I
Ylioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä Pietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät siihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla eikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä laahustamaan.
— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän sitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin sattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä niillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa…
— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät voineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin olevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen nälkään…
Tehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä Pietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa, että huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos lähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.
— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun vuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi tällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista…
Syksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti lämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki eteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle, narisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä vilusti että väsytti.
— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa ei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen. Mieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän tuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa kehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta, keski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän näköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö maisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas…
Urhoa harmitti. Mitä tekemistä hänellä oli noiden perhekuvien kanssa? Jo monasti hän olisi käskenyt viedä ne pois, mutta ei hän sentään kehdannut loukata noita kunnon ihmisiä, sillä mihinkäpä muualle he olisivat voineet taulunsa ripustaa jollei juuri omaan kamariinsa, itse kun asuivat ahtaassa keittiössä ja olivat vuokranneet kamarinsa hänelle.
— Katselkoot, — ajatteli hän, — kyllä minä kestän ja kyllä minä taas maksankin ja reilusti, jahka saan sen osakuntalainan. — Hänen katseensa siirtyi katossa riippuvaan punaisenkirjavaan, porsliiniseen kruunuun, joka alkuaan oli ollut öljylamppu, mutta johonka nyt oli kiinnitetty kolme sähkölamppua.
— Tuokin on niin kamala lasisine kristalleineen, että tuolilla sen sietäisi siitä säpäleiksi lyödä, — ajatteli hän ollen yhä mielessänsä ärtyisä ja harmistunut.
Hän kääntyi kyljellensä niin, että saattoi nähdä pienehkön kirjoituspöydän, jolla oli suuri joukko erilaisia kirjoja. Kirjat olivat hujan hajan, jotkut niistä olivat auki, toiset taas selkämys ylöspäin pöydälle heitettyinä. Pitkä ja perinpohjainen haukotus pääsi häneltä, kun hänen katseensa osui tuohon kirjoilla lastattuun pöytään, mutta haukotusta seurasi voimakas pahan tunne rinnassa, ikäänkuin terävän aseen pistos.
— Kirjoja, kirjoja…
Ah, kuinka epämiellyttävältä hänestä tällä hetkellä tuntuikaan jo niiden paljas näkeminenkin. Tänäänkään ei hän ollut niihin vilkaissutkaan…
— No, eihän se nyt ollut niin vaarallista, ehtiihän sitä, — ajatteli hän ja sytytti paperossin.
— Nyt en minä tahdo ajatella mitään, en huonoja asioitani, en lukujani, en mitään, en mitään… Minä olen väsynyt ja tahdon levähtää, — koetti hän itseksensä pakoittaa ajatuksiansa lepoon, kuitenkaan onnistumatta.
— Tänä iltana on taas osakunnan vuosijuhlakin ja uusien jäsenien vastaanotto. Sinne on mentävä, ottipa rahat sitten mistä hyvänsä, ja kait niitä nyt sentään siellä »talolla» jollain tavalla saa vipatuksi…
— Kahdeksannen kerran kait minä jo olen sellaisessa mukana, — ajatteli hän, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet itsepintaisesti. Nyt ei hän enää voinut johtaa ajatuksiansa, vaan ne soutivat omavaltaisesti tuttuja, jo usein kuljettuja väyliä. Aluksi ne ikäänkuin patoutuivat yhteen kohtaan hänen tajunnassaan ja alkoivat sitten valtavan kosken tavoin kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin.
Niinkuin näkinkenkiä pohjamudasta esille kaivaen vieritti ajatusten virta hänen elämänsä eri muistoja.
Muistui mieleen lapsuusajan ensimäiset kansakouluvuodet kotipitäjässä
Hämeessä, kouluvuodet lyseossa pienessä maaseutukaupungissa.
