V
Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille. Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä asunnossaan puhelinta.
Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla. Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa. Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.
He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.
Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän, mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba, joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin, joissa Urhokin oli.
Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko Martan lapsuudentarinan.
Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi, oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai Hagenin nimenkin.
Tässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai vieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta ei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo aikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti Lund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen tehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut huonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.
Urho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan lapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo pienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja viihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä sinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin pihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen parhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen tyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin hän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä rautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että äiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä huutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla häntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan syytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin viisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon, varsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa ja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut huonoimpia.
Oli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti merkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin voimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen kasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka erilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan. Kun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina huomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja toisinaan teoissaankin.
Urho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt sangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla Jukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä maatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä seurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut Jukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä renkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä. Vaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli hänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä ja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen taipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä ainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.
Huolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut kasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa lastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja epäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä pitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen ärtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.
Kaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet Martan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein vihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten läsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.
Urho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä, että se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen siitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta seurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban…
Hän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan uusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa osakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa ja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua tilatessaan.
Pukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi itsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori Hagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja mahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse professorin rouva.
Professori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä oli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään vapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen noudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän kasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia, niin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.
Tästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti, että käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin aterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta, ettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva seurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin ihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt mitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana koettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti ja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi. Luontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin, että ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli…
Kerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla päivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia henkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset maljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale. Tarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen vuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä sillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt, kuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle ja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä kristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui hänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä kaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt suuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella, niinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia hänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi apinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei ollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että ne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.
Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että tapaisi siellä Ebban…