VIII
Martta ja Albert istuivat kahden suljetussa autossa, jonka akkunaruudut hermostuttavasti rämisivät vaunun kiitäessä vinhaa vauhtia eteenpäin.
Albert istui väsähtäneenä ja kokoonlyyhistyneenä auton sohvalla ja katseli tylsästi ulos akkunoista. Katulyhdyt vilahtelivat ohimennessä niinkuin tuliset pallot avaruudessa. Muuta ei hän nähnytkään, sillä vauhti oli siksi kova, että kaikki muuttui epämääräiseksi kaaokseksi.
— Voitko sinä pahoin? — kysyi Martta ja tarttui hänen käteensä.
— En.
— No mikä sinua sitten vaivaa?
— Ei mikään.
— Siinä tapauksessa täytyy meidän tänä iltana pitää oikein hauskaa. — Auton lasit rämisivät niin, että hän ei oikein kuullut Martan viimeisiä sanoja.
— Mitä meidän täytyy pitää? Juomisesta olen jo saanut kyltikseni.
— Hauskaa, oikein hauskaa, — sanoi Martta ja silitteli lämpimällä kädellänsä Albertin veltosti riippuvaa kättä. Albert ei sanonut mitään eikä myöskään vetänyt pois kättänsä, vaan antoi Martan sitä hyväillä. Auto töyssyi sinne tänne niin, että sisällä-istujat tölmäilivät toisiansa vasten, ja kerran löivät heidän päänsä yhteen. Martan kasvot koskettivat Albertin poskea, jota Martta hiljaa suuteli, mutta Albert ei ollut huomaavinansa mitään. Häntä niin väsytti, ja kuitenkin piti katkera, jäytävä tunne sydänalassa häntä valveilla. Hän ei saanut pois silmistänsä näkyä, jonka oli nähnyt astuessaan japanilaiseen huoneeseen: Ebba ja Urho olivat keskustelleet niin tuttavallisesti toistensa puoleen kallistuneina. Hän kärsi siitä, että hänen vierellänsä Ebban asemesta istui Martta. Hän tiesi varsin hyvin, että Ebba olisi istunut siinä, jos hän oikein olisi tahtonut, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun Ebban tunne oli Urhon valinnut.
Kansallismuseon kohdalla teki heidän autonsa äkkinäisen käänteen
Museokadulle päin. Albert heräsi ajatuksistansa ja kysyi:
— Mihinkä nyt, joko me nyt olemme kotona?
— Emme, me menemme nyt minun luokseni, — sanoi Martta veitikkamaisesti ja korjasi hattuansa, joka oli lentänyt käänteessä vinoon toiselle puolelle päätä.
— Sinun luoksesi? Eikö sinun kotisi ole sama kuin minunkin?
— Ei tällä kertaa. Me menemme Aino Tuomisen boksiin, joka on minun käytettävissäni. Annoin jo lähtiessä ohjaajalle määräykseni.
— En minä enää jaksa sen harakan kanssa.
— Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, Aino meni Jukan kanssa ties minne, ja huone on minun käytettävissäni. — Albertin täytyi väkisinkin nauraa.
— Oletpa sinä aika vekara, kun järjestät kohtauksia toisten huoneisiin.
— Aino ja minä olemme hyviä ystäviä, kuten tiedät; minä olen usein ottanut vastaan ystäviäni hänen kodissaan, sillä enhän minä koskaan tunne itseäni vapaaksi teillä.
— Vapaaksi? — Auto pysähtyi samassa, ja Albert maksoi ohjaajalle. He alkoivat nousta portaita. Kolmannessa kerroksessa Martta avasi omalla avaimellansa oven, ja he tulivat pieneen, somaan huoneistoon.
Etumainen huone oli tilava ja hauskasti kalustettu. Peräseinällä oli suuri sohva, jonka yli oli vedetty kauniille poimuille putoileva silkkinen, räikeävärinen, itämaalainen matto. Suuria itämaalaisia silkkipatjoja oli runsaasti sekä sohvalla että tilavissa nahkapäällysteisissä nojatuoleissa. Lattiaa peitti paksu, punainen matto, seinillä oli runsaasti hyvällä maulla valittuja pieniä tauluja ja hyviä valokuvia tunnetuista taideteoksista. Siellä täällä veti huomiota puoleensa joku kaunis maljakko tai pieni veistokuva. Eräällä jalustalla seisoi marmorinen Antinous, pää alas painuneena, huulillaan arvoituksellinen vuosisataishymy, ja toisella jalustalla pingoitti marmorinen Eros kaarevaa joustansa. Katossa paloi sähkökruunu, jonka lamppuja verhosivat eriväriset, silkkiset ruusut. Ovessa, joka johti perimmäiseen huoneeseen, riippui erivärisistä lasihelmistä sommiteltu japanilainen verho, jonka irralliset helminauhat riippuivat suorina ja alkoivat pienimmästäkin kosketuksesta kilisten heilua.
— Onpa täällä somaa ja kodikasta, — sanoi Albert, istuutui sohvaan ja otti paperossin sohvan vieressä olevalta messinkiseltä, turkkilaiselta pöydältä. — Kannattaako Aino Tuomisen pitää tällaista asuntoa?
— Kannattaisi kait kyllä, sillä onhan hän rikas, mutta minä otan osaa vuokraan, ja osa täällä olevista tavaroistakin on minun, ja minulla on käyttöoikeus aina silloin tällöin tähän huoneistoon. Tänne minulla on tapana kutsua vieraitani.
— Vieraitasi? Miksi et kutsu heitä kotiin, meille?
— Kotiin, hyvänen aika, eihän minulla täällä ole kotia, jos sitä nyt oikeastaan on missään. Minun ystäväni ja vieraani eivät mielellänsä tule minun kotiini, sillä se on heistä liian hieno ja he pelkäävät, etteivät osaa käyttäytyä, ja onhan äitisi siinä suhteessa sangen ankara ja pikkumainen. Ei, mutta mitä me tässä turhia jaarittelemme, sinun on saatava jotain hyvää. Likööriä minulla on täällä hiukan, sitä »maisterin vaasilikööriä», josta sinä niin pidät ja jota me sinun kunniaksesi kutsumme sillä nimellä. — Hän otti pienestä, lasiovella varustetusta, mustasta seinäkaapista kaksi korkeajalkaista liköörilasia, joista toinen oli vihreä ja toinen punainen.
— Mitä ihmeitä sinulla on?
— Älä ollenkaan ole levoton, sinä saat juoda punaisesta lasista, sillä se on lemmen lasi, minä juon vihreästä toivon lasista. — Hän kaasi ruskeasta, vaasintapaisesta ruukusta, jossa oli kaunis korva, lasit täyteen punertavaa, voimakkaasti tuoksuvaa likööriä.
— Älä hassuttele, sinulla on niin paljon lapsellisia konsteja, mutta maljasi, Martta, sinä olet kuitenkin sangen näppärä tyttö järjestämään itämaalaisia iltoja.
— Kiitos, Albert. Täällä on täydellinen vapaus, täällä saa käyttäytyä niinkuin kukin tahtoo. Minä voin järjestää sinulle vaikka Semiramiksen riippuvat puutarhat, — sanoi hän nauraen.
— Sepä olisi jotain harvinaista ja hauskaa nähtävää näin pohjoisessa.
— Oikeinko sinä tahdot? — nauroi Martta ja väänsi sähkönappulaa niin, että vain punaiset lamput jäivät palamaan; sitten hän täytti liköörilasit ja otti peilin edestä kristallisen hajuvesiruiskun ja kulkien tanssiaskelin ympäri huonetta ruiskutti siitä valkoruusun suloista tuoksua. Albert katseli hämmästyneenä sitä tottumusta, jolla Martta kaiken tämän järjesti, ja hän alkoi väkisinkin vaipua siihen velttoon ja huumaavaan tunnelmaan, johonka punainen valo ja valkoruusun tuoksu hänet tuudittivat.
Hän katseli kaikkea tätä keinotekoista kauneutta jonkinlaisella hartaudella ja uteliaisuudella; punainen valo leikki kaikkialla kirjavilla patjoilla, marmorisilla veistoksilla, seinillä riippuvilla tauluilla ja ennen kaikkea Martan kasvoilla. — Punainen valo tekee kaikki kauniiksi, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa. Ääneen hän lausui:
— Tämä ei ole hullumpaa, mutta tästä puuttuu vielä jotain, soittoa.
— Ole huoletta, sitäkö sinä vielä kaipaat, — sanoi Martta ja juoksi perimmäiseen huoneeseen. Albert saattoi hyvin nähdä heiluvien helminauhojen läpi, kuinka Martta nosti suuren gramofonin lattialle ja veti sen vireeseen, kuinka hän asetti levyn paikalleen, käänsi suurikitaisen kaikutorven etuhuoneeseen päin ja tukki suuren villaliinan sen ammottavaan kitaan. Albert alkoi käydä yhä uteliaammaksi, — mitähän se nyt alkaa soittaa? — ajatteli hän. — Tietysti jotain banaalia valssia, sillä sellainenhan on Martan maku. — Hän näki, kuinka Martta pani koneen käymään, mutta tuota tavanmukaista häiritsevää alkumelua ja särinää ei kuulunutkaan; hän oli aivan hämmästynyt.
— Terve, tervissimo Albert, — sanoi Martta ja kohotti lasinsa, — kuunnellaanpas nyt minun taidettani. — Alkoi kuulua ikäänkuin kaukaisen jouhiorkesterin soittoa; aluksi kuului se hiukan epäselvänä, mutta pian Albert tunsi kappaleen, jonka hän usein oli kuullut ulkomailla suurissa konserteissa. Se oli hänen lempikappaleensa, nuoren australialaisen säveltämä »Merimiehen ikävä». Monasti oli hän elänyt sen sisällön mielikuvituksessansa alusta loppuun, ja nyt huvitti häntä kuunnella sitä gramofonin salaperäisenä esityksenä. Soiton vaimennettu ääni, nautittu alkoholi sekä väsymys estivät häntä olemasta kylliksi arvostelevainen, ja hän vaipui hetken tunnelmaan…
Hän kuuli selvästi, kuinka sellot soittivat laivan lähtiessä rannan ristiaallokkoa, ensi viulut kuvasivat kaihoisaa hyvästijätön säveltä, ja rannalle jääneen morsiamen nyyhkytykset kaikuivat selvästi alttoviulujen tummassa säestyksessä, joka laivan lipuessa ulos satamasta vähitellen kaikkosi…
Meren aallokko kävi suuremmaksi, selväpiirteisemmäksi ja rajummaksi sekä samalla yksitahtisemmaksi. Orkesterin kaikki jouhisoittimet lauloivat aavan meren suurta ja raskasta aaltoilua, varsinkin bassoviulujen kumeat rytmit antoivat selvän kuvan meren mahtavasta liikehtimisestä; korkea klarinetti puhalsi yksitoikkoista tuulen vinkunaa laivan köysissä ja raakapuissa, ja eristäytyneenä ikäänkuin sooloksi lauloi ensi viulu surunvoittoista merimieslaulua.
Mutta tuulen kimeä ääni touveissa ja köysissä yltyi, meren aallokko paisui myrskyksi, ja lemmenlaulu kuoli valtavaan rajuilman pauhuun. Mahtavat rummun tärähdykset ja metallisoittimien äkkinäiset törähdykset kuvasivat hätälaukausten kumeata jylinää, ja kimakat klarinettijuoksutukset hengenhädässä taistelevien ihmisten avunhuutoja, ja silloin tällöin heikosti kuuluva virren sävel kertoi kuoleman kauhun aiheuttamista rukouksista. Koko orkesteri pauhasi miltei korviasärkevänä epäsointuna…
Mutta vähitellen myrsky tyyntyi, vedet laivan keulassa solisivat, ja aurinkoinen päivä kimmelsi jouhisoittimien iloisissa sävelissä. Myrsky oli onnellisesti vältetty, alus kiisi varmasti eteenpäin, tuli yö…
Sordiinot viuluissa orkesteri soitti kuutamon salaperäistä, hämärää juhlallisesti nousevilla ja laskevilla mainingeilla, ja yksinäinen ensi viulu alkoi hiljaa, ikäänkuin huomaamatta laulaa mertakyntävän nuorukaisen koti-ikävää…
Hiljaa, huomaamatta taukosi soitto, ei kuulunut mitään tavallista, häiritsevää loppurasahdusta, kun gramofoni lopetti soittonsa. Albert istui hetkisen hiljaa oman mielikuvansa vallassa. Kun hän heräsi, ei hän ollut varma, oliko kuullut gramofonin soittoa vai oliko hän mielikuvituksessansa elänyt kuulemansa sävellyksen. Hän nojasi raskasta päätänsä sohvan silkkisiin patjoihin.
— Mitä sinä pidit? — kysyi Martta kuiskaten ja tarttui Albertin kuumaan käteen. Albert säpsähti kuin unesta.
— Mitäkö pidin? En tiedä soittiko halveksittu gramofoni sen kappaleen, jonka minä äsken kuulin, vai oliko se kaiku jostain ennen kuullusta esityksestä, mutta joka tapauksessa en minä luullut, että gramofoni voisi tarjota ainoallekaan musikaaliselle ihmiselle siedettävää tunnelmaa, minussa se ainakin herätti vanhan muiston ja lopusta minä pidin itse huolen. Sinun riippuvat itämaalaiset puutarhasi eivät keinotekoisuudessaan ole hullumpia, ja tuo kone taitaa olla kallis?
— Niin kait se on. Isä toi sen minulle kerran ulkomailta, ja se lienee parhaita lajiaan. Mutta voi se soittaa muutakin kuin vain tunnehymistyksiä.
— Oletko sinä Martta koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka musiikki sentään on kummallista. On olemassa yksi sävellaji, jonka kaikki ilman mitään vastaväitteitä, kansallisuudesta huolimatta, myöntävät surun ja tuskan tulkiksi, tarkoitan mollia, ja on taas toinen sävellaji, joka yhtä selvästi on ilon ja riemun täydellisin ilmaisija. Eivät minkään kielen sanat, eivät mitkään muodot, viivat tai värit niin selvästi ja kaikille tajuttavasi ilmaise näitä tunteita kuin sävelet, sanattomat sävelet.
— Kyllä minä sen tunnustan, mutta en minä nyt jaksa filosofeerata musiikista; — sanoi Martta, joka kaiken aikaa kun Albert puhui oli istunut hermostuneena ja kärsimättömän näköisenä. Minä voin näyttää sinulle, kuinka minun koneeni voi tulkita duuria, mutta sitä ennen, tervissimo, — sanoi hän ja kohotti maljan juoden sen ahnaasti pohjaan.
— Älä herran nimessä aina hulluttele, sinussa ei ole yhtään vakavuutta.
Näin on niin hyvä olla.
Mutta Martta ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, vaan ponnahti ketteränä kuin nuori kissanpenikka ylös sohvasta, alkoi työntää tuoleja syrjään keskilattialta ja livahti samassa toiseen huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Albert jäi yksikseen, hän oli täynnä uteliaisuutta, hetken outoa tunnelmaa ja jännitystä, sillä hän ei voinut aavistaa minkä yllätyksen hänen kekseliäs serkkunsa hänelle taas valmistaisi. Mutta samaan aikaan tuntui hänessä syvällä itsessänsä kalvava tuska ja suru; hän oli suostunut kaikkeen tähän karkoittaaksensa surullisia ajatuksiansa.
Häntä ahdisti, hän olisi tahtonut raitista ilmaa, mutta valo, tuoksut ja likööri kahlehtivat hänen väsyneen tahtonsa.
Samassa ovi aukeni, kuului voimakasta, reipastahtista soittoa ja kastanjettien kilahduksia. Kappale oli jokin tuttu espanjalainen tanssi. Martta syöksyi huoneeseen puettuna kauniiseen espanjalaiseen pukuun; hänellä oli päässään suuri, harmaa huopahattu ja hiuksissa luonnottoman suuri keinotekoinen, tulipunainen ruusu.
Albert oli hämmästynyt ja näyn häikäisemä, hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan löi kämmenillänsä tahtia. Martta tanssi notkeasti, reippaasti ja hämmästyttävän tulisesti espanjalaisen boléron. Kun tanssi oli loppunut, heittäytyi hän hengästyneenä Albertin syliin ja peitti hänen kasvonsa ja suunsa kiihkeillä suudelmilla.
— Albert, rakas Albert, minä olen kauvan rakastanut sinua, ja sinä olet välinpitämättömyydelläsi kiusannut minua, mutta nyt sinä olet minun, minun ikiomani, niin, niin, älä puhu mitään, sinä olet minun, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, ja minun koko olemukseni ikävöi sinua, minun tunteeni palo polttaa minut poroksi… Hän puhui niin nopeaan ja hengästyneesti, että Albert ei ehtinyt sanoa sanaakaan väliin, vaan koetti työntää häntä luotansa. Mutta Martta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhui kiihkeästi:
— Ilman sinun rakkauttasi en voi elää, minä olen sairas, koko minun olemukseni himoitsee sinua, kuukaudesta kuukauteen olen minä ihaillen kaivannut sinua, — hän ponnahti hurjana seisomaan, tarttui rajusti Albertia käteen ja yritti vetää häntä toiseen huoneeseen. Mutta samassa Albert tempautui irti, hyppäsi seisomaan ja huusi:
— Sinä olet humalassa, Martta, sinä olet hullu. — Mutta Martta takertui uudestaan häneen ja yritti suudella häntä ja puhui läähättäen:
— Sinä et siis rakasta minua vähääkään, sinun välinpitämättömyytesi ei siis ollutkaan mitään teeskentelyä, kuten minä luulin, sinä rakastat toista, niin, minä tiedän sen. Ah, kuinka minä vihaan sitä ihmistä, hän on minun kaikkien onnettomuuksieni syy, tuo sinun Ebbasi, jota et kuitenkaan tule koskaan saamaan. Hän on myrkyttänyt koko minun elämäni, mutta hän ei ole tuleva sinun omaksesi, sillä hän rakastaa Koskulaa, niin, hän rakastaa Urhoa… — Yhtäkkiä hän irtautui Albertista ja peräytyi muutamia askelia keskilattialle. Albert seisoi huojuen ja nojasi itseänsä suuren tuolin selustaan. Hänkin oli hengästynyt niinkuin kiivaan juoksun jälkeen; Martan sanat olivat lyöneet hänet voimattomaksi.
— Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua, mutta minä rakastan ja minulla on tunteen oikeus sinuun…
— Sinä olet inhoittava! — sai Albert vaivoin sanotuksi käheällä äänellä ja peräytyi ovea kohti. Samassa Martta syöksyi hänen käsiinsä kiinni ja alkoi vetää häntä mukanansa.
— Sinä olet niinkuin äitisi! — karjaisi Albert vimmoissaan ja heitti hänet rajusti luotansa.
— Niinkuin äitini! — parahti Martta ja kaatui itkien lattialle.
* * * * *
Albert oli avannut akkunan, josta kylmä syysilma tulvehti sisään karkoittaen hajuveden, tukahduttavan tuoksun. Hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos, jossa kuutamo kiilteli mustilla katoilla ja vastassa olevan kivimuurin akkunoissa. Albert oli sammuttanut punaisen valon ja sytyttänyt valkoiset lamput.
Hänen oli paha olla, kun hän katseli huonetta luonnollisessa valaistuksessa. Kaikki oli ollut niin kummallista, valo, tuoksut, juoma, soitto ja tanssi. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mitenkä oli voinut vaipua niin keinotekoisiin tunnelmiin. Mutta tunnelmia ne joka tapauksessa olivat olleet ja sangen vaikuttaviakin, sitä ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut kieltää. Ja hän alkoi jo ajatella, että tokko mitään täydellisesti keinotekoista ja luonnotonta onkaan, sillä ihmisethän kaiken tekevät ja kaiken tuntevat, ja jos lukemattomat tuhannet rakastivat esimerkiksi tällaisia tunnelmia, niin tuskinpa ne enää silloin olivatkaan keinotekoisia tai luonnottomia, koska niillä oli sisältöä, ja arvoa heille…
Martan yhä äänekkäämmäksi käyvä itku katkaisi hänen ajatuksensa. — Ainakin tuo on totta ja ehkäpä todellistakin, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa, joka yhä makasi lattialla punaisella matolla ja itki niin, että hartiansa nytkähtelivät. Albert seisoi äänetönnä ja katseli maassa makaavaa nuorta naista. Kohtaus oli tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, ja hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt päihtymyksestään. Hänen kävi Marttaa sääliksi, mutta myöskin häntä inhoitti. Kun itkun nyyhkytykset alkoivat taas käydä voimakkaammiksi, lähestyi hän Marttaa ja nosti hänet sohvalle istumaan.
— Älä nyt enää itke, eihän sinulla ole siihen mitään syytä, — sanoi hän koettaen lohduttaa.
Martta käänsi itkettyneet kasvonsa häneen ja kysyi kuin unesta heräten:
— Mitään syytä?
— Niin, älä nyt enää itke, eihän se siitä parane.
— Mitään syytä, — toisti Martta ikäänkuin muistellen, — voi rakas Albert, minulla on paljon itkemisen syytä, koko minun elämäni on ollut paljasta itkua ja pitkä tuskan parahdus, — ja hän purskahti taas itkuun. Albert nousi ja meni neuvottomana akkunan luo ja katseli ulos. Hänen tunteensa olivat hyvin sekavat ja epämääräiset, hän ei ymmärtänyt Martan sanoista puoliakaan. Hän olisi mielellänsä lähtenyt koko huoneesta, mutta ei hän katsonut voivansa tehdä sitäkään. Miksi? Sekin oli hänelle epäselvää. Hän päätti odottaa, kunnes Martta rauhoittuisi, puhua hänen kanssaan ja vasta sitten jättää hänet yksikseen. Kun Martta taas oli hiukan rauhoittunut, sanoi Albert:
— Minä en ymmärrä sinua vähääkään, kerro nyt minulle rauhallisesti.
— Minä kerron, jos sinä voit rauhallisesti kuunnella minua, — sanoi Martta ja kuivasi kasvojansa. — Albert, sinä tunnet hyvin minun syntymäni tarinan ja sinä teidät yhtä hyvin kuin minä, että en ole mikään sinun serkkusi, vaikka minä siitä käyn, ja juuri syntymässäni on minun elämäni suuri tragiikka.
— Mutta onhan sinulla ollut hyvä koti ja olethan sinä saanut samanlaisen kasvatuksen kuin Ebba ja minä.
— Samanlaisen, ei koskaan. Minulla on ollut niitä samoja ulkonaisia etuja kuin teilläkin, mutta minulta on puuttunut se kaikkein suurin ja kallein, äidin rakkaus.
— Nyt minä taaskaan en ymmärrä sinua, sillä onhan täti Emma ollut sinulle hyvä ja kiltti niinkuin oma äitisi, sitä kait sinä et tahtone kieltää?
— Hyvä ja kiltti, siinä onkin kaikki, mutta hän ei ole rakastanut minua.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Minä olen tuntenut sen, lapsuuteni on täynnä katkeria muistoja, jo silloin minä olen sen huomannut. Niitä havaintoja eli tuntoja on mahdoton sanoin kuvailla tai mainita mitään erikoisia tapauksia, minä olen vain joka hetki tuntenut, että saan kaikki armosta, että minulla ei ole mitään oikeutta kaikkiin niihin ystävällisyyden osoituksiin, joita minulle on suotu, että minulla oikeastaan ei ole elämisen oikeutta.
— Martta, kuinka voit ajatella noin! Sinä olet kiittämätön.
— Niin juuri, kiittämätön, se on oikea sana. Kiitollinenhan minun pitäisikin olla joka hetki, kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän kasvatuksen, kiitollinen siitä, että minulla on Hagenien loistava nimi, kiitollinen kaikesta, kiitollinen ja yhä kiitollinen, mutta sitä minä en osaa olla.
— Martta!
— Mitä hyötyä on kiitollisuudesta? Onko kiitollisuus mikään ihmiselle sopiva tunne? Kerjäläinen voi olla kiitollinen lahjoittajalle siitä, että sai lahjan, mutta se tunnehan on ostettu tunne, jos se yleensä on mikään tunne. Minä en tahdo enkä voi olla kiitollinen, ja kuitenkin tahtoisin kiittää kaikesta rakkaudellani, mutta sitä tunnetta minussa ei vanhempiini ole, sillä lasten rakkaus vanhempiinsa syntyy vain vanhempien rakkauden lämmössä, ja sitä onnea ei minulla ole ollut elämässäni.
— Mutta sinä teet väärin vanhemmillesi, kyllä he ovat rakastaneet sinua, siitä on lukemattomia todistuksia.
— Niin, sinulla niitä kyllä voisi olla lukemattomia, sillä sinä olet katsellut minua samoilla vierailla silmillä kuin koko sukusi, mutta minulla ei ole ainuttakaan, taikka ovat ne hyvin hämäriä. Minä olen koko elämäni kärsinyt vääryyttä, koko minun lapsuuteni muistoinensa huutaa korviini sitä. Minä voisin mainita lukemattomia pieniä esimerkkejä, jotka kuuluvat siihen suureen kokonaisuuteen, josta minä puhun, mutta se ei sittenkään tulisi täydelliseksi tai sellaiseksi, että sinä voisit minua ymmärtää, sillä sinäkin olet vieras ihminen. Minä rakastan sinua, mutta toivottomasti. Rakkautta minä janoan. Se pohjaton rakkauden kaipuu, joka onnettomassa syntymässäni on osakseni tullut, ja se hellyyden jano, joka lapsuudessani ei ole tyydytystä saanut, vaatii nyt oikeuksiansa, mutta sen muodot ovat nyt muuttuneet sellaisiksi, että ihmiset tuomitsevat sen rakkauden huonona. Mutta rakkautta se kuitenkin pohjaltansa on, vaikka se onkin vain suuresti onnettomien ihmisten rakkautta. Ja sentähden on oikeastaan turhaa puhua sinulle, sillä et sinä kuitenkaan voi ymmärtää minun onnettomuuttani…
— Mutta koetahan toki, minulla on ainakin suuri halu yrittää ymmärtää sinua.
— Kun olin koulutyttö, kävin minä muiden mielestä puettuna aivan samalla tavalla kuin Ebba, mutta itse minä tiesin, että Ebba osasi aina järjestää omaan pukuunsa parempia aineksia kuin minä — huomaa, että olen nainen — ja jos minä valitin siitä äidille, niin ei hän koskaan auttanut tai tukenut minua tässä epätasaisessa kilpailussa, vaan sanoi ystävällisesti, että sehän oli pieni asia. Niin se onkin, mutta silloin ei se suinkaan ollut minulle sitä. Kaikissa Ebban ja minun riidoissa oli Ebba aina lopuksi oikeassa, jos vedottiin äitiin. Minussa se herätti katkeruutta, ja vähitellen tuli minusta tottelemattomampi ja ilkeämpi lapsi kuin Ebbasta, ja jota enemmän minua rangaistiin, sitä paatuneemmaksi minä tulin. Yksi todella sydämestä lähtenyt hellä sana tai suudelma olisi ollut kylliksi sulattamaan roudan minun sydämestäni.
— Mutta olethan sinä saanut hellyyttä osaksesi.
— Se ei ole totta. Muodollista hellyyttä kyllä, mutta lapsia ei petetä siinä suhteessa. Oletko huomannut, että pienet lapset ja eläimet suostuvat heti empimättä toisiin ihmisiin, mutta toisia vierovat? Niillä on itsetiedotonta vaistoa, ne tietävät kuka on hyvä, kuka paha.
— Et kai tahtone väittää, että äitisi on ollut sinulle paha?
— En juuri niin, mutta suhteessaan minuun ei hän ole ollut rehellinen, sen minä olen tuntenut. Ja kun hermoni ärtyivät pilalle, niin minä usein tahallani tein vääryyttä Ebballe, sillä minä tiesin, että vaikka olisin tehnyt oikeinkin, niin minua kuitenkin olisi pidetty pahana, ja minusta oli hauskempi olla todella paha, sillä siitä oli minulle ikäänkuin lohdutusta epätoivossani.
— Sitten tuli aika, jolloin minä suorastaan vihasin Ebbaa. Minä sain palvelijoilta kuulla, että Ebba oli vienyt minulta oman äitini hoidon ja imenyt sen maidon, joka luonnonlain mukaan olisi kuulunut minulle. Mitä auttoi minua se, että olin saanut itselleni toisen äidin, joka ei minua rakastanut. Minä puhuin siitä kerran äidin kanssa, ja siitä hetkestä tuli minusta todella se paha ja kiittämätön lapsi, joka minä nyt olen.
— Alan jo käsittää mitä sinä tarkoitat, mutta sanon minä senkin, että kovin epäkiitollista on ottaa omaksensa tuntemattomien ihmisten lapsia.
— Siinä olet oikeassa, sehän minunkin elämässäni on suurin virhe, että minut väkivallalla on istutettu maaperään, jossa en voi menestyä. Jos minun vanhempani olisivat olleet yksin maailmassa, niin ehkä he olisivat onnistuneet hyvässä aikomuksessaan, mutta nyt oli niin, että heidän ympäristönsä teki mahdottomaksi kaiken. Muistan hyvin, kuinka tädit ja tantit aina ihaillen hyväilivät Ebbaa ja puhuivat innostuksella hänen avuistansa. Minä jäin niistäkin hyväilyistä osattomaksi ja juoksin keittiön puolelle palvelijattarien syliin taikka pakenin huoneeseeni ja itkin. Ei se ollut kuitenkaan äidin vika, kyllä hän aina koetti tuoda minuakin esille, mutta mitä hän voi sille, että minä en ollut yhtä kaunis lapsi kuin Ebba ja että ihmiset ovat julmia ja sydämettömiä. Nyt tuo kaikki on minulle yhdentekevää, mutta minä olenkin myös kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen…
Martan äänessä ja asennossa oli jotain uhmaa, kun hän sanoi nuo viimeiset sanat.
— Mutta olisiko heidän pitänyt jättää sinut oman onnettoman äitisi huostaan?
— Olisi.
— Mutta silloinhan sinä olisit kuollut lapsena kurjuuteen.
— Ja mitä haittaa siitä olisi ollut, paljon tuskaa ja kärsimyksiä olisi siten luultavasti säästynyt sekä minulta että vanhemmiltanikin, jos silloin olisin kuollut, sillä kurjuuteen minä kuitenkin kuolen, se on minun kohtaloni.
— Ei sellaista kohtaloa ole, kaikki riippuu sinusta itsestäsi.
— Olet oikeassa, minun kohtaloni on kuten kaikkien muidenkin kätketty omaan itseeni, — Martan ääni alkoi värähdellä, niinkuin hän olisi taistellut itkua vastaan. Hän katsoi Albertiin pyytävästi, miltei rukoilevasti. Albertin oli paha olla.
— Martta, onneton Martta, tule minun kanssani kotiin, — sanoi hän, äänessä lämmin sävy.
— Minä en voi, minun täytyy olla hetkinen yksin.
Albert otti päällysnuttunsa ja lähti.