VII
Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.
Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy. Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat Eläintarhassa.
— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on vastassa.
— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.
— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko, että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.
Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle. Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.
— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen, jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö, matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.
— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.
— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.
— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.
— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut eräässä sellaisessa.
— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen tietämättömyyttä.
— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?
— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.
— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.
— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.
— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.
— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, — ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.
Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.
— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain kysyn.
— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.
— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.
Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.
— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.
— Keitä?
— No vaikka Jukka Tavela.
— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta keitä daameja sitten?
— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.
— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:
— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!
— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en yleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba ystävällisesti.
— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa itseensä.
— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.
— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.
— Kaikkea.
— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä monta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä hyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas…
— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne mies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista sentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa naisille intresanteilta.
— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja tyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte minua jatkamasta tästä aineesta.
— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme tunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä jokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.
— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi matala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon laskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.
— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri ylpeys.
— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä, että minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla olisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua, tuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän persoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein lausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta, luulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta. Maalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin asukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen minä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen pyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja henkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki on uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen väsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen, kun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne on koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille ja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa ettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja nöyryytystä…
Hänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka johtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa vuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat tulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi tahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet saattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta hänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden nojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.
— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?
— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan teille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa kiusata teitä moisilla jutuilla…
He eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat viipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari oli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten kun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat toisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon toisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.
Samassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen ja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli kummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin asfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän käytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda niihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä, sillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi, hoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri ostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea olematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa Pohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär. Pojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä hänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi ihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut itsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun hän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen poskensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea, polttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut alkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.
— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba, kuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että sinä olisit täällä.
— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme tänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, — sanoi Ebba verrattain viileästi.
— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta yksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän vauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan laseja kallistelleet.
— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert istuutuessaan päivällispöytään.
— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista typerillä jutuilla, — sanoi Urho.
— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.
— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui Ebba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain väkevämpää.
Mutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta oli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella puolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä istui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja sanoi:
— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt mitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin, älkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä sanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien yhteentörmäyksistä.
— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.
— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus, joka siinä piilee.
— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho verrattain töykeästi.
— Kyllä minä tavallaan ymmärrän mitä Albert tarkoittaa, taikka ainakin minä aavistan, — sanoi Martta kummallisen innostuneena ja katsellen Albertia hehkuvin silmin.
— Niin, eikö totta, Martta, eivätkö Neero ja Iivana Julma olleet taiteilijaluonteita, kuka sen voi kieltää? Ja kuinka moni runoilija onkaan koettanut sepustella heistä runoja, ja kuinka moni maalari onkaan yrittänyt esittää heidän hirmutekojansa. Aivan hämmästyttävässä määrässä ovat nämä julmat kuuluisuudet, mainitakseni nyt vain tunnetuimmat, kiinnittäneet taiteilijoiden ja kaunosielujen huomiota puoleensa.
— Niin, mutta en minä sittenkään näe heidän teoissaan mitään julmuuden kauneutta, — intti vastaan Urho, joka muuten aina hyväksyi empimättä Albertin ideat, mutta joka nyt Ebban tähden oli toista mieltä hänen kanssansa.
— Kyllä kait tässä saapuvilla olevat toki siksi paljon tuntevat renesanssiajan taidetta, että tietävät maailman suurissa museoissa olevan tuhansittain kauniita tauluja, jotka esittävät nuolien lävistämää Pyhää Sebastiania.
— Ai, niitä on niin paljon Berliinin, Rooman, Aleksandrian, Pariisin ja Lontoon gallerioissa, — ehätti Aino Tuominen innostuneena, luullen saavansa pienen tilaisuuden kertoa ulkomaanmatkastansa.
— Minkätähden luulette Sebastianin aina olevan niin kauniin vartaloltaan? Luonnollisesti siksi, että legenda kertoo hänen olleen kauniin, mutta myöskin juuri siksi, että hänen haavansa ja niistä vuotava veri kauniimpina esiintyisivät kohottaen katsojassa säälin tunteen ohella esteettistä nautintoa. Yksinpä Kristuksessa ristillä, joita tauluja ainakin tunnette, on paljon julmuuden kauneutta.
— Minusta ne usein verisine haavoinensa herättävät sääliä ja inhoa, — sanoi Ebba. Mutta Albert oli vastustavalla tuulella.
— Anteeksi, serkku, lausuntosi todistaa vain sitä, ettet vielä ole täydellisesti vapautunut naisellisuudestasi, jota sinä kaikin mokomin koetat tappaa, ja että sinun silmäsi eivät vielä ole kyliin avoimet taiteelle.
Ebba punastui harmista, ja Martta nautti, kun Albert kohteli Ebbaa tylysti.
— Katsoppas nyt sinua, Albert, tuolla tavalla sinä suututat neiti
Ebban, — torui Urho.
— Niin, sinä olet todella julma, sinä saat ihmisen suotta suuttumaan, — sanoi Ebba vihaisesti.
— Kas vaan, tuossakin on julmuuden kauneutta nähtävänä. Minä voin suututtaa kauniin neitosen vain siksi, että saisin hänen verensä nopeammin kiertämään ja voisin ihailla suuttumuksen punaa hänen muuten kalpeilla poskillansa ja saisin suojella itseäni hänen silmiensä vihan salamoilta.
— Onpa sinulla pikkumaisia intohimoja, — sanoi Urho.
