VI
Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla; pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin edullista vaikutusta.
Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset asuinhuoneet olivat.
Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi ilmestyisi.
Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:
— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.
— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.
— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin kotiin.
— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.
— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert nauraen.
— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen gongongi soida.
He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.
Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken, sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista. Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan. Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:
— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun suuri rakkautesi alkoi.
Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.
— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?
— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.
— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi, kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.
— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?
— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa. Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa kiintymystä.
— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.
— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista. Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta. He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä Albertkaan tahtonut pidättää häntä.
Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.
Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä. Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle, jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.
Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut, mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat kallioihin.
Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin, kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä, ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle. Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.
Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain. Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen, ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna, ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän sisäisenkin puolen.
Oli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia, jotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä kuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle, sillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla asteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara opettaja.
»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle antaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö oli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä syntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui hänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi tulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun saakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian kauvan katua kotinansa…
Albert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli hän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän oli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa, ja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä tienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka kanssa oli kasvanut.
Jokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta ja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta maapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli sen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja kuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui ja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti itseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä valkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia kattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa pirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina, ja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä kaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se muistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta. Monivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat vaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli siis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia niinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen alla.
Albert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli rauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi ystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa elämän kohtaloissa…
Mikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien suurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva, hän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin hermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa koko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi avautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun, sen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren kaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja istutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon, sen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa hän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen monisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä kauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton…
Albert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän rajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten rikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän kaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta vähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja hän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.
Kaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka valtaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä luoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.
Hän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy ahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita pienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei viihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin lähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja sen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä lepäämään…
Rauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä, hänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos sen rauhoittavaan seuraan…