II
Tohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan. Tämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa puhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen isänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena. Professori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen odottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan äidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.
Isänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa Ebban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo asumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas, ja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut, oli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan liian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi muuttanut perheineen sinne.
Suuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty. Albert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen, samoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli muuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa hän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin kanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu Ebban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban kasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä ei Annikille koskaan kerrottu mitään…
Tohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli väitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään yhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon» sekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä mahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka ilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia». Häntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen runoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun onnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin rajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä tilasta… Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia kipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet leimahtamaan ilmiliekkiin…
Hän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä viljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin. Hänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan keisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat, mutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun »nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka oli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat estäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.
Albert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli ollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka hänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin. Kerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei ukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja ihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin satavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset nimensä suomalaisiksi.
— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan suorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka vanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena. Senjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti Albertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta voisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen kuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän päätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.
Ensin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta kunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi päätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen suunnattoman rikoksensa kantavuuden.
Hagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja hienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä aikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta, jaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet muut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt kaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä oli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt sen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi hänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin, jos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien isänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä tuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä…
Aah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori Hakalan äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli liikaa…. Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille…
Albert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun tämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt, että Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui neljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi tunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri, mutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi kyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain edessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista näkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin — viinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..
Tämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan itkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha olla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi sittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi sanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.
Maisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista runoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin maisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa näet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan häpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli liitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin paikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan hän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän skandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.
Väitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi, sillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon virheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies kuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin toisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä lienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta mielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin mitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet otaksua.
Albert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen äitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan Kaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa perheineen luoksensa saman katon alle asumaan.
Nyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta varakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli pääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai läheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän nyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut, että elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä viisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.
Hän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran harventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä, mutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä, ehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan kandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen muka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se ollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut kaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut työhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella vielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa ovat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät kajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt, ja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta koska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli suloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu niinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen…
Tohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion, seminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa kokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin osa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen nuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen, runopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista, joita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen oman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.
Tohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli niin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta. Kirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää huvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita avioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori Hakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin tapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat toistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta, mutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä kunnottomuudesta…»
— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala hajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman mitään selittelyjä…?
Hän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa kiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa kateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle. Kaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa lukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten. Tohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja tarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja hänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi… Hän ei kuuntele mitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:
— Kuinka totta onkaan kansanomainen lauseparsi, että »veri vetää»…
Samassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen. Osakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä iltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.
— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois kuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.
* * * * *
Eiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista tasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa he olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei ollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa kului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin paljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä sisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta puuttuu rahtunenkaan.
Albertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin salongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et Devoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen kurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen vyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen kasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin antautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista toisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun oksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita…
Kyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi rakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia sekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja kaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän myöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin arvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin… Hänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli heidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä…
Asiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki käyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he rakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas vaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi aiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan verrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä kauneudestaan.
Albert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan kokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella ylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.
Tuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti vähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva. Tosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät ylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien aikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin muutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut syytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita tuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen tekijä yhteiskunnassa kuin ennen.
Paljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse ylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina oli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää nuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia harrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.
Ihanteita, noita kansallisen heräämisen jälkeen paljon puhuttuja ihanteita, ei enää ollut olemassa. Itse jo tuo sana ja siihen sisältyvä käsite oli käynyt nuorisopiirissä merkityksettömäksi ja suorastaan naurettavaksi. Ihanne, se oli jotain lapsellista, hentomielistä ja kehittymätöntä. Jos jollakulla vielä ylioppilaaksi tullessaan sattui olemaan ihanne, niin kyllä hän sai maksaa siitä suuret pettymyksen verot ja haudata sen vihdoin häpeänpuna poskillansa…
Yksinpä raittiusaatekaan, joka yhteen aikaan niin suuressa määrässä oli vallannut ja innostuttanut nuorten mieliä, ei kyennyt enää kokoamaan nuoria sinisen lippunsa alle. Juopottelu ja tapainturmelus oli tavallaan taas jo kasvamaan päin, vaikka se olikin etsinyt itsellensä hienostuneempia muotoja. Eihän nyt enää ollut tapana pitää sellaisia ylioppilasjuominkeja, joissa suurin osa »kuoli» illan loppupuolella, ja pidettiinhän päihtyneenä esiintymistä jokseenkin suurena virheenä. Siinä suhteessa siis käsitykset kyllä olivat muuttuneet parempaan päin, mutta vaikka kaikki nyt kävi hienommin, oli pahe kuitenkin säilyttänyt oman luonteensa, vaikkakin se oli muuttunut salaiseksi. Monet siveyskäsitteet olivat niinikään huomattavasti höltyneet.
Oli ollut aikoja, jolloin monet niinsanotut »perheenpojat» joivat ja elostelivat itsensä ylioppilasaikanaan hunningolle. Näitä haaksirikkoutuneita olentoja varakkaat, hienostuneet kodit kuitenkin viime tingassa omalla voimallansa korjasivat pieniin virkoihin ja pitivät heitä pystyssä, elleivät he olleet täydellisesti rappiolla.
Nykyään sortui suhteellisesti enemmän maaltatullutta nuorta, tervettä väkeä ja kaupungin köyhälistökoteihin kuuluvia ylioppilaita, vaikka vanhemmat, jotka olivat uhranneet viimeisensä, eivät voineet vastalauseetta myöntää tätä ikävää tosiasiaa. Tappiot olivat siksi suuret ja tuntuvat. Niinsanottujen »parempien kotien» lapsia sortui vähemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että he todellisuudessa kerta kaikkiaan muodostivat niin pienen osan nykyisestä opiskelevasta nuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla tahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö…
Olihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa äärettömät määrät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä kestivät siirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin, mutta tappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.
Ylioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden nimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti kotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen perustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin sekä tieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta siihenpä ne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi. Sivistyneeltä, valveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa enemmänkin…
Albert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan kuraattorina olisi voinut saada osaksensa paljon enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään suurisanaisia, kauniita ja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun tapaan. Puheita, joissa olisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen mukana itse nuorisoa, valveutuneena, innostuneena »maan toivona». Mutta eihän hän kehdannut valehdella heille vasten kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä liian paljon esiintyäkseen niin. Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat kuitenkin huomanneet hänen sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman valheen…
Hän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja moittinut nuorisoa sen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta siitä huolimatta oli hänelle tuotu terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän tulisi tehdä, jotta löytäisivät armon kuraattorin silmien edessä? Hän aina vain moitti ja veti alas, mutta mitä positiivista hänellä oli annettavana heille?
Siihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli usein sitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän vain muokkasi maata sitä tilaisuutta varten.
Tänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen kokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen illanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää nuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli mielessänsä järjestellyt…