XII
Martta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä päivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen veripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta. Hän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka Albert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen asunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli katkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja mielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.
Hänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta. Mitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn häpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli monasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se mikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt vähitellen raivoksi ja vihaksi.
Viha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä suuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa kuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan rakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä pysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä. Se sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus, mutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä vihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät kyyhkyset…
Hän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka hänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä kyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin loukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan onnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin, ja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan tyhjyyden.
Tuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli ollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan oli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka vuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi kasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin myrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli kuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.
Hän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten loukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas, kuolemansairas… Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista rotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut heihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu vieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä ala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli hänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on syntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet särmikkääksi…
Mitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse itsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa? Martta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti katkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.
Hän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen, joka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen itsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja naputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut, aukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä oli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta ei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki kirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä sattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän oli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun huomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen sormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin kopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen, jonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän sieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän kuuli ovelta hiljaista koputusta.
Veri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän sanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin huoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle, ajatteli hän.
Kolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo heitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä valossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä, että huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.
Martta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut hänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä siellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli kuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa. Silmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan huoneeseensa.
Hänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui viileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli sitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän panosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä kesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli ollut heidän maatilallaan.
— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti sen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain yksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.
Lopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi parempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan tuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat häntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä tuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos sielu kerran oli kuolematon.
Pelkäsikö hän kuolemaa?
Ei, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli ajatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa. Joko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka, jos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä tuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan aiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä kiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän oli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja eikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko luonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan…
Mutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli hänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella. Hän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen voimansa ja elämänhalunsa…
Samassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen käteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä ja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa, ollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia kukkia… Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän taas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle tuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden…
Hän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että pieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli hänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin…
Hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää ainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen tieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät tuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.
Kuolema… häntä värisytti sittenkin.
Elämä… silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain, ja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan liikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin pöytälaatikkoon.
— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.