I
Eräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin edustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli suurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot olivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa korkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita kiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja kokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen. Heti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain voimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.
Janne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen kyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan. Oli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta reet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin kuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin voimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä täällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka pyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.
Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.
Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille toiset rämeästi nauroivat.
Nytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut» erästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita nimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen. He ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon pakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat nähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin ihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta eivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata myöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti niinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä saattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin löylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa… Siksipä heidän arvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.
Sulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa olevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä hiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen, että kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä hän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen veden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet tarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa oli.
Siellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen, kirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt, kaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään nurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen puron iloista lorinaa.
Vaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin kirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä armaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt väikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti kuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä. Rintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne…
Kolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta nyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin rattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja valjaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli valahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät hänen sisäisen silmänsä ohi.
Monenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän on säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä suurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja huonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin ihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa, että voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan. Monenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty mitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja paljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta ja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain tahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan kätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan ehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut huomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä elää…
Hän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut, että sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta enemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä, kuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään tyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän usein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt sivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista, — vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti, tietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja hyvinvoipia…
Ei, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen kaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta… Ja taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri säterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies polvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen, vaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää pitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että isoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä kotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla paljoa valoisampi…
Katuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis jäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana, kun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa. Joki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti juoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja varoitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville…
Mikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät olivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät auringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan tulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla ja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri, yksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen jättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä sekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset emonsa kintereillä.
Eräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin pajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa auttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja riensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt ja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi veteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän osasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä käsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä kurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä uhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin kiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän nyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua vesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä, hän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän Ursininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli ottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä uimanäytöksissä.
Mutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin isä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin ponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja he muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä lähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän Ameriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä kutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.
Janne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa palasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian avonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli tavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä puukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin. Silloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni suuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen, uskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena, että rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti ensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja sydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki aivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu vetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.
Vuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat raskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää paapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli hauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan mieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina toverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat täyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat parhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui katkeruus.
Isä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa. Äiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota äiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri eteenpäin.
Eräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa avojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli lämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät postirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta huutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei tuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa…
Isä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat koko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia. He asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja. Janne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta Helsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja kieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot, raitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire, häntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla liikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita ihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan tehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin maaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella päivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet leiväksi…
Sitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin koskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut tavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen kaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä kylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.
Heti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön ajurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan hevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa, sillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän oli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen salaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut piilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin oli varannut jonkun pennin.
Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui yöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman jälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia elättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä muualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli saanut paikan vakinaisessa palokunnassa…
Eräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen taidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli selittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota tarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä sellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina oleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt kauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa, jossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt talon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne oli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä velvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias, ja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden aikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.
Hänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija näet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän soitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen ja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä ja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä epäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän näki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia naisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli käskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija Hertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja asioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka ei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka olivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon. Lyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka kävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt tämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja lapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui, että he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän syvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta, mutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja sopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin tulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.
Näitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä iltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin täysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin nyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa, sillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.
Hän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla, kuinka toverit äänekkäästi puhelivat.
— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas ylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka, vanhanpuoleinen ajuri.
— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa, niin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori maalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan ilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä, puheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät paikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä seurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä syrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi lamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa huristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli kuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä ilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka vihellys.
— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava ajuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa humalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.
— Tiedätkö sinä mitään? — kysyi hän Jannelta.
— Jaa mitä?
— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne katulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan teki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa poika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän tunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä, vanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin, jotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken avustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla itsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin. Janne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella minnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä…
— No, tiedätkö sinä? Vastaa, juntti! — ärjyi tuomari Katajisto.
— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja astuu rattaille.
– No, anna huristaa sitten. Mutta mistä peevelistä sinä minut tunnet?
— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, — sanoi Janne mairitellen.
— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka, tuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?
— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen parempiakin päiviä.
— Onkos sillä nimeä?
— Martta Hagen.
— Älä helkkarissa, se tanssijatar! Oikeinkos sinä viet minua sinne?
— Sinne.
Janne maiskautti suutaan, ja Valko lähti juosta lönkyttämään
Punavuorenkadulle päin.
