XXI
— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun iltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen tohtorinväitöskirjastaan.
— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä, sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he molemmat Urhon:
/#
Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.
Rakas ystävä!
Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan myllykosken kohinaa. Minun täytyi vihdoinkin jättää rakas Helsinki, sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua, neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko, enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.
Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta ei tule mitään… Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.
Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään…
Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden, että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään, sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».
Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä. Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta. On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja… Vanha, likainen ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa. Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin sillä tavalla Vappuna.
Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta, sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.
Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa», »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert, ymmärrät minun kaihoni ja tuskani…
Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä tukahduttaa…
Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne olekaan mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä toivottavasti olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat vähitellen arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut lääkkeen? Toivon Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi, jos luulet, että hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka kerran olin ja olen vieläkin ystäväsi
Urho. #/
— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen elämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi Albert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.
— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha olla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä aikonut leikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman rehellinen ja hyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa. Meidän olisi pitänyt tiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne, — sanoi Ebba.
— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt vähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen asiansa olivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt hänestä aina hyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki minun salaisen onneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta samalla hyvin yleinen nykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina kaikille muille harrastuksille saattavat heti alunpitäen kokonaan antautua luvuilleen, onnistuvat ja asettuvat tutkintojensa nojalla, tosin usein elämästä sangen vähän tietävinä, virkoja odottavien pitkään jonoon. Mutta herkät, usein keskinkertaista lahjakkaammat, sortuvat, sillä heillä on sammumaton halu ottaa selvää kaikesta ja elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä, se käy heille ylivoimaiseksi, sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.
— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?
— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä tunnen sen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat koko joukon harvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin kaltaisiaan on enemmän kuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet merkille, huomaat heidät heti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse päivän rohkaisemina, paljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.
— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan tulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin…
— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen tulevaisuutta rakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia, jotka kysyvät ihmisuhreja…