XVIII
— Ulkona on kevät, — sanoi Albert eräänä päivänä Ebballe, joka istui hänen huoneessaan.
— Mistä sinä sen päätät? — kysyi Ebba.
— Siitä, että sinulla on jo muutamia kesakotta poskipäilläsi. Lapsena sinä olit jo tähän aikaan niitä täynnä, mutta nyt näkyvät ne sekä myöhästyvän että vähenevän.
— Kylläpä sinä näyt seuranneen minun muodonvaihdoksiani, — sanoi Ebba lievästi punastuen.
— Niin! — Syntyi hetken vaitiolo.
— Minä tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sillä nyt minä jo voin siitä puhua.
— Kysy vaan, — sanoi Ebba kumman levottomana.
— Missä Martta on? Mitä hän tekee?
— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan.
Hän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän kokouksissaan.
— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt ensi kerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä hän on käyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?
— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin sinä itse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa hänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi katua ja sairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan Jumalassa.
— Onko se mahdollista?
— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan. Toivon, että hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan toimialan.
— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.
— Kuinka niin?
— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.
— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui sinua? — kysyi Ebba.
— En! — Syntyi taas äänettömyys.
— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.
— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.
— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasi
Albert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.
— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.
— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästä
Albert sanoi:
— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.
Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.
— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.
— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun, niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.
— Rakas, — kuiskasi hän.
Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin, ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:
— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä, mutta voimat eivät vielä riittäneet.
— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. — Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä auttoi häntä istumaan.
— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:
— Ebba, ulkona on jo kevät.
— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä taas on ilmestynyt lisää?
— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun silmistäsi.
— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et ole sitä huomannut, — nuhteli hän.
— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.
— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.
— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.
— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.
— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti Ebban käden onnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa Ebbaa suuteli äiti vuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret kahden…