XV

Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun, eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.

Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.

Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi. Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa, teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla, jonka alla hiilet vielä kytivät.

Hän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että hän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin oli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä sairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää, että Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.

Hänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa alkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen ravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut auttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta tavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun kukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.

Hän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei osakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban. Mutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa kokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.

Oli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset hyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka viime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä lukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt. Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli muuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut hukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen laudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt muistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua tuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset olivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista kirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli hänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja yleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut ajattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä tunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen lukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi olemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.

Hänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä kaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina, jolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista, oli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut hänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin suhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai epätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa monta pitkää, unetonta yötä.

Tuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä kaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan. Epämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki suuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa ei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa jalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta, jolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka hän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki olivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän kuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.

Toisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja kuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa vielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten muisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen hätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi häpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena ja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos hän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli lukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja unettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui hänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen rasittamaa.

Sellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän epäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton mihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi hänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.

Hän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin piintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut ehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta nyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän niin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka jokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo otaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen, joka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa, että ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin. Professori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä, mutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin Urhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä kait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. — Sanoi ja meni.

Kun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti hänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että suuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli. Hänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan pullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut rahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle päin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli tekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen pystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että jokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle ei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.

— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein frakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt, että hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:

— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?

Urho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa silmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei todellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:

— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei oikein kannattaisi.

— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan satalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla tuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan Turussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua, virkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä toisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin sisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?

— Kiitos, mennään vaan, mutta en minäkään ole aivan parhaimmalla tuulella, pelkään ettei sinulla ole paljon iloa minusta.

Samassa he kääntyivät Hakasalmenkadulle ja poikkesivat sisään eräästä lasiovesta. »Keskipiste» oli pienehkö, soma ravintola, joka matalilla väliseinillä oli jaettu monen pilttuun tapaiseen osastoon. Ravintola oli nytkin, kuten aina, ahdinkoon asti täynnä, mutta aivan kuin sattumalta tuli yksi noista pilttuista vieraitten poislähdön johdosta vapaaksi.

— Ymmärrän hyvin sinun huonon tuulesi, — sanoi Jukka. — Noin tentin jälkeen sitä aivan kuin häpeää itseänsä, kun on onnistunut vetämään professoria nenästä. Minäkään en jumaliste ollut lukenut cumlaudeani varten kuin ne vanhat frojut, jotka sisältävät koko viisaan professorin knoppologian, ja sitten minä laskettelen kuin kirjasta. Kerran se kysyi toisessa järjestyksessä kuin mitä frojuissa oli, ja silloin oli vähällä, ettei minun korkea rakennukseni romahtanut alas. Mutta sitten päästiin taas oikeaan järjestykseen, ja minä suorastaan briljeerasin sen oppineen omilla viisauksilla. Hiukan nolo sitä sitten on tentin jälkeen, mutta koska kaikki on humbuugia, niin antaa hurista vaan. Sen nolouden juo alas ensimäisellä olutpukilla.

Jukka oli kovalla puhetuulella, ja Urho huomasi pian, että hän oli jo aikaisemmin maistellut. Urho ei tahtonut saada sanaa väliin, mutta ei hänellä ollutkaan mitään erikoista kerrottavaa.

— Jätetään nyt tentit, — sai hän sanotuksi, — ja kerroppa nyt minulle mistä sinun huono tuulesi johtuu, kuten tuolla kadulla lupasit.

— Jaa, se sitten vasta on harmillinen juttu, — sanoi hän ja väänteli hermostuneesti käsiänsä. — Ajattele nyt, kun se Martta Hagen on tullut hulluksi.

— Eihän toki, koskiko siihen niin se Albertin keuhkokuume, vai mikä sille tuli?

— Mikä keuhkokuume, itsehän se Martta sen keuhkoon kuulan lennätti. Aa, sinä et näy tietävänkään koko juttua. Niin, salaisuushan se onkin, mutta sinulle minä sen kerron näin kunniasanaa vastaan.

— Kerro herran nimessä! — hätäili Urho.

— Minua voi niin sapettaa koko juttu. Nyt on Aino kohta puilla paljailla ilman asuntoa. Minua niin raivostuttaa.

— Mutta kerro nyt niin, että minäkin jotain ymmärrän.

— Katsos, asia on nyt niin, että Martta sai jonkinlaisen hermokohtauksen, samanlaisen kuin hänellä väliin lapsenakin oli, — on kuin hän toisinaan ei olisi oikein viisas — ja ampui mielettömyydessään Albertia browningilla eräänä iltana heillä kotona. Albert sai kuulan keuhkoonsa ja on jo kauvan maannut kuoleman kielissä. Martta taasen lääkärin määräyksestä eristettiin sairashuoneeseen, sillä hänen hermosairautensa voi johtaa vakavampaankin mielenhäiriöön.

— No nyt minä ymmärrän, ettei Marttaakaan ole näkynyt. Onko hän aivan raivona?

— Ei se hulluus nyt sellaista ole, mutta hän on vaan muuten niin kummallinen, hän on korkeimmassa määrässä hysteerinen. Aino on joskus päässyt hänen luokseen, ja silloin ei hän tee muuta kuin itkee vaan. Toissapäivänä hän kertoi Ainolle koko jutun, jota perhe salaa. Hän ei itsekään käsitä, kuinka hän siinä määrässä menetti hillitsemiskykynsä, hän näet teki sen mustasukkaisuudesta ja onnettomasti rakastuneena. Mutta hän oli ollut niin onneton ja sairas. Hän oli kertonut Ainolle yhtä ja toista onnettomasta lapsuudestaan ja sairaudestaan. Kerran oli hän nuorena koulutyttönä hukuttaa itsensä onnettoman rakkautensa takia. — Nyt hän oli katunut tekoansa, katunut koko entistä elämäänsä ja sanonut Ainolle, että hän ei tahdo enää ottaa osaa heidän yhteisen asuntonsa maksamiseen, sillä hän muuttaa parannuttuansa Turkuun ja muuttaa myöskin tapansa.

— Mikä yhteinen asunto heillä on ollut, eikö Martta olekaan asunut professori Hagenilla kuten minä luulin?

— On kyllä, mutta se oli nyt sellainen kodikas boksi, jossa saattoi pitää hiukan hauskaa, ja hän maksoi osan ja Aino toisen osan vuokrasta ja Aino asui siellä. Nyt joutuu tyttöpaha kadulle, sillä ei hänellä ole varaa pitää yksin omaa asuntoa.

— No mutta onko Aino Tuominenkin tuhlannut jo kaikki rahansa? Häntähän sanottiin »Pohjolan kuningattareksi».

— Ei sillä nyt koskaan ole niin paljoa ollutkaan, ja se mitä oli, meni pääasiallisesti siihen kuuluisaan ulkomaanmatkaan, jolloin hän kävi Aleksandriat, Roomat, Pariisit, Lontoot ja Berliinit, ja loput ovat kuluneet täällä vähän yhteen ja toiseen. Minun on sääli tyttöä, sillä hän oli sangen hauska toveri.

— Oli?

— Niin, eihän meillä nyt enää voi olla sanottavaa yhteistä, kun hänen rahansa ovat loppuneet. Ymmärrät kait, että en minä voi häntä vaatimattomalla palkallani elättää. — Jukka puhui avomielisesti ja kyynillisesti kaikista asioistaan, sillä hän oli jo huomattavasti alkoholin vaikutuksen alainen.

— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta rupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.

— Minkälaista enkeliä?

— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri koettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki mahdotonta.

— Minkälaisille?

— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua, sillä hän on huonoa rotua.

— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaasti
keskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia.
Nyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä,
Ebban ja kaikki muut katkerat asiat.

— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen tylsäjärkisyydellä.

Kello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun, joka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain muutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka sekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan, ja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran huojuen, kotiansa kohden.