hippokratees johdattamansa sotajoukon eteen ja koetti heitä rohkaista seuraavin sanoin:
"Ateenan miehet! Lyhyesti vaan minä teitä kehoitan, sillä täten vaikutan urhoollisiin miehiin yhtä paljon, kuin pitkällä puheella, ja olkoon tämä mieluummin huomautus, kuin kehoitus. Älköön kukaan teistä ajatelko, ettei olisi soveliasta vieraassa maassa heittäytyä tämmöiseen vaaraan; sillä vaikka muukalaisessa maassa, taistelemme kuitenkin oman maamme hyväksi. Jos, näette, pääsemme voitolle, niin eivät Peloponneesolaiset enää, kun eivät Boiootialaiset heitä avusta ratsumiehillään, hyökkää isänmaahamme, vaan tässä yhdellä ainoalla taistelulla vallotatte te tämän maan ja vapautatte omanne. Käykää siis heitä vastaan, osottaen teidän ansainneenne tämän kaupungin isänmaaksi, josta jokainen teistä kerskailee, että se on etevin Hellaassa, ja senkaltaisten isien poikina, jotka Myroonideen johdolla Oinofytain läheisyydessä, voitettuansa nämät, muinoin pitivät Boiootian maata vallassaan".
Hippokrateen näin puhuessa ja hänen ehdittyänsä sotajoukkonsa keskikohdalle, edemmäs hän ei päässyt, hyökkäsivät Boiootialaiset, Pagoondaan lyhyen puheen kiihdyttäminä, sotalaulun kaikuessa kukkulalta alas. Ateenalaiset riensivät juoksujalassa heitä vastaan ja ryhtyivät tappeluun. Kumpaisenkaan sotajoukon äärimmäiset osastot eivät päässeet taisteluun, sillä purot heitä siitä estivät. Toiset taas joutuivat niin kiivaaseen käsikähmään, että kilvet kilpiä vastaan töytäsivät. Boiootialaisten vasemman siiven keskustaan saakka voittivat Ateenalaiset, jotka ahdistivat muitakin siellä seisovia, mutta varsinkin Tespialaisia. Sillä kun heidän viereisensä miehet vetäytyivät takaisin ja kun viholliset ahtaalle ympäröivät heidät, niin he urhoollisen vastarinnan jälkeen käsikähmässä joutuivat surman omiksi. Sattuipa myöskin, että muutamat Ateenalaisista, vihollisia sekasorrossa saartaessaan, eivät tunteneet toisiansa, vaan tappoivat omia miehiään. Tässä siis joutuivat Boiootialaiset tappiolle ja pakenivat taistelevien luokse. Mutta oikea siipi, jossa Teebalaiset seisoivat, voitti Ateenalaiset ja ajoi heitä ensin hitaasti takaa. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta kaksi ratsumiesosastoa, jotka Pagoondas oli lähettänyt kukkulan ympäritse ahdistetun vasemman siipensä avuksi, ja kun Ateenalaisten voitolla oleva siipi tämän hämmästyksekseen huomasi, pelästyi se, arvellen uuden sotajoukon kimppuunsa hyökkäävän. Kun Ateenalaisia nyt ahdistettiin molemmin puolin, ratsumiesten yhtäältä ja Teebalaisten toisaalta hyökätessä heidän kimppuunsa, kääntyi koko heidän sotajoukkonsa pakosalle. Toiset heistä riensivät Deelioniin meren rannalle, toiset Oroopokseen, toiset taasen Parnees vuorelle, muut taasen minne mikin toivoi pelastuvansa. Takaa ajavat Boiootialaiset, ja varsinkin heidän ratsuväkensä sekä paon alkaessa avuksi rientävät Lokrilaiset, surmasivat heitä joukottain. Yön tällä välin tultua, pelastui suurin osa pakenevia. Seuraavana päivänä palasivat pakolaiset kotia Oroopoksesta ja jätettyänsä Deelioniin vartioväen, koska se vielä oli heidän hallussaan, myöskin viimemainitusta kaupungista.
Boiootialaiset pystyttivät voitonmerkin, korjasivat kaatuneensa, ryöstivät aseet kaatuneilta vihollisilta ja palasivat Tanagraan, jätettyään sinne vartijaväen, aikeissa tehdä rynnäkköä Deelionia vastaan. Ateenalaisten kaatuneitten tähden lähettämä airut tapasi Boiootialaisen airuen, joka palautti hänet ja sanoi, ettei asiasta tulisi mitään, ennenkuin hän itse palaisi takaisin. Kun tämä oli päässyt Ateenalaisten puheille, lausui hän Boiootialaisten puolesta, että Ateenalaiset harjottivat vääryyttä, kun he rikkoivat vastoin Helleenien lakeja. Sillä kaikilla oli pyhänä tapana, kun he hyökkäsivät toistensa maahan, pysyä erillään asukkaitten pyhäköistä, mutta Ateenalaiset olivat linnottaneet Deelionin ja asettuneet sinne asumaan, ja siellä toimittivat kaikkea, mitä sai tehdä vaan vihkimättömässä paikassa, ja he jokapäiväiseen tarpeeseen käyttivät vettä, jota ainoastaan uhrattaessa käytettiin käsien pesuun. Boiootialaiset pyysivät sentähden, sanoi hän, jumalan ja heidän itsensä tähden yhteisten jumalien ja Apolloonin nimessä, häntä kehottamaan heitä poistumaan pyhäköstä ja väkineen palaamaan kotia.
Airuen toimitettua nämät viestit, lähettivät Ateenalaiset airuen Boiootialaisten luokse, jonka kautta he ilmottivat, etteivät he olleet häväisseet pyhäkköä, eivätkä vast'edeskään tahallaan sitä tekisi; etteivät he ensinkään olleet sitä varten hyökänneet Boiootiaan, vaan mieluummin, jotta he torjuisivat sieltä häväisijät; että Helleeneillä oli tapana, että se, joka vallottaa jonkun maan, olkoonpa suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi, myöskin pitää siinä löytyvät pyhäköt hallussaan, ja mahdollisuuden mukaan toimittaa tavalliset pyhät menot; että Boiootialaiset ja useimmat muut, jotka, karkotettuansa alku-asukkaat, olivat asettuneet vieraaseen maahan, joka nyt oli heidän hallussaan, alussa olivat harjottaneet sikäläisiä pyhiä menoja, että he, jos olisivat voineet vallottaa suuremman osan heidän maastaan, pitäisivät sen hallussaan, ja etteivät he nyt vapaa-ehtoisesti lähtisi siitä osasta, joka oli heidän hallussaan; että he pakosta olivat kajonneet veteen, mutta eivät ylimielisyydestä, vaan puolustautuessaan heidän maahansa ensin hyökkääviä vastaan; että kaikki, mitä sodan ja vaaran pakottamana tekee, antaa jumala anteeksi. Sillä alttarit ovat ehdottomien hairahduksien suoja, ja laittomuudeksi kutsutaan ainoastaan ehdollisia rikoksia, eikä ole sovellutettava tätä nimeä siihen, mihin joku onnettomuuksien pakottamana rohkenee ryhtyä. "Paljoa suurempaa pyhän häväistystä harjottavat Boiootialaiset pyytämällä vaihtamaan kaatuneita pyhäkköä vastaan, kuin me, jos me vastoin tahtoamme emme noudata pyhiä menoja". He käskivät lähettilään selvästi lausua Boiootialaisille, etteivät he lähtisi Boiootiasta, sillä he eivät mielestään enää olleet näiden maassa, jonka he aseella olivat vallottaneet, vaan vaativat, että Boiootialaiset sopimuksen suojassa jättäisivät kaatuneet takaisin, niinkuin oli tapana.
Mutta Boiootialaiset vastasivat, että Ateenalaiset, jos olivat Boiootiassa, poistuisivat Boiootiasta kaikkine tavaroineen, mutta että jos he olivat omassa maassaan, he kyllä tietäisivät, mitä oli tehtävä. He pitivät kyllä Oroopian maan, jossa kaatuneet, tappelun tapahduttua rajalla, makasivat, Ateenalaisena alusmaana, mutta eivät kuitenkaan luulleet, että Ateenalaiset voisivat niitä väkisten heiltä ottaa. Eikä he liioin halunneet sopia Ateenalaisten maasta. Heistä näytti soveliaalta vastata, että Ateenalaisten tuli poistua "heidän maastaan", jolloin saisivat takaisin sen, mitä pyysivät. Saatuansa tämän vastauksen, lähti Ateenalaisten airut tyhjin toimin.
Boiootialaiset kutsuivat heti Meelialaiselta lahdelta keihäänheittäjiä ja linkomiehiä. Paitsi näitä oli heihin tappelun jälestä yhtynyt 2,000 Korintolaista raskasaseista ja Nisaiasta lähteneet Peloponneesolaiset vartijamiehet sekä Megaralaisia, ja näitten kaikkien yhteydessä kävivät he nyt Deelionia vastaan ja tekivät väkirynnäkön linnotusta vastaan. Koetettuansa monenlaisia keinoja, asettivat he vihdoin ryntäyskoneen linnotusta vastaan, jolla he saivatkin sen haltuunsa. Tämä kone oli seuraavanlainen. He sahasivat suuren puunrungon halki ja koversivat sen kokonaan ontoksi; sitten yhdistivät he molemmat puoliskot hyvin tarkkaan toisiinsa ikäänkuin putkeksi. Tämän päähän ripustivat he ketjuilla kiinnitetyn kattilan ja rautapuhaltajan ja vahvistivat myöskin suuren osan puunrunkoa raudalla. Tämän koneen toivat he kaukaa vaunuilla muuria vastaan, missä se enimmäkseen oli rakennettu viiniköynnöksistä ja puusta, ja kun se oli saatu lähelle muuria, asettivat he suuret palkeet puun sisään itsensä puolisesta päästä ja lietsoivat, jolloin täten syntynyt tuulenhenki, tungettuansa kattilaan, jossa löytyi hehkuvia hiiliä, tulikiveä ja pikeä, sytytti loimuavan liekin, joka ajautui muuria vastaan, niin ettei kukaan voinut pysyä sillä, vaan puolustajat pakenivat sieltä. Täten vallotettiin linnoitus. Vartijaväestä kaatui osa, mutta 200 otettiin vangeiksi. Loput puolustusväestä nousivat laivoihin ja palasivat kotia.
Kun Deelion seitsemäntenä päivänä tappelun jälkeen oli vallotettu, ja kun Ateenalaisten lähettämä airut vähän tämän jälkeen taasen tuli kaatuneista puhumaan, tietämättänsä mitään tapahtumista, niin Boiootialaiset antoivat ne heille, eivätkä enää vastanneet samaten, kuin ensi kerralla. Boiootialaisia kaatui taistelussa vähän vähemmän kuin 500, Ateenalaisia vähän vaille 1,000 miestä, niiden joukossa heidän päällikkönsä Hippokratees, sekä suuri joukko kevytaseisia ja kuormamiehiä.
Vähän tämän taistelun jälkeen, kun Deemosteneen ei ollut onnistunut kavaluudella vallottaa Sifaita, johon hän oli sitä varten purjehtinut, purjehti hän Sikyooniin, mukanaan laivoilla 400 Akarnaanialaista, Agraialaista ja Ateenalaista raskasaseista, ja koetti nousta siellä maihin. Mutta ennenkuin kaikki laivat olivat saapuneet satamaan, riensivät Sikyoonilaiset hätään, ajoivat maihin nousseet pakosalle ja häätivät heidät aina laivoihin saakka, jolloin he surmasivat osan heistä ja ottivat osan vangiksi. Sitten pystyttivät he voitonmerkin ja antoivat sovinnon suojassa kaatuneet vihollisille.
Samoina päivinä, kuin Deelion vallotettiin, voittivat Triballolaiset
Odrysalaisten kuninkaan Sitalkeksen taistelussa ja surmasivat hänet.
Hänen serkkunsa Spardakoksen poika Seytes tuli nyt Odrysalaisten ja
muun hänen vallassaan olevan Trakian hallitsijaksi.
Samana talvena lähti Brasidas Trakialaisten liittolaistensa kanssa sotaretkelle Ateenalaisten Strymoonin virran rannalla sijaitsevaa Amfipolis nimistä siirtokuntaa vastaan. Tätä paikkakuntaa, jossa kaupunki nyt seisoo, koetti ennenmuinoin Mileetolainen Aristagoras, paetessaan kuningas Dareiosta, asuttaa, mutta Eedoonilaiset karkottivat hänet. 32 vuotta myöhemmin lähettivät Ateenalaiset sinne 10,000 siirtolaista omasta keskuudestaan ja muukalaisia ken vaan halusi, mutta Trakialaiset surmasivat heidät Drabeeskoksessa. 29 vuotta myöhemmin tulivat sinne Ateenalaiset uudestaan Niikiaan pojan Hagnoonin johdolla, karkottivat Eedoonilaiset ja asuttivat tämän paikkakunnan, jonka nimi ennen oli Ennea Hodoi (yhdeksän tietä). He lähtivät Eeionista, joka oli heidän kauppapaikkansa meren rannalla joen suussa 20 stadion päässä nykyisestä kaupungista, jolle Hagnoon antoi nimeksi Amfipolis, siitä syystä että Strymoon virtaa kumpaisellakin puolella sitä. Hän sulki pitkällä muurilla molempien jokihaarojen välin ja rakensi kaupungin siten, että se oli nähtävänä sekä mereltä että maalta.
Tätä kaupunkia vastaan kulki nyt Brasidas, lähtien sotajoukkoineen Kalkidikeen alueella sijaitsevasta Arnaista. Saavuttuansa illalla Aulooniin ja Bromiskokseen, jossa Bolbee järvi laskee mereen, ja aterioittuansa, jatkoi hän matkaansa läpi yön. Ilma oli myrskyinen ja satoi lunta, jonka johdosta hän kiiruhti matkaansa salatakseen tulonsa muilta Amfipolilaisilta paitse salaliittolaisilta. Kaupungissa löytyi myöskin Argililaisia asukkaita Andrilaista syntyperää, jotka, kuten joukko muitakin, olivat osallisina salaliittoon, osaksi Perdikkaan, osaksi Kalkidilaisten houkuttelemina. Kiihkeimmät tässä tuumassa olivat kuitenkin Argililaiset, jotka naapurikansana aina olivat olleet huonoissa väleissä Ateenalaisten kanssa ja koettivat saada kaupungin haltuunsa. He olivat jo kauan aikaa sopineet kaupungissa asuvien kansalaistensa kanssa tämän jättämisestä heidän haltuunsa, ja kun nyt Brasidas saapui sopivaan aikaan, laskivat he hänet kaupunkiin, luopuivat Ateenalaisista sinä yönä ja saattoivat sotaväen ennen aamua joen yli kulkevalle sillalle, josta kaupunki sijaitsee jonkun matkan päässä, sillä muurit eivät siihen aikaan ulottuneet yhtä pitkälle, kuin nyt. Sinne oli asetettu ainoastaan heikko vartioväki, jonka Brasidas kavalluksen, myrskyisen sään ja odottamattoman hyökkäyksensä kautta helposti kukisti. Tämän tehtyään, kulki hän yli sillan, saaden siten haltuunsa ulkopuolella kaupunkia pitkin koko paikkakuntaa asuvien Amfipolilaisten omaisuuden.
Koska tämä hänen äkkiarvaamaton sillan yli käymisensä oli kaupunkilaisille yllätys, ja kun useimmat ulkopuolella kaupunkia asuvat vangittiin, mutta osa heistä pakeni kaupunkiin, syntyi siellä suuri häiriö, semminkin kun yleinen epäluulo oli vallalla kansalaisten kesken. Sanotaan, että Brasidas todennäköisesti olisi saanut kaupungin haltuunsa, jos hän ei olisi käyttänyt sotajoukkoansa ryöstöön, vaan olisi heti ryhtynyt sen vallottamiseen. Mutta hän asetti väkensä leiriin ja antoi sen kulkea ryöstöretkillä ulkopuolella kaupunkia, ja kun ei kaupungista kuulunut mitään, mitä hän oli odottanut, niin hän pysyi paikallaan. Silloin kavaltajien vastustajat, jotka olivat näitä paljoa lukuisammat, estivät porttien aukaisemisen ja lähettivät yhdessä Ateenalaisten päällikön Eukleen kanssa, joka oli asetettu tänne vartijaksi, Trakian sotajoukon toiselle päällikölle kehoituksen saapumaan heidän avukseen. Tämä oli Oloroksen poika Thukydides, tämän kertomuksen kirjoittaja, joka tähän aikaan oleskeli Tasoksessa. Tämä saari on Parolaisten siirtokunta, noin puolen päivän laivamatkan päässä Amfipoliksesta. Thukydides purjehtikin heti seitsemällä laivalla, jotka sattuivat olemaan hänen käytettävinään, koettaen saada Amfipoliksen haltuunsa, ennenkuin se antautuisi, mutta ainakin Eeiooliin, jos tämä ei häneltä onnistuisi.
Koska Brasidas pelkäsi laivojen apuuntuloa Tasoksesta, ja kun hän tiesi Thukydideellä olevan oikeuden kaivostöihin sikäläisissä Trakialaisissa kultakaivoksissa, ja että hän sen kautta suuresti voi vaikuttaa mannermaan etevimpiin miehiin, niin kiiruhti hän voimiensa perään vallottamaan kaupungin, jotteivät Amfipolilaiset Thukydideen saapumisen kautta kieltäytyisi antautumasta, toivoen että tämä kokoaisi meriliittolaiset ja Trakialaiset heidän avuksensa. Hän julistutti sentään airuen kautta kohtuullista sovintoa, että ken vaan Amfipolilaisista tai Ateenalaisista asukkaista halusi, saisi jäädä kaupunkiin täysillä omistus- ja kansalaisoikeuksilla, mutta se, joka halusi lähteä kaupungista, saisi viiden päivän kuluessa lähteä sieltä tavaroineen.
Tämän kuultua muuttui kansan mielipide aivan toiseksi, varsinkin kun kaupungin asukkaista ainoastaan vähäinen lukumäärä oli Ateenalaisia, vaan enemmistö sekalaiskansaa, ja kun vangituilla oli kaupungissa sukulaisia. He pitivät julistusta kohtuullisena vallitsevaan pelkoon verraten. Ateenalaisetkin tahtoivat mielellään lähteä kaupungista, koska pitivät itsensä liian heikkoina välttääksensä vaaraa, varsinkin kun pikaisesta avusta ei ollut toiveita. Kaupungin muu väestö taasen katsoi vasten toivoansa pääsevänsä vaarasta menettämättä paljon mitään. Kun siis Brasidaan puoluelaiset näkivät, että kansa oli muuttanut mielensä eikä enää totellut siellä oleskelevaa Ateenalaista päällikköä, niin he jo julki ajoivat asiataan. Sovinto solmittiin, ja kaupunki antautui Brasidaalle julistetuilla ehdoilla. Täten joutui siis Amfipolis Brasidaan haltuun. Samana iltana purjehti Thukydides laivoineen Eeiooniin, mutta Amfipolis oli jo Brasidaalle luovutettu, ja Eeioonin vallottaminen riippui vaan yhdestä yöstä; sillä elleivät laivat niin pian olisi tulleet avuksi, olisi sekin joutunut vihollisten haltuun.
Tämän jälkeen pani Thukydides Eeioonin puolustuskuntoon, jotta hän voisi vastustaa Brasidasta, jos tämä heti tai vastaisuudessa hyökkäisi vallottamaan sitä, ottaen liittoonsa niitä, jotka sopimuksen mukaan Amfipoliksesta halusivat tulla hänen tykönsä. Brasidas puolestaan purjehti lukuisilla laivoilla äkkiarvaamatta jokea myöten Eeiooniin, koettaaksensa voisiko hän vallottaa joen suuta ottamalla haltuunsa muurin ulkopuolelle ulottuvan niemikön, ja teki samalla hyökkäyksen maan puolelta, mutta torjuttiin kumpaisestakin yrityksestä takaisin. Sillä välin asetti hän Amfipoliin kaikin puolin puolustuskuntoon. Häneen liittyi myöskin Eedoonilainen Myrkinos niminen kaupunki, sen jälkeen kuin Eedoonilaisten kuningas Pittakos oli tullut surman uhriksi Goaksiin poikien ja oman vaimonsa kautta. Vähää tämän jälestä liittyivät häneen niinikään Tasolaisten siirtokunnat Galeepsos ja Oisymee. Heti vallottamisen jälkeen saapui Perdikkaskin ja auttoi Brasidasta hänen toimessaan.
Kun Amfipolis oli vallotettu, valtasi Ateenalaisia suuri pelko, varsinkin koska heillä tästä kaupungista oli suuri hyöty laivojen rakennusaineitten hankinnan ja verotulojen kautta ja senkin puolesta, että Lakedaimonilaiset kyllä Tessalialaisten avulla tähän saakka olivat päässeet Strymooniin asti ahdistamaan Ateenalaisten liittolaisia, mutta eivät edemmäs, koska joki ylempänä muodosti laajalle suuria soita, ja koska heillä oli kolmisoutulaivoja valvomassa Eeioonin edustalla; mutta tästä lähtien olisi Lakedaimonilaisten helppo päästä ylemmäs. Ateenalaiset pelkäsivät niinikään, että liittolaiset heistä luopuisivat. Brasidas taasen esiintyi vallan maltillisesti, selittäen kaikissa puheissaan, kuinka hän muka oli lähetetty vapauttamaan Hellasta. Kun Ateenalaisten alaiset kaupungit saivat tiedon Amfipoliin vallottamisesta sekä Brasidaan lupauksista ja hänen maltillisuudestaan, heräsi heissä kova kapinoitsemisen halu. He lähettivät salaa airuita hänen luokseen, kehottaen häntä mitä nopeimmin saapumaan heidän hankkeitaan auttamaan, ja kilpailivat keskenään ollakseen ensimmäiset luopumisessa. Tämä näytti heistä tykkänään vaarattomalta, koskeivät arvanneet Ateenalaisia niin mahtaviksi, kuin jälestäpäin kävi ilmi, perustaen arvelunsa enemmän epävarmaan haluun, kuin varmaan tietoon. Sillä ihmiset perustavat tavallisesti ajattelemattomaan toivoon sen, mitä he haluavat, mutta torjuvat mielivaltaisella perustelemisella luotaan sen, mikä heille on vastenmielistä. Kun lisäksi Ateenalaiset äskettäin taistelussa Boiootialaisia vastaan olivat joutuneet tappiolle, ja kun Brasidas heitä imarteli ja valehteli, etteivät Ateenalaiset olleet halunneet Nisaian edustalla hänen yksinäisenkään sotajoukkonsa kimppuun käydä, rohkaistuivat kapinoitsijat ylenmäärin, varmasti luottaen, ettei kukaan rientäisi avuksi heitä vastaan. Enin kuitenkin vaikutti hetkellinen hurmaus, ja luottamus Lakedaimonilaisissa nyt heränneeseen intoon sai heidät halukkaiksi heittäytymään vaikka minkälaisiin vaaroihin. Tämän kuultuaan lähettivät Ateenalaiset vartijaväkeä kuhunkin kaupunkiin sen määrän, minkä vaan voivat ajan lyhyyteen ja myrskyiseen säähän katsoen. Brasidas puolestaan lähetti sanansaattajan Lakedaimoniin, pyytäen lisää sotaväkeä, ja ryhtyi Strymoonjoelle rakennuttamaan kolmisoutulaivoja. Mutta osaksi etevimpien miesten kateudesta Lakedaimonilaiset eivät suostuneet hänen pyyntöönsä, osaksi koska mieluummin halusivat saada miehensä saaresta ja lakkauttaa koko sodan.
Samana talvena vallottivat Megaralaiset pitkät muurinsa, jotka olivat Ateenalaisten hallussa, ja hävittivät ne maata myöten. Brasidas taasen hyökkäsi liittolaisineen Aktee nimiselle niemikölle, joka alkaa kuninkaan kaivattamasta kanavasta ja ulottuu Aigaiolaiseen mereen. Sen korkein vuori on Atoos. Tällä niemimaalla löytyvistä kaupungeista on Sanee Andrilainen siirtokunta juuri kaivannon reunalla meren rannalla Euboiaan päin. Muut sikäläiset kaupungit ovat Tyssos, Kleoonai, Akrotooi, Olofyksos ja Dion. Näitten asukkaat ovat kaksikielisiä sekalais-barbarilaista kansakuntaa, joista vähäinen osa on Kalkidilaista syntyperää, mutta useimmat niitten Pelasgilais-Tyrseeniläisten jälkeläisiä, jotka ennen muinoin asuivat Lemnoksessa ja Ateenassa. Muut asukkaat ovat Bisaltilaista ja Kreestoonilaista sukuperää sekä Eedoonilaisia. Nämät asuvat pikkukaupungeissa. Useimmat näistä liittyivät Brasidakseen, mutta Sanee ja Dion vastustivat häntä, jonkatähden hän sotajoukkoineen pysähtyi ja hävitti niitten alueita.
Kun nämät eivät antautuneet, kulki hän suoraa päätä Kalkidilaista Torooneeta vastaan, joka oli Ateenalaisten hallussa. Muutamat tämän kaupungin miehet kutsuivat hänet sinne, ollen valmiit kavaltamaan tämän kaupungin hänelle. Saavuttuansa aamu-yöstä perille, asettui hän joukkoineen Dioskuurien pyhäkön läheisyyteen, joka on kaupungista noin kolmen stadionin matkan päässä. Muut Torooneen asukkaat eivät tietäneet mitään hänen tulostaan, yhtä vähän kuin Ateenalainen vartijaväkikään, mutta hänen puoluelaisensa tiesivät hänen tulevan, ja muutamat heistä lähtivät salaa tähystelemään hänen saapumistansa, ja kun huomasivat hänen saapuneen, ottivat he mukaansa seitsemän hänen kevytaseisista miehistään, varustettuina ainoastaan tikareilla. Vaikka tähän oli aluksi määrätty 20 miestä, niin nämät olivat ainoat, jotka eivät pelänneet tunkeutumasta kaupunkiin. Näiden johtajana oli Olyntilainen Lysistratos. Hiipien pitkin merenpuolista muuria pääsivät he salaa korkeimmalla seisovien vartijamiesten kimppuun, kaupunki näet sijaitsee kukkulalla, surmasivat nämät ja aukaisivat Kanastraiolaisen portin.
Muine sotajoukkoineen pysähtyi Brasidas, kuljettuansa hiukan eteenpäin, mutta lähetti 100 peltastaa edelleen, jotta nämät ensimmäisinä ryntäisivät kaupunkiin, heti kun portit aukaistaisiin ja määrätty merkki annettaisiin. Nämät lähestyivät ehtimiseen yhä enemmän kaupunkia, kummastellen, ettei merkkiä annettu. Sillä aikaa toimivat kaupungissa olevat Torooneelaiset yhdessä sisääntungeneitten kanssa aukaistaksensa portit ulkona seisoville, ja saivatkin torinpuolisen portin auki murtamalla teljen. Tästä he ensin laskivat sisään muutamia sotureita, jotka olivat kulkeneet kaupungin ympäri hyökäten, jotta sekä takaa että molemmin puolin pelästyttäisivät salaliitosta tietämättömiä kaupunkilaisia. Sitten nostivat he sovitun tulimerkin ja laskivat kaupunkiin muut peltastat torinpuolisesta portista.
Kun Brasidas näki merkin, riensi hän kiiruusti järjestämään sotajoukkoansa, joka, kajahuttaen sotahuudon ja kokoontuneena hyökäten esiin, herätti ääretöntä pelkoa kaupunkilaisissa. Toiset heistä ryntäsivät heti sisään, toiset taasen neliskulmaisia hirsiä myöten, jotka kivien nostoa varten sattuivat makaamaan vasten hajonneita ja korjauksen alaisia muureja. Brasidas riensi heti sotajoukkonsa enemmistöllä kaupungin yläosille, tahtoen yläältäpäin vallottaa sen varmasti. Muu osa sotureita hajaantui kaikkialle kaupunkiin ryöstölle.
Suurin osa Torooneelaisista oli vallotuksen tapahtuessa vallan levottomana, koska he eivät tietäneet hankkeista mitään, mutta toimeenpanijat ja ne, joilla tämä oli mieleen, yhtyivät heti kaupunkiin tunkeutuneisiin. Torilla sattui makaamaan noin 50 Ateenalaista raskasaseista. Kun he huomasivat viholliset, joutuivat moniaat harvat heistä syntyneessä tappelussa surman omiksi, jota vastoin toiset pakenivat joko maitse tai laivoihin, joita oli kaksi vartioimassa, löytäen turvapaikan Leekytoksen linnassa, joka oli Ateenalaisten hallussa, ja vallottivat mereen ulottuvan, soukan kannaksen kautta kaupungista erotetun niemikön. Näitten luokse pakenivat myöskin ne Torooneelaiset, jotka olivat yhtä mieltä heidän kanssansa.
Kun päivän tultua kaupungin valloitus jo oli varma, lähetti Brasidas Ateenalaisten kanssa paenneille Torooneelaisille sanan, että ken vaan halusi, pelotta voisi palata kaupunkiin täysillä omistus- ja kansalaisoikeuksilla. Ateenalaisten käski hän sovinnon suojassa, vieden mukanaan omaisuutensa, lähteä Leekytoksesta, koska se oli Kalkidilaisten. Nämät kieltäytyivät lähtemästä, mutta pyysivät päivän aselevon, voidakseen korjata kaatuneensa. Brasidas heille soi kaksi päivää. Näiden päivien kuluessa linnotti hän läheiset rakennukset, ja Ateenalaiset niinikään rakennuksiaan. Brasidas kutsui Torooneelaiset kokoon ja puhui samaten kuin Akantoksessa, lausuen, että oli väärin pitää niitä, jotka olivat häntä auttaneet kaupungin vallotuksessa, kehnoina kansalaisina tai kavaltajina, koska he eivät olleet tätä tehneet orjuuttaakseen kaupunkia eivätkä voitonhimosta, vaan kaupungin eduksi ja vapauttamiseksi, ja ettei vallotukseen osaaottamattomien pitäisi luulla, etteivät he saisi nauttia samoja etuja, kuin toisetkin. Hän ei muka ollut tullut tuhoamaan kaupunkia eikä ketään yksityistä. Sanoman tästä ilmotti hän lähettäneensä myöskin paenneille Ateenalaisille osoitteeksi ystävällisyydestään heitä kohtaan. Kokemattomuudesta oli heille Lakedaimonilaisista huono käsitys, mutta he kyllä näitä kohtaan tulisivat sitä suopeammiksi, kuta oikeutta harrastavampia Lakedaimonilaiset olivat, vaikka he nyt tietämättömyydestä heitä pelkäsivät. Hän pyysi, että he kaikki käyttäytyisivät, niinkuin vastaisuudessa luotettavia liittolaisia kohtaan, sekä että siitä lähtien heidän tekemät rikoksensa rangaistaisiin, mutta että heidän entiset hairahduksensa annettaisiin anteeksi, koska olivat mahtavamman pakottamina ne tehneet.
Näin puhui Brasidas, mieliä rauhottaaksensa; mutta kun sovitun aselevon päivät olivat kuluneet umpeen, niin teki hän rynnäkön Leekytosta vastaan. Ateenalaiset puolustautuivat kehnossa linnotuksessaan ja rintavarustuksilla varustetuissa rakennuksissa, torjuen viholliset päältään yhden päivän. Mutta seuraavana päivänä viholliset yrittivät tuomaan piirityskonetta, josta heillä oli aikomus heittää tulta puisiin rakennuksiin. Heidän jo ollessa hyökkäämäisillänsä, pystyttivät piiritetyt siinä, mihin arvelivat vihollisten asettavan koneen, koska se oli heikoin kohta, eräälle rakennukselle puisen tornin, ja toivat sinne monta saavia ja sankoa täynnänsä vettä sekä suuria kiviä. Torniin nousi myöskin joukko miehiä. Suuresta painosta luhistui kuitenkin rakennus kovalla ryskeellä. Kun lähellä olevat Ateenalaiset näkivät tämän, niin heissä tästä heräsi enemmän surua, kuin pelkoa; mutta ne, jotka olivat etäämmällä ja varsinkin etäisimmät, arvelivat kaupungin jo olevan vallotetun sillä kohdalla ja riensivät pakoon laivoihin.
Niinpian kuin Brasidas huomasi puolustajien jättäneen rintavarustukset ja näki, mitä oli tapahtunut, ryntäsi hän esiin sotajoukkoineen ja vallotti linnotuksen, surmaten kaikki, jotka sai käsiinsä. Kun linna täten oli vallotettu, pakenivat Ateenalaiset aluksillansa Palleeneeseen. Leekytoksessa oli Ateenan pyhäkkö. Brasidas oli kyllä ilmottanut antavansa ensimmäiselle muurille nousseelle 30 hopeaminaa. Mutta koska hän arveli tehdyn vallotuksen tapahtuneen toisella kuin inhimillisellä tavalla, lahjotti hän nuo 30 minaa Jumalattaren pyhäkölle, revitti Leekytoken muurit, puhdisti sen ja pyhitti sen kokonaan pyhäkön lehdoksi. Lopun talvea järjesti hän olot niillä paikkakunnilla, jotka olivat hänen hallussaan, ja tuumi suunnitelmia muita vasten. Tämän talven loputtua kului kahdeksas sodan vuosi umpeen.
Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset tekivät heti jo seuraavan kesän keväällä aselevon yhdeksi vuodeksi. Ateenalaiset arvelivat, että Brasidas ei lakkaisi houkuttelemasta yhä useampia kaupunkeja luopumaan heistä, ennenkuin he rauhassa varustautuisivat häntä siitä estämään, ja että he tarpeen tullessa voisivat sopia pitemmäksi ajaksi; Lakedaimonilaiset puolestaan kyllä käsittivät, mitä Ateenalaiset pelkäsivät ja että he, kun kerran olivat kokeneet onnettomuuksien ja vaivan lakkaamista, mielellään haluaisivat sopia enemmäksi ajaksi ja tehdä rauhan luovuttamalla heille Sfakteriassa vangitut miehet. Miehensä tahtoivat he kaikin mokomin saada takaisin, Brasidaan vielä ollessa voiton puolella. Sillä nyt Brasidas yhä menestyisi, mutta hänen tappiolle jouduttuansa Ateenalaiset tulisivat yhtä voimakkaiksi kuin he, menettäisivät he ehkä miehensä ja heidän olisi taisteltava yhtä voimakasta vihollista vastaan. He tekivät siis aselevon omasta ja liittolaistensa puolesta seuraavilla ehdoilla:
"Poetialaisen Apolloonin pyhäkön ja orakelin suhteen ns. suostumme me, että ken vaan haluaa, saa käyttää niitä vilpittä ja vaaratta isien tapojen mukaan. Tähän suostuvat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa, luvaten voimiensa mukaan koettaa saada Boiootialaisia ja Fookilaisia tähän myöntymään".
"Jumalan omaisuuden hävittäjien julkisaamisesta tulemme me pitämään huolta, luvaten heihin nähden menetellä oikeudenmukaisesti ja vilpittä isien tapojen mukaan. Sekä me että te kuten myöskin jokainen tähän halukas sitoudumme kohtelemaan häntä isien tapojen mukaan".
"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa suostuvat tähän ja siihen, että jos Ateenalaiset tekevät rauhan, kummatkin pysyvät alueellaan ja pitävät hallussaan mitä heidän hallussaan on; Koryfasiossa oleskelevat pysykööt Bufradoksen ja Tomeoksen sisäpuolella; Kyteerassa olevat älkööt pitäkö yhteyttä liittolaistemme kanssa, älköönkä päin vastoin meidän väkemme heidän liittolaistensa kanssa. Nisaiassa ja Minooassa olevat älkööt käykö Nisoksen portista Poseidoonin pyhäkköön vievän tien ulkopuolelle ja Poseidoonin pyhäköstä suorastaan Minooan sillalle; älköötkä liioin Megaralaiset ja heidän liittolaisensa kulkeko ulkopuolelle tätä tietä. Ateenalaiset pitäkööt saaren, jonka ovat vallottaneet, mutta ilman mitään yhteyttä eri puolueitten välillä, niinkuin he myös pitäkööt hallussaan sen, minkä Troitseenessa ovat vallottaneet, ja mistä Ateenalaisten kanssa ovat sopineet".
"Kummallakin on oikeus purjehtia pitkin omia ja liittolaistensa rannikoita; Lakedaimonilaiset enemmän, kuin heidän liittolaisensakaan, eivät saa purjehtiessaan käyttää sotalaivoja, vaan ainoastaan pienempiä aluksia, jotka eivät kanna enempää, kuin 500 talenttia painavaa lastia".
"Airuet ja lähettiläät seurueineen saavat vapaasti kulkea ja palata sekä maitse että meritse Ateenaan ja Peloponneesokseen sodan lakkauttamista tai riitojen ratkaisemista varten molemmanpuolisen suojeluksen nojalla".
"Aselevon kestäessä ei saa ottaa suojaansa ketään karkuria, olkoon hän vapaa tai orja, emme me ettekä te".
"Sekä me että te suostumme ratkaisemaan väliset riitamme isiemme tavoin oikeuden kautta aseisiin vetoamatta".
"Tätä suostuvat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa hyväksymään. Jos teistä jotakin näyttää paremmalta tai oikeudenmukaisemmalta, kuin tämä ehdotus, niin tulkaa Lakedaimoniin sitä ilmoittamaan. Mitä te oikeudenmukaista ehdotatte, tulevat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa hyväksymään. Mutta niillä, jotka tulevat tätä varten, täytyy olla valtakirja, kuten tekin meiltä vaaditte. Tämä aselepo on kestävä yhden vuoden. Kansa on sen hyväksynyt Akamantiin heimon prytaneionina ollessa, Fainippoksen kirjurina, Nikiadeen epistateena. Lakeen ehdotuksesta tehtiin tämä aselepo Ateenalaisten hyväksi onneksi, kuten Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa sen ovat hyväksyneet. Kansa on sen hyväksynyt kestäväksi yhden vuoden, ja että se alkaa 14 päivästä Elafeebolioonin kuukautta. Tällä ajalla tulevat lähettiläät ja airuet kulkemaan kumpastenkin luokse keskustelemaan tavasta, jolla sota on lakkautettava. Päälliköiden ja prytanien velvollisuus on kutsua Ateenalaiset kokoon neuvottelemaan rauhasta, jos saapuisi lähetyskunta sodan lakkauttamista varten. Läsnäolevien lähettiläiden on välittömästi vannottava vala kansan edessä, että varmasti pysyvät vuoden sovinnossa".
Tästä sopivat nyt Lakedaimonilaiset liittolaisineen Ateenalaisten
ja heidän liittolaistensa kanssa 12 päivänä Gerastionkuuta
Lakedaimonin ajanlaskun mukaan. Sovinnon ovat tehneet ja vannoneet
Lakedaimonilaisten puolesta seuraavat: Eketemidaan poika Tauros,
Perikleidaan poika Ateenaios ja Eryksidaidaan poika Filokaridas;
Korintolaisten puolesta: Oekytoksen poika Aineas, Aristoonymon poika
Eyfamidas; Sikyoonilaisten puolesta: Naukrateen poika Damotimos ja
Megakleen poika Onasimos; Megaralaisten puolesta: Kekaloksen poika
Nikasos ja Amfidooroksen poika Menekratees; Epidaurolaisten puolesta:
Eypaidaan poika Amfias; Ateenalaisten puolesta: päälliköt Diitrefeen
poika Nikostratos, Nikeeratoksen poika Nikias ja Tolmaion poika
Autoklees.
Tällainen oli tämä aselepo, jonka kestäessä keskustelut varsinaisesta rauhasta keskeymättä jatkuivat.
Näinä päivinä, joina aselevon valat vannottiin, luopui Ateenalaisista Palleeneella sijaitseva Skioonee niminen kaupunki Brasidaan puolelle. Palleeneen Skiooneelaiset sanoivat olevansa Peloponneesosta, mutta että heidän esi-isänsä purjehtiessaan Troiasta olivat sortuneet tälle paikalle sen myrskyn heittäminä, jonka Akaialaiset silloin saivat kokea, ja olivat asettuneet sinne asumaan. Näitten luopuneiden avuksi purjehti Brasidas yöllä Skiooneeseen, asettaen puoluelaistensa sotalaivan purjehtimaan edellänsä, jota vastoin hän itse seurasi kaukaa purressa, jotta sotalaiva, jos hän kohtaisi purtta suuremman aluksen, häntä puolustaisi, ja arvellen, ettei vihollisen laiva ahdistaisi pienempää alusta, vaan kääntyisi sotalaivaa vastaan, ja että hän siten pääsisi pakoon. Saavuttuansa Skioneeseen, kutsui hän sen asukkaat kokoukseen ja puhui samaten kuin Akantoksessa ja Torooneessa, lisäten, että he olivat ansainneet suurinta kunniaa, koska he, vaikka Potidaia oli Ateenalaisten vallassa ja he itse ikäänkuin saarelaisia, ollen Palleeneen kannaksella mannermaasta erotettuina, omin päin olivat rientäneet saavuttaaksensa vapauden, eivätkä pelosta olleet odottaneet, siksi kuin tämä täysin luonnollinen onni heille pakolla tyrkytettäisiin. Hän sanoi tämän olevan osoitteen siitä, että he miehuullisesti tulisivat kestämään suurempiakin rasituksia. Kun vaan asiat olivat järjestetyt vakavalle kannalle, olisi hän kyllä todenteolla osottava heille Lakedaimonilaisten ystävyyden ja muutenkin heitä kunnioittava.
Näitten puheitten kautta ylpistyivät ja rohkaistuivat kaikki Skiooneelaiset, itse nekin, jotka ennen eivät olleet hyväksyneet tapahtuneita toimia, tuumien mielellänsä kärsivän sodan vaivat. Brasidasta kunnioittivat he kaikin tavoin ja kruunasivat häntä Hellaan vapauttajana kaupungin puolesta kultaisella seppeleellä. Yksityiset kunnioittivat häntä kalleilla nauhoilla ja samoilla menoilla, kuin voittaja-atleettia. Hän jätti toistaiseksi heidän suojaksensa vartijaväen ja purjehti takaisin. Vähää myöhemmin vei hän sinne lukuisamman sotajoukon, haluten näitten kanssa tehdä yrityksen Mendeetä ja Potidaiaa vastaan, jota hän tahtoi tehdä, ennenkuin Ateenalaiset hänen arvelunsa mukaan ehtisivät apuun, koska tämä paikka oli saaren tapainen. Näissä kaupungeissa oli hänellä myöskin apuna kavaltajia.
Hänen puuhatessaan hyökkäystä näitä kaupunkeja vastaan, saapuivat kolmisoutulaivalla hänen luoksensa aselevon ilmottajina Ateenalaisten puolesta Aristoonymos, ja Lakedaimonilaisten puolesta Ateenaios. Sotajoukko palasi nyt takaisin Torooneeseen. Kun he ilmottivat Brasidaalle sopimuksen, hyväksyivät kaikki Lakedaimonilaisten Trakian liittolaiset toimenpiteet. Aristoonymos puolestaan oli tyytyväinen muuhun; mutta koska hän, laskiessaan päivät, huomasi Skiooneelaisten luopuneen myöhemmin, kuin aselepo oli tehty, niin kielsi hän heidän olevan siitä osallisina. Brasidas vastusteli väittäen, että luopuminen oli tapahtunut ennen, eikä luovuttanut kaupunkia. Kun Aristoonymos ilmotti tästä Ateenaan, olivat Ateenalaiset heti valmiit ryhtymään sotatoimiin Skiooneeta vastaan. Lakedaimonilaiset taas ilmottivat lähettilään kautta, että Ateenalaiset olivat rikkoneet sopimukset, ja vaativat kaupunkia itselleen luottaen Brasidaaseen. He suostuivat antamaan oikeuden ratkaista asian; mutta Ateenalaiset eivät halunneet alistua oikeuden ratkaisulle, vaan tarttuivat heti aseisiin, suuresti kiivastuneina siitä, että itse saarelaisetkin, luottaen Lakedaimonilaisten tehottomaan sotavoimaan maalla, jo uskalsivat luopua heistä. Luopumisen suhteen olivatkin Ateenalaiset oikeassa, sillä Skiooneelaiset olivat luopuneet kaksi päivää aseleposopimuksen jälkeen. Kleoonin ehdotuksesta päättivät he heti ryhtyä sotaan Skiooneelaisia vastaan ja surmata heidät. Valmistautuessaan tähän retkeen, jättivät he kaikki muut toimet sikseen.
Tällä välin luopui heistä Mendee, joka on Eretrialaisten siirtolaiskaupunki Palleeneessa. Brasidas otti Mendeen asukkaat vastaan, koska ei katsonut tekevänsä väärin, kun he julkisesti aselevon kestäessä liittyivät häneen, vaan vieläpä syyttikin Ateenalaisia tavallaan sopimuksien rikkomisesta. Tästä rohkaistuivat Mendeeläiset suuresti, koska huomasivat Brasidaan olevan suopeamielisen heitä kohtaan, päättäen tähän suuntaan siitäkin, ettei hän luovuttanut Skiooneeta Ateenalaisille, ja ettei hän siis vastedeskään tulisi hylkäämään heitä. Koska toiseksi Lakedaimonilaisten puolesta toimivat olivat harvalukuiset, ja kun asiat olivat näin pitkälle kehittyneet, niin eivät nämät voineet luopua tuumistaan, peläten itsensä tähden, jos asia tulisi ilmi, jonkatähden heidän oli pakko saada kansa suostumaan luopumiseen. Heti kun Ateenalaiset saivat tiedon tästä, vihastuivat he paljoa enemmin ja varustautuivat sotaan näitä molempia kaupunkeja vastaan. Koska Brasidas aavisti heidän aikovan hyökätä näiden kimppuun, vietti hän Skiooneelaisten ja Mendeeläisten vaimot ja lapset Olyntokseen ja lähetti näille kaupungeille avuksi 500 Peloponneesolaista raskasaseista sekä 300 Kalkidilaista peltastaa, joitten kaikkien johtajaksi hän asetti Polydamidaan. Nämät odottivat yhdessä kaupunkilaisten kanssa kohta saapuvia Ateenalaisia.
Tähän aikaan lähtivät Brasidas ja Perdikkas yhdessä toistamiseen sotaretkelle Lynkokseen Arribaiosta vastaan, jolloin viimemainittu vei sotaan ne Makedonialaiset, jotka olivat hänen alamaisensa, ja valtakunnassaan asuvien Helleenien keskuudesta raskasaseisia. Brasidas taasen johti paitse hänellä vielä jäljellä olevia Peloponneesolaisia Kalkidilaisia ja Akantolaisia sekä muista kaupungeista, mitä mikin oli voinut lähettää. Yhteensä oli raskasaseisia Helleenejä noin 3,000, ja kaikkiaan seurasi heitä lähes 1,000 Makedonialaista ja Kalkidilaista ratsumiestä sekä suuri joukko muita barbareja. Kun he hyökätessään Arribaioksen maahan tapasivat Lynkeestiläiset aseissa, niin hekin asettuivat taisteluasentoon. Kumpaisellakin puolella oli jalkaväki asettunut kukkulalle ja niitten välillä oli tasanko, johon ratsumiehet karkasivat, niin että ensin syttyi ratsumies-ottelu. Kun Lynkeestiläiset raskasaseiset valmiina taisteluun astuen alas kukkulalta yhtyivät ratsuväkeen, asettuivat myöskin Brasidas ja Perdikkas joukkoineen heitä vastaan ja ottivat osaa taisteluun, jossa he ajoivat Lynkestiläiset pakosalle ja surmasivat suuren joukon heistä, jota vastoin toiset pakenivat ylängölle, jossa he pysyivät hyökkäämättä. Tämän jälkeen pystyttivät voittajat voitonmerkin ja jäivät sinne pari kolme päivää odottamaan Perdikkaan pestaamia Illyriläisiä, joitten tuli yhtyä heihin. Sitten halusi Perdikkas enempää viivyttelemättä hyökätä Arribaioksen kyliin, mutta Brasidas huolissaan, että Mendee, Ateenalaisten purjehdittua sitä vastaan, joutuisi pulaan, ja kun ei lllyrejä näkynyt, ei suostunut hänen tuumaansa, vaan tahtoi mieluummin vetäytyä takaisin.
Heidän tästä ollessaan erimieltä, ilmotettiin, että lllyriläiset olivat luopuneet Perdikkaasta ja liittyneet Arribaiokseen. Koska nämät olivat sotaista väkeä, olivat molemmat nyt pelosta sitä mieltä, että oli peräydyttävä, mutta eivät olleet vielä erimielisyyden takia määränneet lähtöhetkeä. Yön tultua säikähtyivät Makedonialaiset ja barbari-joukko, kuten usein tapahtuu suurissa sotajoukoissa, ilman mitään erityistä syytä, arvellen vihollisten hyökkäävän monta vertaa suuremmalla joukolla, kuin niitä todenteossa oli, ja jo olevan heidän kintereillänsä, jonka johdosta he äkkiä kääntyivät pakosalle kotiaan, pakottaen Perdikkasta, joka ei alussa käsittänyt, mistä oli kysymys, lähtemään, ennenkuin hän oli tavannut Brasidasta, sillä leirit olivat etäällä toisistaan. Kun Brasidas aamun tultua huomasi Makedonialaisten lähteneen pois ja Illyriläisten Arribaioksen yhteydessä olevan hyökkäämäisillään, kokosi hän raskasaseisensa nelikulmioon, jonka keskelle hän asetti kevytaseiset, aikeissa hänkin vetäytyä takaisin. Hyökkääjiksi asetti hän nuorimmat rientämään apuun, jos viholliset karkaisivat heidän kimppuunsa. Itse tuumi hän 300 miehen valiojoukon kanssa asettua jälkimmäiseksi, vastustaaksensa ensimmäisiä hyökkääjiä. Ennenkuin viholliset olivat aivan lähellä, koetti hän kiireessä rohkaista sotilaitaan seuraavin sanoin:
"Peloponneesoksen miehet! Jos en luulisi yksinjäämisen teitä pelästyttävän, ja että noin lukuisa barbarijoukko on karkaamaisillaan teidän kimppuunne, niin minä en kehoitukseeni lisäisi neuvoja. Mutta kun liittolaisemme meidät on hylännyt ja kun vihollisten joukko on noin lukuisa, niin koetan minä lyhyellä huomauttamisella ja kehotuksella miten mahdollista teitä rohkaista."
"Teidän urhoollisuutenne ei saa sodassa riippua liittolaisten tilapäisestä läsnäolosta, vaan kotoperäisestä miehuudestanne, joka ei salli, että te pelkäätte mitään vihollista, kuinka lukuisa se lieneekin. Tehän ette tule kaupungeista, joissa enemmistö hallitsee vähemmistöä, vaan mieluummin vähemmistö enemmistöä, jonka vallan se on hankkinut itselleen yksin taistelulla. Barbarit, joita kokemattomuudesta nyt pelkäätte, pitäisi teidän tuntea entisistä taisteluista heidän sotajoukossaan löytyviä Makedonialaisia vastaan, niinkuin teidän myöskin pitäisi tietää, mitä minä arvelen ja olen muilta kuullut, etteivät he ole vaarallisia. Sillä jos vihollinen itse teossa on heikko, vaikka näyttää olevan voimakas, niin todenperäinen kokemus heistä vielä enemmän rohkaisee vastustajia; mutta jos hän todellakin on voimakas, niin antaa tietämättömyys hyökkääjälle rohkeutta. Nämät näyttävät kokemattomista pelottavilta uhkaavaisuutensa kautta; sillä paljoutensa kautta pelottavat he silmää, ja heidän hirveä huutonsa on korville sietämätöntä, ja aseiden heiluttamisella saavat he jotakin uhkaavaa aikaan. Mutta he eivät osottaudu yhtäläisiksi yhteentörmätessään väistymättömän vastustajan kanssa. Sillä kun ei heillä ole mitään määrättyä järjestystä, niin ei heistä ole mitään häpeällistä pakosta väistyä paikaltaan, ja koska heistä on yhtä kunniallista hyökkäys kuin pako, niin ei heillä ole käsitystä miehuudesta. Koska taistelu on mielivaltainen, tarjoaa se erinomaisen tilaisuuden pelastukseen, ja he katsovat vaarattomammaksi pelottaa teitä kuin hyökätä kimppuunne; muuten he varmaankin käyttäisivät jälkimmäistä keinoa, eivätkä edellistä. Te ymmärrätte siis, että heidän puoleltansa uhkaava vaara todenteolla on aivan vähäpätöinen, vaikka se näölle ja kuulolle on hirvittävä. Seisokaa siis järkähtämättä, ja kun tilaisuus tulee, vetäytykää kauniissa järjestyksessä pois, niin kyllä pian saavutte turvalliselle alueelle ja tulette vastaisuuden varalta huomaamaan, että tuollaiset joukot, kun kestää heidän ensimmäisen hyökkäyksensä, ainoasti kerskailevat kaukaa osoittamalla urhoollisuuttaan uhkailulla, mutta näyttävät miehuuttaan seuraamalla kintereellä pakenevaa vihollista, kun itse ovat suojassa."
Täten rohkaistuansa sotilaitaan, vei Brasidas heitä peräytymään. Mutta kun barbarit tämän näkivät, hyökkäsivät he kovalla huudolla ja pauhinalla heidän kimppuunsa, arvellen hänen joukkoineen pakenevan, ja että he sitten saavuttaisivat ja surmaisivat pakenevat. Mutta kun heitä karkaukseen määrätyt miehet ahdistivat, missä vaan hyökkäsivät, ja kun Brasidaskin valiojoukollaan asettui heitä vastaan, kestäen heidän ensimmäisen ryntäyksensä, ja kun ylipäätään peräytyvät puolustautuivat heidän hyökätessään, mutta heidän pysähtyessään vetäytyivät takaisin, niin suurin osa barbareja lakkasi ahdistamasta Brasidaan Helleenejä tasangolla, jättäen vaan osan ajamaan heitä takaa ja hätyyttämään peräytyviä heitto-aseilla. Toiset heistä hyökkäsivät juosten pakenevien Makedonialaisten kimppuun, surmaten ne, jotka he saivat käsiinsä, ja ehtivät vallottaa ahtaan solan, joka kahden kukkulan välitse vie Arribaioksen alueelle, koska he tiesivät, ettei Brasidas mitään muuta tietä voinut jatkaa peräytymistään. Kun hän nyt kulkiessaan solaan oli tiehen nähden neuvoton, ympäröivät he hänet toivoen saada hänet käsiinsä.
Huomattuansa tämän, osotti hän 300 sotilaalleen, minkä kukkulan hän luuli helpommin olevan vallotettavissa, ja käski heidän mitä nopeimmin juosten ja huolimatta mistään järjestyksestä voimiensa mukaan rientää sitä kohti ja koettaa syöstä sieltä pois sinne tiheämmin asettuneet barbarit, ennenkuin he siltäkin puolelta olivat ympäröineet Lakedaimonilaiset. Nämät voittivatkin kukkulalla olevat viholliset, ja nyt oli Helleeniläisten koko sotajoukon helppo päästä sinne. Barbarit pelästyivät suuresti, kun heidän miehensä pakenivat ylängöltä, eivätkä enää ajaneet Helleenejä takaa, koska arvelivat heidän, päästyänsä ylängölle, jo pelastuneen. Kun Brasidas oli vallottanut kukkulat, saapui hän ilman uhkaavaa vaaraa samana päivänä Arnisaan, joka on ensimmäinen paikkakunta Perdikkaan valtakunnassa. Tuimistuneina siitä, että Makedonialaiset olivat ennen aikoja vetäytyneet pois, riisuivat hänen sotilaansa valjaista härät ajopeleistä, jotka he kohtasivat matkallansa, ja tappoivat juhdat, sekä anastivat kuormasta pudonneet tavarat, niinkuin aina tapahtuu yöllisellä ja pelonalaisella pakomatkalla. Tästä lähtien piti Perdikkas Brasidasta vihollisenaan ja vihasi Peloponneesolaisia, vaikka hän mielessään kyllä enemmän kammoi Ateenalaisia.
Kun Brasidas palasi Makedoniasta Torooneeseen, ja sai kuulla, että Ateenalaiset jo olivat vallottaneet Mendeen, niin jäi hän sinne, koska arveli olevansa liian heikko lähteäkseen Palleeneeseen kostoretkelle, ja koetti ainoastaan säilyttää Torooneen vallassaan. Sillä Ateenalaiset olivat samaan aikaan, kuin Lynkoksessa ennen kerrottu tapahtui, purjehtineet Mendeetä ja Skiooneeta vastaan, johon he jo olivat ennen varustautuneet, 50 laivalla, joista 10 oli Kiolaisia, mukanaan 1,000 omista raskasaseisistansa, 600 jousimiestä, 1,000 pestattua Trakilaista ja joukko sikäläisten liittolaisten peltasteja. Heitä johtivat Nikeeraton poika Nikias ja Diitrefeen poika Nikostratos. Purjehdittuansa Potidaiasta laskivat he maihin Poseidoonin pyhäkön läheisyyteen ja kulkivat Mendeen alueelle. Mutta Mendeeläiset itse 300 Skiooneelaisten ja Peloponneesolaisten apujoukkojen kanssa, yhteensä 700 raskasaseista, olivat Polydamidaan johdolla leiriytyneet jyrkälle kukkulalle kaupungin ulkopuolelle. Näitä vastaan koetti Nikias erästä kukkulalle vievää polkua myöten hyökätä 120 kevytaseisella, 60 Ateenalaisella valioraskasaseisella ja kaikilla jousimiehillä; mutta hän haavottui, eikä enää jaksanut jatkaa hyökkäystään. Sitä vastoin koetti Nikostratos toista pitempää tietä koko muulla sotajoukolla päästä tuolle jyrkälle kukkulalle, mutta hänen sotilaansa joutuivat tykkönään epäjärjestykseen, ja koko Ateenalainen sotajoukko oli vähällä joutua tappiolle. Kun Mendeeläiset liittolaisineen sinä päivänä urhoollisesti puolustautuivat, vetäytyivät Ateenalaiset pois ja leiriytyivät, jolloin Mendeeläiset palasivat yön tultua kaupunkiin.
Seuraavana päivänä purjehtivat Ateenalaiset niemekkeen ympäri Skiooneeseen päin olevalle puolelle ja vallottivat etukaupungin, hävittäen maata koko päivän, kun ei kukaan hyökännyt heidän kimppuunsa. Sillä kaupungissa vallitsi puolueriita; mutta Skiooneelaisten 300 miestä palasi yön tultua kotia. Seuraavana päivänä kulki Nikias puolella sotajoukollaan aina Skiooneelaisten rajoille ja hävitti maata. Nikostratos taas asettui sotajoukkonsa toisella osalla yläportille, josta mennään Potidaiaan. Mutta Polydamidas, joka Mendeeläisten ja apujoukkojen kanssa täällä majaili muurien sisäpuolella, järjestyi niintavoin taistelua varten ja kehotti Mendeeläisiä hyökkäämään ulos kaupungista. Kun nyt eräs kansanmies vastapuoluelaisista väitti vastaan, sanoen ettei pitäisi tehdä hyökkäystä, koskei ollut muka mitään syytä sotia, ja kun Polydamidas hänen väittäessään tarttui hänen käteensä, ja hän siitä säikähtyi, niin kansa viipymättä vallan raivostuneena tarttui aseisiin, karkasi Peloponneesolaisten ja heidän puoluelaistensa kimppuun ja karkotti heidät, säikähtyneitä kun olivat sekä äkkinäisestä tappelusta, että porttien aukaisemisesta Ateenalaisille, koska he luulivat tämän hyökkäyksen tapahtuneen edeltäpäin sovitun sopimuksen mukaan. Ne, jotka eivät heti saaneet surmaansa, pakenivat linnaan, jonka jo ennen olivat ottaneet haltuunsa. Nikias oli uudestaan lähestynyt kaupunkia, ja Ateenalaiset hyökkäsivät nyt koko sotajoukollaan Mendeen kaupunkiin. Koskei portteja oltu aukaistu minkään sopimuksen nojalla, menettelivät he ikäänkuin väkivallalla vallotetussa kaupungissa, jättäen sen ryöstettäväksi, ja päälliköillä oli täysi työ estää sotilaitaan surmaamasta ihmisiäkin. Tämän jälkeen sallivat he Mendeeläisten järjestää hallituksensa vanhaan totuttuun tapaansa, jättäen heidän rangaistavaksensa ne, joita he pitivät syyllisinä luopumiseen. Linnassa olevat sulkivat he, rakentamalla kumpasellekin puolelle mereen asti ulottuvat muurit, ja asettivat sinne vartijaväen. Kun siis Mendee oli vallotettu, kulkivat he Skioneeta vastaan.
Skiooneelaiset olivat ynnä Peloponneesolaisten kanssa puolestaan lähteneet heitä vastaan ulos kaupungista ja asettuneet jyrkälle kukkulalle, joka ensin oli vihollisten vallotettava, jos halusivat sulkea kaupungin tykkönään. Ateenalaiset tekivät väkirynnäkön sitä vastaan ja karkottivat ase kädessä sen hallussaan pitäjät, jonka jälkeen he, pystytettyänsä voitonmerkin, leiriytyivät ja valmistautuivat piiritykseen. Vähää myöhemmin, heidän jo ollessaan näissä toimissa, saapuivat sinne Mendeen linnasta siellä piiritettyinä olleet apujoukot, jotka olivat voittaneet merenpuoliset vartijamiehet yöllä, ja useimmat heistä pääsivät Skiooneen läheisyydessä olevan Ateenalaisen sotajoukon huomaamatta kaupunkiin.
Kun Ateenalaiset parast'aikaa ympäröivät Skiooneeta muurilla, ilmotti Perdikkas Ateenalaisille päälliköille airuen kautta tekevänsä sovinnon Ateenalaisten kanssa, koska hän oli suutuksissa Brasidaalle hänen peräytymisensä tähden Lynkoksesta, jonkajälkeen hän kohta oli alkanut keskusteluita. Silloin sattui juuri Lakedaimonilainen Iskagoras olemaan maitse viemässä apujoukkoja Brasidaalle. Mutta Perdikkas esti Tessalialaisten kesti-ystäviensä kautta, joina hänellä oli sen maan etevimmät miehet, sotajoukon tulon ja sen varustukset, niin ettei se edes päässyt Tessaliaankaan. Tämän teki hän osaksi Nikiaan kehotuksesta, että hän nyt, kun oli niin sopiva tilaisuus, antaisi selvän osoitteen ystävyydestään Ateenalaisia kohtaan, mutta osaksi myöskin, koska hän ei enää tahtonut sallia Peloponneesolaisten tulla alueelleen. Kuitenkin tulivat Iskagoras, Ameinias ja Aristeys itse, Lakedaimonilaisten lähettäminä, Brasidaan tykö, tarkastamaan asemaa, tuoden mukanaan Spartasta vastoin lakeja moniaita nuoria miehiä, asettaaksensa heidät hallitusmiehiksi eri kaupunkeihin, jottei niiksi asetettaisi ketä vain sattuisi. Kleoonymoksen pojan Klearidaan asettivat he Amfipolikseen ja Heegeesandroksen pojan Pasitelidaksen Torooneeseen.
Samana kesänä repivät Teebaialaiset Tespialaisten muurit, syyttäen heitä attikalaisuudesta. Tämän he olivat jo aikoja aikoneet tehdä, mutta nyt se heistä näytti vallan sopivalta, koska Tespialainen nuoriso oli suurimmaksi osaksi kaatunut taistelussa Ateenalaisia vastaan.
Tänä kesänä paloi myöskin Heeran pyhäkkö Argoksessa, sytyttyänsä siten, että papitar Krysis oli asettanut sytytetyn lampun liian lähelle seppeleitä, ja sitte oli nukahtanut, niin että koko pyhäkkö kenenkään huomaamatta syttyi ja paloi poroksi. Peläten Argeiolaisia, pakeni Krysis heti yöllä Fliuusiaan. Argeiolaiset valitsivat silloin säännönmukaisesti toisen papittaren nimeltä Fainis. Paetessaan oli Krysis ollut papittarena kahdeksan ja puoli vuotta tämän sodan alettua. Sinä kesänä päättyi myöskin Skiooneen sulkemistyö kokonaan, ja Ateenalaiset palasivat kotia, jätettyänsä sinne vartijaväen.
Seuraavan talven pitivät Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset aselevon johdosta rauhaa, mutta Mantinealaiset ja Tegealaiset kumpaisetkin liittolaisineen taistelivat Laodikioonin läheisyydessä Orestiksen maassa, jolloin voitto oli ratkaisematon. Sillä kumpaisetkin ajoivat vastapuoluelaisten siivet pakosalle, jonka johdosta molemmat pystyttivät voitonmerkin ja lähettivät saaliinsa Deltoihin. Vaikka suuri joukko kaatui molemmin puolin, niin jäi voitto kuitenkin ratkaisemattomaksi, ja yö keskeytti ottelun, mutta Tegealaiset kumminkin pysyivät taistelutantereella, jota vastoin Mantinealaiset peräytyivät Bukolioonaan ja pystyttivät myöskin puolestaan voitonmerkin.
Tämän talven loppupuolella ja kevään tultua, teki Brasidaskin yrityksen Potidaiaa vastaan. Hänen onnistuikin yön aikana huomaamatta lähestyä kaupunkia ja salaa asettaa tikapuut muureja vastaan. Sillä tikapuiden nosto tapahtui sillä välin, kuin vartijamies vei kellon toiselle, ennenkuin vahti oli palannut paikalleen, joten paikka siis oli tyhjä. Mutta kun he pian sen huomasivat, vei hän väkensä nopeasti takaisin, ennenkuin hänen miehensä olivat astuneet tikapuille, ja ennenkuin päivä valkeni. Tähän loppui talvi ja yhdeksäs vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.