XVII
Vielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli onnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla saattoi »jatkaa opintojansa».
Mutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei hän enää lukenut, hän oppi elämää…
Sen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti herännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää itseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että opintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman haaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin alistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava kunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen mielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on rajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja lamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin uhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa, vaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon rodun jälkeläisenä.
Löydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän oli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden tilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään. Kärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen heikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi tiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa päättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden hän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä kaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen vielä oli tilaisuutta ja rahoja.
Hän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille civiksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka saivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli mahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan kaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin oikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille esittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä vika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän yhteiskuntaelämässämme.
Sosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta uskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee maassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo. Kuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat opettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut ihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää järjetöntä ulkolukua.
Mitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden että kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että jokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä pystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää syntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat tyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä, että eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja hyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei yli aikansa eläneeltä.
Puolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut mitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja saiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan» luojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat kerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja ne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä aseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai aatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat syyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä vanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten työtä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä tehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille virkapaikoille…
Mutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja sivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä selviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon kulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua ruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei hän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli pääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin oli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui vuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään juoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.
Hän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin sivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se surullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa pyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että moisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.
Kodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille nuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan kaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia sekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät voineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella ahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka väkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat osakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän, vaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa istuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa, siellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna, ja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut; köyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan kodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan kompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.
Oli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä, seurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon kuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa, mutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä edelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes sivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan tähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä yliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut tänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut koskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis olisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi? Samanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.
Hän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni, mitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä ja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut häntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä eteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan ja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa kotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi heidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut ja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä, hän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla myötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi kenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.
Vika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme oppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi, koskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka alalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin…
Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja sitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli oma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin vain yksi numero…
Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä, joidenka täytyi lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään sivistykseen…
Täytyi, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti. Mutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin se ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi muuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä. Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan…
* * * * *
Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.
Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää. Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen. Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen lohduttajansa…
Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista… Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi. Niissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien teatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea, onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa… Sattui usein, että hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan välinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että valot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.
Kadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä silmissään pyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana kaaoksena, joka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti johonkin ravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla…