XIX
Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli vahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen. Auto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla kukaan muu kuin Albert.
Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.
— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se luonnollistakin…
* * * * *
Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä» ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla oli jokin nainen kainalossaan.
— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen, jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.
— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.
— Missä sitten, jos ei täällä?
— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja…
— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.
— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia käsipuolesta, ja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.
— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.
— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se vanha boksinsa.
— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?
— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne kauvas Pohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki rahansa eikä saanut enää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä olisi tarvinnut lähteä täältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen aikaan oli pähkähulluna ja sanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja olkoon! Hän alkoikin olla viime aikoina niin ikävä ja kiusoittava.
— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.
— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.
He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen hauskalta ja kodikkaalta.
Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.
— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli
Urhon kanssa.
— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen, — sanoi Urho ikäänkuin muistellen.
— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?
— En kuolemaksenikaan.
— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?
— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin se sana tuntui minusta niin tutulta.
— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.
— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?
— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.
— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?
— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.
— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.
— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän autoimme toisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.
— Olette oikeassa, kiitos avustanne!
Yön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain sisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja hyvä likööri helpoitti surullista mieltä…
* * * * *
Oli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota. Kaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku myöhästynyt kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan tuoksu, sillä katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet, jotka odottivat lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien talojen vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen lumen viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.
Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.
Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia, vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet…
Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu nurmen alla siellä!
Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut mitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa voimaa. Siis kaikki oli turhaa…
Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän oli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse…
Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää…
Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.
Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt hänet ja tunnustanut hänet omaksensa…
Oli valoisaa kuin päivällä.
Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää ja palaa. Aurinko oli noussut…
Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä…