III
Tuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä keväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo kesä ja oltiin syksyssä…
Hän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut pientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja hän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän ristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan punoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon myrskyjen.
Hän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen oman maakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä sinä vankkana puuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös naisen hahmossa täyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla huulillaan juottaa hänelle rakkauden hekumallisinta viiniä…
Hän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko, mutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan notkea kuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen tulisuutta ja tunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini…
Ja nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.
Hän oli se oikea.
Tuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin hänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa viimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.
Mutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina pitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää ja joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden olevan suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi oikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset oikut ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja intresantiksi…
Eikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta Hagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja toiseksi hän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen kaunis, operettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.
Hänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa esineeseen, sillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva nuori herra näkyi kadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa. Olihan Martta Hagenilla tosin hiukan muutakin mainetta kuin vain taiteilijatarkuuluisuutensa, mutta mitäs siitä, se oli vain toisten taiteilijoiden kateutta ja parjausta…
— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa. — Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla muilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään…
Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.
Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä — ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole, mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus…
Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne usein tekevät kasööriensa kautta…
Sitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.
Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu… sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi hymyillen kävelyään.
Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä, että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä. Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin härkä.
Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen. Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja… Äkkiä hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta puutetta… Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa paksuun tukkaansa…
Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty jättiläismunan muotoinen muhvi.
Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.
— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?
— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun, miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.
— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat tukkani ja hattuni epäkuntoon?
— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.
— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka niin?
— Sinähän tuoksut viinille?
— Mutta onhan se luonnollista.
— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?
— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä? Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika, ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko minulle velaksi.
Eemeli joutui hännillensä.
— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.
— On sinulla, anna pois!
— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.
— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja veti hänet sohvaan viereensä istumaan.
— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire, minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt, minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna nyt.
Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen, tummaan tukkaansa.
— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!
— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö. Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan…
Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen nenäliinaansa.
Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla sekä nuhdellen että pyytäen:
— Kulta!
— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin leipäni, — hän itki ääneen.
— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen, sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.
— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen! riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.
Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.
— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka hoitamiseen olin ne varannut.
Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.
— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja epäonnistut huomenna täydellisesti.
Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.
— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta tylysti.
— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.
Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.
— Hyvästi.
— Joko sinä menet?
— Minulla on kiire, minua odotetaan.
— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.
— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.
— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät, minä vaikka lahjon vahtimestarit.
— Ei, sinä et saa tulla.
— Miksen?
— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.
— Se ei ole totta. Minä tulen.
— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua. Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.
— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan sinä viivyt?
— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.
Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle, jossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä eräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen mukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan vekseliinsä.