— Vai Pöyhtärin poikia sinä oletkin ja oikein samanpitäjäläisiä. Niin, ainahan meitä tänne kaupunkiin jokunen eksyy…
Niin, toiset täällä kyllä eksyvätkin, kuten se mylläri Koskulan poika, mutta käyhän niitten toisten hyvinkin, kuten on tuomarin käynyt…
— No kuinkas sen Koskulan sitten muka kävi?
— Eipä vain jaksanut herraksi asti, velkaa ei enää saanut, ja niine hyvineen sai Urho-poika palata vanhan isänsä armoille koko pitäjän naurettavaksi…
— No velallahan minäkin tässä olen eteenpäin pulaillut ja hyvin se on käynytkin.
— Konstikos se. Rikkaan talollisen ainoalle perilliselle uskaltaa kuka hyvänsä lainata rahoja vaikka kuinka paljon, mutta kukapa köyhän myllärin pojalle rahojaan…
— Voihan se olla, mutta ei sen Koskulankaan asiat niin ohraset ole. Mitäs siitä, jos koko kylä melusi ja kohisi, herra siitä sittenkin tuli, kun ehti asiansa järjestää…
— Ettäkö herra?
— Juuri niin, tiedän mä, sehän sai henkikirjurin viran, ja elää sitä silläkin eikä tarvitse itseänsä myllyssä tai renkinä rasittaa…
— No onhan se sellaista puolivillaista herruutta…
Samassa he saapuivat erään kaksikerroksisen kivitalon kohdalle, jossa
Janne pysähdytti ja hyppäsi alas rattailta sekä koputti piiskanvarrella
erääseen ensimäisen kerroksen pimeään akkunaan ja vihelsi kaksi kertaa.
Vähän ajan kuluttua syttyi sähkö paksujen, tummien uutimien takana.
Akkuna avautui, ja asfalttikäytävälle putosi kilahtaen avainkimppu.
— Odota tuossa kulmassa, — sanoi tuomari Katajisto ja sovitteli horjuen avainta pääoveen. Sitten hän hävisi sisälle.
Yksin jäätyään Janne katsoi kelloansa. Se oli jo lähes kaksi. Päivä alkoi sarastaa, ja siellä täällä sammui joku värjätty katulamppu. Lumet sulivat verkalleen. Maa tuoksui lialle, ja pitkin katua matava vesihuuru haisi inhoittavalle. Kadun kulmauksessa oleva likakaivo lorisi nukuttavasti. Jannea väsytti, hän laskeutui kyykkyyn alas istuinpenkin ja etusuojustimen väliin ja torkahti siihen…
Eräs yöllinen kulkija häiritsi Jannea kysymyksellään, oliko hevonen vapaa, mutta saatuansa kieltävän vastauksen jätti Jannen rauhaan. Janne uinahti taas…
Hän heräsi siihen, että tuomari Katajisto huusi avonaisesta akkunasta:
— Pöyhtärin Janne, kuule, aja sinä kotiis vaan, kyllä minä huomenna maksan ja runsaalla kouralla. Mikäs on numero? Jaha, ja asunto? Hyvä on, anna huristaa vaan…
Janne pani hevosensa juoksuun. Hän ei viitsinyt enää jatkaa ajurinvelvollisuuksiaan ja sen merkiksi hän hyppäsi istuimeltaan ja asettui perälle siihen, missä kyydittävät tavallisesti istuvat. Valko juoksi veltosti, mutta kun tultiin Kaisaniemen ohi, innostui se hiukan, sillä se huomasi, että nyt oltiin kotiin menossa. Päivä oli jo valjennut, ja vähää ennen kuin Janne saapui Pitkällesillalle, sammutti lyhdynsytyttäjä rautaisella vavalla ne neljä sinisiksi maalattua kaasulyhtyä, jotka öiseen aikaan paloivat tällä kaupungin suurimmalla sillalla. Vedet alhaalla lepäsivät rasvatyyninä ja kuvastelivat kalpeata taivasta. Joku ratapihalla työskentelevä vanha »ratapässi» vihelsi kimakasti lahden yli johtavalla ratapengermällä.
Jannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena aamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän kivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää paperossi.
Kaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun varrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari korkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon aikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä lumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan paljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden ja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja lukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.
Alakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman ohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen, joka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin hän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän veti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi ammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat. Hän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon sametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle katsellen pihalle.
— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat kaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.
Hän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti oli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi, jotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.
— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen vormunuttunsa naulaan.
— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa ja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä, vesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän ääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia…