VI
Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa. Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti…
Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt, kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan muistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli yleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo ovat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään…
Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen, valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin. Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se Ebban leposohvan jalkopäässä.
Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti tahtovansa kuolla…
Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi, leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin alakuloisessa kodissa.
Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan…
Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan, Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.
Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui, kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen kauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa ja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa kuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja viekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä…
Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai oikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten paremmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille, joka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.
Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon »La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut. Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa muita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut, että ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia kirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa. Kun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut, että he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat oikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta, sillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia…
Kun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu hänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi käsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää itsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti sen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen aina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee oikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja jokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen sattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa osaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään kaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla, olihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön Ebban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli ollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin sanomatonta toimintahalua, – – – ja olihan hän vihdoin saavuttanut onnensa. Mutta oliko se ollut onni?
Ainakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki tuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen miehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se oikea…?
Hän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja voimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin säpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa…
Se olikin rikoksellista rakkautta…
Täällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt hän! Eikö se ollut rikos ja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli kulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen opettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi…
Mutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat, rakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin Justinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen tunteensa oli rikos?
Olihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön. Hän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja elämänhalua täynnä… Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti rakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että hänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti Kaariokaan. Mikä suloinen salaisuus…
Mutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa…
* * * * *
Monen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt neiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen siitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät hänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi, että tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja Kaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä…
Neiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä olevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea yliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa ja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta, syyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he häiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät Säätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he saisivat olla rauhassa.
Tämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen pikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa ei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä väkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli tapana viettää väliaikaansa siellä.
He asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert oli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta oli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja ehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut hyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin lemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.
Tohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi ja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä, vaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella laudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert riensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta kotiin päivälliselle.
Ulkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He kävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään ohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle suuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti veikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät puuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen sauhu… Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.
Albert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi päivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta syömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola tähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat unkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.
Heillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja heille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin rakkaudesta.
Lahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen vaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset huulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla, kiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi, mutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta mikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma ruusu ja herkkä kuin mimosa…
Pitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli häntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan tuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen nainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua vastaan.
Hänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa oli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli kuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä…
He viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat iloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen aihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi…
* * * * *
Nyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella Ebbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi… Ja kuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen…
Mitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba mahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?
Mutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla. Hän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen kulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja suloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat ankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat hänen jalkojansa.
Hän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli kuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko nuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit, joihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta lumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten lumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät lumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.
Albert kulki, kulki, kulki katua ylös, toista alas, määrää vailla.
— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, — toisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta, tämä on paholaisen keksintöjä…
Hän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin oudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo…
Oliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä intohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä oli ylpeillyt…?
Järkensä menettämisen uhalla hän taisteli tunteitansa vastaan. Hän tahtoi voittaa, hän tahtoi, sillä hän tiesi olevansa ihminen, luomakunnan herra, joka eroaa eläimistä vapaan tahtonsa kautta…
Ja hän kulki ja kulki miettien rakkauden olemusta.
Eikö äidinkin rakkaudessa lapseensa ollut osaksi aistillisuutta? Eikö rakastavalla äidillä ole halua lastansa kosketella, hyväillä ja sen poskea suudella. Ja kuitenkin se oli puhtainta, korkeinta rakkautta. Mutta hänen, hänen rakkautensa oli epäpuhtainta, rikollisinta… Jumala, hyvä jumala…
Mutta äidillä oli siihen rakkauteensa luonnon lahjoittama oikeus. Mutta hänen rakkaudellaan ei ollut oikeutta, se oli rikollista rakkautta… Miksi? Miksi…?
Oliko hän jo todellakin tullut mielipuoleksi? Mitä järkeä oli siinä, että hän vertaili äidin rakkautta lapseensa omaan rakkauteensa Lahjaa kohtaan! Olivathan ne niin toisenluontoisia, ettei niitä mitenkään sopinut verrata toisiinsa, mutta hän oli ajatuksissaan jo aivan sekava ja epäloogillinen. Hän piti sisimmässä sielussaan rakkauttaan kauniina ja jalona ja siksi hän tahtoi, kun suuret katumuksen ja syytösten hetket tulivat, vetää lokaan kaikkein kauneimmankin, äidin ja lapsen rakkauden, sillä hän ei kestänyt sitä, että vain hänen tunteensa yksin oli huono ja alhainen…
Kesti kauan, ennenkuin hänen tunteensa epäoikeutus alkoi hänelle jollain tavalla kajastaa. Hän oli velvollisuuden käsitteestä löytänyt hieman tukea itselleen…
Hänellä oli velvollisuuksia sairasta Ebbaa kohtaan, joka kuitenkin oli hänen rakkaan Annikkinsa äiti… Ja hänen voimansa kasvoivat vähitellen täyttääksensä velvollisuutensa: »sillä miehillä on omatunto, naisilla ei ole mitään omaatuntoa, heillä on vain ääretön halu olla vähemmän onnettomia kuin mitä he voivat olla…» Ja hän päätti kuolettaa rakkautensa. Mutta edelleenkin oli hänen elämänsä kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, vaikka hänellä toisinaan oli reaalisen voimankin hetkiä…
* * * * *
Albert kulki jouluostoksilla kaupasta toiseen. Myymälät olivat väkeä täynnä. Vaikka kiellon tähden, joka esti pitämästä valaistusta näyteakkunoissa, ei voitukaan järjestää niihin tavanmukaisia viekoitelevia joulunäyttelyltä, maalauttivat kekseliäät kauppiaat akkunoihinsa mitä eriskummallisimpia verhoja, jotka erivärisillä, läpinäkyvillä paperimaalauksilla esittivät mitä tavaraa missäkin oli myytävänä. Monet näyteakkunat olivat todella hassunkurisia ja huvittavia ja keräsivät hämärille kaduille yhtä paljon uteliaita katsojia kuin konsanaan vahvastivalaistut, komeat näyteakkunat muina jouluina.
Missä nähtiin joulupukki, joka kantoi kontissaan kuvakirjoja, nukkia, hevosia, torvia ynnä muita leikkikaluja. Missä akkunassa taasen nähtiin maalattu, hohtava joulukuusi, jonka oksilla riippui mitä moninaisimpia taloustarpeita. Kynttilät, jotka olivat kuvatut punaisen silkkipaperin avulla, levittivät suloista, rauhallista kajastustaan kadulla kulkevien mieliin ainakin yhtä hyvin kuin ennen sotaa usein hyvinkin räikeävaloiset sähkökynttilät luonnollisissa joulukuusissa. Kaikki pääkadut kauppa-akkunoineen olivat iltapäivisin kuin ihmeellinen, räikeä ja primitiivinen taidenäyttely, joka pyrki edustamaan jotain uutta, taiteessa tähän asti käyttämätöntä suuntaa.
Mutta vaikka ihmiset valmistautuivatkin tavallisuuden mukaan vastaanottamaan suurta rauhanjuhlaa, vallitsi kuitenkin kaikkien mielissä tuo painostava epävarmuuden tunne, jonka aiheutti siellä kaukana Euroopassa talvisilla nietoksilla riehuva jättiläispalo…
Aina liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja. Varsinkin naiset, nuo aina herkät ja liioittelevat olennot, niitä levittelivät ja uskoivat. Aina riippui kaupungin yllä äkkikuoleman kammottava viikate. Ja kun kaupunki yhä pysyi pimeänä ja salakähmäisenä, niin uskoivat vähemmänkin herkät kaikkia mahdollisuuksia. Kaiken epävarmuus ikäänkuin satoi alas kaupunkiin runsaan lumen keralla ja nostatti pyryinensä monen ihmisen rauhallisen luottamuksen ja mielenrauhan sodankauhujen hurjiin mielikuvatemmellyksiin…
Myöskin Ebba Hakala, hermostuneena ja sairaana naisena, kuului niihin onnettomiin, jotka elivät alituisessa pelossa. Samoin vanha professorinrouva Hagen pelkäsi äkkiyllätyksiä ja oli levoton mitenkä hän, vanha ihminen, hädän tullen pääsisi liikkeelle. Meren ollessa avoinna pelkäsivät he mereltä uhkaavaa vaaraa, sillä heidän talonsahan oli Kaivopuistossa merenrannalla. Mutta kun meri jäätyi, sai heidän pelkonsa sytykettä niistä naurettavista, hirmuisista kertomuksista, jotka vakuuttivat taivaan ikuisine tähtineen olevan vaarallisen. Näitä juttuja kantoivat heille varsinkin professorinrouva Hagenin monet vanhat naisystävät, jotka olivat tunteiltaan ja arvostelukyvyltään kuihtuneita ikäneitosia tai luovalla mielikuvituksella varustettuja leskirouvia…
Tällaisten käyntien jälkeen Ebba ikäänkuin heräsi elämään. Hän, joka aina puhui kuolemankaipuustaan, ryhtyi yhtäkkiä suojelemaan itseään vaaraa ja uhkaavaa kuolemaa vastaan. Osoittipa hän tällaisina hetkinä myöskin suurta kiintymystä maalliseen omaisuuteen. Hän tilasi pakkalaatikoita, joihin ladottiin hienot serviisit, hopeat y.m. kalleudet, ja hän olisi kiskonut lukemattomat taulutkin alas seiniltä, ellei Albert kauneudellisista syistä olisi pannut jyrkästi vastaan.
Albert kävi kaupasta toiseen. Hän oli kuin kuumeessa. Vuoroin hän ajatteli Lahjaa, vuoroin kotiaan, Ebbaa ja Annikkia. Hän oli päättänyt ikäänkuin hyvitykseksi ostaa oikein paljon arvokkaita joululahjoja huolimatta kaikkien tavaroiden kohtuuttoman korkeista hinnoista. Ebballe hän luuli keksineensä oikein hauskan ja yllättävän lahjan. Ebba rakasti taidetta ja ennen kaikkea taiteilijoita. Siksipä hän olikin päättänyt ostaa Ebballe kaikkien tunnettujen sekä kotimaisten että ulkomaalaisten taiteilijoiden saatavissa olevat valokuvat. Varsinkin musiikkikaupoista hän löysi näitä kortteja suuret paljoudet.
Kun hän vihdoin eräänä iltana juostuaan itsensä uuvuksiin mitä erilaisimmissa kaupoissa oli tullut kotiin ja saanut kaikki kuvat sopivaan järjestykseen kauniiseen, nahkakantiseen albumiin, istahti hän tyytyväisenä isävainajansa nojatuoliin ja sytytti sikarin.
Kuinka monia hyviä ajatuksia hän olikaan liittänyt noihin kuviin, kun hän niitä järjesteli. Kuinka monta katumuksen ajatusta hän olikaan loppuun ajatellut, kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi. Hän oli ajatellut puhua Ebballe kiintymyksestään ja suhteestaan Lahja Kaarioon. Hän oli aikonut puhua niinkuin toverilleen, ystävälleen. Uskoa rehellisesti koko lankeemuksensa alusta loppuun ja anoa anteeksiantoa, sillä hän tahtoi luopua tunteestaan, hän tahtoi nousta ja sovittaa rikoksensa…
Ebba oli viisas nainen, ja varmasti oli Ebba ymmärtävä häntä ja antava anteeksi sekä tukeva häntä tässä epätasaisessa taistelussa tuota intohimoa vastaan, mikäli yleensä toinen tällaisissa tapauksissa saattoi toista auttaa…
Mutta Ebba oli käynyt hänestä viime aikoina yhä hermostuneemmaksi, ja hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä oli suorastaan jäätävä. Aavistikohan hän jotain? Tai ehkä hän tiesi jotain? Ne olivat kysymyksiä, joista Albert olisi mielellänsä tahtonut päästä varmuuteen, mutta joita hän ei uskaltanut millään tavalla penkoa… Sen hän kuitenkin käsitti, että olisi ollut hulluutta puhua Ebballe mitään, sillä niin hermostuneelta hän vaikutti viileässä rauhassaan…
* * * * *
Samaan aikaan kun Albert ajatteli näitä ja järjesteli valokuvia albumiin, istui Ebba entistä kalpeampana huoneessaan. Hän oli tapansa mukaan leposohvalla ja piti kädessään jotain kirjaa, muita hän ei voinut lukea sitä, sillä ristiriitaiset ajatukset kiitivät kuin raivotarten ajamina hänen aivoissansa.
Jo viikko sitten Albertin ollessa yliopistossa oli heidän kotiinsa tullut eräs nuori, hyvinpuettu herra ja lähettänyt palvelijan kanssa käyntikorttinsa, jossa oli painettuna: »Asianajotoimisto Katajisto & Tyrkkö. Yksityisetsivä.» Tämä herra oli pyytänyt päästä tohtorinnan puheille.
Hyvä Jumala, kuinka hän oli pelästynyt! Hän oli silmänräpäyksessä keksinyt aivoissansa kaikenlaisia kauheita mahdollisuuksia, joita tämä käynti tarkoitti, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja käskenyt kutsua vieraan sisälle…
Mies oli sanonut olevansa kortissa mainitun liikkeen palveluksessa ja tuomari Katajiston lähettämä. He olivat halukkaita pienestä maksusta tekemään tohtorinnalle palveluksen, jos hän tahtoi saada todistuksia miehensä uskottomuudesta, josta ei ollut epäilystäkään…
Hän oli suuttunut silmittömästi ja ajanut ulos tuon häpeämättömän tunkeilijan, mutta heti miehen mentyä oli hänen mielensä joutunut mitä erilaisimpien ristiriitaisten ajatusten valtaan. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä Albertin uskollisuutta, mutta siitä hetkestä pitäen hän alkoi kuitenkin tahtomattansakin epäillä häntä…
Kuinka se oli epämiellyttävää, pitää silmällä miestänsä, joka ei aavistanut mitään hänen puuhistansa. Tosin hän ei huomannut mitään epäilyttävää, mutta kuitenkin tuntui Albert hänestä tavallista hermostuneemmalta, vaikka ehkä se olikin vain hänen omaa kuvitteluaan. Itsensä hän ainakin tunsi levottomammaksi ja hermostuneemmaksi. Hän koetti tarkastella Albertin kirjeitä, s.o. niiden osoitekirjoituksia, nähdäkseen, oliko niissä jotain epäiltävää. Kirjeitä hän ei tosin avannut, mutta varmasti hän olisi senkin tehnyt, jos olisi epäillyt niitä jonkun naisen kirjoittamiksi, sillä hän piti oikeutenaan puolustaa onneaan…
Mustasukkainen nainen oli herännyt hänessä, eikä hän pitänyt mitään keinoja liian halpamaisina ottaaksensa selvää tuon ilkeämielisen vieraan viittauksien todenperäisyydestä. Kun oppilaita saapui Albertin luo hänen vastaanottotunnillaan, niin hän kuunteli hiukan raollaan olevan oven takana mitä huoneessa puhuttiin, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epäilyttävää…
Hän oli jo väsynyt tähän väijymiseen, mutta tänään oli tapahtunut jotain kauheata…
Hän näki vieläkin kaikki mielikuvituksessaan:
Albertin luo on tullut hänen vastaanottotunnillaan eräs nuori, verevä nainen. Heti huoneeseen tultuaan hän sinuttelee Albertia, joka kutsuu häntä Lahjaksi. He eivät puhukaan mistään opintoja koskevista asioista. Ebba terästää kuntoaan oven takana, ja hän kuulee kuinka nainen sanoo selvästi: »Tulin oikeastaan sanomaan sinulle hyvästi, rakas, sillä minun matkani tapahtuukin jo tänään.» Ebba voi tuskin pysyä pystyssä, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja raottaa hiukan ovea, niin että voi nähdä paremmin. Nainen jatkaa: »Ellen olisi tullut tänne sinun luoksesi, josta sinä olet minua kieltänyt, niin et olisi tavannut minua enää tänä iltana asunnossani, sillä äitini sairastumisen takia täytyykin minun matkustaa jo tänään kolmen junassa. Kirjoita nyt minulle pian ja usein, lukukauden alkaessa aloitamme mekin taas opinnot.» Tämän hän sanoo veitikkamaisesti hymyillen ja lankeaa Albertin kaulaan ja suutelee häntä, ja Albert painaa häntä rintaansa vasten ja suutelee kiihkeästi. Ebba on päästää huudon, sillä hänen rinnassaan tuntuu kuin teräaseen pisto, mutta hän painaa nenäliinan suuhunsa ja horjuu nyyhkyttäen huoneeseensa…
Hän oli itkenyt, itkenyt, mutta sitten mustasukkaisuuden raivottaret olivat alkaneet ajaa häntä hurjasti kiitävissä vaunuissaan…
Albert ei ollut saapunut kotiin päivälliselle, ja hän oli saanut rauhassa miettiä heidän suhdettansa alusta nykyhetkeen asti, ja paljon asioita oli hänelle selvinnyt siinä ajatellessa…
Nyt hän mietti vain keinoa, mitenkä ilmoittaisi Albertille raskaan salaisuutensa…
Näitä asioita miettien Ebba lepäsi sohvallansa, kun Albert astui hänen huoneeseensa. Ranskalainen kirja, joka käsitteli ranskalaisen luutnantin kirjeitä vanhemmilleen sotanäyttämöltä, oli pudonnut lattialle. Tätä kirjallisuudenlajia oli sodan aikana syntynyt Euroopassa jokseenkin yhtä paljon kuin luutnantteja oli koko Ranskan armeijassa. Miuru istui leposohvalla jalkopäässä ja kehräsi tyytyväisenä. Albertin sisään tullessa se nousi uneliaasti selkäänsä kyyristäen ja naukui haikeasti.