— Niinkuin kuolema ja uni ovat sisaruksia, ovat julmuus ja intohimo serkuksia.
— Kuten sinä ja minä, — ehätti Martta. Kaikki nauroivat, ja Albert huomasi, ettei hänen kannattanut pitää esitelmää tästä aineesta ainakaan tälle seuralle.
Päivällinen oli syöty ja kahvi oli tuotu likööreineen. Aino Tuominen asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa jotain kevyttä laulua, johonka Martta laulaen yhtyi. Ebba vetääntyi syrjemmällä olevaan nojatuoliin ja murjotti siinä suuttuneen näköisenä. Urho istuutui hänen vieressään olevaan nojatuoliin ja koetti aikaansaada keskustelua, mutta Ebba vastaili aluksi hajamielisesti ja haluttomasti. Albert ja Jukka olivat poistuneet huoneesta.
Aino ja Martta soittivat ja lauloivat minkä jaksoivat kaikenlaisia kansainvälisiä renkutuksia niin äänekkäästi, että kaikki keskustelu tuntui tuiki mahdottomalta. He vaikenivat hetkeksi laulustansa maistellakseen hiukan likööriä, joka loisti vihreänä kuin myrkky valkoisissa laseissa. Sitten he alkoivat taas menoamisensa.
Urhoon olivat viinit vaikuttaneet tuntuvasti. Hänen kasvonsa hehkuivat punoittavina, mutta hän osasi hyvin salata päihtymyksensä. Voidaksensa edes hiukan kuulia toistensa puhetta kallistivat Ebba ja Urho päänsä toistensa puoleen. Heidän ollessaan tässä asennossa ilmestyi Albert Jukan seuraamana huoneeseen, Ebban tai Urhon huomaamatta heidän tuloansa. Kummankin suussa savusi pitkä, hyvätuoksuinen sikari. Tytöt lauloivat kovaäänisesti, ja Ebba ja Urho keskustelivat innokkaasti.
Albertin katse synkistyi, hän pysähtyi ovelle ja imaisi voimakkaan vedon sikaristaan sekä puhalsi sitten sauhun suustaan sellaisella voimalla, että Martta sai savua henkeensä ja alkoi yskiä. Sitten hän astui pöydän luo ja joi yhdellä siemauksella koko pikarillisen ja kaatoi heti itsellensä toisen ja joi senkin. Ebba oli huomannut sen ja tuli surulliseksi sekä kuunteli hajamielisenä Urhon puhetta. Albert istuutui pöydän ääreen ja tuijotti tylsästi eteensä.
Laulu ja soitto olivat tauonneet, kun Martan yskäkohtaus ei helpoittanut ennenkuin hän sai suuhunsa likööriä. Aino kertoi erään lievästi sopimattoman »salonkivitsinsä», jonka hän muka oli kuullut Pariisissa. Syntyi naurunrähäkkä. Albert säpsähti ja heräsi ajattelustaan. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mistä oli kysymys; sitten hän tyhjensi pikarinsa ja ehdoitti, että ruvettaisiin tanssimaan.
Pöytä työnnettiin syrjään, Aino istuutui pianon ääreen ja alkoi soittaa suurella pauhulla remuavaa valssia. Albert sieppasi Martan käsivarrellensa ja alkoi tanssia hurjasti. Urho pyysi Ebbaa, joka suostuikin, mutta heidän oli aivan mahdotonta tanssia, sillä Martta ja Albert tanssivat niin rajusti, että tuolit kaatuivat, eikä heille jäänyt mitään tilaa ahtaalla lattialla.
Ebba luopui pian tanssiyrityksestään ja istuutui pianon ääreen vapauttaakseen Ainon, joka olisi itse mielellänsä tanssinut. Ebba soitti kaunista, haikean surumielistä, venäläistä »Kaipaus» nimistä valssia. Jukka tanssi Ainon kanssa, ja heidän oli koko joukon helpompi tanssia, sillä Martta ja Albert eivät tanssineet enää niin rajusti. Ebba näki pianon mustasta pinnasta niinkuin peilistä, kuinka Martta ja Albert tanssivat lähekkäin ja kuinka Martta kuiskasi jotain Albertin korvaan, johonka tämä vastasi myöntävästi päätänsä nyökyttäen. Yhtäkkiä tuntui Ebbasta niin tukahduttavalta, hänen oli vaikea hengittää, hän harvensi tahtia ja vihdoin sekaantui kokonaan soitossaan ja lopetti äkkiä…
— No, mikä nyt tuli? — kysyi Martta.
— Ei mikään, täällä on vaan niin kuuma.
Istuttiin jälleen pöytään ja juotiin likööriä. Puhe sujui kaikilta hyvin; ainoastaan Ebba oli vaitelias, sillä hän ei ollut juonut juuri mitään. Hänestä alkoi kaikki tuntua sanomattoman vastenmieliseltä, ja ahdistava tunne rinnassa yhä kasvoi. Hän ehdoitti poislähtöä, ja hänen hämmästyksekseen suostuivat kaikki siihen heti, ilman vastaväitteitä. Hän ei todellakaan käsittänyt mitään, oli kuin hän ei olisi tuntenut koko seuraa, sillä niin yllättäviä olivat nämä suostumuksessaan…
Tilattiin kolme autoa, vaikka Ebbasta olisi kaksikin riittänyt, ja hetkisen odotuksen jälkeen olivat he matkalla kaupunkiin.