XVI
Kuukausia on kulunut.
Albert makaa vuoteessaan horrokseen vaipuneena. Hänen sairautensa on käynytkin pitkäaikaisemmaksi kuin aluksi oli luultu, sillä keuhkoihin oli todella tullut tulehdus, ja hän oli huojunut elämän ja kuoleman välimailla.
Ebba oli uskollisesti hänen vuoteensa ääressä ja oli vuorotellut yövalvomisessa sairaanhoitajattaren kanssa. Hän on laihtunut ja käynyt kalpeammaksi.
Eräänä maaliskuun päivänä Ebba istuu yksin Albertin huoneessa. Ompelus on pudonnut lattialle hänen käsistänsä, joiden pitkät, hienosti muodostuneet sormet näyttävät valkoisilta kuin marmoriveistoksen sormet. Hän tuijottaa vuoteessa nukkuvaa Albertia, jonka posket ovat painuneet kuopalle. Sairaan kasvoille lankeaa kaamea, kellertävä valo, joka tunkeutuu huoneeseen värillisten, alaslaskettujen uutimien kautta. Hänestä tuntuu, niinkuin hän katselisi kuollutta. Ellei rinnan kohdalla näkisi hengityksestä johtuvaa liikettä, niin voisi todella luulla Albertia kuolleeksi, sillä niin muuttunut hän on.
Ebbasta on tuo kellertävä valo niin kolkko ja epämiellyttävä, että hän päättää hiukan nostaa toisen akkunan uudinta, nyt kun sairas nukkuu. Hän nousee hiljaa ylös ja kohottaa äänettömästi uudinta. Huoneeseen virtaa maaliskuun voimakkaita auringonsäteitä. Hän kohottaa uudinta juuri sen verran, että valo ei suoraan lankea sairaan kasvoille, mutta kuitenkin hiukan vaimentaa keltaisen valon kuolemankolkkoa väriä hänen rauhallisilla kasvoillansa.
Äkkiä hän jää ikäänkuin jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Hänen kätensä pitää lujasti uutimen nauhasta kiinni, mutta hän ei enää nosta eikä laske uudinta, hän vain tuijottaa akkunaan ja ikäänkuin nojaa itseänsä ohueen uutimennauhaan.
Akkunassa riippuu messinkisten ketjujen varassa jäljennös Gabriel Maxin taulusta »Pyhän Veronican hikiliina». Legendan mukaan eräs hurskas, Veronica niminen nainen säälistä pyyhki Kristuksen kasvoja, kun hän ristiä kantaen uupuneena nousi ylös Golgatan rinnettä, ja tapahtui ihme. Kristuksen kasvojen tarkka kuva jäi tähän hikiliinaan. Tämän aiheen on taiteilija kiinnittänyt kankaalle voimakkaalla sielullisella näkemyksellä ja suurella taidolla. Taulu esittää neljän naulan väliin pingoitettua kangaskappaletta, jonka keskessä näkyy Kristuksen kuolemanväsyneet kasvot. Hänen päässään on orjantappurainen kruunu, ja veripisarat valuvat pitkin hänen laihtuneita, kauniita kasvojansa. Silmät ovat ummessa, mutta niiden luomet ovat niin taitavasti ja herkästi maalatut, että jos pitemmän aikaa katselee kuvaa, niin voi nähdä luomien lävitse avoimet, surulliset silmät, joista valuu kyyneliä poskille….
Ebba on usein nähnyt tämän kuvan Albertin akkunassa; hän tietää, että Albert ihailee sitä ja toisinaan katselee, kuinka se valoa vasten asetettuna elää. Mutta ei Ebba koskaan ole katsellut sitä sellaisella tarkkaavaisuudella. Hän uskaltaa tuskin hengittää.
Yhdennäköisyys on ilmeinen. Parroittunut ja laihtunut Albert on tässä valossa hämmästyttävästi tämän taulun Kristuksen näköinen. Nenä kaareutuu aivan samalla tavalla, suussa on sama kärsivä ilme, ihonväri on yhtä kellertävä, ja sinervien silmäluomien alta kuultavat nukkuvan raukeat silmät.
Ebba on kuin kivettynyt, hän katsoo ja katsoo. Vihdoin hän kiinnittää uutimen nauhan ja tulee hiljaa, miltei horjuen, sairaan luo. Nyt hän katsoo Albertia. Hänen polvensa alkavat vapista, hän ei näe enää, että Albertin rinta liikkuu hengityksestä. Hänen on vaikea seistä. Sanaton kauhu ja hätä täyttävät hänen sydämensä, hänelle selvenee yhtäkkiä kaikki.
— Albert on kuollut, hän on kuollut…
* * * * *
Ebba kaatuu pyörtyneenä lattialle.
Sairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä liian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa. Aluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten hän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.
Sairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä. Mahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa hän pian virkosi.
— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te ette ole tottunut valvomiseen.
— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.
— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja tänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla sellaista?
— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä, että sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa…