Eri tasoilta

by Toivo Tarvas

IV

Maisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta kotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta osakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu kuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.

Vihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän oli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia, jonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään kaupungin salaperäistä hiljaisuutta.

Kävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä leppoisassa lumisateessa.

Kaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili verkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta jouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut vielä pakkasen jäätämä.

Lumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän juhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se katulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.

Albert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut tanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt se oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan yksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti vihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli selvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei voinut tanssia. Taikka hän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat tulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon sukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä kuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja sukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta se rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne…

Suuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja vastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat katukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo siksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan haudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.

Albertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia kuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten tilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja kehräten omia mietteitänsä.

Hän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen tuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa ankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja asettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle, jotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä rivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui lumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja sulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja sisältörikas runo »Lumisateella»:

Lumia lentää
Ristin ja rastin
Leikkiä lyöden ja
Taistellen;
Vaan väsyneinä
Vaipuvat viimein,
Etsien rauhaa,
Povehen maan…
– – – – – –
– – – – – –

ja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat ilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.

Hänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta satoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen lumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja viileää…

Hän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä hiljaisintaan.

Tänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen jo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että kerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän tutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään ollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla ihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman vähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista hienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi neidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista maalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli sammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi hän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan hänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä lukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.

Albert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä, luontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu. Mutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua kulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.

Häntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi Ebbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho aivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta olisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa antavissa naisissa…

Hän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei ollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä, sillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui toista.

Nyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut ilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen arvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata. Joka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan he niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta innostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti hänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen tunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta…

Hän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko olivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli tarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin. Mustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja kuolemansurullista.

Häntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja suosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa kirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho niissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen salaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin kuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.

Mutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi otaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä vaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän kunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta ei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin oli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja mitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän ollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi kiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja nöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa… Hän ei vain ollut voinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt hänen mielensä.

Lumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli hän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut huomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia, joita koskaan ennen ei ole ajatellut.

Hän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa korkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen yleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat olivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi himmeä kajastus.

— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka joku uupumaton ahertaja.

Nuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle koristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan; akkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden jokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen niiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta täynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä kaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis koristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat suuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui yli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta kannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet, untuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät silmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.

Todella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se sai kivet puhuvammiksi…

Ja yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät palvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja kaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja hillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista, haudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.

Kaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui vähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi valmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa teki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin vaikeneva seuralainen…

Kauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa muuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen, untuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert havahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja; kulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää, yhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä heikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.

Hän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä alkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja hiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä Kaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin painaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta tulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä. Albertia sekä säälitti että inhoitti.

Hän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti määrää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi talonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine, leveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla alettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka ryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen kaupunki heräsi unestaan.

Albert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen kuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja useampia tulla häntä vastaan.

Jo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä, rautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot ja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille niinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin mylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä vaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista tuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta kun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun jättiläinen…

Yhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen jono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo veripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa, ja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.

Hiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen hiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen rauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta heräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.

Hän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet Kaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin iloiten ensi lumesta.

Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon, joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. — Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla, sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia. — Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen. Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.