Samanlaista köyhyyttä se silloinkin oli ollut, sillä erotuksella vain, että nykyään oli toisinaan rahaa oikein runsaasti, vaikka se aina loppuikin niin pian. Isä oli köyhä mylläri, eikä hänellä ollut rahoja koulutukseen, mutta äiti, tuo kivulloinen ja aina hiljainen, oli kouluun toimittanut ja pappia toivonut. Hän muisti vielä aivan selvään, kuinka äiti aina syksyisin häntä kouluun lähettäessään sanoi hymysuin: »En käy kirkossa ennenkuin oma poika on pöntössä.» Kylmä hiki nousi Urhon otsalle, kun hän ajatteli niitä pettymyksiä, joita oli äidillensä tuottanut, mutta nyt makasi äiti kotipitäjän kirkkomaassa eikä tiennyt, kuinka pojan myöhemmin oli käynyt…
Seitsemän pitkää, toimetonta vuotta…
Pitkiltä ne todellisuudessa eivät olleet tuntuneet eivätkä ne sentään aivan toimettomuudessakaan olleet kuluneet, olihan hän jotain oppinutkin. Mitä? Elämää…
Urho hymyili. Hän muisti sen riemukkaan kevään, jolloin tuli ylioppilaaksi. Ah, niitä viimeisiä ponnistuksia, lukuja, lukuja, ja sitten tulo sydän kurkussa Helsinkiin. Kaupunki oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän oli kulkenut kuin kuumeessa tai kauniissa unessa.
Ylioppilaslakki.
Ylioppilasvifti, mitä ihania sanoja, mitä suloisia muistoja; ensimäinen oikea rehellinen humala ja oikein luvalla. Mikä nousu, mikä kirkkaus, Urho aivan innostui muistelossaan, mikä ajatusten rikkaus ja mikä hyvän tunnon huuma… mutta hyvä Jumala, millainen herääminen…
Onnesta säteilevänä oli äiti hänet syliinsä sulkenut, kun hän palasi maalle, ja karhealla kädellään oli hän silitellyt ylioppilaslakkia. »Oikeinhan se on samettia», oli hän vihdoin sanonut, ja rajaton riemu oli täyttänyt hänen povensa siitä, että hänen poikansa nyt oli todella »herra».
Filoloogiksi oli Urho ruvennut, eikä äiti ollut kauvaa vastustellut, kun Urho oli selittänyt, että siitä voi kyllä lukea vaikka papiksi.
Sitten olivat luvut alkaneet, valmistavat luvut, ja ensimäinen lukukausi oli kulunut ikäänkuin huomaamatta häviten olemattomiin kuin tina tuhkaan kaikkeen tutustumalla, kaikkea harrastamalla. Se oli ollut kuin vilkas, monivaihteinen uni tuo ensimäinen lukukausi yliopistossa. Olihan kaikki niin huimaavan uutta. Mitään opinnäytteitä ei luonnollisesti sinä lukukautena suoritettu, mutta olihan se niin sanomattoman lyhytkin. Ylioppilaskunnan laulajiinkin oli Urho liittynyt ja laulanut ensi bassoa oikein nuoren innostuksella. Laulajamuistoissaan hän viihtyi aina hyvin, ja pahan tunne nytkin rinnassa poistui hetkeksi.
Mutta se palasi pian entistä voimakkaampana, kun ajatusten virta kiisi eteenpäin. — Toisena lukukautena hän oli oikein todenteolla valinnut oppiaineet. Hän päätti ottaa sekä käytännöllisessä että teoreettisessa filosofiassa korkeimman arvosanan. Sitäpaitsi hän aikoi ottaa arvosanan estetiikassa ja ehkäpä vielä jossain muussakin yhtä kauniissa aineessa.
Kuinka hän oli ollut innostunut! Hän oli ostanut kirjoja, hän oli kantanut kotiinsa niitä kirjastoista oikein sylyyksiä, ja hyvällä maulla valittuja kirjoja ne olivat olleetkin. Hänen pieni, vaatimaton asuntonsa oli alkanut vaikuttaa oikein tiedemiehen työhuoneelta. Kaikki tuo homma oli ollut sangen vaivalloista, vaikka samalla hauskaakin. Päivät kuluivat nopeasti näissä puuhissa, ja usein sattui, että hän iltaisin tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi, että hyvällä omallatunnolla saattoi käydä lepäämään päivän vaivoista.
Mutta sitten alkoi lukeminen. Hyvä Jumala sitä kirjojen paljoutta, oikein päästä huimasi, ei tiennyt mistä aloittaa. Käteen sattui ensin joku pienempi kirja. — Jos aloittaisi tuolla! Ei, kyllä se oli liian pieni ja mitätön, — päätteli hän luettuansa alkulauseen, — kyllä tässä on aloitettava jollain huomattavammalla teoksella, — ja hän oli ryhtynyt aukileikkaamaan jotain paksua filosoofista teosta ja alkanut lukea sitä, mutta se tuntui hiukan vaikeatajuiselta, ja saksankielikin teki aluksi haittaa. Vähän aikaa sitä luettuansa hän oli ottanut jonkun estetiikankurssiin kuuluvan kaunokirjallisen teoksen ja lukenut sitä; se tuntui koko joukon mukavammalta, mutta sitten oli puhelin soinut, muutamat toverit pyysivät häntä aamupäiväkahville kahvilaan. Sehän sopi mainiosti, ja niin pilaantui se aamupäivä…
Samalla tavalla kului lukemattomia aamupäiviä sekä iltoja. Y.L:n harjoitukset olivat tervetullut vaihtelu laiskoitteluun. Laiskoitteluun? Eihän se sitä ollut, mitä hän sille mahtoi, että häntä osakunnassa ruvettiin valitsemaan yhä useampiin ja useampiin toimikuntiin ja luottamustoimiin. Hän tiesi ainakin itse, ettei hän ollut tahallansa pyrkinyt niihin. Kadehtijat sanoivat kyllä, että häntä vaivasi esiintymishalu, mutta ei se ainakaan aluksi ollut sitä. Hän oli vain lausunut mielipiteensä milloin mistäkin osakunnassa käsiteltävästä asiasta, ja usein oli sattunut, että äänestäissä enemmistö oli samaa mieltä kuin hän, ja kun toimikuntaa alettiin valita, tuli hän aina ikäänkuin itsestään siihen valituksi.
Ja minkä hän mahtoi luonnollensa, että hän koko tarmollansa ryhtyi toteuttamaan hänelle uskottuja tehtäviä; se vei kyllä aikaa, mutta se ei ollut autettavissa. Ja mitä enemmän hän puuhasi, sitä useampaan toimikuntaan hän tuli valituksi. Hän oli innostunut näistä tehtävistä ja hän kehittyi taitavaksi puhujaksi esiintyen aina kun vain pyydettiin, ja hyvänä puhujana häntä pidettiinkin.
Sitten tuli puoluepolitiikan intomielinen aikakausi. Se oli ikäänkuin luotu hänen lahjoillensa, nyt hän sai oikein todenteolla nauttia puhujataidostaan. Missä vain pieninkin puoluekokouksen tapainen oli, siellä hän esiintyi ja voitti mainetta. Se oli kaikkea muuta kuin laiskoittelua, sillä kyllä sitä vaan sai lukea yökaudet perehtyäkseen niihin moniin kysymyksiin, joista hänen piti lausua mielipiteensä. Ulkona ravintoloissa täytyi myöskin istua, sillä siellä kuuli niin paljon ja oppi niin helposti tärkeitä asioita. No, ei se nyt niin helppoa ollut, sillä »istumiset» maksoivat paljon rahaa, ja niin tulivat päiväjärjestykseen rahahuolet ja uniset aamupäivät…
Näitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli tuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä. Hän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas, tylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä häiritsivät hänen rauhaansa.
Vaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden aukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä totta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien kuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului kurssikirjoihin … Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän ajatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset eivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta onnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet olla pikkumaisia… Nyt helpoitti jo huomattavasti…
Urhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja, äärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi, jonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine kirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko. Ilma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat unettavasti.
Paperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle.
Ylioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun…