II

— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan kysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin. Urho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen, ensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään hänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä tapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.

Maisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän näköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä kuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja hänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista, miellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut kandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.

— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän ja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana kädestänsä.

— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi
Koskula.

— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan vuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene unhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?

— Enhän toki, mutta totta puhuen, minulla on Matti kukkarossa.

Samassa syöksyi huoneeseen ylioppilas Jukka Tavela, nuori, vilkas ja kielevä, oikea keikarityyppi. Hän oli tehnyt kerran lyhyen ulkomaanmatkan, ja sen tiesi koko hänen tuttavapiirinsä, sillä aina riitti hänellä puheenaihetta siitä. Hän vertaili kaikkea siihen, kuinka Pariisissa ja Berliinissä oli ollut; täällä kotona oli kaikki aivan hullusti. Hän puhui mielellänsä vieraita kieliä, joita hän ei tosin osannut, mutta eihän se haitannut. Suomea puhuessaan hän aina silloin tällöin heitti jonkun sopivan vieraskielisen sanan tai kokonaisen lauseen väliin, sillä se vaikutti hänestä niin hienostuneelta. Varsinkin Pariisista hän puhui sellaisella tuntemuksella ja varmuudella, että äkkinäinen olisi voinut luulla hänen oleskelleen siellä vuosikausia. Tosiasia kuitenkin oli, että ne vuodet supistuivat vain pariin viikkoon.

— Kyllä Hagen voi deponeerata sinun lompakkoosi, — huusi hän sisään tullessaan, — kas tässä on rahaa kuin häkää, kyllä professori Hagenin ainoalla pojalla aina on rutosti rahaa, jos et muuta pyydä. — Tavela antoi Hagenille rahoja, jotka hän oli saanut takaisin ostaessaan paperosseja lähellä olevasta kaupasta. He olivat tavanneet toisensa kadulla, ja Hagen oli lähettänyt hänet asialle, jonka hän mielellään toimittikin, sillä hänkin oli ainaisessa rahapulassa ja eli mielellänsä toisten kustannuksella.

Maisteri Hagen nauroi ja koetti rauhoittaa kovaäänistä Tavelaa. — Tietysti minä lainaan, jos sinä sallit, ja mikäs tässä muu auttaa, sillä onhan sinun tultava palkintoja jakamaan, koska se kerran sinun tehtäväksesi jätettiin, ja maksakoon sitten vaikka osakunta sinun illallisesi.

— Niin, joutuin nyt ylös ja sassiin parempaa päälle, tässä ei ole enää liikoja aikoja. Tänä iltana minä esitän sinulle ne Hagenin turkulaiset serkut, joita tämä maisteri on pitänyt piilossa. Ah, se Ebba Hagen on sitten oikein hemaseva tyttö ja täydellinen grande dame.

— Anteeksi, — puuttui maisteri Hagen puheeseen, — suotaneen kait minulle sukulaisena onni saada esittää molemmat serkkuni parhaimmalle ystävälleni.

Koskula oli noussut ja muutti kiireimmän kautta pukuansa.

— Sinä, joka olet säilyttänyt niitä piilossa kuin juustokuupan alla. No, luonnollisesti se on sinun oikeutesi. Mutta totta puhuen, niin ei siitä Martasta ole niin väliä, ei se ole minkään näköinen ja sitäpaitsi…

— Vaiti, sanon minä, älä yritäkään esiintyä tyhmyyksinesi, — katkaisi puheen Hagen. — Mutta mitä ihmettä, Urho, et kai sinä aio esiintyä illalla tuossa vaaleassa, uudessa puvussasi. Muistahan toki, että kysymyksessä on osakunnan vuosijuhla ja uusien jäsenien vastaanotto ja ennen kaikkea ilta.

— Ja suuri esittely, sehän olisi vallan skandaali, — ehätti Tavela.

— Eipä sillä nyt taida olla niin väliä näin vanhalla civiksellä, — sanoi Urho ja alkoi etsiä tummaa vierailupukuansa.

— No, no, kuinka sinä nyt tänään olet niin vähän kulttuuri-ihmisen kannalla. Tosin sinulla on paljon luontaisia etuja, sillä olethan sinä kookas ja pulska, mutta ennen kaikkea tahtonet kai vaikuttaa hyvin puetulta ja hyvin kasvatetulta, — sanoi Hagen.

Koskula lensi punaiseksi korvalehtiä myöten. — Minä pyydän päästä kaikista arvosteluista persoonaani nähden, ja mitä minun kasvatukseeni tulee, niin voin huomauttaa, että minua ei ole kasvatettu niin hyvin kuin professori Hagenin poikaa, sillä minä olen kasvattanut itse itseni. —Äänessä oli uhmaa ja katkeruutta.

Maisteri Hagen tuli hämillensä, ja hänen kalpeille kasvoillensa levisi lievä puna. Hän katsoi suurilla silmillänsä avuttomasti Koskulaan, joka hengitti kiivaasti.

— Suo anteeksi, rakas veli, en tiennyt, että sinä olet noin hermostunut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua, se sinun pitäisi tietää, tahdoin päinvastoin lausua sinulle totuuden kohteliaassa muodossa.

— Sinä tiedät varsin hyvin, että minua eivät miellytä senkaltaiset totuudet, — sanoi Urho jo täysin rauhoittuneena ja alkoi sitoa pienen peilipahasen ääressä suurta, harvinaisen näköistä kaulahuivia, jonka Hagen oli tuonut hänelle ulkomailta tuliaisiksi.

— En minäkään pidä totuuksista, minä rakastan viekkaita ihmisiä, sillä he ovat aina niin ystävällisiä, — yhtyi puheeseen Tavela.

— Mikä kehno moraali! Voivathan rehellisetkin ihmiset olla ystävällisiä ja kohteliaita, — huomautti Hagen.

— Mitenkä? Sepä olisi hauskaa tietää, sillä yleensä on ihmisissä niin vähän hyveitä, ettei niistä kannata puhua; jää siis jälelle epämiellyttävät totuudet.

— Jos sinä ajattelet ihmisistä noin, niin silloin voit todella vaieta heidän vioistansa, sillä vaikeneminenkin voi olla kohteliaisuutta, — sanoi Hagen.

— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti Koskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille maankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin minä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan herroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä tämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. — Hän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.

— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, — ehätti Tavela vilkaisten papereihin.

— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä iltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän katseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili ikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.

— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä hän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori. Mutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että olisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän joka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja käänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina tuntee todellisen runoilijan.

Maisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi häneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:

— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän varmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa tapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.

— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi
Tavela väliin.

— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka ethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut. Mutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan» runous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa ihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti ole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä sanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon pidät ja josta sinä aina uneksit.

— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin paljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja rauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.

— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät kaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista ja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt perho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä vesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista, niin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia kuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on varmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän kaupunkeihin.

Hagen kävi nyt todella levottomaksi, mutta kerkeä Tavela tuli avuksi.

— Älä herran nimessä vaan luule minua niiden kirjoittajaksi, vaikka minä olenkin matkustellut. Muuten ei parinsadan markan palkinto tekisi pahaa, pitäisihän sillä pari kunnollista viftiä…

— Ja ostaisi uudet samettiliivit, — ehätti Hagen väliin. Syntyi yleinen nauru, sillä liivit ja kravatit olivat Tavelan ulkonaisen loiston päätekijät.

— Mutta palatakseni niihin runoihin, se niissä on minusta ihmeellisintä, että niissä on niin paljon samoja ajatuksia, joita sinä Albert vuosien kuluessa olet minulle esittänyt. Olisin miltei halukas luulemaan, että ne ovat sinun kirjoittamiasi.

Urho vilkaisi syrjäsilmäyksellä Hageniin, joka oli hiukan hätääntyneen näköinen ja vältti hänen katsettansa peittäen kasvonsa paperiliuskojen taakse, mutta Urholta ei jäänyt huomaamatta hänen ilmeensä, kun Hagen kysyi äänessä teeskennelty hämmästys:

— Nämätkö minun? Ovatko ne sinusta hyviä runoja?

— Ovat, muoto tosin toisinaan on vielä puutteellinen, mutta niissä on kuitenkin, kuten sanottu, paljon hyviä ajatuksia ja tunnelmia, juuri sellaisia kaupunkilaistunnelmia, joita minä maalaisena kaipaan ja rakastan.

— Sitä minä en ymmärrä, että juuri sinä pidät tämänluontoisia runoja hyvinä, ovathan ne niin vierashenkisiä sinulle, — sanoi Hagen pieni ivan piirre suupielessä.

— Juuri siksi, että minä olen maalainen, ihailen kaikkea mikä on kaupunkilaista. Minä olen tullut kaupunkiin oppiakseni. Maalaiselämän ja kurjan pikkukaupunkielämän minä tunnen luihin asti, niiden tunnelmat ovat jo minun omaisuuttani, mutta minä tahdon rikastuttaa sieluani ja näkemystäni maailmoilla, jotka ovat minulle uusia ja ainakin yhtä arvokkaita, jollei arvokkaampiakin kuin jo tuntemani. Minä tahdon imeä itseeni kaupunkilaisilmaa, minä tahdon tulla kulttuuri-ihmiseksi…

— Rupeatko sinä tomunimijäksi, älä viitsi, se tappaa lopuksi; sitäpaitsi on meillä sellaisia sähkölläkäypiä, ja ne ovat parempia kuin maaltatuodut, — ilkkui Tavela. Koskuia katsoi häneen säälien.

— Veljellä on hiukan pintapuolinen tai oikeammin väärä käsitys kulttuurista, — huomautti Hagen ystävällisesti. — Eivät kaikki kaupunkilaiset ole kulttuuri-ihmisiä, vaikka he taitavat usein itse niin luulla. — Hän katsahti salaa Tavelaan, joka ei kuitenkaan huomannut hänen katsettansa, vaan käytti syntynyttä hiljaisuutta hyväksensä ja sanoi:

— Sen toki minä tietänen, vaikka olenkin kaupunkilainen ja oikein turkulainen. Eivät turkulaiset tavat täällä ollenkaan tepsi, suuresta maailmasta ne ovat opittavat, — sanoi hän itsetyytyväisenä. — Kas tuossa on mies, jota sopii pitää mallinaan! — Hän osoitti Hagenia.

— No, no, älähän pilkkaa, ja minun olisi tultava sitten esimerkiksi Urhon kaltaiseksi hänen täydellisyysteoriansa mukaan, — sanoi Hagen, — sillä olethan sinä terve maalainen.

— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista eikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun mielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus kohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset ylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa, sillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.

— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso ei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä osallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason alenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun kulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se herroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei parhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.

— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä loistavalla liikkeellä.

— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi Urho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen aiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella hauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän hehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.

— Kuinka niin?

— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa tutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.

— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.

— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela leikkiä laskien.

Kun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:

— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.

Samassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.