Peloponneesolais-sota

by Thucydides

VIIDES KIRJA.

Alussa seuraavaa kesää olivat vuodeksi solmitut rauhansopimukset Pytian juhlien aikana kuluneet loppuun. Aselevon aikana olivat Ateenalaiset karkottaneet Delolaiset Deloksesta, katsoen heitä muinaisen rikoksen saastuttamina kelvottomiksi toimittamaan uhreja sekä itsensä toimittaman ennen kertomani puhdistamisensa vaillinaiseksi, kun he kuolleitten hautojen poistamisella luulivat tehneensä kylliksi. Ne Delolaiset, jotka niin halusivat, saivat asettua asumaan Farnakeen heille antamaan Atramyttioniin Aasiassa.

Saatuansa Ateenalaiset ehdotukseensa myöntymään, purjehti Kleoon aselevon loputtua Trakian rantamaille, mukanaan 1,200 raskasaseista ja 300 ratsumiestä ja vielä suurempi joukko liittolaisia 30 laivalla. Hän pysähtyi ensin Skiooneen edustalle, jota vielä piiritettiin, otti sieltä mukaansa raskasaseisia piiritysjoukosta ja purjehti Kolofoonain satamaan, joka sijaitsee lähellä Torooneelaisten kaupunkia. Kun hän pakolaisilta sai tietää, ettei Brasidas ollut Torooneessa, eivätkä kaupungin asukkaat kykenisi puolustautumaan, kulki hän maajoukkoineen kaupunkia vastaan, mutta lähetti kymmenen laivaa purjehtimaan ympäri satamaa, joten hän ensin saapui varustukselle, jonka Brasidas oli rakentanut ympäri kaupunkia, kun hän tahtoi yhdistää etukaupungin sen kanssa, jonka kautta hän revittämällä osan vanhaa muuria oli saanut sen yhdeksi kaupungiksi.

Lakedaimonilainen päällikkö Pasitelidas ja vartioväki kiiruhtivat puolustamaan sitä Ateenalaisten hyökätessä. Kun nämät joutuivat ahtaalle, ja koska sataman ympäri lähetetyt laivat nyt saapuivat, pelkäsi Pasitelidas, että laivat ehtisivät valloittaa puolustajia vailla olevaa kaupunkia, ja että hän itse, jos viholliset valloittasivat muurin, joutuisi heidän käsiinsä, jonka takia hän kiiruumman kautta pakeni kaupunkiin. Laivoista maihin astuneet Ateenalaiset ehtivät valloittaa Torooneen, ja jalkaväki tunkeutui vanhan muurin kautta pakenevien vihollisten kintereillä kaupunkiin. Osan Peloponneesolaisista ja Torooneelaisista surmasivat he heti käsikähmässä, osan heistä saivat he elävinä käsiinsä, näitten joukossa Pasitelidaan, heidän päällikkönsä. Brasidas riensi Torooneen avuksi, mutta kuultuansa matkalla sen valloittamisesta, vetäytyi hän takaisin, vihollisten valloitettua kaupungin, hänen ollessaan siitä ainoastaan 40 stadionin matkan päässä. Kleoonin johtamat Ateenalaiset pystyttivät kaksi voitonmerkkiä, toisen sataman kohdalle, toisen muurin läheisyyteen. Torooneelaisten lapset ja vaimot tekivät he orjiksi, mutta miehet ja Peloponneesolaiset sekä muut kaupungissa oleskelevat Kalkidilaiset, luvultaan noin 700, lähettivät he Ateenaan. Myöhemmässä sopimuksessa sallivat he Peloponneesolaisten palata kotiinsa, mutta muut lunastivat Olyntolaiset miehen miestä vastaan. Samaan aikaan valloittivat Boiootialaiset kavaluudella Ateenalaisten rajalla sijaitsevan Panakton nimisen linnotuksen. Asetettuansa vartijaväen Toroneeseen, purjehti Kleoon Atoosniemen ympäri Amfipolikseen.

Tähän aikaan purjehti Erasistratoksen poika Faiaks kahden toisen seuraamana kahdella laivalla lähettiläänä Italiaan ja Sikeliaan. Sillä Ateenalaisten lähdettyä rauhanteon jälestä, olivat Leontinilaiset myöntäneet kansalaisoikeuden suurelle joukolle, ja kansa mietti sentähden uutta maanjakoa. Saatuansa vihiä näistä tuumista, kutsuivat mahtavat Syrakuusalaiset avuksensa ja karkottivat kansanpuoluelaiset. Nämät kulkivat mikä mihinkin, mutta mahtavat suostuivat jättämään aution kaupungin Syrakuusalaisille ja muuttivat Syrakuusaan, saatuansa siellä kansalaisoikeuden. Myöhemmin lähti osa näistä Syrakuusasta, tyytymättöminä sikäläisiin oloihin, ja valloittivat Fookaiai nimisen osan Leontinilaisten kaupungista kuten myöskin Brikinniai nimisen linnan Leontinilaisten maassa. Useimmat äskettäin karkoitetuista kansanpuoluelaisista yhtyivät heihin ja taistelivat muurien suojassa. Kuultuansa tämän, lähettivät Ateenalaiset Faiaksin yllyttämään sikäläisiä liittolaisiansa sekä toisia Sikelioottoja, jos mahdollista, yhteisesti ryhtymään vallanhimoisia Syrakuusalaisia vastaan ja pelastaaksensa siten Leontinilaisia kansanpuoluelaisia. Saavuttuansa sai Faiaks kyllä Kamarinalaiset ja Akragalaiset suostumaan tuumiinsa, mutta kun hän kohtasi vastarintaa Gelassa, niin hän ei huolinut mennä muitten luokse, koska arvasi sen olevan turhaa, vaan palasi Katanaan Sikelioottain maan halki. Matkallaan kävi hän myöskin Brikinniaissa ja rohkaisi sen asukkaita kestävyyteen, jonka jälkeen hän purjehti kotiin.

Matkalla Sikeliaan ja palatessansa sieltä oli hän Ateenalaisten puolesta Italiassa hieronut ystävyyttä muutamien kaupunkien kanssa. Hän tapasi myöskin Messeeneestä karkotetuita Lokrilaisia uutisasukkaita, jotka Sikelioottain sovinnon jälkeen, kapinan vallitessa Messeeneessä, toisen puolueen kutsusta olivat lähetetyt uutisasukkaina sinne; ja Lokrilaiset pitivät jonkun ajan Messeeneetä hallussaan. Näitä tavatessaan Faiaks ei heitä kohdellut vihollisina, koska Lokrilaiset hänen kauttansa olivat sopineet rauhasta Ateenalaisten kanssa. Kun nimittäin Sikeliootat tekivät sopimuksen Ateenalaisten kanssa, olivat nämät ainoat liittolaisista, jotka kieltäytyivät liittymästä Ateenalaisiin. Eivätkä he nytkään olisi myöntyneet siihen, ellei heitä tähän olisi pakottanut sota Itooneelaisia ja Melaialaisia vastaan, jotka olivat heidän naapurinsa ja siirtolaisensa. Vähää myöhemmin saapui Faiaks Ateenaan.

Purjehdittuansa pitkin rannikkoja Torooneesta Amfipolikseen, teki Kleoon Eeioonista hyökkäyksen Stageiros nimistä Andrilaista siirtokuntaa vastaan, voimatta kuitenkaan sitä valloittaa. Mutta Galeepsos nimisen Tasolaisen siirtokunnan valloitti hän väkirynnäköllä. Toimitettuansa lähettiläitä Perdikkaan luokse, jotta tämä sopimuksen mukaan saapuisi sotaväkineen, ja toisia Odomantolaisten kuninkaan Polleen luokse, pestatakseen mahdollisesti paljon Trakialaisia, asettui Kleoon Eeioniin. Saatuansa tiedon tästä, asettui Brasidas puolestaan vastapäätä häntä Kerdyliooniin. Tämä on Argiliolainen paikkakunta kukkulalla toisella puolen jokea lähellä Amfipolista. Sieltä erotti kaikki tapahtumat, niin ettei Kleoon sotajoukkoineen salaa voinut sieltä lähteä liikkeelle, jota Brasidas arvasi hänen aikovan tehdä, ja että Kleoon, halveksien vastustajien vähälukuisuutta, odottamatta avustajia hyökkäisi Amfipolista vastaan. Itse hän puolestaan samalla varustautui, kutsuen avukseen 1,500 Trakialaista palkkasoturia sekä kaikki Edoonilaiset, niin hyvin peltastat kuin myöskin ratsumiehet. Hänellä oli 1,000 Myrkinilaista ja Kalkidilaista peltastaa, lukuun ottamatta Amfipoliissa olevat soturit. Yhteensä oli hänellä noin 2,000 raskasaseista ja 300 Helleeniläistä ratsumiestä. Näistä oli Brasidas ottanut mukaansa Kerdyliooniin 1,500 miestä, loput oli hän asettanut Klearidaan johdon alle.

Toistaiseksi pysyi Kleoon liikkumatta, mutta vihdoin hänen oli pakko tehdä, kuten Brasidas oli arvannut. Sillä kun sotamiehet kyllästyivät paikalla pysymiseen, ja kun he vertasivat hänen taitamattomaa ja pelkurimaista johtoansa vastustajan taitoon ja rohkeuteen, ja koska he jo kotoansa olivat seuranneet häntä vastahakoisesti, niin syntyi heissä tyytymättömyyttä. Kun Kleoon huomasi tämän, ja koska hän ei tahtonut lannistaa sotamiesten mieltä vielä pitemmällä viipymisellä, niin hän lähti liikkeelle. Hän menetteli samaten, kuin Pyloksessa, jossa hän arveli keksineensä jotakin erinomattain viisasta, koska se häneltä silloin onnistui. Hän ei luullut kenenkään uskaltavan rynnätä häntä vastaan taisteluun, vaan sanoi nousevansa ylemmäs, saadaksensa selvemmän kuvan paikasta, ja kehui odottavansa vahvempaa varustusta, eipä suinkaan, jotta hän, jos täytyisi ryhtyä taisteluun, varmemmin pääsisi voitolle, vaan jotta hän voisi piirittää ja väkirynnäköllä valloittaa kaupungin. Noustuansa joukkoineen luonnon suojelemalle kukkulalle, tarkasti hän Strymoonin rämemaita, ja minlainen kaupungin asema Trakiaan päin oli, ja tuli siihen päätökseen, että hän taistelutta voisi vetäytyä pois, milloin vaan halusi. Sillä ei ketään näkynyt muureilla, eikä kukaan kulkenut porteista, vaan ne olivat kaikki suljetut. Hän katui, ettei ollut tullessaan ottanut mukaansa piirityskoneita, arvellen että hän kyllä olisi voinut valloittaa kaupungin, koska se oli puolustajia vailla.

Heti kun Brasidas näki Ateenalaisten lähteneen liikkeelle, astui hänkin alas Kerdylioonista, suunnaten matkansa Amfipolikseen. Mutta hän ei hyökännyt Ateenalaisten kimppuun, peloissaan heikon varustuksensa tähden. Sillä jos kohtakaan hänen sotajoukkonsa ei luvultaan ollut vastustajia heikompi, koska molemmat olivat yhtä lukuisat, niin katsoi hän sitä kuitenkin sotakunnossa vastustajia ala-arvoisemmaksi, koska Ateenalaiset olivat valiosotilaita, ja niin ikään Leemnolaiset ja Imbrolaiset olivat lähettäneet paraammat miehensä. Hän päätti sentähden turvautua sotajuoneen. Sillä jos hän näyttäisi vastustajille sotajoukkonsa vähyyden ja sen kelvottoman varustuksen, niin hän piti sen vähemmän vievän voittoon, kuin jos viholliset halveksisivat heitä näkemättä, perustamatta halveksimisensa oleviin oloihin. Valittuansa 150 raskasaseista, ja asettaen muut Klearidaan johdon alle, päätti hän siis äkkiarvaamatta tehdä hyökkäyksen, ennenkuin Ateenalaiset lähtivät liikkeelle, koska hän ei enää luullut tapaavansa Ateenalaisia täten yksinäisinä, jos kerran ehtisivät saada apua. Kutsuttuansa siis kaikki sotilaat kokoon, ilmoitti hän heille tuumansa ja koetti rohkaista heitä seuraavin sanoin:

"Peloponneeson miehet! Mimmoisesta maasta olemme lähteneet, että se aina miehuutensa kautta on ollut vapaana, ja että teidän nyt on taisteleminen Doorilaisina Joonialaisia vastaan, sitä minun vain sivumennen tarvitsee mainita. Mutta miten minä aion tehdä hyökkäyksen, tahdon teille ilmottaa, jotten laimentaisi urhoollisuuttanne, jos teistä ehkä näkyisin toimivan puutteellisesti, kun annan ainoastaan osan teistä eikä kaikkien ottaa osaa vaaraan. Minä, näette, arvaan, että vastustajamme halveksien meitä, koskeivät luule meidän uskaltavan hyökätä heidän kimppuunsa, ovat nousseet tuolle paikalle, ja että he nyt järjestyksettä huolettomina katselevat ympäristöjä. Kun huomaa senkaltaiset virheet vihollisten puolelta, ja oman sotavoiman heikkouteen katsoen mieluummin turvautuu hetken tarjoamiin etuihin kuin julkiseen järjestettyyn hyökkäykseen, niin on voitto miltei varma. Tämänkaltaiset juonet, joilla mitä enin pettämällä vihollisia hyödyttää ystäviänsä, tuottavat mitä kauniimman kunnian. Niinkauan kuin he nyt rohkeudessaan ovat huolettomina ja kahdella päällä ennemmin miettivät lähtöä kuin pysymistä, eivätkä vielä ole päässeet varmaan päätökseen, koetan minä voisinko joukollani äkkiarvaamatta juoksujalassa hyökätä keskelle heidän sotajoukkoaan."

"Kun sinä, Klearidas, näet minun jo hyökkäävän ja vastustajien todennäköisesti joutuneen pelon alaisiksi, niin aukaise sinä portit ja vie mitä kiiruimmin miehesi, sekä Amfipolilaiset että muut liittolaiset, äkkiarvaamatta taisteluun. Arvatenkin he siten enin pelästyvät; sillä odottamaton hyökkäys tappelun kestäessä on vihollisille turmiollisempi, kuin itse alotettu taistelu. Ja ole sinä itse kunnon mies, kuten sinun Spartiatina tulee oleman."

"Ja te liittolaiset! Seuratkaa johtajaanne miehuullisesti, käsittäen, että sotilaan tulee oleman innokas, kunnianhimoinen ja kuuliainen johtajille. Tämä päivä on tuottava teille, jos olette urhoollisia, vapauden ja Lakedaimonilaisten liittolaisten nimen, tahi tekee se teidät Ateenalaisten alamaisiksi, jos teidän onnistuu välttää orjuutta ja kuolemaa, ja asettaa niskallenne raskaamman ikeen, kuin tähänastinen on ollut, ja siten estäisitte te muiden Helleenien vapauttamisen. Mutta pelkureiksi te ette tietenkään joudu, koska tiedätte kuinka suurista eduista nyt taistelemme, ja minä puolestani tulen osottamaan, etten ainoastaan kehotuksilla, vaan myöskin teolla kykenen ryhtymään taisteluun."

Täten puhuttuansa, valmistautui Brasidas itse hyökkäykseen, asettaen muut sotilaat Klearidaan kanssa Trakialais-nimisille porteille, tehdäksensä sieltä hyökkäyksen, kuten oli määrätty. Kun Brasidas nähtiin astuvan alas Kerdylioonista ja ilmestyvän kaupungissa, johon ulkoa vallan selvästi saattoi nähdä, sekä uhraavan Ateenan pyhäkön lehdossa, ja valmistautuvan taisteluun, ilmotetaan Kleoonille, joka oli lähtenyt tarkastamaan seutuja, että vihollisten koko sotavoima oli näkyvissä kaupungissa, ja että portin alta näkyi hevosten ja ihmisten jalkoja, ikäänkuin lähtemäisillään ulos. Kuultuansa tämän, meni hän katsomaan. Kun hän huomasi niin olevan, ei hän halunnut antautua taisteluun, ennenkuin apujoukot olivat saapuneet. Luullen ehtivänsä pois, käski hän antaa merkin peräytymiseen ja kehotti sotilaitansa vetäytymään vasemmalle siivelle, sen ollen ainoana keinona päästäksensä Eeiooniin. Mutta koska tämä hänestä tapahtui liian hitaasti, käski hän oikean siipensä kääntyä ja vei sen siten pois, paljastaen varustamattoman kyljen viholliselle. Kun Brasidas huomasi tämän sopivan tilaisuuden ja Ateenalaisen sotajoukon liikkeellä, lausui hän häntä ympäröiville ja toisille miehilleen: "Nuot miehet eivät uskalla meitä odottaa; sen huomaa kilpien ja päitten liikkeistä; ne, jotka noin tekevät, eivät tavallisesti odota hyökkääjiä. Aukaiskaa siis minulle määrätyt portit, ja tehkäämme nopeasti rohkea hyökkäys." Syöstyänsä ulos muuria läheisimmästä portista, silloisen pitkän muurin ensimmäisestä portista, juoksi hän suoraa päätä jyrkimmälle paikalle, missä nykyään seisoo voitonmerkki, ja hyökkäsi keskelle Ateenalaisten sotajoukkoa, jotka, sekä peljästyneinä järjestymättömyytensä takia että hämmästyneinä hänen rohkeudestaan, kääntyivät pakosalle. Kuten oli määrätty, ryntäsi Klearidas samalla ulos Trakialaisesta portista ja hyökkäsi vihollisten kimppuun. Täten joutuivat Ateenalaiset, molemmin puolin ahdistettuina, täydelliseen epäjärjestykseen. Heidän vasen siipensä, joka jo oli vetäytynyt Eeiooniin päin, joutui erilleen toisista ja pakeni. Kun tämä tapahtui, kääntyi Brasidas ahdistamaan oikeaa siipeä, mutta haavotettiin ja kaatui Ateenalaisten huomaamatta, mutta hänen miehensä veivät hänet pois. Ateenalaisten oikea siipi piti paremmin puoltaan. Kleoon, joka jo alusta taistelua mietti pakoa, lähti hetimiten matkoihinsa, vaan joutui Myrkinilaisen peltastan käsiin, joka hänet surmasi. Hänen kukkulalle kokoontuneet raskasaseisensa torjuivat pari kolme kertaa päältään heitä ahdistavaa Klearidasta, eivätkä peräytyneet, ennenkuin Myrkinilaiset ja Kalkidilaiset ratsumiehet ja peltastat, ympäröiden heidät, keihäiden heitolla heitä ajoivat pakosalle. Näin pakeni koko Ateenalainen sotajoukko suurella vaivalla eri teitä myöten vuoristolle. Ne, jotka eivät heti taistelussa tahi Kalkidilaisten ratsuväen ja jalkaväen käsistä saaneet surmaansa, pelastuivat Eeiooniin. Ne, jotka korjasivat Brasidaan taistelusta, tapasivat hänet vielä hengissään, joten hän sai tietää, että hänen väkensä oli päässyt voitolle, mutta vähän jälkeenpäin hän heitti henkensä. Kun Klearidaan johtamat sotilaat palasivat takaa ajamasta, ryöstivät he kaatuneilta aseet ja pystyttivät voitonmerkin.

Tämän jälestä seurasivat liittolaiset täysissä aseissa Brasidaan ruumista ja hautasivat hänen kunnan kustannuksella kaupungin nykyisen torin partaalle. Tästä lähtien toimittivat Amfipoliin asukkaat, ympäröityänsä hänen hautansa aitauksella, hänen kunniakseen vuotuisia uhreja ja kilpailuja, niinkuin ainakin suojelijauroolle, ja pyhittivät siirtokunnan hänelle ikäänkuin perustajalleen. He repivät Hagnoonille pyhitetyt rakennukset ja hävittivät kaikki, mikä olisi voinut muistuttaa hänestä perustajana, katsoen Brasidaan olleen heidän perustajansa. He tavottelivat pelosta Ateenalaisia kohtaan hetken vaatimuksesta hartaasti Lakedaimonilaisten liittoa, katsoen kunnianosoituksia Hagnoonille, Ateenalaisten vihamielisyyksien ilmaannuttua, vastenmielisiksi ja epäedullisiksi. Kaatuneiden ruumiit luovuttivat he Ateenalaisille.

Ateenalaisista sai surmansa noin 600, vastustajista ainoastaan seitsemän, johtuen siitä, ettei tämä ottelu ollut mikään säännöllisesti järjestetty taistelu, vaan edeltäpäin vaikuttavan pelon aiheuttama yhteentörmäys. Korjattuansa kaatuneensa, purjehtivat Ateenalaiset kotia. Klearidas taas jäi miehineen Amfipoliin, järjestääksensä sikäläisiä oloja.

Loppupuolella tätä kesää veivät Lakedaimonilaiset Ramfias, Autokaridas ja Epikydidas Trakiaan 900 suuruisen apujoukon raskasaseisia ja järjestivät, saavuttuansa Trakinin Heerakleiaan, sikäläiset vallitsevat heidän mielestänsä säännöttömät olot. Heidän siellä toimiessansa, tapahtui juuri mainittu tappelu. Tähän loppui tämä kesä.

Heti alussa seuraavaa talvea pyrki Ramfias joukkoineen aina Tessalian Pierioniin. Mutta kun Tessalialaiset asettuivat vastarintaan, ja koska Brasidas oli kaatunut, jonka avuksi tämä sotajoukko oli lähetetty, palasivat he kotia, arvellen ettei heillä ollut mitään hyötyä sinne jäämisestä, koska Ateenalaisetkin tappion kärsittyään olivat vetäytyneet pois, ja koskeivät katsoneet kykenevänsä toimittamaan, mitä Brasidas oli tuuminut tehdä, semminkin kun he tiesivät Lakedaimonilaisten heidän lähtiessään olleen taipuvaiset rauhaan.

Välitön seuraus Amfipoliin taistelusta ja Ramfiaan sotajoukon peräytymisestä Tessaliasta oli, ettei kumpikaan sotapuolue ryhtynyt taisteluun, vaan että he molemmat tuumivat rauhaa. Ateenalaiset halusivat rauhaa, koskeivät he enää, voitettuina Deelioonin ja vähän myöhemmin Amfipoliin tappelussa, luottaneet voimaansa, joka luottamus ennen oli houkutellut heidät hylkäämään rauhansopimukset, he kun pitivät itseänsä silloisen myötäkäymisen johdosta voittamattomina. He pelkäsivät myöskin, että heidän liittolaisensa, heidän kärsimiensä tappioiden houkuttelemina, yhä lukuisammin nousisivat kapinaan ja luopuisivat heistä, ja he katuivat, etteivät he olleet suostuneet rauhaan Pyloksen menestyksen jälkeen.

Lakedaimonilaiset taas, koska sota oli käynyt vasten heidän arveluansa, he kun olivat toivoneet voivansa jonkun vuoden sodalla kukistaa Ateenalaisten vallan, hävittämällä heidän maatansa, mutta päinvastoin olivat Sfakteriassa joutuneet senkaltaiseen onnettomuuteen, joka ei milloinkaan ennen ollut kohdannut Spartaa. Sen ohessa hävittivät Pylolaiset ja Kyteeralaiset heidän aluettaan, ja kun Heilootit yhä enemmän karkasivat, niin he pelkäsivät, että maahankin jääneet Heilootit silloisten olojen vallitessa, luottaen aikaisemmin maasta karanneitten Heilootien apuun, nousisivat kapinaan. Tähän aikaan sattuivat myöskin Argolaisten kanssa solmitut kolmenkymmenenvuotiset rauhansopimukset kulumaan loppuun, eivätkä Argolaiset halunneet niitä uudistaa, ellei heille annettaisi takaisin Kynosuurian aluetta. Mutta Lakedaimonilaiset arvelivat itsensä liian heikoiksi taistellakseen sekä Argolaisia että Ateenalaisia vastaan, varsinkin koska he pelkäsivät, että jotkut Peloponneesoksen kaupungeista luopuisivat heistä, niinkuin tapahtuikin.

Tähän katsoen, arvelivat kumpasetkin rauhan olevan tehtävän, eivätkä suinkaan vähin Lakedaimonilaiset, jotka olivat huolissaan, miten saisivat takaisin saarelta vangitut miehensä. Sillä niistä olivat jotkut ylhäisiä Spartiateja ja ylimysten sukulaisia. Keskustelut heistä olivat alkaneet heti heidän vangitsemisensa jälkeen, mutta Ateenalaiset eivät halunneet tehdä molemmille yhtä etuisaa rauhaa, niin kauan kuin heidän kävi onnellisesti. Kun he nyt olivat kärsineet Deelioonin tappion, solmivat Lakedaimonilaiset, jotka kyllä käsittivät Ateenalaisten tällöin olevan taipuvaisempia rauhaan, heti heidän kanssansa aselevon yhdeksi vuodeksi, jonka kestäessä oli neuvoteltava pitemmänaikaisesta sovinnosta.

Kun Ateenalaiset sittemmin kärsivät Amfipoliin tappion, ja koska sekä Kleoon että Brasidas olivat kaatuneet, jotka kukin puolestaan olivat rauhan kiihkeimmät vastustajat, Brasidas koska hän sodassa oli voittanut onnea ja kunniaa, Kleoon, koska hän ymmärsi, että hänen konnamaisuutensa rauhan tehtyä tulisi julki ilmi ja hänen panettelunsa vähemmän uskotuksi, nousivat rauhan puolustajiksi ne miehet, jotka kukin kaupungissaan pyrkivät etusijalle; Pausaniaan poika Pleistoanaks, Lakedaimonilaisten kuningas, ja Nikeeratoksen poika Niikias, aikakauden onnellisin sotapäällikkö. Niikias halusi rauhaa, jotta hän voisi säilyttää sotamainettansa, sen vielä ollessa korkeimmillaan, samalla hankkiakseen kansalaisillensa hiukan lepoa, ja säilyttääksensä itselleen tuleviksi ajoiksi maineen, ettei hän milloinkaan ollut johtanut kaupunkia mihinkään vaaraan. Tämän hän katsoi paraimmin saavuttavansa karttamalla vaaran ja sattuman oikkuja, ja vaarattomuuden piti hän rauhan tuotteena. Pleistoanaks taasen tavotti rauhaa, koska hänen vihamiehensä lakkaamatta parjasivat häntä maanpakolaisuudesta laittoman palaamisen takia, väittäen sen tuottaneen Lakedaimonilaisille heidän kärsimänsä onnettomuudet. He syyttivät häntä ja hänen veljeänsä Aristoklesta, että nämät muka olivat yllyttäneet Delfoin papitarta toistamiseen vastaamaan Lakedaimonilaisille orakelikysyjille, että heidän tuli vieraasta maasta kutsua kotiin Zeyksen puolijumalallisen pojan jälkeläinen, muuten täytyisi heidän kyntää maataan hopea-auralla. Täten oli hän muka saanut Lakedaimonilaiset kutsumaan kotia hänet, joka silloin oli Lykaionilla, johon hän oli paennut Lakedaimonilaisia, koska luulivat hänen lahjomana muinoin palanneen Attikasta, ja asui täällä puoleksi pyhäkköön kuuluvassa rakennuksessa. Tämä hänen palauttamisensa tapahtui yhdeksäntenätoista vuotena hänen Attikasta pakenemisensa jälkeen yhtäläisillä menoilla ja uhreilla, kuin ne, joilla he ottivat asuntonsa Lakooniassa ja asettivat kuninkaansa.

Harmissaan näistä parjauksista ja arvellen, etteivät vihamiehensäkään voisi syyttää häntä mistään, jos rauhan kestäessä ei mikään onnettomuus tapahtuisi, ja jos Lakedaimonilaiset saisivat takaisin vangitut soturinsa, vaan että vallanpitäjät sodan kestäessä olisivat panetteluiden alaisia jokaisen onnettomuuden tapahtuessa, harrasti Pleistoanaks innolla rauhaa. Keskustelut tästä alkoivat sinä talvena, ja jo alkukeväästä uhkasivat Lakedaimonilaiset varustuksilla. He lähettivät kaikkiin kaupunkeihin käskyn rakentaa linnotuksia, saadaksensa Ateenalaiset taipuvaisemmiksi. Kun monenlaisia vaatimuksia kummaltakin puolelta oli tehty, suostuttiin vihdoin, että kumpaisetkin luovuttaisivat takaisin ne paikkakunnat, jotka aseilla olivat valloittaneet. Nisaian pitivät Ateenalaiset. Sillä heidän vaatiessaan takaisin Plataian, väittivät Teebalaiset saaneensa sen haltuunsa Plataialaisten omalla suostumuksella eikä suinkaan väkivallalla, yhtävähän kuin kavaluudellakaan, ja Ateenalaiset väittivät Nisaian samoten joutuneen heidän haltuunsa. Lakedaimonilaiset kutsuivat sitten liittolaisensa kokoon, ja kun nämät paitsi Boiootialaiset, Korintolaiset, Heeleilaiset ja Megaralaiset, jotka eivät hyväksyneet sopimuksia, olivat äänestäneet, että oli tehtävä rauha, tekivät he Ateenalaisten kanssa uhrilla ja valalla vahvistetun sovinnon, ja Ateenalaiset niinikään Lakedaimonilaisten kanssa seuraavilla ehdoilla:

"Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset sekä heidän liittoIaisensa ovat solminneet ja kaupungittain valalla vahvistaneet rauhan seuraavilla ehdoilla:"

"Yhteisten pyhäköiden suhteen, että ken vaan haluaa saa vaaratta sekä maitse että meritse käydä niissä uhraamassa, pyytää neuvoja orakelilta ja isien tapaan ottaa osaa juhliin."

"Apolloonin pyhän lehdon ja pyhäkön suhteen Delfoissa ja itse Delfolaisten suhteen, että sekä he itse että heidän maansa isien tapaan ovat itsenäisiä, itseänsä verottavia ja itseänsä tuomitsevia."

"Viisikymmentä vuotta kestäkööt sopimukset Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa puolelta Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa kanssa petoksetta ja rikkomatta sekä mailla että merillä."

"Kielletty olkoon Lakedaimonilaisilta ja heidän liittolaisiltaan nostaa aseita Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan, kuten myöskin Ateenalaisilta ja heidän liittolaisiltaan nostaa aseita Lakedaimonilaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan verukkeella tahi vilpillä."

"Jos joku erimielisyys heidän välillänsä sattuisi syntymään, ratkaistakoon se tuomion ja valan kautta, miten keskinäisesti katsovat hyväksi."

"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa luovuttakoot
Ateenalaisille Amfipoliksen. Kaikista niistä kaupungeista, jotka
Lakedaimonilaiset luovuttavat Ateenalaisille, saakoot halukkaat
poistua omaisuuksineen."

"Ne kaupungit, jotka maksavat veroa Aristeideen säännöksen mukaan, olkoot vapaat. Ateenalaisilta ja heidän liittolaisiltaan olkoon kielletty ahdistaa näitä kaupunkeja sodalla, kun ne vaan suorittavat veronsa sopimusten solmittua. Nämät kaupungit ovat: Argilos, Stageiros, Akantos, Skoolos, Olyntos ja Spartoolos. Nämät kaupungit älkööt olko kummankaan, yhtävähän Lakedaimonilaisten kuin Ateenalaistenkaan, liittolaisia. Mutta jos Ateenalaiset voivat voittaa niitä puolelleen, olkoon sallittu, että Ateenalaiset ottavat ne liittoonsa niiden omalla suostumuksella."

"Meekybernalaiset, Sanaiolaiset ja Singaiolaiset asukoot kaupungeissaan kuten myöskin Olyntilaiset ja Akantilaiset."

"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa luovuttakoot Ateenalaisille takaisin Panaktonin. Ateenalaiset luovuttakoot Lakedaimonilaisille takaisin Koryfasionin, Kyteeran, Metooneen, Pteleonin ja Atalanteen sekä ne Lakedaimonilaiset miehet, jotka ovat Ateenalaisten vallassa, joko itse Ateenassa tahi muualla Ateenalaisten alusmaissa. Niinikään päästäkööt Ateenalaiset pois Skiooneessa piiritetyt Peloponneesolaiset ja kaikki Lakedaimonilaisten Skiooneessa oleskelevat liittolaiset, jotka Brasidas on sinne lähettänyt, samoten kuin ne Lakedaimonilaisten liittolaiset, jotka ovat Ateenalaisten vankiloissa, joko itse Ateenassa tahi Ateenalaisten alusmaissa. Samoiten luovuttakoot Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa ne Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka ovat heidän hallussaan."

"Skioneelaisten, Torooneelaisten ja Sermyliläisten kaupungeista kuten myöskin muista hallussaan olevista kaupungeista päättäkööt Ateenalaiset mielin määrin."

"Valalla vahvistakoot Ateenalaiset kaupungittain nämät sopimukset Lakedaimonilaisille ja heidän liittolaisilleen. Kumpaisetkin käyttäkööt paikkakunnan juhlallisinta valan muotoa, ja valan tehköön seitsemäntoista miestä joka kaupungista. Vala olkoon seuraava: 'pysyn näissä päätöksissä ja sopimuksissa vilpittä ja petoksetta'".

"Samallaiset valat vannokoot Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa Ateenalaisille."

"Kumpaisetkin uudistakoot vuosittain valan."

"Pylväät pystytettäköön Olympiaan, Pytooseen, Istmokseen ja Ateenan linnaan sekä Lakedaimonin Amyklaiooniin."

"Jos joku seikka toiselta tahi toiselta puolelta olisi unohtunut sopimusta tehdessä, niin olkoon Ateenalaisille ja Lakedaimonilaisille sallittu muuttaa tämä seikka keskinäisen sopimuksen mukaan."

Nämät sopimukset solmittiin Pleistolaan ollessa eforina Artemisionin kuukauden loppupuolen neljäntenä päivänä, Ateenassa Alkaioksen ollessa arkontina Elafeebolioonin kuukauden loppupuolen kuudentena päivänä. Valan vannoivat ja uhrasivat seuraavat henkilöt: Lakedaimonilaisten puolesta: Pleistolas, Damageetos, Kionis, Metagenees, Akantos, Daitos, Iskagoras, Filokaridas, Tseyksidas, Antippos, Tellis, Alkinidas, Empedias, Meenas ja Lamfilos; Ateenalaisten puolesta: Lampoon, Istmionikos, Niikias, Lakees, Eytydeemos, Proklees, Pytodooros, Hagnoon, Myrtilos, Trasyklees, Teagenees, Aristokoitees, Ioolkios, Timokratees, Leoon, Lamakos ja Deemostenees.

Nämät sopimukset solmittiin kevättalvena välittömästi Kaupunkilais-Dionysoksen juhlien jälkeen tarkalleen kymmenen vuotta ja muutamia päiviä Lakedaimonilaisten ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen Attikaan ja tämän sodan alotettua. Sillä tarkempi on mainita vuoden-ajat, kuin luetella arkontien ja muitten vallanpitäjien nimet, joiden ammatti-aikana joku seikka tapahtui. Siten ei tarkoin tiedä, onko mainittu seikka tapahtunut vallanpitäjän hallitusajan alussa, lopussa vai milloin. Mutta jos laskee kesät ja talvet, kuten minä olen tehnyt, niin huomaa, koska kesä ja talvi yhteensä muodostavat vuoden, että kymmenen kesää ja yhtä monta talvea on kulunut tämän ensimmäisen sodan alusta.

Lakedaimonilaiset, joiden ensimmäisinä tuli luopua valloituksistaan, päästivät heti vangitsemansa miehet irti ja lähettivät Iskagoraan, Meenaan ja Filokaridaan Trakiaan käskemään Klearidaan jättää Amfipoliin Ateenalaisille ja muitten hyväksyä sopimukset, kuten kullekin oli määrätty. Mutta nämät eivät olleet suostuvaisia tähän, koska pitivät sopimukset itselleen epäedullisina, eikä Klearidaskaan luovuttanut kaupunkia, vaan Kalkidilaisten mieliksi väitti, ettei hän voinut heitä siihen pakottaa. Kiireesti lähti hän itse sanansaattajien seurassa Lakedaimoniin puollustaaksensa itseään, jos Iskagoras ja tämän myötälähettiläät syyttäisivät häntä tottelemattomuudesta, ja koska hän halusi tietää, eikö sopimuksia voisi saada muutetuiksi. Mutta kun hän huomasi sopimukset vahvistetuiksi, niin palasi hän mitä pikemmin takaisin Lakedaimonilaisten käskystä, jotka määräsivät, että hänen tuli ennen kaikkea luovuttaa kaupunki, tahi ainakin viedä pois siellä majailevat Peloponneesolaiset.

Koska liittolaisten lähettiläät juuri sattuivat olemaan Lakedaimonissa, kehottivat Lakedaimonilaiset niitä heistä, jotka eivät olleet hyväksyneet sopimuksia, suostumaan niihin. Mutta nämät eivät näihin suostuneet, perustaen kieltonsa samoihin syihin, kuin ennenkin, ellei tehtäisi heille edullisempia sopimuksia. Kun he eivät taipuneet, lähettivät Lakedaimonilaiset heidät luotaan ja tekivät omasta puolestaan liiton Ateenalaisten kanssa, arvellen, etteivät Argolaiset uudistaisi sopimuksia, koska olivat hyljänneet Ampelidaan ja Likaan tarjoomukset, arvellen silloin, etteivät Lakedaimonilaiset ilman Ateenalaisten apua olisi vaarallisia, ja koska Lakedaimonilaiset tämän liiton kautta paraiten luulivat voivansa rauhottaa Peloponneeson. Sillä he käsittivät, että Peloponneesolaiset, jos vain olisi tilaisuutta siihen, yhtyisivät Argolaisiin. Ateenalaiset lähettiläät saapuivat nyt Lakedaimoniin ja solmivat keskusteltuansa ehdoista seuraavan valalla vahvistetun liiton.

"Seuraavilla ehdoilla ovat Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset toistensa liittolaisia viideksikymmeneksi vuodeksi:"

"Jos viholliset hyökkäävät Lakedaimonilaisten maahan ja siellä harjottavat väkivaltaa, niin tulee Ateenalaisten voimiensa mukaan avustaa Lakedaimonilaisia. Jos viholliset poistuessaan hävittävät maata, on hävittäjien kotikaupunki katsottava Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten viholliseksi ja on sen kärsittävä vihollisen kohtelua sekä rauha tehtävä yhteisesti petoksetta ja vilpittä."

"Jos viholliset hyökkäävät Ateenalaisten maahan ja siellä harjottavat väkivaltaa, niin tulee Lakedaimonilaisten voimiensa mukaan avustaa Ateenalaisia. Jos viholliset poistuessaan hävittävät maata, on hävittäjien kotikaupunki katsottava Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten viholliseksi ja on sen kärsittävä vihollisen kohtelua sekä rauha tehtävä yhteisesti petoksetta ja vilpittä."

"Jos orjat nousevat kapinaan, tulee Ateenalaisten auttaa
Lakedaimonilaisia kaikin voimin, miten vaan mahdollista on."

"Tämän sopimuksen vahvistakoot kumpaistenkin puolesta ne, jotka jo ennenkin ovat vannoneet sopimuksen valan. Valat uudistakoot joka vuosi, Lakedaimonilaiset Ateenassa Dionysoksen juhlissa, Ateenalaiset Lakedaimonissa Hyakintoksen juhlissa. Kumpaisetkin pystyttäkööt pylväät, toiset Lakedaimonin Amyklaioonissa olevan Apolloonin pyhäkön eteen, toiset Ateenan linnaan Ateeneen pyhäkön läheisyyteen."

"Jos Ateenalaiset tahi Lakedaimonilaiset haluavat lisätä tahi poistaa jotakin sopimuksesta, saavat he sen tehdä yksimielisesti, jos se vaan on sopusoinnussa valan kanssa."

Valan vannoivat Lakedaimonilaisten puolesta: Pleistoanaks, Agis,
Pleistolas, Damageetos, Kionis, Metagenees, Akantos, Daitos,
Iskagoras, Filokaridas, Tseuksidas, Antippos, Alkinadas, Tellis,
Empedias, Meenas, ja Dafilos; Ateenalaisten puolesta: Lampoon,
Istmionikos, Lakees, Niikias, Eytydeemos, Proklees, Pytodooros,
Hagnoon, Myrtilos, Trasyklees, Teagenees, Aristokratees, Ioolkios,
Timokratees, Leoon, Lamakos ja Deemostenees.

Tämä liitto tehtiin vähän mainitun sopimuksen jälkeen. Ateenalaiset antoivat Lakedaimonilaisille takaisin saarella vangitut miehet. Tämän tapahtuessa alkoi yhdennentoista vuoden kesä. Täten on nyt kerrottu ensimmäisen kymmenen vuotta keskeytymättä kestäneen sodan vaiheet.

Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kymmenenvuotisen sodan jälkeen olivat tehneet sopimuksen ja liiton, Pleistolaan ollessa eforina Lakedaimonissa ja Alkaioksen arkontina Ateenassa, nauttivat näitä sopimuksia hyväksyvät valtiot rauhaa. Mutta Korintos ja muutamat Peloponneesoksen kaupungit koettivat saada levottomuuksia aikaan, joten viipymättä syntyi uusi levottomuus Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa välillä, jota paitsi Ateenalaisissakin aikaa voittaen heräsi epäluuloa Lakedaimonilaisia kohtaan, koskeivät nämät täyttäneet kaikkia sopimuksissa määrätyitä ehtoja. Kuusi vuotta ja kymmenen kuukautta he pysyivät hyökkäämättä toistensa maahan, mutta kumpaisetkin vahingottivat toisiaan, kun vain oli siihen tilaisuutta, koska aselepo oli tuiki epävarmasti määrätty. Vihdoin oli heidän pakko purkaa kymmenenvuotisen sodan jälkeen solmitut sopimukset ja ryhtyä ilmisotaan toisiansa vastaan.

Sama Thukydides, joka on kertonut edelliset sodanvaiheet, on myöskin jatkanut kertomuksensa seuraavista tapahtumista siinä järjestyksessä, missä ne tapahtuivat kesäisin ja talvisin, kunnes Lakedaimonilaiset, valloitettuansa pitkät muurit ja Peiraieuksen, kukistivat Ateenalaisten vallan. Tämän tapahtuessa oli sota kaikkiaan kestänyt 27 vuotta. Sillä jos ei pidä väliaikaista sovintoa sotatilana, niin erehtyy suuresti. Jos nimittäin tarkastaa tätä tapahtumain valossa, niin huomaa, ettei ole oikein kutsua sitä rauhaksi, koskei kumpainenkaan riitapuoli saanut eikä luovuttanut kaikkea sitä, mitä oli luvattu sovinnossa. Sitä paitsi harjotettiin molemmin puolin vääryyttä Mantinean ja Epidauroksen suhteen, kuten myöskin monessa muussa tapauksessa, jonka lisäksi Trakialaiset liittolaiset olivat yhtä viholliset, ja Boiootialaiset eivät tehneet sovintoa kuin kymmeneksi päiväksi. Jos siis laskee yhteen kymmenvuotisen sodan, sitä seuraavan epävarman aselevon ja sen jälkeen seuraavan sodan, niin huomaa tässä mainitun vuosimäärän oikeaksi lisäämällä muutamia päiviä, kuten myöskin, jos luottaa orakelin vastaukseen, tämä on näiden laskujen kanssa yhtäpitävä. Sillä minä muistan hyvin, miten sekä sodan alussa että sen kestäessä loppuun saakka yhteisesti puhuttiin, että sota kestäisi kolme kertaa yhdeksän vuotta.

Minä olen elänyt koko sodan aikana ja paraammassa iässäni tarkoin seurannut sodan vaiheita, joten minä siis tunnen ne hyvin. Oltuani päällikkönä sodassa Amfipolista vastaan, ajettiin minä maanpakoon omasta kotikaupungistani. Ja koska minä oleskelin molempien sotajoukkojen läheisyydessä, enkä suinkaan kaukana Peloponneesolaisten leiristä maanpakoni takia, niin olen minä sitä suuremmassa rauhassa tutkinut tapahtumia. Seuraavassa esittelyssä olen minä siis kertova kymmenvuotisen sodan jälkeen syntyneet eripuraisuudet, sovintojen purkamisen ja senjälkeisen sodan vaiheet.

Kun viidenkymmenen vuotiset sopimukset ja sitten liitto oli tehty, lähtivät Lakedaimonista Peloponneesolaisten lähettiläät, jotka sitä varten olivat kutsutut sinne. Kaikki muut palasivat kotia paitsi Korintolaiset, jotka ensin poikkesivat Argokseen, jossa he muutamien vallanpitäjien puheilla kävivät lausuen, että Argolaisten tulisi neuvotella, miten he voisivat pelastaa Peloponneesosta, kun Lakedaimonilaiset olivat solmineet liiton ja sopimukset entisten verivihollistensa Ateenalaisten kanssa, eikä suinkaan missään hyvässä tarkotuksessa, vaan orjuuttaaksensa Peloponneeson. Korintolaiset yllyttivät Argolaisia päättämään, että mikä Helleeniläis-kaupunki tahansa, joka oli itsenäinen ja omavaltainen, pääsisi Argolaisten liittolaiseksi puollustaaksensa molemminpuolisia etuja. He kehottivat niinikään Argolaisia määräämään muutamia miehiä rajattomalla vallalla tämän asian päättämiseksi, lykkäämättä asiaa kansan päätettäväksi, jotteivät vallanpitäjät, jos eivät voisi taivuttaa kansaa, joutuisi kansan vihan alaisiksi. He väittivät, että moni kaupunki vihasta Lakedaimonilaisia vastaan liittyisi heihin. Näitten neuvottelujen perästä palasivat Korintolaiset kotia.

Kun ne Argolaiset, jotka olivat kuunnelleet lähettiläitä, kertoivat heidän puheensa hallitusmiehille ja kansalle, määräsivät Argolaiset äänestyksellä 12 miestä, joitten kanssa kaikki muut Helleeniläis-kaupungit saisivat solmia liiton, paitsi Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset, jotka eivät kumpikaan pääsisi liittoon osallisiksi ilman Argolaiskansan suostumusta. Tähän suostuivat Argolaiset sitä mieluummin, koska he näkivät, että he kohta saisivat sodan Lakedaimonilaisten kanssa, sillä sopimukset heidän kanssansa olivat loppuun kulumaisillaan, ja koska he toivoivat pääsevänsä Peloponneesolaisten johtajiksi. Sillä tähän aikaan pidettiin Lakedaimonia vallan vähäpätöisenä, ja sitä halveksittiin sen kärsimien tappioiden takia, jota vastoin kaikki kunnioittivat Argolaisia, koska eivät olleet ottaneet osaa Ateenalaisia vastaan käytyyn sotaan, vaan hyvässä sovussa kumpaisenkin kanssa olivat hyötyneet siitä. Argolaiset ottivat siis liittoonsa ne Helleeniläis-kaupungit, jotka siihen olivat halukkaita.

Ensimmäisinä liittyivät Argolaisiin Mantinealaiset, peläten Lakedaimonilaisia, koska Mantinealaiset olivat valloittaneet osan Arkadiaa, Attikalaisen sodan vielä kestäessä, eivätkä luulleet Lakedaimonilaisten suvaitsevan heidän pitää sitä hallussaan, kun pääsisivät rauhaan. Sentakia he mielellään kääntyivät Argolaisten puoleen, pitäen Argolaisten kaupunkia mahtavana ja Lakedaimonilaisia kohtaan aina vihamielisenä, ja koska se sitäpaitsi oli kansanvaltainen, kuten he itsekin. Mantinean luovuttua, syntyi muuallakin Peloponneesoksessa se mielipide, että heidän oli tehtävä samaten, koska sitäpaitsi arvelivat Mantinealaisten nousseen kapinaan, syystä että he ehkä tiesivät jotakin enemmän kuin muut, ja koska he kantoivat vihaa Lakedaimonilaisia kohtaan monestakin syystä, mutta varsinkin siitä, että oli kirjotettu sopimuksiin Ateenalaisten kanssa, että nämät molemmat kaupungit saisivat yksin tuumin lisätä tahi poistaa sopimuksista, mitä he katsoivat hyväksi. Tämä pykälä teki Peloponneesolaiset enin levottomiksi ja herätti heissä epäluuloa, että Lakedaimonilaiset Ateenalaisten avulla koettaisivat tehdä heidät alamaisikseen. Heistä olisi oikeus muutosten tekemiseen sopimuksissa pitänyt riippua kaikkien liittolaisten suostumuksesta. Pelosta riensivät siis useimmat Peloponneesoksen kaupungit, kukin puolestaan, liittoutumaan Argolaisiin.

Kun Lakedaimonilaiset huomasivat levottomuuden Peloponneesoksessa ja Korintolaisten olevan sen alkuunpanijoina, ja että nämät itse miettivät liittoutua Argolaisiin, lähettivät he sanansaattajia Korintokseen, estääksensä tätä aikomusta. He nuhtelivat Korintolaisia kaiken tämän aikaansaamisesta ja heidän aikeestaan luopua heistä ja liittyä Argolaisiin. He väittivät, että Korintolaiset rikkoivat valansa, ja että he jo siinä olivat menetelleet väärin, kun eivät hyväksyneet sopimuksia Ateenalaisten kanssa, vaikka oli päätetty, että liittolaisten enemmistön äänestys oli hyväksyttävä, ellei tätä päätöstä vastaan olisi mikään este jumalien tahi kansallissankarien puolesta.

Korintolaiset olivat ennaltaan kutsuneet kokoon kaikki ne liittolaiset, jotka eivät hyväksyneet sopimuksia, ja kaikkien niiden läsnäollessa väittivät he, etteivät he olleet loukanneet oikeutta. He eivät kuitenkaan suorastaan tuoneet esiin, etteivät he sopimuksen mukaan Ateenalaisilta olleet saaneet takaisin Solleionia ja Anaktorionia, eivätkä liioin muita seikkoja, joissa he olivat joutuneet sorronalaisiksi, vaan käyttivät verukkeena, etteivät tahtoneet hyljätä Trakialaisia liittolaisiansa. He sanoivat yksityisesti vannoneensa näille liiton, kun he Potidaialaisten kanssa ensin kapinoivat, ja uudistaneensa tämän valansa. He kielsivät siis loukanneensa liittolaisten valoja, jos he eivät hyväksyneet Ateenalaisten kanssa tehtyä sopimusta. Sillä ei olisi ollut valanmukaista, lausuivat he, jos he olisivat hyljänneet nämät, kun he olivat vannoneet uskollisuutta jumalien edessä. Sopimuksissahan sanottiin: "ellei olisi estettä jumalien tahi kansalaissankarien puolesta", ja tämä näytti heistä esteeltä jumalien puolesta.

Näin puhuivat he vanhoista valoista. Argolaisesta liitosta sanoivat he tulevansa neuvottelemaan ystäviensä kanssa ja tekevänsä sen, mikä kohtuullista oli. Tämän kuultuaan palasivat Lakedaimonilaisten lähettiläät kotia. Argoksesta sattui myöskin lähettiläitä olemaan Korintoksessa, ja he kehottivat Korintolaisia viipymättä liittymään heihin. Korintolaiset kutsuivat heitä saapumaan ensimmäisiin Korintoksessa pidettäviin kokouksiin.

Eeliksestäkin saapui heti tämän jälkeen lähettiläitä, jotka ensin, kuten oli määrätty, solmivat liiton Korintolaisten kanssa ja sieltä lähtivät Argokseen, jossa he tulivat Argolaisten liittolaisiksi. Sillä Eeliläiset olivat riitautuneet Lakedaimonilaisten kanssa Lepreonin takia. Kun nimittäin kerran oli sota syttynyt muutamien Arkadian kaupunkien ja Lepreonilaisten välillä, ja Eeliläiset Lepreonilaisten pyynnöstä olivat tulleet näitten avuksi, ehdoilla että he saisivat palkinnoksi puolen Lepreonilaisten maasta, niin Eeliläiset sodan loputtua jättivät maan Lepreonilaisille viljeltäväksi, ehdoilla että Lepreonilaiset maksaisivat talentin Olympialaiselle Zeykselle. He suorittivatkin säännöllisesti veron aina Attikan sodan syttymiseen saakka. Mutta kun he sitten lakkasivat maksamasta tätä, syyttäen sodan rasituksia, niin pakottivat heitä Eeliläiset siihen. Lepreonilaiset kääntyivät silloin Lakedaimonilaisten puoleen. Mutta koska Eeliläiset eivät pitäneet Lakedaimonilaisia puolueettomina tuomareina, eivät he näitä hyväksyneet välittäjiksi, vaan hävittivät Lepreonilaisten maata. Tästä huolimatta julistivat Lakedaimonilaiset Lepreonilaiset itsenäisiksi, ja julistivat päätöksessään, että Eeliläiset olivat tehneet väärin. Koska Eeliläiset eivät välittäneet tästä päätöksestä, lähettivät Lakedaimonilaiset Lepreonilaisten suojaksi osaston raskasaseisia. Koska Eeliläiset tämän tapahduttua arvelivat Lakedaimonilaisten ottaneen liittoonsa heistä luopuneen kaupungin ja siten loukanneen sopimukset, joissa sanottiin, että jokainen Attikan sodan loputtua saisi pitää hallussaan, mitä hän sen kestäessä oli valloittanut, niin he katsoivat itsensä loukattuina oikeutetuiksi luopumaan Lakedaimonilaisista, ja liittyivät Argokseen, jonka kanssa he, kuten sanottu, solmivat liiton. Korintolaiset liittyivät niinikään heti tämän jälkeen Argolaisiin, ja niin myöskin Kalkidilaiset Trakian rantamailla. Vaikka Boiootialaiset ja Megaralaiset olivat samaa mieltä, niin he kuitenkin pysyivät levollisina, koska Lakedaimonilaiset heitä kohtelivat ystävällisesti, ja koska he pitivät Argolaisten kansanvallan itselleen vähemmän soveltuvana, kuin Lakedaimonilaisen hallitusmuodon, kun heillä itsellään vallitsi harvainvalta.

Tänä kesänä valloittivat Ateenalaiset piirityksellä samaan aikaan Skioonee nimisen kaupungin, surmasivat sen kaikki täysikasvaneet miehet, ja tekivät orjiksi naiset ja lapset, ja jättivät alueen Plataialaisille viljeltäväksi. Delolaiset veivät he takaisin kotimaahan sekä sodassa kärsineiden tappionsa että Deloksen jumalan käskyn johdosta.

Fookilaiset ja Lokrilaiset alkoivat tähän aikaan sotia keskenään. Korintolaiset ja Argolaiset, jotka nyt olivat liittolaisia, tulivat Tegeaan yllyttääksensä sitä luopumaan Lakedaimonilaisista, koska he pitivät tämän kaupungin sangen tärkeänä, ja koska arvelivat koko Peloponneesoksen liittyvän heihin, jos vain Tegea sen tekisi. Mutta kun Tegealaiset lausuivat, ettei heillä ollut mitään Lakedaimonilaisia vastaan, niin Korintolaiset, jotka tähän saakka olivat olleet sangen innokkaita toimessaan, laimentuivat harrastuksissaan, koska pelkäsivät, etteivät ketkään muutkaan yhtyisi heihin. He kääntyivät kuitenkin Boiootialaisten puoleen, pyytäen heitä rupeamaan Korintolaisten ja Argolaisten liittolaisiksi ja muutenkin toimimaan yksin tuumin heidän kanssansa. Boiootialaiset ja Ateenalaiset olivat vähän viidenkymmenenvuotisen sopimuksen solmimisen jälkeen tehneet aselevon keskenään kymmenen päivän irtisanomisajalla. Korintolaiset kehottivat Boiootialaisia seuraamaan heitä Ateenaan, hankkiaksensa heille samoja ehtoja, kuin oli myönnetty Boiootialaisille, mutta sanomaan irti aselevon, elleivät Ateenalaiset tähän vaatimukseen suostuisi, sekä myöhemmin olemaan tekemättä liittoa heidän kanssansa ilman Korintolaisten suostumusta. Boiootialaiset pyysivät heitä odottamaan Argolaisten sopimuksien suhteen, mutta seurasivat heitä kuitenkin Ateenaan. Ateenalaiset eivät suostuneet Korintolaisten ehdotukseen, vaan vastasivat, että Korintolaiset olivat sopimuksiin osallisina, jos vain olivat Lakedaimonilaisten liittolaisia. Boiootialaiset eivät kuitenkaan tämän johdosta sanoneet irti sopimuksia, vaikka Korintolaiset heitä tähän kehottivat, syyttäen heitä lupaustensa peruuttajiksi. Korintolaisten ja Ateenalaisten välillä oli siis aselepo ilman mitään säännöllistä sopimusta.

Sinä kesänä tekivät Lakedaimonilaiset koko sotavoimallaan Pausaniaan pojan kuninkaansa Pleistoanaksin johdolla sotaretken Arkadian Parrasilaisia vastaan, jotka olivat Mantinealaisten alamaisia, ja jotka kapinaan noustuaan olivat kutsuneet Lakedaimonilaiset avukseen. Jos vain voisivat, aikoivat Lakedaimonilaiset samalla hävittää Kypselon linnotuksen, jonka Mantinealaiset olivat rakentaneet Parrasilaisten maahan, ja josta he vartiojoukon avulla pitivät silmällä Lakooniassa sijaitsevaa Skiritistä. Lakedaimonilaiset hävittivät Parrasilaisten aluetta, mutta Mantinealaiset jättivät kaupunkinsa Argolaisten huostaan ja valvoivat itse liittolaismaata. Mutta kun he eivät kyenneet sekä pelastamaan Kypselon linnaa että samalla Parrasilaisten kaupunkeja, niin vetäytyivät he takaisin. Julistettuansa Parrasilaiset riippumattomiksi ja revittyänsä linnoituksen, palasivat Lakedaimonilaiset kotiin.

Kun sinä kesänä Klearidas rauhan tehtyään Trakiassa toi kotiin ne soturit, jotka Brasidaan johdolla olivat lähteneet sotaan, niin päättivät Lakedaimonilaiset vapauttaa ne Heilootit, jotka Brasidaan johdolla olivat ottaneet osaa sotaan, ja sallia heidän asettua asumaan, mihin vain halusivat. Vähää tämän jälkeen antoivat he heille ja Neodamoodeille asunnoksi Lakoonikan ja Eeliksen rajalla sijaitsevan Lepreonin, koska he jo ennaltaan olivat epäsovussa Eeliläisten kanssa. Mutta koska he pelkäsivät, että saarelta palanneet soturit, jotka jätettyänsä aseensa olivat joutuneet vangeiksi, arvellen joutuvansa häväistyksen alaisiksi tämän onnettomuuden takia, ryhtyisivät salavehkeisiin, jos saisivat pysyä täysissä kansalaisoikeuksissaan, moniaat heistä kun olivat valtionviroissa, niin riistettiin heiltä oikeus hoitaa valtion virkoja, kuten myöskin pätevyys tehdä myynti- ja ostosovintoja. Myöhemmin saivat he kuitenkin täydet kansalaisoikeudet takaisin.

Sinä kesänä vallottivat Diktidiläiset Ateenalaisten Atoos-vuorella sijaitsevan Tyssos nimisen liittokaupungin. Koko tämän kesän pitivät Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset kanssakäymistä toistensa kanssa, mutta Ateenalaisissa ja Lakedaimonilaisissa syntyi kuitenkin heti sopimuksen solmittuaan keskinäistä epäluuloa, koskeivät luovuttaneet toisillensa määrättyjä paikkakuntia. Lakedaimonilaiset eivät ensimmäisinä, vaikka niin oli määrätty, luovuttaneet Amfipolista eivätkä muitakaan kaupunkeja eivätkä liioin olleet taivuttaneet Trakian rannikolla asuvia liittolaisiansa, yhtävähän kuin Boiootialaisia ja Korintolaisiakaan, hyväksymään sopimuksia, aina vain väittäen, että he kyllä Ateenalaisten avulla pakottaisivat heitä tähän, jos eivät muutoin suostuisi. He olivat suullisesti määränneet ajan, jonka jälkeen ne, jotka eivät suostuneet sovintoihin, katsottaisiin molempien vihollisiksi. Mutta kun Ateenalaiset näkivät, etteivät Lakedaimonilaiset panneet toimeen mitään tästä, niin syntyi heissä epäluulo, että Lakedaimonilaisilla oli paha mielessä, niin etteivät hekään luovuttaneet Pylosta, Lakedaimonilaisten tätä vaatiessa, vaan vieläpä katuivat, että olivat päästäneet saarella vangitut miehet. He pitivät myöskin hallussaan muut paikkakunnat, siksi kuin Lakedaimonilaisetkin heille luovuttaisivat sopimuksissa määrätyt kaupungit. Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät tehneensä, mitä mahdollista oli. "Hehän olivat luovuttaneet kaikki hallussaan olevat Ateenalaiset vangit, palauttaneet soturinsa Trakiasta ja muutenkin tehneet kaikki voitavansa. Heidän vallassaan ei ollut jättää takaisin Amfipolista, väittivät he, kuten myöskin että he koettaisivat saada Boiootialaiset ja Korintolaiset yhtymään liittoon ja luovuttamaan Panaktonin sekä päästämään vapaiksi ne Ateenalaiset, jotka olivat Boiootialaisten vallassa." Puolestaan vaativat Lakedaimonilaiset, että Pylos annettaisiin heille takaisin, tahi ainakin että Ateenalaiset kutsuisivat pois Messeenialaiset ja Heilootit sieltä, samaten kuin hekin olivat kutsuneet soturinsa Trakiasta. Jos haluaisivat, voisivat Ateenalaiset itse valvoa tätä paikkakuntaa. Pitkien keskustelujen jälkeen suostuivat Ateenalaiset viemään Pyloksesta Messeenialaiset, Heilootit ja kaikki muut, jotka Lakoonikasta olivat paenneet sinne. Nämät saivat asuntopaikakseen Kranionin Kefalleeniassa.

Tänä kesänä pitivät Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset keskenänsä rauhassa kanssakäymistä.

Seuraavana talvena, jolloin hallitsivat toiset eforit, kuin ne, joiden hallitessa sopimukset tehtiin, joita muutamat uusista eforeista puolestaan vastustivat, saapui Lakedaimoniin lähettiläitä liittolaisilta, ja myöskin Ateenasta, Boiootiasta ja Korintosta. Kun eivät pitkät keskustelut johtaneet mihinkään sovintoon, niin tekivät lähettiläät lähtöä. Silloin eforit Kleobuulos ja Ksenarees, jotka kaikin voimin koettivat saada sopimukset puretuiksi, keskustelivat yksityisesti Boiootialaisten ja Korintolaisten kanssa, kehottaen heitä ennen kaikkea yksimielisyyteen. He kehottivat Boiootialaisia ensin tekemään liiton Argoksen kanssa ja itse liittymään Lakedaimonilaisiin, jonka jälkeen he koettaisivat saada Argolaisetkin liittoon, väittäen että Boiootialaiset siten paraiten pääsisivät Ateenalaisten liittoon yhtymästä. He sanoivat, että Lakedaimonilaisille oli suuriarvoista saada Argolaiset ystävikseen ja liittolaisikseen, ennenkuin riitaisuudet uudestaan syttyisivät Ateenalaisten ja heidän välillänsä ja sopimukset purettaisiin, ja että Boiootialaiset kyllä käsittäisivät Lakedaimonilaisten haluavan Argolaisia ystävikseen, koska tietysti sota ulkopuolella Peloponneesosta siten kävisi heille helpommaksi. Lakedaimonilaiset pyysivät heitä kuitenkin luovuttamaan Panaktonin Lakedaimonilaisille, jotta he siten ehkä saisivat Pyloksen takaisin, joka heitä suuresti auttaisi sodassa Ateenalaisia vastaan.

Kun Boiootialaiset ja Korintolaiset Ksenarekselta ja Kleobuulokselta kuten myöskin muilta Lakedaimonilaisilta ystäviltään olivat saaneet nämät viestit hallitukselleen, lähtivät he kumpaisetkin matkalleen. Mutta kaksi Argoksen korkeimmista vallanpitäjistä tavotteli heitä tiellä, ja kun olivat tavanneet heidät, ottivat he puheeksi, rupeaisivatko Boiootialaiset Argolaisten liittolaisiksi samoin kuin Korintolaiset, Eeliläiset ja Mantinealaiset. Jos tämän tekisivät, voisivat he muka yhdestä tuumin vaaratta käydä sotaa ja sopia Lakedaimonilaisten tahi minkä muun valtion kanssa tahansa mielin määrin. Tästä mieltyivät Boiootialaisten lähettiläät suuresti, sillä nämäthän pyysivät aivan samaa, kuin Lakedaimonilaiset olivat käskeneet heidän sanoa. Argolaisten huomattua, että heidän ehdotuksensa oli Boiootialaisille mieluinen, lupasivat he poistuessaan toimittaa lähettiläitä Boiootialaisten luokse. Saavuttuansa kotia ilmaisivat lähettiläät boiootarkeille Lakedaimonilaisten ja matkalla tavattujen Argolaisten viestit. Boiootarkeille olivat nämät viestit sitä mieluisammat, koska heidän Lakedaimonilaiset ystävänsä kehottivat heitä toimimaan samoin kuin Argolaisetkin. Vähää myöhemmin saapui lähettiläitä Argoksesta, toistaen kehotukset. Boiootarkit hyväksyivät heidän ehdotuksensa ja lupasivat heidän lähtiessään toimittaa miehiä Argokseen keskustelemaan liitosta.

Boiootarkkien, Korintolaisten, Megaralaisten ja Trakialaisten lähettiläiden mielestä olivat nyt keskinäiset valat vannottavat, että tuli tarpeen vaatiessa puollustaa vaaraan joutunutta, kuten myöskin ettei saanut alottaa sotaa eikä tehdä rauhaa ilman yhteistä suostumusta, ja että näin ollen Boiootialaiset ja Megaralaiset, jotka tässä suhteessa olivat yksimielisiä, solmisivat liiton Argolaisten kanssa. Mutta ennenkuin valat vannottiin, ilmottivat boiootarkit asian Boiootialaisten nelimiehiselle neuvostolle, jolla on päätösvalta kaikissa asioissa, kehottaen liiton solmimiseen kaikkien niiden kaupunkien kanssa, jotka niin halusivat. Mutta neuvoston jäsenet eivät hyväksyneet tätä ehdotusta, koska pelkäsivät loukkaavansa Lakedaimonilaisia, jos ottaisivat liittoonsa näistä luopuneet Korintolaiset. Sillä boiootarkit eivät olleet ilmaisseet neuvostolle Lakedaimonissa vallitsevia mielipiteitä, ja että eforit Kleobuulos ja Ksenarees sekä muut sikäläiset ystävät olivat kehottaneet heitä ensin tekemään liiton Argolaisten ja Korintolaisten kanssa ja sittemmin yhdessä näiden kanssa yhtymään Lakedaimonilaisiin, koska he arvelivat, ettei neuvosto kuitenkaan äänestäisi muuten kuin heidän ehdotuksensa mukaisesti, jos kohtakaan eivät tästä mitään ilmottaneet. Kun asiat näin sortuivat, lähtivät Korintolaiset ja Trakialaiset lähettiläät tyhjin toimin pois. Mutta boiootarkit, jotka olivat koettaneet saada aikaan liiton heidän ja ehkäpä Argolaistenkin kanssa, eivät tästä lähtien neuvostolle puhuneet mitään Argolaisista, eivätkä liioin toimittaneet luvattua lähetystöä heidän tykönsä, vaan kotvan aikaa ei näistä seikoista ensinkään tuumittu.

Tänä talvena valloittivat Olyntolaiset väkirynnäköllä Meekybernan, jossa oli Ateenalainen varustusväki. Ateenalaisten ja Lakedaimonilaisten keskusteluiden jatkuessa toivoivat Lakedaimonilaiset yhä saavansa Ateenalaisilta Pyloksen takaisin, jos vaan voisivat taivuttaa Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin Ateenalaisille. Sentähden pyysivät he lähettiläiden kautta Boiootialaisia jättämään heille Panaktonin ja heidän hallussaan olevat Ateenalaiset vangit, jotta sen sijasta saisivat Pyloksen. Mutta Boiootialaiset eivät suostuneet tähän pyyntöön, elleivät Lakedaimonilaiset heidän kanssansa tekisi samallaista sopimusta, kuin Ateenalaisten kanssa. Lakedaimonilaiset kyllä käsittivät tekevänsä vääryyttä Ateenalaisille, koska oli sanottu, ettei kumpikaan liittolaisista saisi ilman toisen suostumusta tehdä rauhaa eikä ryhtyä sotaan ketäkään vastaan; mutta koska he halusivat saada Panaktonin käsiinsä, jotta siten saisivat Pyloksen takaisin, ja kun Boiootialais-ystävät kaikin voimin koettivat saada sopimukset puretuiksi, yhtyivät he liittoon kevättalvella.

Tähän loppui yhdestoista vuosi tätä sotaa.

Kun seuraavan kevään alussa eivät saapuneet Boiootialaisten lähettiläät, joita nämät olivat luvanneet lähettää, ja kun saatiin tieto Panaktonin muurien repimisestä, ja että Boiootialaiset olivat tehneet yksityisen sovinnon Lakedaimonilaisten kanssa, niin syntyi Argolaisissa pelko, että jäisivät yksin ilman liittolaisia, ja että kaikki liittolaiset yhtyisivät Lakedaimonilaisiin. Sillä he arvelivat, että Lakedaimonilaiset olivat yllyttäneet Boiootialaisia hävittämään Panaktonin ja yhtymään Ateenalaiseen liittoon, ja että Ateenalaiset olivat tietäneet tästä, joten heillä ei enää olisi tilaisuutta pääsemään liittoon Ateenalaisten kanssa, jota vastoin he tähän saakka olivat toivoneet voivansa liittyä Ateenalaisiin, jos erimielisyyden syntyessä sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa purettaisiin. Tästä toivottomina ja peloissaan, että heidän samalla aikaa täytyisi sotia Lakedaimonilaisia, Tegealaisia, Boiootialaisia ja Ateenalaisia vastaan, lähettivät he nyt, vaikka eivät ennen olleet hyväksyneet Lakedaimonilaisten sopimusehdotuksia, koska olivat toivoneet pääsevänsä Peloponneesoksen johtajiksi, mitä kiiruumman kautta sanansaattajina Lakedaimoniin Eystrofoksen ja Aisoonin, jotka he pitivät siellä enin suosittuina, arvellen saavansa elää rauhassa, miten asiat kävisivätkään, kun olivat tehneet liiton Lakedaimonilaisten kanssa.

Saavuttuansa perille, ryhtyivät lähettiläät keskusteluihin Lakedaimonilaisten kanssa ehdoista, joilla heille sopimus suotaisiin. Ensiksi ehdottivat Argolaiset, että jollekin kaupungille tahi yksityiselle annettaisiin ratkaisuvalta Kynosuurian alueesta, josta rajapaikasta heidän välillänsä alituisesti oli ollut riita, koska siinä sijaitsi Tyrean ja Anteenan kaupungit, ja koska Lakedaimonilaiset sitä viljelivät. Mutta kun Lakedaimonilaiset eivät halunneet kajota tähän asiaan, vaan sanoivat, että Argolaiset saisivat liittyä heihin samoin kuin ennenkin, niin Argolaiset lähettiläät saivat Lakedaimonilaisia kuitenkin suostumaan, että rauha tehtäisiin 50 vuodeksi sillä välipuheella, että kumpaisellakin, Lakedaimonilaisilla ja Argolaisilla, oli oikeus kuten ennenkin taistelun jäätyä ratkaisematta vaatimaan toista sotaan mainitusta maasta, jos ei vastustajaa rasittaisi sota tahi tauti, mutta ettei ollut luvallista ajaa toista takaa edemmäs kuin vastustajan rajalle. Tämä oli ensin Lakedaimonilaisten mielestä hulluutta, mutta koska kaikin tavoin koettivat saada Argolaiset ystävikseen, suostuivat he tähän ehdotukseen ja vahvistivat liiton kirjallisesti. Kuitenkin kehottivat heitä Lakedaimonilaiset ennen lopullista ratkaisua esittämään asian Argoksen kansalle, ja jos se kansalle oli mieluinen, saapumaan valan vannomista varten Hyakintos-juhliin. Tämän päätettyään palasivat lähettiläät kotia.

Argolaisten ollessa näissä toimissa, saapuivat Lakedaimonilaisten lähettiläinä Andromedees, Faidimos ja Antimenidas pyytämään Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin ja päästämään vapaiksi Ateenalaiset vangit jättääksensä ne Ateenalaisille. Mutta he tapasivat Panaktonin Boiootialaisten hävittämänä, johon nämät ilmottivat syyksi, että Ateenalaiset ja Boiootialaiset tästä asiasta syntyneiden eripuraisuuksien takia ennen muinoin olivat tehneet valalla vahvistetut sopimukset, ettei kumpainenkaan saisi asua tässä paikkakunnassa, vaan että he viljelisivät sitä yhteisesti. Mutta ne vangitut Ateenalaiset miehet, jotka olivat Boiootialaisten hallussa, annettiin Andromedeelle ja hänen tovereillensa, jotka veivät heidät Ateenalaisten huostaan. He kertoivat myöskin Panaktonin hävittämisestä, arvellen siten luovuttaneensa sen Ateenalaisille, koskei siellä enää löytynyt yhtäkään Ateenalaisten vihollista. Tämän kuultuansa, suuttuivat Ateenalaiset suuresti, arvellen Lakedaimonilaisten Panaktonin hävittämisellä kovasti loukanneen heitä, koska näiden olisi tullut jättää kaupunki heille hyvässä kunnossa, ja senkin takia, että olivat tehneet yksityisen liiton Boiootialaisten kanssa, vaikka sopimuksissa oli sanottu, että yhteisesti pakotettaisiin kieltäviä yhtymään liittoon. Tarkasteltuansa missä muussa suhteessa Lakedaimonilaiset olivat loukanneet sopimuksia, pitivät he itsensä petettyinä, jonka tähden he vastasivat vallan röyhkeästi lähettiläille ja antoivat heidän mennä matkoihinsa.

Kun Lakedaimonilaiset näin suuresti riitaantuivat Ateenalaisten kanssa, toimivat ne Ateenan miehet, jotka halusivat saada sopimukset puretuiksi, kaikin voimin. Näiden joukossa oli m.m. Kleiniaan poika Alkibiadees, mies, jota kyllä muissa kaupungeissa olisi pidetty liian nuorena, mutta jota esi-isiensä ansioiden johdosta suuresti kunnioitettiin kotikaupungissaan. Hänestä oli etuisampi lähestyä Argolaisia, mutta syynä tähän hänen nurjamielisyyteensä Lakedaimonilaisia kohtaan oli osaksi loukattu itserakkaus, koska sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa olivat solmitut Niikiaan ja Lakeen kautta, syrjäyttämällä hänet hänen nuoruuteensa katsoen, ja koska ei oltu otettu huomioon hänen entistä kesti-ystävyyttänsä. Tämän kesti-ystävyyden oli hänen iso-isänsä sanonut irti, mutta hän oli aikonut uudistaa sen ajamalla saarella vangittujen miesten asiaa. Katsoen itsensä kaikin puolin syrjäytetyksi, moitti hän ennen tehtyjä sitoumuksia, koskeivät muka Lakedaimonilaiset olleet luotettavia, vaan väitti heidän liittoutuneen Ateenalaisiin, jotta vetäisivät Argolaiset pois Ateenalaisista, hyökätäksensä sitten yksin jääneiden Ateenalaisten kimppuun. Kun nyt eripuraisuus oli syntynyt, lähetti hän heti sanan Argolaisille, kehottaen heitä yhdessä Mantinealaisten ja Eeliläisten kanssa viipymättä saapumaan Ateenaan solmiaksensa liiton, koska muka siihen oli mukava tilaisuus, ja ilmotti kaikin voimin kannattavansa heitä.

Kuultuansa tämän ja saatuansa tietää, että liitto Boiootialaisten kanssa oli tehty Ateenalaisten suostumuksetta, ja että Lakedaimonilaiset päin vastoin olivat joutuneet kiivaaseen eripuraisuuteen Ateenalaisten kanssa, eivät Argolaiset välittäneet Lakedaimoniin sopimuksia varten toimitetuista lähettiläistään, vaan käänsivät mielensä Ateenalaisiin, arvellen Ateenan olevan heille vanhastaan ystävällisen ja kansanvaltaisen, kuten heidän oma kaupunkinsakin, sekä että se, koska sillä oli laivasto, kyllä voisi heitä puollustaa sodan syttyessä. He lähettivät siis heti miehiä Ateenalaisten luokse liiton solmiamista varten, kuten myöskin Eeliläiset ja Mantinealaiset. Ateenaan saapuivat niinikään Lakedaimonista kiiruudella lähettiläinä Filokaridas, Leoon ja Endios, joiden arveltiin olevan Ateenalaisten enin suositut Lakedaimonilaiset, koska Lakedaimonilaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset vihoissaan solmisivat liiton Argolaisten kanssa. Viimeksimainituiden lähettiläiden tulisi myöskin vaatia Pylosta Panaktonin edestä, sekä selittää liittoa Boiootialaisten kanssa osottamalla, ettei sillä suinkaan tarkotettu vahingoittaa Ateenalaisia.

Kun nämät puhuivat tästä neuvostossa, sanoen saapuneensa täysin valtuutettuina sovittamaan kaikki erimielisyydet, niin nousi Alkibiadeessa pelko, että he, jos samaa ilmottaisivat kansalle, saisivat sen hylkäämään liiton Argolaisten kanssa. Hän keksi nyt seuraavan keinon: Hän vakuutti lujasti heille, että hän hankkisi heille Pyloksen takaisin, ja että kaikki muutkin riitaisuudet sovitettaisiin, jos he kieltäisivät kansankokouksessa olevansa täysin valtuutetuita; että hän yhtä kiivaasti taivuttaisi kansan suostumaan tähän, kuin hän siihen saakka oli sitä vastustanut. Täten tahtoi hän poistaa heitä Niikiaasta, ja saada kansaa pitämään heitä kelvottomina miehinä, joilla ei ollut mitään hyvää mielessä, eikä puheessaan mitään totta, saadaksensa täten aikaan liiton Argolaisten, Eeliläisten ja Mantinealaisten kanssa. Ja niin kävikin. Sillä kun heiltä kansankokouksessa kysyttiin, kielsivät he olevansa täysin valtuutetuita, siis toisin, kuin neuvostossa olivat puhuneet. Tästä suuttuivat Ateenalaiset ankarasti ja uskoivat yhä mieluummin Lakedaimonilaisia soimaavaa Alkibiadesta, ja olivat heti valmiina päästämään Afgolaisia ja heidän tovereitansa puheillensa sekä tekemään liittoa heidän kanssansa. Mutta maanjäristyksen tapahtuessa kokouksen kestäessä, lykättiin päätös toistaiseksi.

Vaikka Niikias huomasi itsensä ja Lakedaimonilaiset petetyiksi lähettiläiden ilmotettua, etteivät he olleet pätevästi valtuutetuita, niin hän kuitenkin seuraavassa kokouksessa väitti, että tuli pysyä Lakedaimonilaisten ystävinä ja olla lähettämättä sanansaattajia Argolaisten luokse, kunnes saataisiin tieto, mitä Lakedaimonilaiset itse ajattelivat asiasta. Ateenalaisille sanoi hän sodan lykkäämisen olevan hyödyksi, mutta Argolaisille haitaksi. Sillä koska Ateenalaisten asiat olivat hyvällä kannalla, tuli heidän koettaa ylläpitää tätä hyvinvointia mitä suurimmalla huolella; Argolaisten huonolle asemalle oli sitä vastoin sodan syttyminen mitä nopeimmin erinomainen onnen sattuma. Hän saikin kansan toimittamaan lähettiläitä ja hänet itsensä yhdeksi näistä, jotka pyytäisivät Lakedaimonilaisia, jos heillä oli hyvä mielessä, luovuttamaan Ateenalaisille Panaktonin hyvässä kunnossa ja Amfipoliin, kuten myöskin purkamaan liiton Boiootialaisten kanssa, jos eivät viimeksimainitut yhtyisi liittoon, koska oli määrätty, ettei saanut tehdä sovintoa kenenkään kanssa ilman molemminpuolista sopimusta. Lähettiläiden tuli niinikään ilmottaa, että Ateenalaisetkin, jos olisivat tahtoneet tehdä vääryyttä, olisivat voineet tehdä Argolaiset liittolaisikseen, koska näiden lähettiläät juuri sitä varten olivat saapuneet. Kaikkea muutakin, josta heillä oli valittamisen syytä, antoivat he Niikiaan ja hänen lähettilästoveriensa ilmotettavaksi. Kun nämät lähettiläät, saavuttuansa Lakedaimoniin, ilmottivat vaatimuksensa ja viimeksi sanoivat, että Ateenalaiset tekisivät liiton Argolaisten ja heidän puoluelaistensa kanssa, jos eivät Lakedaimonilaiset, Boiootialaisten kieltäytyessä yhtymästä liittoon, purkaisi näiden kanssa tekemää liittoa, niin kieltäytyivät Lakedaimonilaiset efori Ksenareen ja hänen henkiheimolaistensa kehotuksesta luopumasta Boiootialaisista, mutta he uudistivat kuitenkin valat Niikiaan pyynnöstä. Sillä Niikias pelkäsi, kuten myöskin tapahtui, joutuvansa panettelun alaiseksi, jos hän aivan ilman mitään tuloksia palaisi kotia, koska hän muka oli syypää sopimuksien solmimiseen Lakedaimonilaisten kanssa. Kun Ateenalaiset, lähettiläiden palattua, kuulivat, etteivät he olleet Lakedaimonissa saaneet mitään aikaan, suuttuivat he kovasti, ja pitivät itsensä suuresti loukattuina, jonka tähden he, koska Argolaiset puoluelaisilleen Alkibiadeen kehotuksesta olivat läsnä, tekivät liiton heidän kanssansa seuraavilla ehdoilla:

"Ateenalaiset tekevät sekä omasta että liittolaistensa puolesta, vilpittä ja petoksetta niin hyvin mailla kuin merellä, sadaksi vuodeksi sovinnon Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten kanssa seuraavilla ehdoilla:"

"Kielletty olkoon Argolaisten, Mantinealaisten ja EeliIäisten kuten myöskin heidän liittolaistensa käydä aseilla Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kimppuun, ja samaten Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa käydä aseilla Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten tahi heidän liittolaistensa kimppuun minkäänlaisilla verukkeilla. Ateenalaiset, Argolaiset, Mantinealaiset ja Eeliläiset ovat liittolaisia sadaksi vuodeksi seuraavilla ehdoilla:"

"Jos vihollinen hyökkää Ateenalaisten maahan, niin tulee Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten välittömästi heidän pyynnöstänsä avustaa heitä voimiensa mukaan mitä tukevimmin. Jos vihollinen poistuessaan hävittää maata, niin on hyökkäävä kaupunki katsottava Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten yhtä hyvin kuin Ateenalaisten viholliseksi ja kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla kohdeltavaksi, eikä yksikään mainituista kaupungeista saa tehdä rauhaa tämän kaupungin kanssa ilman yhteistä suostumusta."

"Niinikään tulee Ateenalaisten voimiensa mukaan auttaa Argolaisia, Mantinealaisia ja Eeliläisiä heidän sitä pyytäessä, jos vihollinen hyökkää heidän maahansa. Jos vihollinen poistuessaan hävittää maata, niin on hyökkäävä kaupunki katsottava Ateenalaistenkin yhtähyvin kuin Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten viholliseksi ja kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla kohdeltavaksi, eikä yksikään mainituista kaupungeista saa tehdä rauhaa tämän kaupungin kanssa ilman yhteistä suostumusta."

"Aseelliset joukot ei saa mennessänsä sotaan kulkea näiden kaupunkien enemmän kuin heidän liittolaistensakaan alueen halki tahi meritse ilman Ateenalaisten, Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten suostumusta."

"Kaupunki, joka lähettää pyynnöstä apua, antakoon joukollensa ravintoa 30 päiväksi, siitä päivästä laskien, jolloin se on saapunut apua pyytävään kaupunkiin, kuten myöskin paluumatkalle. Mutta jos sotajoukkoa halutaan käyttää pitempi aika, niin on apua pyytävä kaupunki velvollinen antamaan ylläpidoksi raskaasti ja keveästi varustetulle sotilaalle sekä jousimiehille kolme Aiginalaista obolia miestä varten päivässä, mutta jokaiselle Aiginalaisen drakman."

"Apua pyytävä kaupunki pitäköön ylipäällikkyyttä niinkauan, kuin taistellaan sen alueella; mutta jos kaikki kaupungit päättävät tehdä yhteisen retken, niin on jokaisella vuoroonsa ylipäällikkyys."

"Ateenalaisten on tehtävä vala itsensä ja liittolaistensa puolesta, mutta Argolaisten, Matinealaisten ja Eeliläisten sekä heidän liittolaistensa jokaisen kaupungin erillään. Jokainen paikkakunta vannokoon pyhiä uhria toimittaessaan sitovimman valansa. Vala on tehtävä seuraavin sanoin: 'Pysyn uskollisena liitolle sopimusten mukaan oikeudenmukaisesti vahingottamatta ja vilpittömästi, enkä millään verukkeilla tahi keinottelulla tule sitä loukkaamaan.'"

"Ateenalaisten puolesta vannokoot valan neuvosto ja vallanpitäjät prytaneiden edessä. Argoksessa vannokoot valan kahdeksankymmenkunnan edessä neuvosto, artynit ja kahdeksankymmenkunta. Mantineassa vannokoot valan deemiurgit ja neuvosto sekä muut virastot teoorein ja polemarkkien edessä. Eeliksessä vannokoot valan deemiurgit, ylivirastot ja kuusisatakunta deemiurgien ja tesmofylaksien edessä."

"Uudistamaan valoja lähtekööt Ateenalaiset Argokseen, Mantineaan ja
Eelikseen kolmekymmentä päivää ennen Olympialais-juhlia. Argolaiset,
Mantinealaiset ja Eeliläiset lähtevät sitä varten Ateenaan kymmenen
päivää ennen suuria panateenalais-juhlia."

"Sopimukset rauhasta, valoista ja liittolaisuudesta ovat piirrettävät kivipatsaisiin, jotka Ateenassa pystytetään linnaan, Argoksessa torilla sijaitsevaan Apolloonin pyhäkköön, Mantineassa torilla sijaitsevaan Zeuksen pyhäkköön. Myöskin Olympiassa on pystytettävä yhteisesti vaskinen pylväs ensin vietettävissä Olympialais-juhlissa."

"Jos nämät mainitut kaupungit yksin neuvoin haluavat lisätä jotakin parannusta sopimuksiin, niin olkoon tällä muutoksella laillinen voima."

Täten tehtiin sopimukset ja liitto, mutta Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten keskinäisiä sopimuksia ei kumpaiseltakaan puolelta sanottu irti. Korintolaiset, vaikka olivat Argolaisten liittolaisia, eivät kuitenkaan yhtyneet liittoon. Koska heillä vanhastaan oli liitto Eeliläisten, Argolaisten ja Mantinealaisten kanssa, jonka nojalla heidän tuli sotia ja elää rauhassa samojen kaupunkien kanssa kuin he, niin he eivät vannoneet sopimuksia, vaan sanoivat itsellensä riittävän ennen tehdyn puollustusliiton, joka määräsi, että heidän tuli auttaa toisiaan, kuitenkin velvottamatta heitä hyökkäykseen toistensa avuksi. Korintolaiset siis erosivat liittolaisistaan ja käänsivät uudestaan mielensä Lakedaimonilaisten puoleen.

Sinä kesänä vietettiin ne Olympialais-juhlat, joissa Arkadialainen Androstenees ensi kerran pääsi voittajaksi pankrationissa. Näissä juhlissa eivät Eeliläiset päästäneet Lakedaimonilaisia pyhäkköön uhraamaan ja kilpailemaan, koskeivät olleet suorittaneet niitä sakkoja, joihin Eeliläiset olivat heidät tuominneet Olympialais-lain mukaan, syystä että he muka olivat aseilla ahdistaneet Eeliläisten Fyrkon nimistä linnaa ja Olympialaisen aselevon kestäessä lähettäneet raskasaseisiaan Lepreoniin. Sakot nousivat 2,000 minaan, kahteen minaan jokaista raskasaseista kohti, kuten laki määräsi. Lakedaimonilaiset lähettiläät väittivät sakottamisen laittomaksi sanoen, ettei aselepoa vielä oltu kuulutettu Lakedaimonissa, kun sotajoukko lähetettiin. Mutta Eeliläiset yhä vaan väittivät aselevon heillä jo alkaneen, koska se heillä ensiksi julistettiin, ja että Lakedaimonilaiset olivat ahdistaneet heitä, jotka, luottaen sopimukseen, elivät täydessä rauhassa aavistamatta minkäänlaisia vihollisuuksia. Lakedaimonilaiset vastasivat, ettei enää tarvinnut ilmottaa Lakedaimoniin, jos katsoivat itseään heidän loukkaamiksensa, vaikka eivät arvelleet olevansa syypäät, mutta etteivät vastedes tulisi ahdistamaan heitä. Eeliläiset kuitenkin pysyivät vaatimuksissaan, mutta myöntyivät luopumaan omasta vaatimuksestaan, että Lakedaimonilaiset heille luovuttaisivat Lepreonin, jos vain suorittaisivat jumalalle tulevan osan sakoista.

Kun eivät Lakedaimonilaiset tähän suostuneet, ehdottivat Eeliläiset, että Lakedaimonilaiset, kun eivät suostuneet luovuttamaan Lepreonia heille, jos halusivat saada käyttää pyhäkköä, astuisivat Olympialaisen Zeyksen alttarille ja kaikkien Helleenien edessä vannoisivat vastedes maksavansa sakot. Mutta kun Lakedaimonilaiset eivät suostuneet tähänkään, niin suljettiin he pyhäköstä, uhreista ja kilpailusta. He uhrasivat kotonaan, jota vastoin kaikki muut Helleenit paitsi Lepreonit ottivat osaa yleisiin uhreihin. Koska Eeliläiset kuitenkin pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset väkivallalla ottaisivat osaa juhliin, niin he asettivat nuorison vartioimaan aseet kädessä. Argolaiset ja Mantinealaiset lähettivät kumpikin 1,000 miestä ja Ateenalaiset ratsuväkeä, jotka Harpineessä odottivat juhlan alkamista. Mutta juhlia viettävissä vallitsi kuitenkin kova pelko, että Lakedaimonilaiset käyttäisivät väkivaltaa, varsinkin koska juhlatuomarit kilpailussa olivat pieksättäneet Arkesilaoksen poikaa Likasta Lakedaimonista, sentähden että hän, kun hänen hevosensa olivat päässeet voitolle kilpailussa, mutta Boiootialaiset kuitenkin olivat julistetut voittajiksi, koska Lakedaimonilaiset olivat suljetut kilpailusta, oli astunut juhlakentälle ja seppelöinyt ajurinsa, sillä tahtoen osottaa voittavan vaunun olevan hänen. Tämän tähden oltiin vielä enemmän peloissaan ja arveltiin syntyvän levottomuuksia. Mutta Lakedaimonilaiset kuitenkin pysyivät rauhallisina, ja näin vietettiin nämät juhlat häiriöttä.

Korintoon tulivat Dionysos-juhlien jälkeen Argolaiset liittolaisineen pyytämään, että Korintolaiset yhtyisivät heihin. Myöskin Lakedaimonista sattui siellä olemaan läsnä lähettiläitä. Mutta pitkistä keskusteluista ei ollut mitään tulosta, sillä maanjäristys hajotti kaikki osanottajat kotiinsa. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena oli Trakinin Heerakleialaisilla ottelu Ainianein, Dolopain, Meeliläisten ja muutamien Tessalialaisten heimojen kanssa. Nämät naapurikansat olivat tälle kaupungille vihamielisiä, koska se oli linnotettu ainoastaan heidän uhaksensa, jonka tähden he heti sen perustamisesta saakka olivat sitä vastustaneet ja kaikin tavoin vahingottaneet. Tässä ottelussa voittivatkin he Heerakleialaiset ja viimeksimainituiden päällikkö, Knidoksen poika Ksenarees Lakedaimonista, kaatui siinä, kuten myöskin joukko Heerakleialaisia. Tähän loppui kahdestoista vuosi tätä sotaa.

Heti seuraavan kesän alussa valloittivat Boiootialaiset Heerakleian, koska se muka mainitun ottelun johdosta oli kovin suuressa häviössä, ja karkottivat sieltä Lakedaimonilaisen Hegeesippidaan kelvottomana arkontina. Mutta todellinen syy miksi he vallottivat tämän kaupungin oli pelko, että Ateenalaiset ottaisivat sen haltuunsa, kun Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa vallitsevien levottomuuksien takia eivät olisi kyenneet sitä estämään.

Samana kesänä tuli Kleiniaan poika Ateenalainen Alkibiadees Ateenalaisten päällikkönä Argolaisten ja heidän liittolaistensa avustamana vähäisellä joukolla Ateenalaisia raskasaseisia ja jousimiehiä Peloponneesokseen. Otettuansa seuraansa siellä joukon liittolaisia, kulki hän halki Peloponneesoksen, järjesti liittolaisten seikat ja taivutti Patralaisia rakentamaan muurin aina mereen saakka; itse aikoi hän rakentaa toisen muurin Akaialaiselle Rionille, mutta Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja muut, joille tämä muuri olisi ollut haitaksi, estivät häntä väkisin tästä.

Tänä kesänä syttyi sota Epidaurolaisten ja Argolaisten välillä sen uhrin johdosta, jonka Epidaurolaisten olisi muka tullut suorittaa Pytialaiselle Apolloonille laitumien käyttämisestä, mutta jota he eivät olleet maksaneet. Sillä Argolaiset olivat tämän pyhäkön lähimmät vartijat. Huolimatta tästäkin syystä teki Alkibiadeen ja Argolaisten mieli vallottaa Epidaurosta, jos vaan kykenisivät, sekä Korintoksen kurissa pidon tähden, että siitä syystä, että Ateenalaisille Aiginasta oli lyhyempi matka tulla sinne avuksi kuin purjehtiessaan Skyllaionin ympäri. Argolaiset varustautuivat siis hyökkäykseen Epidaurosta vastaan periäksensä heiltä maksun uhreista.

Samoihin aikoihin tekivät myöskin Lakedaimonilaiset koko sotajoukollansa Arkidamoksen pojan kuningas Agiin johdolla sotaretken heidän rajallansa Lykaioniin päin sijaitsevata Leuktraa vastaan. Ei kenelläkään ollut tietoa, mihin kuljettiin, ei edes niillä kaupungeilla, joista sotamiehiä oli lähetetty. Vaan kun eivät rajan ylikävijäis-uhrit ennustaneet onnea, palasi sotajoukko takaisin, ja liittolaiset saivat käskyn olemaan valmiina lähtöön sotaretkelle seuraavan kuun loppuun kuluttua: sillä oli juuri Karneioskuu, jonka Doorilaiset pitävät pyhänä. Kun sotilaat olivat palanneet kotia, lähtivät Argolaiset liikkeelle neljäntenä päivänä ennen Karneioksen edellisen kuun loppua, hyökkäsivät Epidauroksen alueelle ja, kuljettuansa koko sen päivän, hävittivät tämän kuun kaikkina loppupäivinä näitä seutuja. Epidaurolaiset kyllä kutsuivat liittolaisiansa avuksi, mutta muutamat heistä käyttivät pyhää kuuta tekosyynä, toiset pysyivät toimettomina, saavuttuansa Epidauroksen rajoille.

Argolaisten ollessa Epidauroksessa, kokoontui Ateenalaisten kehotuksesta lähettiläitä liittokaupungeista Mantineaan. Heidän keskustelussansa lausui Korintolainen Eufamidas, etteivät heidän sanansa olleet yhtäpitäviä heidän tekojensa kanssa. He olivat kyllä, sanoi hän, kokoontuneet keskustelemaan rauhasta, mutta Epidaurolaiset ja Argolaiset seisoivat vastakkain aseet kädessä. Ensin tulisi saada nämät molemmat riitapuolueet sopimaan, ja sitten vasta ryhtyä keskusteluun rauhasta. Kun tämä ehdotus oli hyväksytty, lähetettiin sanansaattajia Argolaisten luokse, ja he saivatkin Argolaiset poistumaan Epidauroksen alueelta. Kun myöhemmin kokoonnuttiin keskustelemaan tästä asiasta, ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, vaan Argolaiset hyökkäsivät uudestaan hävittämään Epidauroksen aluetta. Lakedaimonilaiset puolestaan tunkeutuivat aina Karyaihin saakka, mutta palasivat kotiin, kun ylikäymisuhrit eivät olleet suosiollisia. Argolaiset hävittivät kolmannen osan Epidauroksen aluetta, jonka tehtyään he palasivat kotia. Saatuansa tiedon, että Lakedaimonilaiset olivat lähteneet taisteluun, lähettivät Ateenalaiset heille avuksi 1,000 raskasaseista Alkibiadeen johdolla, mutta kun heitä ei enää tarvittu, poistuivat he. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena lähettivät Lakedaimonilaiset salaa Ateenalaisilta Ageesippidaan johdolla 300 suuruisen vartioväen meritse Epidaurokseen. Silloin tulivat Argolaiset Ateenalaisten puheille, syyttäen heitä siitä, että he olivat sallineet Lakedaimonilaisten purjehtia Epidaurokseen, vaikka sopimukseissa oli määrätty, etteivät yksityiset kaupungit saisi sallia vihollisien kulkea alueensa halki, ja sanoen pitävänsä itsensä vääryyttä kärsineinä, elleivät Ateenalaiset puolestaan lähettäisi Pylokseen Messeenialaisia ja Heilootteja Lakedaimonilaisia vastustamaan. Alkibiadeen neuvosta kirjotuttivat Ateenalaiset nyt Lakonilaisen pylvään alareunaan, että Lakedaimonilaiset olivat rikkoneet valansa, ja lähettivät ryöstöretkelle Pylokseen Kranioissa olevat Heilootit, mutta pysyivät muuten rauhassa. Huolimatta Argolaisten ja Epidaurolaisten sodasta, tänä talvena ei taisteltu mitään järjestettyä tappelua, vaan ainoastaan toimitettiin väijyksiä ja äkkihyökkäyksiä, joissa kumpaisellakin puolella kaatui vähälukuinen määrä. Jo kevättalvella tulivat Argolaiset tikapuilla varustettuina Epidaurokseen, valloittaaksensa tämän kaupungin väkirynnäköllä, koska se oli varustusväen puutteessa, mutta heidän täytyi poistua tyhjin toimin.

Tähän loppui talvi ja kolmastoista vuosi tätä sotaa.

Keskipaikoilla seuraavaa kesää tekivät Lakedaimonilaiset koko sotajoukollaan Heiloottineen sotaretken Argokseen, koska Epidaurolaiset heidän liittolaisensa olivat pulassa, ja koska muista Peloponneesoksen valtioista toiset olivat luopuneet heistä, toiset taas olivat kurjassa tilassa. He arvelivat asemansa yhä huonontuvan, elleivät he pian ryhtyisi toimiin, ja retken johtajaksi määräsivät he Arkidamoksen pojan Lakedaimonilaisten kuninkaan Agiin. Heihin liittyivät Tegealaiset ja heidän kaikki muut liittolaisensa Arkadiassa. Heidän liittolaisensa Peloponneesoksen muista osista ja sen ulkopuolelta kokoontuivat Fliuusiin: Boiootialaisia 5,000 raskasaseista ja yhtä monta keveästi varustettua, 500 ratsumiestä ja yhtä monta hamipposta; Korintolaisia 2,000 raskasaseista ja muista kaupungeista näiden suuruuden mukaan. Mutta Fliuusilaiset auttoivat koko sotavoimallaan, koska sotajoukko kokoontui heidän maahansa.

Saatuansa tiedon sekä Lakedaimonilaisten varustuksista että heidän aikomuksestansa myöhemmin yhtyä Fliuusiin kokoontuneisiin liittolaisiinsa, lähtivät Argolaisetkin liikkeelle. Heitä avustivat Mantinealaiset liittolaisineen ja Eeliläiset 3,000 raskasaseisella. He tapasivat Lakedaimonilaiset Metydrioonin läheisyydessä Arkadiassa ja kumpaisetkin valloittivat kukkulansa. Argolaiset valmistautuivat yksinolevia Lakedaimonilaisia vastaan. Mutta Agis lähti yöllä liikkeelle sotajoukkoinensa ja kulki salaa Fliuusiin muitten liittolaisten luokse. Kun Argolaiset huomasivat tämän, lähtivät he aamun koittaessa ensin Argokseen, mutta kääntyivät sitten Nemeaan vievälle tielle, jossa arvelivat Lakedaimonilaisten liittolaisineen astuvan alas tasangolle. Mutta Agis ei kulkenutkaan sitä tietä, kuten Argolaiset olivat luulleet, vaan lähti, ilmotettuansa tästä tuumastaan Lakedaimonilaisille, Arkadialaisille ja Epidaurolaisille, toista vaikeampaa tietä ja astui Argolaiselle tasangolle. Korintolaiset, Pelleeneeläiset ja Fliuusilaiset kulkivat taas toista suoraa tietä. Boiootialaisten, Megaralaisten ja Sikyoonilaisten käski Agis kulkea alas Nemean tietä, jossa Argolaiset olivat vihollisia odottamassa, jotta he, jos Argolaiset saapuisivat tasangolle ahdistamaan häntä, rientäisivät hänen avuksensa ja ratsumiehet ajaisivat näitä takaa. Tässä järjestyksessä astui hän alas tasangolle, hävittäen Samintoksen ja muita paikkakuntia.

Saatuansa tiedon tästä, riensivät Argolaiset heti päivän valjetessa Nemeasta, surmaten matkallaan vähäisen määrän Fliuusilaisista ja vastaansa tulevista Korintolaisista, mutta menettivät itse hiukan useampia. Kun Boiootialaiset, Megaralaiset ja Sikyoonilaiset, jotka määräyksen mukaan kulkivat Nemeaa kohti, eivät enää tavanneet Argolaisia, sillä he olivat astuneet alas tasangolle, valmistautuivat he taisteluun, nähdessään alueensa hävityksen alaisena. Lakedaimonilaiset asettuivat heitä vastaan, joten Argolaiset olivat kaikin puolin saarretut. Sillä Lakedaimonilaiset liittolaisineen sulkivat heidät kaupungista, ylängöllä seisoivat Korintolaiset ja Fliuusit ja Pelleeneeläiset, Nemean puolella taasen Boiootialaiset, Sikyoonilaiset ja Megaralaiset. Heiltä puuttui ratsuväkeä, sillä liittolaisista olivat Ateenalaiset yksin olleet tulematta. Argolaiset ja heidän liittolaistensa enemmistö ei kuitenkaan pitänyt asemaansa vaarallisena, vaan arvelivat tappelun olevan heille etuisan, koska he muka voisivat saartaa Lakedaimonilaiset omassa maassaan ja vieläpä lähellä omaa kaupunkiaan. Mutta kun joukot jo olivat yhteen törmäämäisillään, lähti kaksi Argolaista miestä, Trasyllos, yksi viidestä päälliköstä, ja Alkifroon, Lakedaimonilaisten kesti-ystävä, Agiksen luokse. He kehottivat häntä luopumaan taistelusta, koska muka Argolaiset olivat taipuisat kohtuullisiin sovintoihin, jos Lakedaimonilaisilla oli syytä oikeutettuihin valituksiin heitä kohtaan, ja ilmottivat, että he vastaisuudessa solmisivat sopimukset ja tekisivät rauhan Lakedaimonilaisten kanssa.

Nämät miehet antoivat mainitut lupaukset omin lupinsa eivätkä kansan käskystä. Agis hyväksyi heidän ehdotuksensa ominpäisesti, ja neuvoteltuansa ainoastaan yhden myötäseuraavan ylimmän virkamiehen kanssa myönsi hän heille neljän kuukauden aselevon, jonka kuluessa heidän tuli suorittaa, mitä olivat luvanneet. Hän vei heti sotajoukkonsa pois, puhumatta tästä sanaakaan muille päälliköille. Lakedaimonilaiset ja liittolaiset seurasivat Agista lainmukaisesti, koska hän oli ylipäällikkö, mutta moittivat häntä suuresti keskenänsä siitä, että Agis marssi pois tyhjin toimin saamatta aikaan mitään, joka olisi ansainnut tämmöistä sotavalmistusta, vaikka tilaisuus heille oli niin suotuisa, koska Argolaiset kaikin puolin olivat ratsuväen ja jalkaväen saartamina. Sillä tämä oli komein Helleeniläissotajoukko, mikä tähän saakka oli kokoontunut. Tämä tuli paraiten ilmi, kun sotajoukot olivat koossa Nemeassa, jolloin koko Lakedaimonilaisten sotajoukko oli saapuvilla, kuten myöskin Arkadialaiset, Boiootialaiset, Korintolaiset, Sikyoonilaiset, Pelleeneeläiset, Fliuusit ja Megaralaiset, paraimmat sotilaat kustakin kaupungista, jotka eivät näyttäneet kykenevän pitämään puoliaan ainoastaan Argolaista liittolaiskuntaa vastaan, vaan myöskin jos siihen muitakin olisi yhtynyt. Kovasti moittien Agista vetäytyi siis sotajoukko pois, ja erosi kukin kotiinsa. Argolaiset puolestaan moittivat vielä kovemmin niitä miehiä, jotka kansan suostumuksetta olivat toimittaneet sopimukset, arvellen etteivät he milloinkaan enää saisi niin suostuisaa tilaisuutta Lakedaimonilaisten kukistamiseen. Sillä nyt he olisivat taistelleet lähellä omaa kaupunkiaan erinomattain lukuisten ja urhoollisten liittomiesten avustamina. Paluumatkallaan alkoivat he kivittää Trasyllosta Karadroniin tultuansa, jossa heillä oli tapana tuomita sotatapauksista, ennenkuin astuttiin kaupunkiin. Trasyllos kuitenkin pelasti henkensä pakenemalla alttarille, mutta hänen omaisuutensa julistettiin valtion omaksi.

Kun sitten 1,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä Lakeen ja Nikostratoksen johdolla tuli Argolaisille avuksi, niin nämät kehottivat heitä lähtemään, koskeivät halunneet rikkoa Lakedaimonilaisten kanssa tehtyjä sopimuksia, eivätkä päästäneet Ateenalaisia esittämään ehdotuksiaan kansankokouksissa, johon he kuitenkin vihdoin Mantinealaisten ja Eeliläisten kehottamina suostuivat, sillä nämät eivät vielä olleet lähteneet kaupungista. Ateenalaisten puolesta esiintyi silloin lähettiläänä Alkibiadees, joka Argolaisille ja heidän liittolaisilleen lausui, etteivät ilman muitten liittolaisten suostumusta tehdyt sovinnot olleet oikeudenmukaisia, ja että nyt oli ryhdyttävä sotaan, koska Ateenalaiset juuri sopivassa tilaisuudessa olivat saapuneet. Hyväksyen nämät puheet, lähtivät kaikki liittolaiset paitsi Argolaiset viipymättä Arkadian Orkomenosta vastaan. Argolaiset kyllä hyväksyivät ehdotuksen, mutta eivät kuitenkaan lähteneet heti mukaan, vaikka hekin myöhemmin yhtyivät retkeen. Liittoutuneet asettuivat piirittämään Orkomenosta ja tekivät rynnistyksiä, koska he halusivat valloittaa kaupungin varsinkin sentähden, että Lakedaimonilaiset siellä säilyttivät Arkadialaiset panttivangit. Koska Orkomenoksen muurit olivat heikkoja ja piirittäjien sotajoukko suuri, myöntyivät sen asukkaat, kun he olivat ilman avustajia, jotteivät joutuisi perikatoon, liittymään piirittäjiin ja antamaan omasta puolestaan panttivankeja Mantinealaisille sekä ne panttivangit, jotka Lakedaimonilaiset säilyttivät Orkomenoksessa.

Kun liittolaiset olivat valloittaneet Orkomenoksen, neuvottelivat he, mihin muuhun kaupunkiin hyökkäys olisi suunnattava. Eeliläiset kehottivat ahdistamaan Lepreonia, mutta Mantinealaiset Tegeaa. Kun Ateenalaiset ja Argolaiset kannattivat Mantinealaisia, palasivat Eeliläiset suutuksissaan kotia, koskei päätetty ahdistaa Lepreonia. Mutta muut liittoutuneet valmistautuivat Mantineassa hyökkäämään Tegeaa vastaan, jossa muutamat kaupunkilaisistakin avustivat heitä.

Kun Lakedaimonilaiset olivat palanneet Argoksesta, tehtyänsä neljänkuukautisen aselevon, syyttivät he Agista ankarasti, ettei hän ollut valloittanut Argosta, vaikka heistä ei milloinkaan ennen siihen ollut ollut niin sopivaa tilaisuutta. Sillä ei helposti saataisi kokoon niin lukuisaa ja sen arvoista liittolaisjoukkoa. Kun sittemmin kuultiin Orkomenoksen valloittamisesta, niin suuttui kansa yhä kiihkeämmäksi ja päätti vihoissaan vasten tapaansa suoraa päätä revittää Agiin talon ja tuomitsi hänet 100 tuhannen drakman sakkoon. Vaan kun Agis pyysi, ettei näitä rangaistuksia pantaisi toimeen, ja kun hän lupasi jollakin urotyöllä sodassa vastedes sovittaa virheensä ja että he silloin voisivat menetellä häntä kohtaan, miten haluaisivat, jos ei hän niin käyttäytyisi, luopuivat Lakedaimonilaiset sakkojen vaatimuksista ja talon repimisestä, mutta säätivät uuden lain, jota ei ennen ollut olemassa ja jossa hänelle määrättiin kymmenen Spartiatia neuvonantajiksi, joitten suostumuksetta hän ei saanut viedä sotajoukkoa kaupungista.

Tällä välin lähettivät heille Tegealaiset ystävänsä sanan, että Tegea luopuisi ja yhtyisi Argolaisiin, elleivät he kiiruusti rientäisi apuun, ja että se miltei jo ollut luopunut. Silloin riensi apuun koko Lakedaimonilainen sotajoukko yhdessä Heilootain kanssa pikemmin, kuin milloinkaan ennen. He kulkivat Mainahan maassa sijaitsevaan Oresteioniin ja käskivät Arkadialaisten liittolaisineen viipymättä seurata heitä Tegeaan. Koko sotajoukko kulki aina Oresteioniin asti, mutta sieltä lähettivät Lakedaimonilaiset sotavanhukset ja vastapestatut, kuudennen osan sotajoukostaan, suojaamaan kotikaupunkia, mutta muu sotajoukko kulki Tegeaan. Vähää myöhemmin saapuivat myöskin Arkadialaiset liittolaiset. Niinikään lähetettiin Korintokseen, Boiootialaisille, Fookilaisille ja Lokrilaisille käsky kiiruumman kautta saapumaan avuksi Mantineaan. Heille tuli käsky arvaamatta, eikä heidän yksityisinä ollut mahdollista, odottamatta toisiaan, kulkea vihollisten maan halki, joka oli heidän ja toisen sotajoukon välissä, mutta he koettivat kuitenkin rientää. Lakedaimonilaiset hyökkäsivät sentähden Arkadiasta saapuneiden liittolaistensa kanssa Mantinean alueelle, leiriytyivät Heerakleen pyhäkön läheisyyteen ja hävittivät ympäristöä.

Argolaiset ja heidän liittolaisensa asettuivat, huomattuansa viholliset, varmalle ja vaikeapääsyiselle paikalle sota-asentoon. Lakedaimonilaiset hyökkäsivät heti heidän kimppuunsa, lähestyen heitä kiven ja keihään heiton päähän. Silloin huusi eräs vanhus Agiille, että kuningas silminnähtävästi täten aikoi parantaa pahaa pahalla, tarkottaen näillä sanoilla, että Agis halusi käyttää tätä sopimatonta intoa hyvittääksensä pakenemistansa Argoksesta. Agis käski joko huudon tähden tahi syystä, että hänen mieleensä juolahti joku muu tuuma, sotajoukkonsa peräytyä, ennenkuin törmättiin yhteen, ja johti, saavuttuansa Tegeaan, vedenjuoksun Mantineaan, josta vedenjuoksusta Mantinealaiset ja Tegealaiset olivat alituisessa riidassa, koska vesi suuresti vahingottaa sitä kaupunkia, johon se vuotaa. Jotta taistelu tapahtuisi tasangolla, koetti Agis näet saada kukkulalle asettuneet Argolaiset liittolaisineen astumaan alas apuun, kun he huomaisivat vedenjuoksun. Hän toimikin koko päivän johtaaksensa veden toisaalle. Argolaiset ja heidän liittolaisensa hämmästyivät ensin suuresti, vihollisten äkkiä kääntyessä niin läheltä, eivätkä tietäneet, mitä ajattelisivat.

Kun Lakedaimonilaisia ei enää näkynyt, ja kun ei heitä ajettu takaa, vaan pysyttiin paikalla liikkumatta, syntyi taas syytöksiä päälliköitä vastaan, että he muka äsken olivat päästäneet tykkönään saarretun vihollisen Argoksen läheisyydessä käsistään, ja että nyt eivät ajaneet takaa pakenevia vihollisia, vaan nämät vaaratta pääsivät pakoon, jota vastoin heitä itseään vietiin surman suuhun. Tästä päälliköt ensin joutuivat levottomiksi, mutta sitten veivät he soturit alas kukkulalta, leiriytyivät tasangolle ja valmistautuivat hyökkäykseen vihollisia vastaan.

Seuraavana päivänä asettuivat Argolaiset liittolaisineen siihen sotajärjestykseen, jossa he aikoivat taistella, jos kohtaisivat viholliset. Kulkiessansa rannalta Heerakleen pyhäkön läheisyydessä olevaan leiriinsä, näkivät Lakedaimonilaiset läheiseltä kukkulalta tasangolle täysissä aseissa astuneen vihollisen. Miesmuistiin Lakedaimonilaiset eivät olleet hätäytyneet siten, kuin tässä tilaisuudessa. Kiireen kautta oli heidän varustauduttava ja viipymättä he olivatkin aseissaan ja asettuivat riveihin, kuningas Agiin järjestäessä kaikki säännönmukaisesti. Sillä kaikkien täytyy totella kuninkaan käskyjä. Hän määrää polemarkeille tehtävät, nämät lokageille, nämät taas penteekonteereille, nämät puolestaan enoomotarkeille ja nämät vihdoin kukin enoomotiallensa. Nopeasti kulkevat täten käskyt tehtävistä. Siten löytyy Lakedaimonilaisten sotajoukossa vallan vähän muita, kuin päälliköiden päälliköitä, ja huoli tehtävien toimeenpanosta on monesta riippuva.

Vasemman siiven muodostivat tässä tilaisuudessa Skiritilaiset, joille yksinomaan on kaikista Lakedaimonilaisista varattu tämä paikka. Heidän rinnallansa seisoivat Brasidaan johtamina Trakiaan lähteneet, mutta sieltä palanneet soturit ja Neodamoodat heidän joukossaan. Sitten muodostivat Lakedaimonilaiset järjestään lokit ja heidän rinnallensa Arkadian Heeraialaiset, joiden rinnalle olivat asetetut Mainalialaiset. Oikealla siivellä seisoivat Tegealaiset ja vähäinen määrä Lakedaimonilaisia äärimmäisinä: kumpaisellakin siivellä seisoi näitten ratsumiehet. Täten olivat Lakedaimonilaiset järjestetyt.

Vihollisten puolella muodostivat Mantinealaiset oikean siiven, koska taistelu tapahtui heidän alueellansa; heidän rinnallansa Arkadialaiset liittolaiset. Sitten seurasi Argolaisten tuhat valiosankaria, joille kaupunki jo kaukaisista ajoista kustantaa yleisistä varoista harjoituksia sota-askareissa, ja heidän rinnallansa muut Argolaiset, joita seurasi heidän liittolaisensa, Kleoonailaiset ja Ornealaiset. Äärimmäisinä muodostivat Ateenalaiset vasemman siiven ja heidän kanssansa kotoiset ratsumiehet.

Tämmöinen oli kumpaisenkin sotajoukon järjestelmä. Lakedaimonilaisten sotajoukko kyllä näytti suuremmalta, mutta en kuitenkaan voi tarkoin ilmottaa tämän lukua yksityiskohdissa enkä yleisesti, koska Lakedaimonilaisten lukua ei voi tietää heidän valtiolaitoksensa salaperäisyyden takia, ja toisten paljous on vaikea tietää inhimillisen omaa paljouttaan ylisteleväisen kerskailevaisuuden tähden. Seuraavalla tavalla voi kuitenkin saada jonkimmoisen käsityksen Lakedaimonilaisten sotajoukon silloisesta suuruudesta: Paitsi Skiritilaisia, joita oli 600, otti taisteluun osaa seitsemän lokosta, joka lokoksessa oli neljä penteekostya, joka penteekostyssa neljä enoomotiaa. Enoomotian ensimmäisessä rivissä taisteli neljä miestä. Syvyydeltään eivät kaikki olleet yhtäläisiä, vaan kuten kukin lokagi halusi, mutta keskimäärin kahdeksan miestä syviä. Skiritilaisia lukuun ottamatta seisoi ensimmäisessä rivissä 448 miestä.

Kun sotajoukot olivat yhteen törmäämäisillään, lausui kukin päällikkö joukolleen kehotuksia seuraavaan tapaan: Mantinealaisille painettiin mieleen, että he taistelivat isänmaan edestä ja samalla vallasta tai orjuudesta. "Heidän ei sopisi suostua, että heiltä riistettäisiin edellinen, kun kerran olivat sen itselleen hankkineet, eikä myöskään, että heidän uudestaan tarvitsisi kokea jälkimmäistä."

Argolaisia muistutettiin muinaisesta päällikkyydestänsä ja Peloponneesoksen tasajaosta, kuten myöskin etteivät ainaiseksi luopuisi oikeuksistansa, ja että kostaisivat noille vihamielisille naapureillensa monet kärsimänsä vääryydet.

Ateenalaisille lausuttiin, kuinka oli kaunista pysyä etevimpinä kilpailussa noin lukuisten ja urhoollisten miesten kanssa, kuinka heidän valtansa tulisi varmemmaksi ja suuremmaksi, kun olisivat voittaneet Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa, ja kuinka ei kukaan enää tämän tapahduttua uskaltaisi hyökätä heidän maahansa.

Täänkaltaisia kehotuksia lausuttiin Argolaisille ja heidän liittolaisillensa. Mutta Lakedaimonilaiset sitä vastoin muistuttivat toisillensa sotalauluilla, kuinka he aina olivat kunnostaneet itseänsä urhoollisina miehinä, arvellen pitkällisen sotaharjotuksen ennemmin tuottavan pelastuksen, kuin lyhyesti lausuttu kehotus.

Tämän jälkeen törmäsivät sotajoukot yhteen, Argolaiset rientäen innolla, mutta Lakedaimonilaiset kulkien hitaasti tapansa mukaan lukuisten huilujen kaikuessa, joka kuitenkaan ei tapahtunut jumalan kunniaksi, vaan jotta he rytmin mukaan pysyisivät koossa, eikä heidän rivinsä hajoaisi, kuten usein tapahtuu suurien joukkojen liikkuessa.

Sotajoukkojen yhteen törmätessä päätti kuningas Agis toimia seuraavasti: Koska jokainen soturi pelosta painaa paljastetun kylkensä mitä lähimmin naapurinsa kilpeä vastaan, pitäen itsensä täten paraiten suojeltuna ahtaassa tungoksessa, niin sotajoukot taistelussa tunkeutuvat oikealle siivelle ja ulottuvat kumpaisellakin puolella vastustajiensa vasemman siiven sivu. Tämän tunkeutumisen alkuunpanija on siis oikean siiven äärimmäinen mies, kun hän kaikin mokomin koettaa vihollisilta suojella oikeaa paljasta kylkeänsä, ja toiset seuraavat häntä samanlaisesta pelosta. Mainitussa tilaisuudessa ulottuivat Mantinealaiset paljon Skiritilaisten siiven ulkopuolelle, mutta Lakedaimonilaiset ja Tegealaiset ulottuivat vielä edemmäs Ateenalaisten sivu, koska heillä oli paljoa suurempi sotajoukko. Pelosta, että vasen siipensä joutuisi vihollisten ympäröimäksi, koska hän huomasi Mantinealaisten ulottuvan kauas soturiensa ulkopuolelle, antoi Agis käskyn Skiritilaisille ja Brasidaan sotilaille levittää siipeään, jotta tulisivat tasan Mantinealaisten kanssa, ja käski polemarkkien Hipponoidaan ja Aristokleen oikealta siiveltä johtamillansa kahdella lokoksella rientää täyttämään täten syntynyttä aukkoa, arvellen oikean siipensä sittenkin ulottuvan vihollisten ulkopuolelle ja Mantinealaisia vastaan asetetun siiven täten tulevan tukevammaksi.

Mutta koska käsky annettiin juuri sotajoukkojen yhteen törmätessä ja siksi vähää ennen sitä, tapahtuikin, etteivät Aristoklees ja Hipponoidas halunneet astua esiin, jonka tähden heidän myöhemmin tästä syytettyinä täytyi paeta, koska he muka tässä tilaisuudessa olivat esiintyneet pelkurimaisesti. Heidän tottelemattomuudestansa seurasi, että viholliset ennen heitä ehtivät hyökätä, ja kun huolimatta kuninkaan käskystä mainitut lokokset eivät saapuneet Skiritilaisten avuksi, niin eivät nämät voineet yhtyä tovereihinsa eivätkä liioin ympäröidä vihollisia. Mutta vaikkakin Lakedaimonilaiset sotataidossa olivat takapajulla, niin he kuitenkin osottivat, että he miehuudellansa taisivat päästä voitolle. Sillä kun he törmäsivät yhteen, niin Mantinealaisten oikea siipi kyllä ajoi Skiritilaiset ja Brasidalaiset pakosalle, ja kun Mantinealaiset liittolaisineen yhdessä Argolaisten valiojoukon kanssa hyökkäsivät sulkemattomaan aukkoon, surmasivat he kyllä jonkun määrän Lakedaimonilaisia, ympäröivät heidät ja ajoivat heidät pakoon varastovaunuihin saakka, jolloin he surmasivat osan niitä vartioitsevia sotavanhuksia. Täällä siis joutuivat Lakedaimonilaiset tappiolle. Mutta toisaalla ja varsinkin keskellä, jossa kuningas Agis ja niinkutsutut kolmesataa ratsumiestä seisoivat, hyökkäsivät Lakedaimonilaiset ahdistamaan Viideksi lokokseksi kutsutuita Argolaisia sotavanhuksia ja niinikään Kleoonailaisia, Ornealaisia ja niiden riveissä seisovia Ateenalaisia, ajaen heidät pakosalle. Suurin osa vihollisista ei edes ryhtynyt käsikähmäänkään, vaan antautui heti Lakedaimonilaisten hyökätessä, jolloin useat heistä tallattiin kuolijaaksi, kun eivät hädissään kerjenneet päästä pakoon.

Argolaisten ja liittolaisten sotajoukon tällä kohdin peräydyttyä, hajaantui se kahtia. Lakedaimonilaisten ja Tegealaisten oikea siipi ympäröi nyt ulkonevalla osastollaan Ateenalaiset, joita siis vaara uhkasi kahtaalta, kun he yhtäältä olivat ympäröidyt, toisaalta jo voitetut. He olisivat koko sotajoukosta kärsineet suurimman tappion, ellei heidän ratsuväkensä olisi rientänyt heidän avuksensa. Sattuipa myöskin heidän onneksensa, että Agis kuultuansa, että Mantinealaiset ja Argolaisten 1,000 miestä ahdisti Lakedaimonilaisten vasenta siipeä, käski koko sotajoukkonsa rientää ahdistetuiden avuksi. Tämän kautta pelastuivat Ateenalaiset ja tappiolle joutuneet Argolaiset, kun vihollisen sotajoukko kääntyi pois heistä. Mantinealaiset ja liittolaiset eivät enää halunneet ahdistaa vihollisia enemmän kuin Argolaisvalio-joukkokaan, vaan kääntyivät pakosalle, kun huomasivat toverinsa voitetuiksi ja Lakedaimonilaisten hyökkäävän esiin. Mantinealaisista kaatui suuri määrä, vaan miltei koko Argolaisten valiojoukko pelastui. Pako ja taakse vetäytyminen eivät kumminkaan olleet hätäisiä eivätkä pitkällisiä. Sillä Lakedaimonilaiset kyllä taistelevat poistumatta paikaltaan kauan ja tarmokkaasti, kunnes ovat ajaneet vihollisen pakoon, mutta eivät aja pakenevia takaa kauan eivätkä kauas.

Pääpiirteissään oli mainittu tappelu kaukaisilta ajoilta alkaen verisin Helleenien kesken, ja siihen ottivat osaa tärkeimmät kaupungit. Lakedaimonilaiset asettuivat kaatuneiden vihollisten eteen ja pystyttivät heti heidän aseensa voitonmerkiksi, ryöstivät ruumiit, korjasivat omat kaatuneensa, veivät ne Tegeaan, jossa ne haudattiin, ja jättivät vihollisten kaatuneet heille sopimusten suojassa haudattaviksi. Argolaisia, Ornealaisia ja Kleoonailaisia kaatui 700, Mantinealaisia 200, Ateenalaisia ja Aiginalaisia yhteensä 200 miestä ja molempien päälliköt. Lakedaimonilaisten liittolaisten tappio ei ollut mainitsemista ansaitseva. Lakedaimonilaisten omasta tappiosta on vaikea puhua varmuudella, mutta sanotaan heitä kaatuneen kolmisensataa.

Vähää ennen tappelua lähti myöskin toinen kuningas Pleistoanaks sotilasvanhuksien ja nuorukaisten kanssa apuun. Mutta kun hän oli ehtinyt Tegeaan ja kuuli voitosta, palasi hän takaisin. Lakedaimonilaiset palauttivat sanansaattajan kautta kannaksen toiselta puolelta apuun rientävät liittolaisensa, ja palasivat itse kotia, lähetettyänsä myöskin muut liittolaisensa pois, viettääksensä Karneian juhlaa, joka juuri silloin oli vietettävä. Tällä ainoalla uroteolla puhdistivat he itsensä siitä syytöksestä, jonka alaisiksi he Helleenien kesken olivat joutuneet Sfakterian saarella kärsimänsä onnettomuuden johdosta, että he muka siinä tilaisuudessa olivat esiintyneet miehuuttomasti, ja että he muutenkin olisivat neuvottomia ja kömpelöitä. Tästä lähtien luultiin heidän onnen sattuman kautta joutuneen häviölle, mutta että heissä kuitenkin eli entinen urhoollisuutensa.

Päivää ennen tätä ottelua hyökkäsivät Epidaurolaisetkin Argoliiseen koko sotavoimallaan, arvellen sen olevan ilman puolustajia, ja surmasivat suuren määrän vartijoista, jotka Argolaiset lähtiessään olivat asettaneet kaupunkiin. Kun Mantinealaiset taistelun jälkeen olivat saaneet avukseen 3,000 Eeliläistä raskasaseista ja entisten lisäksi 1,000 Ateenalaista, kulkivat kaikki nämät liittoutuneet heti Epidaurosta vastaan, Lakedaimonilaisten Karneian juhlia viettäessä. He jakoivat keskenään kaupungin piiritystoimet. Pian lakkasivat kuitenkin muut toimimasta, mutta Ateenalaiset linnottivat viipymättä, kuten heille oli käsketty, kukkulan ja sillä sijaitsevan Heeran pyhäkön. Kaikki liittoutuneet jättivät tähän linnotukseen osan väestään, ja poistuivat sitten kukin omaan kotikaupunkiinsa. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavan talven alussa lähtivät Lakedaimonilaiset heti Karneian juhlia vietettyänsä sotaretkelle, ja kun olivat saapuneet Tegeaan, lähettivät he edellänsä Argokseen sopimusehdotuksia. Argoksessa oli heillä jo ennestään puoluelaisia, jotka halusivat kumota kansanvallan Argoksessa, ja taistelun jälkeen toivoivat he paljoa ennemmin taivuttavansa kansaa suostumaan tähän. Oli aikomus ensin tehdä rauha, sittemmin liitto Lakedaimonilaisten kanssa, ja sen jälkeen tehdä hyökkäys kansanvaltaa vastaan. Lakedaimonilaisten lähettämänä Argolainen kesti-ystävä Arkesilaoksen poika Likas saapui kahdella ehdotuksella Argokseen; toinen oli tahtoisivatko he jatkaa sotaa, toinen haluaisivatko he tehdä rauhan. Tästä syntyi kova väittely, jonka kestäessä Lakedaimonilaisten puoluelaiset, vaikka Alkibiadeeskin oli läsnä, astuivat rohkeasti esiin ja taivuttivat Argolaiset suostumaan rauhanehdotukseen, joka kuului seuraavasti:

"Seuraavilla ehdoilla suostuu Lakedaimonin neuvoskunta solmimaan liiton Argolaisten kanssa: Argolaiset antakoot Orkomenolaisille takaisin heidän lapsensa, niinikään Mainalialaisille heidän miehensä ja Lakedaimonilaisille heidän Mantineassa oleskelevat miehensä, niinikään lähtekööt he Epidauroksesta ja repikööt sinne rakentamansa linnoituksen. Elleivät Ateenalaiset lähde Epidauroksesta, ovat he katsottavat Argolaisten, Lakedaimonilaisten ja Lakedaimonilaisten liittolaisten, kuten myöskin näiden Argolaisten liittolaisten, vihollisiksi. Jos Lakedaimonilaisten hallussa on nuorukaisia vankeina, niin he luovuttakoot nämät kunkin hänen kaupungilleen. Jumalan uhrin suhteen voivat he, jos tahtovat, suvaita Epidaurolaisten tehdä valan, tahi itse vannoa uhrin maksamisesta."

"Kaikki Peloponneesoksen kaupungit, niin hyvin pienet kuin suuret, tulkoot itsenäisiksi perityn valtiosääntönsä mukaan."

"Jos ulkopuolella Peloponneesosta sijaitseva kaupunki hyökkää vahingottamaan Peloponneesoksen aluetta, on yhdessä neuvoteltava, miten tämä vaara Peloponneesolaisten hyväksi oikeudenmukaisimmin olisi torjuttava."

"Lakedaimonilaisten ulkopuolella Peloponneesosta asuvat liittolaiset ovat samassa asemassa, kuin Lakedaimonilaisten ja Argolaisten Peloponneesoksessa asuvat liittolaiset ja pysyvät maansa omistajina."

"Nämät sopimukset ovat ilmotettavat liittolaisille hyväksyttäviksi; jos he tahtovat tehdä muistutuksia niiden suhteen, lähtekööt kotiin neuvottelemaan niistä."

Ensin hyväksyivät Argolaiset nämät ehdotukset, Lakedaimonilainen sotaväki poistui Tegeasta kotiin, ja kansainväliset suhteet heidän välillänsä tulivat rauhallisiksi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin samat miehet saivat aikaan, että Argolaiset sanoivat irti liiton Mantinealaisten, Ateenalaisten ja Eeliläisten kanssa, sekä solmivat sopimukset ja liiton Lakedaimonilaisten kanssa. Tämän ehdot olivat seuraavat:

"Seuraavilla ehdoilla rupeevat Lakedaimonilaiset ja Argolaiset keskinäisiin sopimuksiin ja liittoon viideksikymmeneksi vuodeksi: He sopivat ratkaisemaan riitansa yhdenvertaisina ja yhtäoikeutettuina isien tavan mukaan."

"Peloponneesoksen muut kaupungit voivat päästä liittoon ja sopimuksiin osallisiksi itsenäisinä ja riippumattomina ja omansa omistajina yhtäläisillä oikeuksilla isien tavan mukaan."

"Lakedaimonilaisten Peloponneesoksen ulkopuolella asuvat liittolaiset ovat samassa asemassa, kuin Lakedaimonilaiset itse, ja Argolaisten liittolaiset samassa asemassa, kuin Argolaiset itse, omansa omistajina."

"Jos yhteistä sotaa on käytävä, päättävät Lakedaimonilaiset ja
Argolaiset yhteisesti, miten on sodittava liittolaisten eduksi."

"Jos riita rajoista tahi muista seikoista syntyy Peloponneesoksessa tahi sen ulkopuolella, ratkaistakoon se oikeuden edessä. Jos joku liittoon kuuluvista kaupungeista riitautuu toisen kanssa, kääntykööt he jonkun kaupungin puoleen, jonka molemmat pitävät puolueettomana. Yksityiset kansalaiset ratkaiskoot riitansa oikeudessa isien tavan mukaan."

Tämänkaltainen oli tämä sopimus ja liitto. Samalla sovitettiin myöskin riidat omistusoikeudesta sodan kautta tahi muulla tavoin hankittuihin alueisiin. Yksimielisesti päättivät liittoutuneet olla tästä lähtien ottamatta vastaan airuita Ateenalaisilta, elleivät he poistuisi Peloponneesoksesta, luovutettuansa rakentamansa linnan, kuten myöskin sovittiin ainoastaan yhdestä tuumin tehdä sopimus ja alkaa sota jotakin toista kaupunkia vastaan. He toimivat innolla ja kumpaisetkin toimittivat lähettiläitä Trakian maihin ja Perdikkaan luokse, jonka he saivat suostumaan sopimukseen heidän kanssansa. Hän ei kuitenkaan heti luopunut Ateenalaisista, mutta suostui kuitenkin näihin tuumiin, kun näki Argoksen, josta hänen sukunsa oli lähtenyt, suostuvan niihin. Kalkidilaistenkin kanssa he uudistivat vanhat sopimuksensa ja vannoivat uudet. Myöskin Ateenalaisten luokse toimittivat Argolaiset lähettiläitä, kehottaen heitä luopumaan Epidauroksen linnotuksesta. Koska Ateenalaiset huomasivat olevansa muita vartijatovereitaan vähälukuisemmat, lähettivät he Deemosteneen viemään miehiänsä sieltä pois. Saavuttuansa Epidaurokseen, toimitti Deemostenees näön vuoksi voimistelukilpailut, ja kun vieras vartioväki oli lähtenyt linnasta, sulki hän portit. Uudistettuansa myöhemmin sopimukset Epidaurolaisten kanssa, luovuttivat Ateenalaiset linnotuksensa heille.

Argolaisten luovuttua liitosta yhtyivät myöskin Mantinealaiset Lakedaimonilaisiin, vaikkakin alussa olivat panneet vastaan, koska käsittivät olevansa liian heikot Argolaisten avutta, ja luopuivat herruudesta kaupunkien yli. Lakedaimonilaiset ja Argolaiset lähtivät, kumpikin 1,000 miehellä, yhdessä sotaan, jolloin Lakedaimonilaiset ensin yksin neuvoin asettivat harvainvallan Sikyooniin, jonka tapahduttua he yhdessä tuumin kumosivat kansanvallan Argoksessa, perustaen sinne Lakedaimonilais-ystävällisen harvainvallan. Tämä tapahtui talven loppupuolella keväällä. Tähän loppui tämän sodan neljästoista vuosi.

Seuraavana kesänä luopuivat Diktidiläiset Atoos niemeltä Ateenalaisista Kalkidilaisten puolelle, ja Lakedaimonilaiset järjestivät toiselle kannalle Akaian heille epämieluisat olot. Argoksen kansanpuoluelaiset keskustelivat salassa ja hyökkäsivät vihdoin rohkeasti harvainvaltalaisten kimppuun, odotettuansa, kunnes Lakedaimonilaiset viettivät gymnopaidi-juhlia. Tällöin syntyneessä metelissä pääsivät kansanpuoluelaiset voitolle, surmasivat osan vastapuoluelaisista ja karkottivat loput kaupungista. Lakedaimonilaiset viivyttelivät kauan tuloaan, vaikka heidän ystävänsä lähettivät heitä hakemaan, mutta saapuivat vihdoinkin apuun, lykäten gymnopaidi-juhlan vieton toistaiseksi. Mutta kun he Tegeassa kuulivat harvainvaltalaisten tappiosta, eivät he enää halunneet jatkaa matkaansa, huolimatta pakolaisten pyynnöstä, vaan palasivat kotia viettääkseen gymnopaidi-juhlia.

Myöhemmin saapui lähettiläitä sekä Argokseen jääneiltä että sieltä karkotetuiden puolesta. Läsnäolevat liittolaiset puollustivat vilkkaasti mikä mitäkin puoluetta, mutta Lakedaimonilaisten mielestä olivat kansanpuoluelaiset harjottaneet vääryyttä, jonka tähden he päättivät hyökätä Argosta vastaan, jota retkeä kuitenkin kaikenlaiset esteet viivyttelivät. Tällä välin alkoivat kansanvaltaiset Argoksessa pelosta Lakedaimonilaisia kohtaan hieroa sovintoa Ateenalaisten kanssa. Tämä heistä näkyi olevan paras pelastuskeino. He rakensivat niinikään pitkiä muureja aina merelle saakka, jotta heille Ateenalaisten avulla muonantuonti meritse olisi tarjona, jos viholliset sulkisivat heidät maan puolelta. Näistä linnotuksista tiesivät myöskin moniaat Peloponneesoksen kaupungit. Kaikki Argolaiset, sekä miehet että naiset, lapset ja orjatkin, ottivat osaa tähän työhön. Ateenasta saapui heille rakennusmestareita ja kivenhakkaajia. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena hyökkäsivät Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa, paitsi Korintolaiset, saatuansa tiedon näistä muurien rakentamisista, kuninkaansa Arkidamoksen pojan Agiin johdolla, Argosta vastaan. Heillä oli itse Argoksessakin auttajia, mutta näiden vehkeet eivät onnistuneet. Lakedaimonilaiset valloittivat yhtähyvin ja repivät valmistumattomat muurit, anastivat Hysian paikkakunnan Argolaisten alueella ja palasivat kukin kaupunkiinsa, surmattuansa kaikki haltuunsa joutuneet vapaat kansalaiset.

Tämän jälkeen tekivät Argolaiset puolestaan sotaretken Fliuusian alueelle, jota he hävittivät, koska Fliuusilaiset olivat ottaneet vastaan Argoksesta karkotetut kansalaiset, joista useimmat olivat asettuneet sinne. Tämän tehtyään palasivat Argolaiset kotia.

Sinä talvena sulkivat Ateenalaiset sotajoukollaan Makedonian rannikot, syyttäen Perdikkasta Argolilaisten ja Lakedaimonilaisten kanssa tekemästä liitosta, ja että hän, kun Ateenalaiset Niikiaan ja Nikeeratoksen johdolla valmistivat sotaretkeä Trakian rannikoilla asuvia Kalkidilaisia ja Amfipolista vastaan, oli liitosta luopumisellansa suuresti vaikuttanut sotajoukon hajoamiseen, jonka tähden he pitivät häntä vihollisenaan. Tähän loppui talvi ja samalla tämän sodan 15 vuosi.

