IV
Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.
Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka aikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi ja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa, tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen pöydän takana.
Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle, jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin kanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin. Ainoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin toisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.
Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja levollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat selvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori ja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori kiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa edellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit käyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua asian periaatteellisesta puolesta.
Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa. Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee, pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.
Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan ihmisen ainainen tylsä rauha…
Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli niin hermostunut ja huonolla tuulella.
Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät voineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä. Mutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin hyökkäyksiin…
Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita, ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon »Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija oli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.
Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.
Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa. Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja tai lukkoja…
Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on…
Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka kaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan raotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla tästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan kauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän onnen kultainen toivo…
Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen kaipuu.
Mutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?
Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta pelastaa rakkauden työt…
Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen, mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky miekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja silloin on kultainen aika…
Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..
Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia, olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti sanottavansa.
Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan, sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta, voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita ja lupauksia.
Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria puheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta. Syntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi puheenvuoroa.
Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa, nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi tällainen voitto, niin hän oli hukassa…
Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä, että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti kello kolmeen aamulla.
* * * * *
Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa ja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia päin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät seurustelleet toistensa kanssa.
Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan, jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.
Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia, säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä. Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan…
Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut, olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta…
Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä…
* * * * *
Mutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa ympäri niinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan haluamaansa rahasummaa…