XI

Niinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin kaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta akkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki toisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun valaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä reestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen jostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.

Professori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri huoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa olevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä päällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli kerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat puetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet kallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili suuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä, joka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin edessä.

Kello oli jo kahdeksan, suurin osa vieraita oli saapunut. Iloinen puheensorina täytti huoneet, kaikki odottivat tanssin alkamista. Oltiin hiukan jännittyneinä siitä, kenenkä kanssa Albert aloittaisi tanssiaiset; arvailtiin sinne, tänne, mutta suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että hän aloittaa Ebba-serkkunsa kanssa. Muutamat suorastaan tiesivät juoruta, että tänä iltana muka julkaistaan Ebban ja Albertin kihlaus, mutta kun salin ovelle ilmestyi Urho Koskula komeana ja miehekkäänä hyvin silitetyssä frakissaan, sai keskustelu toisen suunnan; kuiskailtiin ja viittoiltiin, ja tärkeä kysymys tanssin alkamisesta jäi ratkaisematta.

Mutta kauvaa ei tarvittu ratkaisua odottaa. Suuresta hallista alkoi kuulua valssin säveliä, ja pian sen jälkeen asteli Albert lattian poikki Ebban luo ja alkoi tanssin. Hänen kintereillänsä seurasi Urho Koskula, joka pyysi Martan, ja pian oli tilava salin lattia tanssivia pareja täynnä. Alkuvalssi oli jokseenkin pitkä, jotta nuoret herrat saisivat tilaisuuden tanssia kaikkien neitosten kanssa ja siten lähemmin tervehtiä sekä vanhoja tuttujansa että sinä iltana esiteltyjä naisia.

Naisvalikoima, sillä valikoimaksi sitä todella saattoi sanoa, oli monellekin herroista sangen outo. Kaikki neitoset järjestänsä olivat kauniita, ja näytti siltä, niinkuin tätä pintapuolista mittapuuta silmällä pitäen tämä kokoelma olisi valikoitu. Herrat huomasivat sen pian ja onnittelivat Albertia valintansa johdosta, mutta toiset, jotka kaipasivat muutakin kuin vain naisellista kauneutta, eivät voineet olla ivallisesti huomauttamatta sitä, mistä tällainen rajoitettujen hengenlahjojen salonki oli kokoon haalittu.

Albertia eivät liikuttaneet edulliset eikä epäedulliset huomautukset, hänellä oli tunto isännän velvollisuuksista, ja hän teki kaikkensa, jotta vierailla olisi ollut hauskaa. Tanssiohjelma oli vaihteleva ja runsas, ja ihmeellistä kyllä, sai hän herrat tanssimaan ahkerasti, mikä ei suinkaan ollut helppoa, sillä helsinkiläiset nuoret herrat ovat siinä suhteessa sangen laiskoja, he kun ovat jo koulupoikina tanssineet itsensä kylläisiksi.

Mieliala oli mitä hilpein, kaikkialta kuului iloista naurua ja puheensorinaa. Albert näytti iloiselta, vaikka tosin hiukan rasittuneelta ja hermostuneelta. Ebba hymyili kaikille kaunista hymyänsä, mutta Martta tuntui pingoittuneelta ja huonotuuliselta. Hänelle oli taaskin tapahtunut vääryys. Hän olisi luonnollisesti tahtonut kutsua parhaimman ystävättärensä Aino Tuomisen, mutta Ebba ja Albert eivät olleet siihen suostuneet.

— Ei meidän sovi kutsua sellaisia, — oli Ebba sanonut.

— Millaisia? — kysyi Martta kiivastuneena — Eikö hän muka ole kylliksi hyvä tänne?

— Ei, pieni Martta, — oli Albert vastannut hymyillen. Kuinka hän oli raivostunut, sillä hän oli ymmärtänyt mitä Albert tarkoitti. Oli ollut vähällä, että hän olisi jäänyt pois koko tanssiaisista, mutta tädin vuoksi hän ei uskaltanut, ja sitäpaitsi hän tanssi sangen mielellänsä.

Pian hän kuitenkin huomasi, että oli tehnyt suuren virheen tulemalla näihin tanssiaisiin. Hänellä olisi varmasti ollut hauskempaa jossain ulkona Ainon kanssa. Ainakin olisi hän saanut tehdä vähemmän katkeria havaintoja. Vaikka hän oli yksi tanssiaisten emännistä, kehtasivat tapoja vailla olevat, hänelle sangen vieraat herrat olla hänelle epäkohteliaita. Jokaisella oli jo ikäänkuin koko illan seuraksi valittu oma neitonen, mutta hän sai istua paljon yksin ilman seuraa. Jukka Tavelakin oli hänelle nyrpeissään Ainon takia, niinkuin se olisi ollut hänen vikansa.

Martta istui suuren, kultakehyksisen peilin alla ja vilkaisi siihen. Olihan hän usein nähnyt itsensä peilissä, mutta ei hän ollut luullut, että voisi olla sen näköinen kuin hän nyt oli. Tuo havainto ei suinkaan ollut hänelle mieluisa, sillä hänen täytyi myöntää itsellensä, että hän ei ollut tänä iltana eduksensa. Ehkä syy oli sopimattomassa puvussa. Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan tanssivia pareja muistui hänen mieleensä totuus: rakkaus ja onni kaunistavat kasvoja, mutta onnettomuus ja viha rumentaa ne.

Niin, onneton hän oli ja vihainenkin. Varsinkin. Albertia hän vihasi, sillä Albert liehui kaikkialla koko illan, oli kohtelias kaikille, mutta unhoitti kiireessään hänet, niin ettei ollut kertaakaan tanssinut hänen kanssansa. Ja hän vihasi Albertia siksi, että kaikki nämä epäkohteliaat herrat olivat Albertin joko tuttavia tai ystäviä. Kun polkka, jota hän niin mielellänsä olisi tanssinut, oli loppunut, juoksi hän yläkertaan, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteellensa itkien.

Mutta alhaalla salissa jatkuivat tanssiaiset iloisina ja meluavina. Mieliala oli kohonnut, soittajalle suotiin tuskin hetken lepoa, sillä tanssi-innostus oli vallannut kaikki. Urho Koskula tanssi paljon ja innokkaasti, ja moni tyttö katseli ihastuksella hänen komeuttansa ja miehekästä esiintymistänsä. Hän koetti pysytellä Ebbaa niin lähellä kuin suinkin, mutta Ebba ei saanut paljoa istua, sillä kaikki tahtoivat tanssia kauniin Ebba Hagenin kanssa; sitäpaitsi hän tanssi hyvin sekä jutteli hauskasti, ja olihan hän yksi tanssiaisten emännistä.

Urho Koskulan liiallinen huomaavaisuus alkoi Ebbaa kuitenkin hermostuttaa. Sitäpaitsi hän oli huomaavinaan, että Koskula esiintyi ikäänkuin jonkinlaisilla etuoikeutetuilla vaatimuksilla häneen. Kerran hän istui hetkisen ja levähti kauvan tanssittuaan, sillä hän oli hengästynyt. Hänen siinä istuessaan tanssi Urho Koskula hänen ohitsensa erään valtioneuvoksen tyttären kanssa. Hän tuli kiinnittäneeksi lähemmin huomiotansa Koskulaan eikä hän voinut olla ystävällisesti hymyilemättä, kun näki kuinka Koskula kömpelösti liikutteli suuria raajojansa siron ranskalaisen tanssin tahtiin, kasvoissaan kuitenkin varma ja voitokas ilme. Eikä hän voinut sille mitään, että samassa tuli vertailleeksi Koskulan käytöstä muihin herroihin, jotka liikkuivat tanssin pyörteissä niinkuin ihmiset, joiden jokainen jänne ja lihas on täynnä rytmiä ja tanssin suloa.

— Polkka, tavallinen maalaispolkka sopisi varmasti Koskulalle paremmin, — ajatteli hän siinä istuessaan, ja ikäänkuin jatkoksi noille havainnolle tulivat hänen mieleensä Koskulan monet pyrkimykset kulttuuri-ihmiseksi. Hän ei voinut muuta kuin suopeasti hymyillä. Eihän siro käytös hänen mielestänsä ollut mikään ehdoton välttämättömyys kulttuuri-ihmiselle, mutta se seurasi ikäänkuin itsestänsä kulttuuri-ihmistä.

— Te istutte tässä aivan yksin ja hymyilette, — sanoi Koskula, joka oli lopettanut tanssinsa ja kiireimmän kautta riensi hänen luoksensa.

— Niin, minä vain levähdän ja hymyilen onnesta.

— Todellakin, oletteko niin onnellinen?

— Olen, ja onhan minulla siihen täysi syy.

— Tahtoisitteko tehdä minutkin onnelliseksi tanssimalla kanssani ensimäisen franseesin.

— Kiitän teitä, mutta olen jo aikaisemmin luvannut Albertille. — Samassa alkoi valssi, ja eräs herra tuli pyytämään neiti Hagenia tanssiin. Urho istui nolostuneena, mutta pian hän tointui ja riensi tanssin pyörteisiin hommatakseen itsellensä jonkun toisen parin.

Martta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia polkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli palanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä alhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen katkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi kaikkia niitä siellä alhaalla.

Voimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa. Hän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui. Mutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat jo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen silmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei tullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut tilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.

Samassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka sukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin vastustaneet hänen kutsumistaan.

— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.

— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.

— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella, vaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä hänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia mukana.

— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.

— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja Eemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui, että kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut vajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli kaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli tämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa kaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.

Albert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen olivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.

Martta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut Albertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin hän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt mitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa niinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua jotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin jälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden kanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin tunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se kesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden…

Kun valssin sävelet taas alkoivat kaikua, pakeni hän ylös huoneeseensa. Hän ei enää itkenyt, hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen jotain hyvitystä tai kostoa…

Urho Koskula liikkui koko illan kuin huumauksen vallassa. Tanssiaisilla on kiihoittava vaikutus nuorisoon. Veri joutuu tanssin pyörteissä tavallista vilkkaampaan liikkeeseen, ja tunteet herkistyvät. Vihdoinkin hän sai hetkisen olla kahdenkesken Ebban kanssa. Ebba tunsi itsensä kuumaksi ja väsyneeksi, sillä hän oli saanut olla koko ajan lattialla. He nousivat toiseen kerrokseen ja asettuivat istumaan erääseen pieneen seurusteluhuoneeseen, joka oli jonkun matkaa ylähallista sisemmältä huoneistossa. Huone oli kauniisti kalustettu, valkoiset rococo-huonekalut oranssinvärisine päällystöineen kutsuivat niin viileinä violetinvärisen amppelin puolihämärässä valossa.

— Tämä on tädin käsityöhuone, täällä saamme olla rauhassa. Tehän sanoitte, että teillä olisi asiaa minulle. Olkaa ystävällinen ja istukaa.

Urho istuutui epävarmana ja alkoi puhua ikäänkuin kuumeessa. Ensin hän puhui sekavasti, mutta sitten hän voitti ujoutensa ja sai sanotuksi Ebballe sen asian, jota hän heti ensi hetkestä häneen tutustuttuaan oli povessaan kantanut.

Ebba ei ollut uskoa korviaan, hän hämmästyi niin tästä yllättävästä tunnustuksesta, ettei aluksi tiennyt mitä hänen tuli vastata. Kysymys tuli niin odottamattomana, sillä ei hän koskaan ollut ajatellut suhdettansa Urhoon sillä tavalla. Hän tointui kuitenkin pian hämmästyksestään, nousi seisomaan ja koetti puhua rauhallisesti ja samalla ystävällisesti.

— Te olette täydellisesti erehtynyt minun suhteeni. Kiintymykseni teihin on ollut toverin taikka sanokaamme vaikka ystävän kiintymystä. Meillähän oli yhteisiä osakuntaharrastuksia, kuuluimme samoihin komiteoihin. Te olitte intreseerattu minun runosepustuksistani ja ennen kaikkea te olitte Albertin paras ystävä.

— Mutta minä olin näkevinäni, että te mielellänne olitte minun seurassani, että te piditte minusta!

— Olette aivan oikeassa, minä pidän teitä viisaana miehenä, ja minä todella pidän teistä alkuperäisen, rehellisen luonteenne takia, mutta minä pyydän sydämestäni anteeksi, jos tahtomattani, tietämättäni olen antanut teille aihetta ajatella tunteistani teihin toisin kuin ystävänä.

— Niin, en minä tiedä, oletteko te antanut aihetta, mutta minä en voi tunteelleni mitään. Pyydän anteeksi, jos olen teitä loukannut.

Hän ei enää tiennyt mitä hän oikeastaan puhui.

— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi Urholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja suuteli sitä intohimoisesti.

— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.

— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.

— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?

— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului valssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja tarjosi vielä kerran kätensä Urholle…

Hän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen selkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten kun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.

— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.

— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan katsetta.

— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on naisten valssi?

— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään yksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi aikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.

— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle. Hän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat kohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä käynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin yhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää tanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.

— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.

— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.

Kello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo aikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat olivat menneet.

— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui uupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa, siitä tulee mieli aina niin haikeaksi.

— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:

»Kun kaikk' on vieraat pois, ja valot sammuneet, ken aavistaakaan vois ne monet kyyneleet, mi hiljaa vierineet on jälkeen tanssi-illan.»

— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?

— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä ja toivottaen Albertille hyvää yötä.