Tuo Ebban ainainen lepoasento vaikutti Albertiin masentavasti. Nähdä aina elävä, nuori ihminen makuulla tai noja-asennossa vaikutti niin toivottomalta ja passiiviselta, että jokainen tarmon rahtunenkin hävisi Albertista, kun hän tuli Ebban huoneeseen. Nytkin hän jo katui, että oli ollenkaan tullut, mutta hänen sydämensä oli niin herkkä ja hänellä oli vastustamaton halu olla Ebballe kiltti ja sydämellinen. Niin moni katumuksen ajatus oli liikkunut tänään hänessä, kun hän järjesteli niitä valokuvia siihen joululahja-albumiin.
— Ja sinä pikkunen vain aina luet ja luet, sinusta taitaa pian tulla professori, — sanoi Albert leikkisällä äänellä, mutta nähdessään kirjan lattialla hän sanoi vakavana tarttuen Ebban kalpeaan, laihaan käteen:
— Oletko sinä kulta taaskin hyvin väsynyt? — Samassa hän suuteli tätä kaunista, pitkäsormista kättä. Mutta Ebba tempasi sen äkkiä pois hänen huuliltansa, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä…
— Albert! — kirkaisi hän. — Sinä olet pettänyt minua, sinä et rakasta minua enää. Millä minä olen sen ansainnut?
— Rauhoituhan toki… — sai Albert vaivoin sanotuksi. — Anna minulle anteeksi.. anna minä selitän…
Ebba katseli häntä surullisilla, hätääntyneillä silmillään. Hän hengitti kiivaasti, ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta hän koetti hillitä itseänsä ja puhui näennäisesti rauhallisena:
— Olen ajatellut paljon meidän suhdettamme viime aikoina, ja minä olen kärsinyt sanomattomasti siitä, että me vähitellen olemme vieraantuneet toisistamme… Olimmehan me kerran niin onnelliset… Minun sairauteni ja tuskani ei ole ollut yksinomaan fyysillistä, sillä sieluni on usein vallannut hirvittävä hätä ja tuska siitä, että me näin vähitellen luisumme pois toisistamme…
Hänen oli vaikea puhua, sillä itku pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja jatkoi matalalla, miltei lempeällä äänellä:
— Olen ollut sairas ja hermostunut, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua… Nyt kun minä tiedän kaikki ja ajattelen meidän tulevaisuuttamme, niin minä kauhistun sen ankaran totuuden edessä…
— Anna minun selittää…
— Kun ajattelen mitä meistä tulee ja mitä tulee pienestä Annikistamme, niin olen menehtyä…
Nyt ei Ebba enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan purskahti ankaraan itkuun. Hän puhui kiihtyneesti jotain itkunsa lomassa, mutta sitten hänen voimansa loppuivat ja hän pyörtyi hätääntyneen Albertin syliin…
Albert asetti hänet leposohvalle ja katseli häntä kiveksi jähmettyneenä. Samassa tuli, äiti huoneeseen ja pysähtyi pelästyneenä ovensuuhun. Hän katseli kysyvästi Ebbaan, joka makasi valkoisena kuin kuollut, ja sitten hän katsoi syyttävästi Albertiin, joka seisoi vapisevin polvin.
— Albert?
* * * * *
Kun lääkäri oli kutsuttu ja hän oli määrännyt Ebban ankaran hermokohtauksen takia vuoteeseen, palasi Albert omaan huoneeseensa, jossa pöydällä oli hänen joululahjansa Ebballe. Hän vaipui kuin halvattu isävainajansa pehmeään nojatuoliin.
Hänet valtasi sanomaton syyllisyyden tunto. Nyt vasta hän huomasi kevytmielisyytensä ja rikoksensa suuruuden. Hän oli sittenkin kulkenut kuin unessa sokeana Ebban kärsimyksille ja salatuille tunteille. Hän oli vain seurannut oman itsekkään pyyteensä kutsua ja rikkonut enemmän kuin oli omantuntonsa suurimpienkaan soimausten hetkinä voinut edes kuvitella…
Hän oli aikonut selittää, sillä olisihan ehkä kuitenkin hänelläkin ollut jotain sanottavaa puolustuksekseen, mutta Ebban tuska ja suuri hätä olivat tehneet hänet mykäksi…
Olihan Ebbakin kivulloisuudessaan ollut niin viileä, ja eihän tunteillensa voinut mitään. Ne syntyivät ja kuolivat lupaa kysymättä, ja täytyi kait avioliitossakin olla ainakin ajatusten ja tunteitten vapaus, vaikka toiminnan vapautta ei olisikaan…
Nainen oli sittenkin hyvin yksipuolinen rakkausolento… Kaikki mikä oli ulkopuolella häntä itseään, oli hänelle enemmän tai vähemmän vierasta. Nainen saattoi ymmärtää vain niitä tunteita ja niitä kokemuksia, joita hänellä itsellään oli… Ymmärryksen korkein aste, ymmärtää sitä mitä itse ei tuntenut, oli naiselle mahdottomuus.
Jospa hän olisi saanut edes selittää… Hän oli päättänyt todella koko miehisellä tarmollaan luopua tunteestaan Lahjaan ja siksi hän oli hellyydellä lähestynyt Ebbaa…
Mutta samassa välähti Lahjan kuva mieleen niin nuorena ja verevän kiehtovana…
— Minä en kestä enää, ajatteli hän. — Elämä on niin lyhyt, mutta vaikka se olisi vielä lyhyempi ja iankaikkisuus vielä pitempi, niin minun täytyy rientää hänen syliinsä… minä tahdon riemuita hänestä ja minä tahdon omistaa hänen rakkautensa, sen rakkauden, joka on vain minun ja minua varten… minun täytyy saada rakastaa vaikkapa vain kerran elämässäni…
Hurjat, intohimoiset mielikuvat temmelsivät hänen aivoissaan. Hänen toinen minänsä huusi oikeuksiaan… Hänen koko olemuksensa vavahteli kuin itkun nyyhkytyksissä, vaikka hänen silmänsä olivat kuivat. Jospa hän edes olisi voinut itkeä niinkuin naiset, mutta hänen täytyi itkeä kuumeisiin aivoihinsa kyyneleitä, kuivia kyyneleitä, jotka polttavat kuin kuuma öljy…
Kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa. Hän istui siinä kauan ja taisteli sielussansa ankaraa kamppailua. Hänen kätensä tempoilivat hermostuneesti pöydällä hänen saattamatta hillitä niiden vaistomaisia liikkeitä…
Hän istui kauan miettien, ja hänen mielensä valahti herkäksi ja nöyräksi. Hän muisti läheisessä huoneessa makaavan Ebban…
Ebba ja hän olivat sittenkin olleet kerran niin onnelliset. He olivat niin paljon iloinneet nuoruuden ja elämän suurista antimista. Eikä hän voinut ymmärtää, miksi onni oli ollut niin lyhyt ja miksikä se siruiksi särkyen oli niin pian luisunut pois… Oma syyllisyytensä nakutti hänen omaatuntoaan kuin teräväkärkinen vasara… Hän tahtoi koettaa kaikkensa heidän onnensa uudesti-rakentamiseksi…
Vihdoin hän nousi, hänen kosteat kätensä puristautuivat nyrkkiin, ja hänen vartalonsa ojentui suoraksi. Hän oli tehnyt järkähtämättömän päätöksen:
Uhrata koko jäljelläoleva elämänsä vaimolleen, lapselleen ja työlleen…