XX
Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin, että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.
Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean tuulen heiluttaessa niiden oksia.
Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään ja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää koskaan?… Hän oli pakahtua ikävään…
Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli hiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta luoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin heräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia, mutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri henkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä liikutti kaikki se, mistä poika puhui.
Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi voimakkaana ja mustana.
Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa tervehtimään.
Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän, ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi. Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.
— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.
Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena. Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa. Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä, että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin sisällenostamisessa.
Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen, likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista asiaankuulumatonta.
— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa tulokahvit kohauttanut.
— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja ruuanlaitossa?
— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta…
Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita ja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.
* * * * *
Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen, epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.
Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen ja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja kävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho luuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema…
Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista». Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan oikein alamaisesti».
Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.
Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona, häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.
Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen, vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.
Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla äänellä:
— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä, kun sinä tällä lailla…
Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu ja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti sisälle tupaan…