X
»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa asunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen itse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat niin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea. Siitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli ollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos jonkun aikaa siinä lukien istui.
Oli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti taikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että saattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun kulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut Ebba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin ja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen kukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja hauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata. Urhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.
Kun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka rakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin, kostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he kopistelivat lunta jalkineistaan.
Ihmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta siirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja jättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja muhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan. Ihastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän tarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle penkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän ylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.
Rehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten kattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä vihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat kultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku hermoja rauhoittavasti.
Ebba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan kukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli hänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe rakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli saanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta tunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä siellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä heitä.
Mutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku, ja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä piilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli alkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä syrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa Aino Tuominen.
— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino veitikkamaisesti.
— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta mihinkä te olette matkalla?
— Alppilaan, Alppilaan, sinne ihanaan viinimäkeen. Me tulimme vain kysymään, saisiko täältä ostaa kukkia, sillä niitä tarvittaisiin illalla.
— Mihinkä niin? — kysyi Ebba.
— Herranen aika, ettekö te ole lukeneet lehdistä, että Jukalla ja itse kuraattori Kalliosaarella oli eilen publiikki. Minun Jukkani on nyt valmis maisteri,— sanoi Aino vissillä äänenpainolla.
— Gratulor, gratulor, — sanoi Urho hämmästyneenä ja punastui huomattavasti.
— Kiitos, kiitos, ja tervetuloa illalla maisterikaronkkaan, — sanoi
Jukka ja teki kohteliaan kumarruksen molemmille.
— Kiitoksia, mutta minä olen tänä iltana estetty, — vastasi Ebba kohteliaasti.
— Mutta maisteri Koskula varmasti tulee, — sanoi Aino painostaen erityisesti sanaa »maisteri», ja sitten he lähtivät.
Urhosta tuntui, niinkuin heidän yläpuolellaan olevan palmun lehdet olisivat varistaneet kylmän vesisateen hänen niskaansa. Hän oli kuin lyöty. Että Jukka Tavela oli valmistunut, ei häntä erikoisesti hämmästyttänyt, sillä tiesihän hän, että Jukalla oli lopputentit käsissä, mutta että opintoja halveksiva kuraattori Kalliosaari oli luopunut mielipiteistään ja ryyppyjensä välissä saanut itsensä valmiiksi, oli ihmeitten ihme… Hänen tunnelmansa oli hävinnyt, eikä hänellä enää ollut halua puhua neiti Hagenille rakkaudestaan.
Jonkun aikaa he olivat vielä viipyneet tässä ihanassa kukkatarhassa, mutta Urho ei ollut huomannut enää mitään siitä kauneudesta, josta neiti Hagen oli niin innostunut. Ebba oli erityisellä mielenkiinnolla tarkastellut pieniä, lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä kaktuslajeja, jotka useat olivat täydessä kukassa.
Urholle tuli kuuma olo ja hän ehdoitti, että he lähtisivät ulos raittiiseen ilmaan tästä tukahduttavasta ansari-ilmasta. Raitiovaunulla olivat he sitten palanneet kaupunkiin…
Nyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän tapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä. Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin saattoi tulla taikauskoiseksi.
— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä hetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan, se letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho hermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.
»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli tuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä, että häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla maisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja arvonannolta.
Yhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa kunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä epämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai jokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus, mutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se tuntui hänestä veriseltä pilkalta.
»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset, varsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä eiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun kuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui häntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän todenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon tutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä mitään hyvää.
Hän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä, kohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut häntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta, ja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä suorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään. Totuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta ties missä muodossa!…
Vaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin arvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän oikein halveksi koko arvoa… Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli asiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta, kun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta. Ylioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi luullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää, jolle ei ollut hyvä astua.
Ja itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle, hänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska, hänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja hänen suuren kurjuutensa perussyy…
Niin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain tutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi. Aluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut pitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi saada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että kun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään, ja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt ei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut maaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja lainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin tällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana, milloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana…
Paha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas saanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin saattoi odottaa.
Että Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt jälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha olla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea totuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala, mitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin kauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut häntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän sulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa ikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.
— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata silmiänsä.
— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia tullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen ruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen otsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin pihdit koko armottomuudessaan…
— Minä en tahdo sortua… Minä en tahdo kuolla… minä en tahdo… en, en…
Kun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa alkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle, jossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki esineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia pienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa mielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että kaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.
Hänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle. Hänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla tietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa jostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni lapsuusvuosien rukous…
Hänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti katkeraan, äänekkääseen itkuun… Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi vuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen rauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi selväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.