Seuraavana kesänä purjehti Alkibiadees 20 aluksella Argokseen ja vangitsi ne Argolaiset, jotka näyttivät epäluulonalaisilta ja kannattavan Lakedaimonilaisia, yhteensä 300 miestä. Ateenalaiset veivät heidät vallassaan oleviin läheisiin saariin. Niinikään tekivät Ateenalaiset Meelos saarelle sotaretken 30 omalla, kuudella Kiolaisella ja kahdella Lesbolaisella laivalla, mukanaan 1,200 omaa raskasaseista, 300 nuolenampujaa ja 20 ratsastavaa nuolenampujaa, jota paitsi heidän liittolaisensa ja saarelaiset seurasivat heitä noin 1,500 raskasaseisella. Meelolaiset olivat Lakedaimonilaisia siirtolaisia, eivätkä suostuneet noudattamaan Ateenalaisten käskyjä. Alussa olivat he rauhallisesti puolettomia, mutta vihdoin pakottivat heidät Ateenalaiset hävittämällä heidän aluettaan ottamaan osaa sotaan. Kun Ateenalaiset nyt mainitulla Lykomeedeen pojan Kleomeedeen ja Tisimakon pojan Tiisiaan johtamalla sotajoukolla tekivät sotaretken tähän saareen, niin he, ennenkuin harjottivat mitään väkivaltaa Meeloksen alueella, lähettivät airuita tekemään ehdotuksia. Nämät eivät kuitenkaan päässeet Meelolaisten kansankokoukseen, vaan heidän käskettiin ilmottaa ehdotuksensa hallitusmiehille ja ylimyksille. Näiden edessä puhuivat Ateenalaiset lähettiläät seuraavin sanoin:

"Koskemme saa puhua kansalle, jottei kansa, keskeytetyssä puheessa kuultuansa meidän kumoomattomia ja hyväksyttäviä ehdotuksiamme, tulisi niitä kannattamaan, sillä ymmärrämme, että siinä tarkoituksessa olette kutsuneet meidät ylimyksien eteen, niin olkaa tekin, tämän neuvoksen jäsenet, vielä varovaisempia puheessanne. Sillä ette tekään saa vastata yhdellä puheella, vaan jokaisessa tapauksessa, jossa meidän ehtojamme ette hyväksy. Sanokaa siis ensinnä, hyväksyttekö te tätä meidän ehdotustamme?"

Tähän vastasivat Meelolaiset neuvosmiehet: "Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että rauhassa neuvottelemme. Mutta siltä ei näytä, kun sota jo on alkamaisillaan eikä ainoastaan uhkaava. Me näemme teidän saapuvan sanojemme tuomareina, ja että tulos tästä keskustelusta todenmukaisesti on oleva sota, jos pysymme oikeuksissamme, emmekä taivu; ja jos taivumme, orjuus."

Ateen.: "Jos olette tulleet laskettelemaan arvelemisianne vastaisuudesta tahi muun takia kuin olevista oloista ja niistä seikoista, jotka voivat pelastaa kaupunkinne, niin älkäämme jatkako. Mutta jos vallitsevista oloista puhutte, niin jatkakaamme keskustelua."

Meel.: "Luonnollista on ja anteeksi annettavaa, jos me, jouduttuamme tämmöiseen pulaan, puheissamme ja mielessämme käännymme monelle päin. Mutta koska tämä kokous tarkottaa pelastustamme, käyköön puhe teidän ehdotuksenne mukaan."

Ateen.: "Me puolestamme emme pitkillä ja sisällyksettömillä puheilla kauniin sanoin tule osottamaan, kuinka me, karkotettuamme Meedialaiset, olemme oikeutetut hallitsemaan, emmekä liioin, kuinka suurella syyllä me teidän loukkaamina teitä ahdistamme. Mutta älkää tekään luulko voivanne puheillanne saada meitä uskomaan, ettette suinkaan ole loukanneet meitä, kun ette Lakedaimonilaisten siirtolaisina ole sotineet meidän puolellamme, vaan pysykää mahdollisuuden rajoissa, koska jokaiselle täysijärkiselle on selvä, että inhimillisen katsantotavan mukaan oikeudenmukaisuuden määrää molemminpuolinen yhtäläinen pakko, mutta että voimakas määrää, heikko taipuu."

Meel.: "Me puolestamme pidämme pakosta hyödyllisenä, koska te puhutte hyödyllisestä oikean rinnalla, ettei yhteistä hyvää hävitetä, vaan että kohtuullisuus käy vaaraan joutuneille oikeasta, ja että heikolle riittää puollustukseksi vähäpätöisemmätkin seikat. Tämä ei suinkaan ole teillekään hyödyksi, koska tekin tämän kautta, jos vastaisuudessa joutuisitte tappiolle, olette antaneet esimerkin kovimpaan rangaistukseen."

Ateen.: "Me emme huolehdi valtamme loppua, jos se tapahtuisikin; sillä eivät muita hallitsevat kansat, kuten esimerkiksi Lakedaimonilaiset, aina ole pelottavia hallituille. Mutta täällä ei nyt ole kysymys Lakedaimonilaisista, vaan siitä, tuleeko alamaisten määrätä hallitsevien tekoja. Tästä me kyllä pidämme huolta. Että olemme täällä puollustaaksemme omaa valtaamme ja puhuaksemme teidän kaupunkinne pelastuksesta, sitä me tulemme osottamaan, koska me vaikeuksitta haluamme hallita teidän yli ja suojella teitä kumpaistenkin hyödyksi."

Meel.: "Miten voisi meille olla yhtä hyödyllistä olla orjanne, kuin teille olla herramme?"

Ateen.: "Siten, että te kuuliaisuudellanne pelastutte kärsimästä äärimmäistä onnettomuutta, ja meille on voitoksi olla tuhoomatta teitä."

Meel.: "Siis ette salli meidän puolueettomina rauhassa olla ystävänne eikä kummankaan vihollisia?"

Ateen.: "Emme, sillä teidän vihamielisyytenne ei meitä haita niin suuresti, kuin ystävyytenne osottaisi heikkouttamme: sillä viha on alamaisille osote vallasta."

Meel.: "Onko teidän alamaisillanne siis se käsitys kohtuullisuudesta, että asettavat samaan tilaan ventovieraita ja siirtolaisenne, jotka luovuttuansa uudestaan ovat joutuneet valtaanne?"

Ateen.: "He kai arvelevat, ettei kumpaiseltakaan puutu oikeutta, arvellen edellisten pysyneen vapaina oman valtansa avulla, koska muka emme ole uskaltaneet hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta teidän masentamisen kautta sekä hankimme lisää alamaisia että suuremman turvallisuuden, varsinkin jos te saarelaisina ja muita heikompina ette pääse vapaiksi vallastamme, vaan jos teidän on täytymys tunnustaa meidän, merivallan, yliherruutta."

Meel.: "Muuten ette siis pidä itseänne turvattuina? Koska nyt olette pakottaneet meitä jättämään oikeuden syrjään, täytyy meidänkin koettaa osottaa, että teidän edut ovat samat, kuin meidänkin. Miten eivät kaikki puolueettomat kaupungit, kun näkevät teidän näin menettelevän, arvelisi, että vastedes hyökkäätte heidänkin kimppuunsa? Miten te tällä menettelyllänne ette enentäisi vihollisianne, kun väkistenkin pakotatte vihollisiksenne niitä, jotka eivät haluaisi joutua niiksi?"

Ateen.: "Emme suinkaan; sillä me emme pidä mannermaalaisia, jotka eivät, puollustaaksensa vapauttansa, meitä vaani, niin vaarallisina, kuin teidän kaltaisianne hurjia saarelaisia, jotka vihaavat hallituksemme muka kovuutta. Sillä nämät enimmiten ajattelemattomuudesta syöksevät meidät ja itsensä silminnähtävään vaaraan."

Meel.: "Tosiaankin, jos te säilyttääksenne valtaanne heittäytte tuommoiseen vaaraan, ja toiselta puolen voitetut samoiten päästäksensä vapaiksi tekevät samoin, miten ei meille, jotka vielä olemme vapaita, olisi suuri häpeä ja kurjuus, jos emme kärsisi kaikkea välttääksemme orjuutta?"

Ateen.: "Ei suinkaan, jos viisaasti neuvottelette; sillä nythän ei ole kilpailu yhdenvertaisten kesken, eikä siis häpeällistä, jos urhoollisuus ei teitä auta pulasta, vaan ennemmin on kysymyksessä pelastumisenne takia olla vastustamatta paljoa väkevämpää."

Meel.: "Kyllä; mutta me tiedämme sodan onnen olevan vaihtelevamman, kuin että se riippuisi yksin omien sotajoukkojen suuruudesta. Jos me siis väistyisimme heti puollustautumatta, heittäisimme me kaiken toivon, mutta jos me ryhdymme vastarintaan, on meillä toivo jälellä."

Ateen.: "Toivo on kyllä lohdutus vaarassa, eikä vie turmioon, jos kohtakin suuresti vahingottaa siihen luottavia. Mutta se, joka heittää koko olemassaolonsa sen huostaan, toivo kun on vallan tuhlaavainen luonnostaan, tutustuu sen huikentelevaisuuteen juuri perikadon reunalla, eikä se jätä mitään jälkeä, jotta sen oikkuja kerran kokenut voisi itseään siltä varoa. Varokaa siis itseänne, te heikot, kokemasta tätä, uskomalla koko onnenne yhdelle heitolle, sekä matkimasta tuota suurta joukkoa, joka, vaikkakin voisi luonnollisesti pelastaa itseään, kun selvät toiveet heiltä vaarassa puuttuvat, luottaa yliluonnollisiin taikoihin ja orakelivastauksiin, mikä kaikki toivoineen päivineen vie perikatoon."

Meel.: "Vaikeana mekin pidämme, tietäkää se tarkoin, taistella teidän valtaanne ja onneanne vastaan, kun ehdot ovat näin erilaiset, mutta me luotamme, että Jumalan kaitselmus suojelee meitä joutumasta tappiolle onnen oikkujen kautta, koska me oikeuden puollustajina asetumme vääryyttä vastaan. Meiltä puuttuvaa voimaa korvaa Lakedaimonilaisten liitto, joka heitä, jollei muuten, niin ainakin sukulaisuuden takia, pakottaa rientämään avuksemme. Me emme siis aivan järjettömästi esiinny rohkeudella."

Ateen.: "Mitä Jumalan kaitselmukseen tulee, niin emme mekään luule olevamme suljetut sen suojeluksesta. Sillä emme me ole aikoneet tehdä, emmekä ole liioin tehneet mitään inhimillisestä katsantotavasta poikkeavaa uskonnollisissa asioissa, emmekä mitään ihmisten pyrinnöistä poikkeavaa. Mekin uskomme, että jumalat, ja tiedämme varmaan, että ihmiset luonnon lain mukaan hallitsevat kaikkialla, missä vaan voivat. Sitä paitsi emme me ole säätäneet tätä lakia, emmekä liioin ole ensimmäisinä sitä noudattaneet. Te kyllä käsitätte, että sekä te itse että jokainen muukin yhtä voimakas, kuin me, toimisi samaten. Siis me emme suinkaan pidä itseämme jumalien hylkääminä. Mitä luottamukseenne Lakedaimonilaisiin taas tulee, nimittäin että häpeäisivät olla rientämättä teidän avuksenne, niin me teitä onnittelemme kokemattomuudestanne, emmekä suinkaan kadehdi viattomuuttanne. Lakedaimonilaiset kyllä keskuudessaan lakiensa suhteen noudattavat hyveen vaatimuksia; mutta heidän menettelystänsä muita kansoja kohtaan olisi paljon sanottavaa. Lyhyesti lausuen: te kyllin tiedätte, että he julkisesti peittelemättä, enemmän kuin mikään muu kansa, pitävät hauskuutta kauneutena, ja hyödyllisyyttä oikeutena, joka mielipide ei suinkaan ole hyödyksi mielettömille pelastustuumillenne nykyisestä pulasta."

Meel.: "Juuri tähän heille tästä koituvaan hyötyyn me vakavasti luotamme, arvellen, etteivät he hylkäämällä meitä tahdo esiintyä epäluotettavina heitä suosivien Helleenien silmissä, vaan avustajina heidän vihollisillensa."

Ateen.: "Te luulette siis, että hyöty parahiten soveltuu varmuuden kanssa yhteen, vaan että oikeuden ja jalouden harjottaminen on vaaranalainen, mutta vaaraahan Lakedaimonilaiset ylipäätään karttavat enemmän, kuin mitään muuta."

Meel.: "Me uskomme, että he mieluummin meidän kuin muiden tähden antautuvat vaaraan, koska he pitävät meitä muita sitä varmempina, jota lähempinä olemme ottamaan osaa Peloponneesoksen rettelöihin, ja jota luotettavampia me olemme syntyperämme takia."

Ateen.: "Avuksi kutsutuiden hyvänsuopeus ei takaa sotatovereille varmuutta, vaan avustajien mahtava sotavoima. Tämän Lakedaimonilaiset kyllin ymmärtävät, kun eivät edes lähempien naapurikansojen kimppuun käy ilman suurta apulaisjoukkoa, koska eivät luota kotoisiin varustuksiin. Ei ole siis luultavaa, että he purjehtisivat saareenne meidän ollessamme herroja merellä."

Meel.: "He voivat ehkä lähettää muita asemestansa. Sitä paitsi ovat Kreetan vesistöt avarat, joten mahtavan on vaikeampi saavuttaa pakenevia, kuin näiden piiloutuen päästä pakoon. Ja jospakin täällä joutuisivat tappiolle, voisivat he kääntyä teidän maatanne ja niiden liittolaisten maata vastaan, joita Brasidas on jättänyt ahdistamatta, ja silloin saisitte vaivata itseänne ennemmin puollustaaksenne liittolaisianne ja omaa maatanne, kuin ahdistamalla ventovierasten aluetta."

Ateen.: "Jospa näin tapahtuisikin, niin se ei olisi meille mitään outoa. Mutta te kyllä tiedätte, etteivät Ateenalaiset pelosta milloinkaan ole luopuneet yhdestäkään piirityksestä. Vaikka sanotte tahtovanne neuvotella pelastuksestanne, niin ette ole tässä pitkällisessä keskustelussa lausuneet sanaakaan, joka voisi antaa toivetta pelastuksestanne. Te yhä vaan luotatte enin tulevaisuuteen, mutta teidän tarjona olevat apukeinot ovat liian vähäpätöiset voittaaksensa teitä vastaan käännetyitä aseita. Te osotatte suurta älyttömyyttä, ellette meidän poistuttuamme tästä kokouksesta tule viisaampaan päätökseen. Älkää antautuko tuolle joutavalle häpeäntunteelle, joka julkisissa ja kunnottomissa vaaroissa jo on tuhonnut niin paljon ihmisiä. Kuinka moni ei ole antanut tuon viekottelevan häpeä-sanan voiman houkutella itseään, vaikkakin ovat hyvin käsittäneet, mihin se heidät vie, alistumaan sanan voiman alle ja siten avoin silmin heittäytymään sanomattomiin vaaroihin, siten älyttömyydessään syöksyen häpeällisempään häpeään, kuin onnen sattuman tuottamaankaan! Olkaatte viisaita, älkääkä pitäkö häpeällisenä alistua suurimman kaupungin alle, varsinkin kun sen ehdot ovat niin kohtuullisia, että saatte, tultuanne sen liittolaisiksi, veronalaisina omistaa maanne. Kun teillä nyt on valittavana sodan tahi olemassa-olonne välillä, älkää valitko huonompaa. Sillä se, joka ei väisty vertaisensa edestä, mutta kohtelee mahtavampaa maltillisesti, ja joka armahtaa heikompaa, se kyllä pystyssä pysyy. Miettikää siis meidän poistuttuamme näitä seikkoja, ja muistakaa, että neuvottelette isänmaasta, jonka olemassaolo riippuu yksinomaan tästä ainoasta päätöksestänne."

Tämän lausuttuansa poistuivat Ateenalaiset kokouksesta. Kun Meelolaiset olivat jääneet yksin, päättivät he vastata yhtäpitävästi kokouksessa lausutuiden mielipiteiden kanssa, siis seuraavasti: "Ateenalaiset! Ei meidän mielestämme sovi vastata toisin, kuin ennenkään, emmekä tahdo kädenkäänteessä riistää vapautta jo seitsemän vuosisataa asumaltamme kaupungilta, vaan me koetamme pelastua luottaen jumalien meitä tähän saakka pelastavaan kaitselmukseen sekä sotilaittemme ja Lakedaimonilaisten apuun. Pyydämme teitä sallimaan meidän olla puolueettomina ystävinänne, ja poistumaan maastamme, solmittuamme sopimukset, joita kumpaisetkin pitävät pätevinä".

Näin vastasivat Meelolaiset, mutta lähtien kokouksesta sanoivat Ateenalaiset: "Tähän päätökseen katsoen olette te ainoat, jotka pitävät tulevaisuuden varmempana, kuin mitä näette, arvellen näkymättömän jo tapahtuneen toivonne mukaiseksi. Mutta te joudutte perikatoon, jos te panette suurimman luottamuksenne ja onnenne Lakedaimonilaisten avun nojaan."

Ateenalaiset lähettiläät palasivat tämän jälkeen leiriin. Kun heidän päällikkönsä kuulivat, etteivät Meelolaiset alistuneet, ryhtyivät he viipymättä sotatoimiin, jakaen keskenään kaupungin muurilla ympäröimisen. Myöhemmin jättivät Ateenalaiset sekä omien miesten että liittolaisten muodostaman vartioväen piiritystä jatkamaan sekä meritse että maitse. Tämän tehtyään palasi suurin osa heidän sotajoukostaan kotia, mutta loput jäivät jatkamaan piiritystä.

Tähän aikaan hyökkäsivät Argolaiset Fliuusin alueelle, mutta Fliuusilaiset ja heidän omat pakolaisensa asettuivat heitä väijymään ja surmasivat 80 heistä. Pyloksessa olevat Ateenalaiset anastivat Lakedaimonilaisilta suuren saaliin. Lakedaimonilaiset eivät kyllä sanoneet irti sopimuksia, eivätkä julistaneet heille sotaa, mutta he ilmottivat airuen kautta, että he sallivat kenen tahansa tehdä ryöstöretkiä Ateenalaisia vastaan. Korintolaiset alkoivat sotaa Ateenalaisia vastaan yksityisten riitojen takia, mutta muut Peloponneesolaiset pysyivät levollisina.

Meelolaiset valloittivat yöllisellä hyökkäyksellä torinpuolisen osan Ateenalaisten piiritysmuurista. He surmasivat joukon miehiä, ja palasivat kaupunkiin, tuoden mukanaan muonaa ja muita tarpeita. Ateenalaiset varustivat vastaiseksi paremmasti vartioväen. Tähän loppui tämä kesä.

Seuraavana talvena aikoivat Lakedaimonilaiset tehdä sotaretken Argolikseen, mutta kun rajanylimenouhrit eivät olleet heille edullisia, palasivat he takaisin. Argolaiset pitivät tämän heidän yrityksensä johdosta moniaita kaupunkinsa asukkaita epäluulonalaisina; muutamia heistä mestauttivat he, toiset heistä pääsivät pakoon.

Samaan aikaan valloittivat Meelolaiset taas osan Ateenalaisten piiritysmuurista, jossa oli vähälukuinen vartiojoukko. Mutta silloin saapui Deemeaan pojan Filokrateen johdolla uusi sotajoukko Ateenasta. Kun nämät voimakkaasti piirittivät kaupunkia, ja kun kaupunkilaisten kavaluuskin tuli avuksi, antautuivat Meelolaiset Ateenalaisille ilman ehtoja. Ateenalaiset surmasivat kaikki täysikasvaneet miehet, jotka he saivat haltuunsa, mutta möivät naiset ja lapset orjiksi. Valloitettuansa tämän paikkakunnan, lähettivät Ateenalaiset sinne myöhemmin viisisataa siirtolaista.