VII
Eräänä vapaapäivättään Janne Pöyhtäri tuli taas taiteilija Hugo Hertellin ateljeeriin. Taiteilija Hertell ei ollut saanut rauhaa, ennenkuin hän oli lupautunut aina silloin tällöin seisomaan hänelle mallina.
Taiteilija Hertell oli hyväsydäminen, erinomaisen hienostunut ihminen, joka oli matkustellut paljon maailmaa ja hävittänyt paljon rahoja. Kaikki isältään perimänsä rahat hän oli tuhlannut viimeisellä Pariisinmatkallaan, ja niitä rahoja olikin ollut runsaasti. Mutta hän oli tehnyt kaiken maailman hullutukset ja oikein kylvämällä kylvänyt saadaksensa ne loppumaan.
Hän oli komea, vahvarakenteinen mies, jonka säännölliset kasvot vaikuttivat miellyttäviltä. Silmissä kuitenkin oli toisinaan lempeämmän ilmeen ohella hyvin hurja ja hermostuneesti pälyilevä katse.
Taiteilija Hertell joi aina maalatessaan; sen tavan hän sanoi oppineensa Pariisissa opettajaltaan, jonka nimeä Janne ei koskaan oppinut lausumaan. Jannesta oli oikeastaan hyvin epämiellyttävää seistä alasti ateljeerissa, jossa näin talvella keskuslämmityslaitoksesta, pienestä kamiinista sekä mahtavasta takasta huolimatta oli aina hiukan kylmä, sillä suurin osa pohjoiseen antavasta seinästä oli lasia, samoin kuin kattokin. Sitäpaitsi Janne ei ollut tottunut tähän ammattiin. Muutenkin hän piti sitä sangen epämukavana, mutta kun taiteilija Hertell erityisesti oli tullut kysymään häntä paloasemalta ja sanonut, että hänelle oli välttämätöntä edelleenkin saada mallikseen mies, jolla oli kunnollinen vartalo, juuri sellainen, jota hän tarvitsi erästä suunnittelemaansa suurempaa teosta varten, niin hän ei ollut kehdannut kieltää.
Mitä kauemmin Hertell maalasi, sitä puheliaammaksi hän tuli. Hän kertoi kaikenlaisista pariisilaiselämyksistään, kuinka oli tapellut apashien eli katuroistojen kanssa, kuinka oli kerran humalassa kantanut sylissään erästä poliisia ja maksanut hänelle sitten mielen rauhoitukseksi kaksikymmentä frangia ja kuinka hän kerran poliisin kiellosta huolimatta oli pääkadulla kiivennyt kolmeen katulyhtypylvääseen ja sammuttanut lyhdyt.
Jannesta tuntuivat nämä jutut sangen hauskoilta, sillä ne todistivat ainakin suurta pelkäämättömyyttä ja rohkeutta, joita hän ihaili.
Toisinaan taiteilija maalasi pitkän aikaa puhumatta mitään, ja silloin oli Jannella tilaisuus tarkastella ympäristöänsä ja ajatella omia asioitaan.
Hertellin ateljeeri oli suuri ja tilava, siinä oli kaunis tammilattia, ja seinät olivat yksiväriset, kellertävää rappausta, joka väriltään muistutti muutamia vuosia vuoltuna ollutta hirsiseinää. Seinillä oli runsaasti kaikennäköisiä tauluja, joita taiteilija sanoi ostaneensa Pariisista, Berliinistä, Lontoosta, Roomasta tai muista ulkomaalaisista valtakaupungeista. Myöskin oli taulujen joukossa suuri kokoelma kotimaisten maalarien teoksia, joita hän oli hankkinut itsellensä joko vaihtamalla omiin teoksiinsa tai ostamalla polkuhinnasta, kun toverit olivat rahapulassa ja hänellä sattui olemaan. Rahalle hän ei antanut mitään arvoa.
Siellä täällä pöydillä ja erilaisilla pilareilla oli kuvanveistoksia ja kauniita maljakoita. Taiteilija Hertell oli käynyt kerran Intiassakin ja tuonut sieltä joukon kummallisia jumalankuvia, joilla useilla oli monta päätä, kättä ja jalkaa. Myöskin oli hänellä muutamia intialaisia maalauksia ja muita merkillisiä muistoesineitä.
Ateljeerin kaunein ja samalla kodikkain paikka oli eräällä suurella, intialaisella verholla muusta huoneesta erotettu nurkkaus, jossa oli suuri, matala vuode monine silkkipatjoineen ja viekoittelevasti kutsuva matala leposohva. Vuoteen yläpuolella riippui kitara ja mandoliini, ja eräällä pienellä pöydällä oli kaksirivinen Stradella-hanuri.
Ympäri seiniä sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin oli ripustettu suuri joukko kaikenlaisia aseita, pyssyjä, pistoleja, miekkoja, tikareja, pistimiä ja suomalaisia puukkoja. Varsinkin tämä aseiden paljous kiinnitti Jannen huomiota.
Suuressa takassa, jonka kummallakin puolella oli suuri ja raskas, puhvelinnahalla päällystetty nojatuoli, paloi iloinen pystytuli. Vaikka valaistus näin talviseen vuodenaikaan oli jokseenkin heikko, oli taiteilija erinomaisella maalaustuulella. Hän oli vihdoinkin päättänyt ryhtyä suuren, jo aikoja sitten suunnittelemansa taulun maalaamiseen. Sen piti esittää Maratonjuoksijaa juuri sillä hetkellä, kun hän saapuu Ateenan marmoritorille ja vanhukset, vaimot ja lapset odottavat jännittyneinä tietoa suuren, ratkaisevan taistelun tuloksista…
Taiteilija oli mielestänsä nyt kylliksi tehnyt alastomia harjoitelmia ja päätti ryhtyä itse suuren taideteoksen luomiseen.
Aihe oli kuin luotu Jannea varten. Hänkin oli siitä aina ollut innostunut ja kaiken lisäksi hänkin oli hyvä juoksija. Taiteilija käski häntä hetkiseksi heittämään suuren, villaisen veronalaisen vaipan alastomille harteilleen ja istuutumaan takan ääreen lämmittelemään siksi aikaa kuin hän laittoi kankaan ja kiilaraamin kuntoon. Sitäpaitsi hän tahtoi hiukan puhua ideastaan, ennenkuin ryhtyisi työhön. Hän kaatoi taas itsellensä konjakkia ja kysyi:
— Sinä kait tunnet tuon historian kertomuksen siitä ihmeellisestä taistelusta, jossa pieni kreikkalainen sotajoukko löi mahtavan persialaisen sotajoukon, ja sinä kait tunnet myöskin kertomuksen siitä juoksijasta, joka lähetettiin viemään voitonsanomaa Ateenaan.
— Tunnenhan minä sen varsin hyvin. Paitsi että olen sen kansakoulussa lukenut, on tohtori Hakala elävästi kertonut siitä työväen iltakursseilla, — sanoi Janne rauhallisena.
— Tohtori Hakala? Kuka tohtori Hakala? Onko hänen etunimensä Albert?
— On, tohtori Albert Hakala luennoi työväen iltakursseilla historiaa ja hän kertoo siitä todella hauskasti. Minä käyn aina siellä, kun vain ehdin, sillä minä pidän historiasta. Tunteeko taiteilijakin hänet?
— Totta kai, minähän olen käynyt siellä jo pitemmän aikaa joka toinen päivä maalaamassa muotokuvaa hänen pienestä, sievästä Annikki-tyttösestään… Tohtori aikoo antaa sen äidilleen joululahjaksi, ja siinä se vaikeus onkin, kun taulu pitäisi maalata salassa. Sitäpaitsi minä tunnen tohtorin serkun, neiti Martta Hagenin, varsin hyvin.
— Tunteeko taiteilija hänetkin?
— Tunnen, onko hän sinunkin tuttujasi?
— Tavallaan, tavallaan ei, tuntevathan monet ajurit hänet, ja minähän olin ennen ajurina.
— Se on totta, niin… niin… mutta mehän jouduimme aivan pois itse asiasta. Minun piti kertoa sinulle siitä Maratonjuoksijasta, mutta se onkin suotta, sillä sinä näyt sen tuntevan muutenkin.
— Ei, taiteilija on hyvä vaan ja kertoo. On niin hauska kuulla, minä pidän niin paljon siitä historiasta.
Taiteilija otti taas konjakkikulauksen ja asettui istumaan takan ääreen, tuijotti hetkisen tuleen ja alkoi sitten kertoa:
— Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaasti, ja maa hehkui kuumana niinkuin sula rauta sotamiesten jalkojen alla. Kun persialaiset ampuivat yhtaikaa nuolensa, pimeni aurinko, sillä niin paljon oli niitä nuolia. Mutta urhoolliset kreikkalaiset rohkeudellaan ja älykkäisyydellään voittivat tuon mahtavan vihollisen. Sinä voit ajatella, että heitä ei ollut enää suurta joukkoa jäljellä, ja että suurin osa nuoremmista, jotka taistelivat eturiveissä, oli jäänyt vertahöyryävälle kuumalle kentälle… Silloin astui esille nuori joukon johtaja, sillä kaikki vanhemmat olivat jo kuolleet, ja kysyi kauniilla, liikutuksesta väräjävällä äänellä: »Kuka tahtoo juosta viemään sanoman voitostamme isänmaalle?» Syntyi äänettömyys, sillä kaikki ymmärsivät mikä tärkeä ja kunniakas tehtävä se oli, ja miltei kaikki olivat hyviä juoksijoita. Jokaisen olisi tehnyt mieli, mutta kukaan ei rohjennut otaksua, että juuri hän saisi osaksensa sen kunnian…
Päällikkö tarkasteli heitä vaieten pitkän aikaa ikäänkuin etsien soveliasta heidän joukostaan, mutta sitten hän ehdotti, että halulliset keskuudestaan valitsisivat itse hänet, jonka he tunsivat ja tunnustivat parhaimmaksi ja kestävimmäksi juoksijaksi.
Harvoin on kiivaampaa ja tulisempaa vaalia lyhyessä ajassa toimitettu kuin silloin.
Kun yksimielisyys oli saatu aikaan, toivat he päällikön eteen nuorukaisen, jonka tummat silmät hehkuivat, tuuhea tukka valui runsaina kiharoina korkealle otsalle ja alastomat, sirot jäsenet nytkähtelivät hermostuksesta ja odotuksesta. Päällikkö tarkasteli häntä arvostellen. Sitten hän lähestyi vakavana erästä matalaa palmua, sivalsi miekallansa siitä tuoreen oksan, antoi sen nuorukaisen käteen ja levitti käsivartensa syleilyyn, suuteli häntä ja huusi kovalla äänellä: »Terve, sinä jumalten suosikki, terve, isänmaan suurin kaipaus, lennä lintuna, sillä isänmaa odottaa sinua!»
Voimakas mielenliikutus valtasi koko joukon, ja moni nuorukainen itki kadehtien valitun saavuttamatonta onnea. »Terve, terve!» kaikuivat voimakkaat huudot, ja nuorukainen lähti kevyesti kuin kauris pitkälle matkallensa. Huudot kaikuivat vielä, kun hänen kädessään oleva palmunlehvä kaikkosi tienmutkassa kasvavien sypressien taa – – –.
Taiteilija oli noussut seisomaan, hän oli haltioitunut, ja hän jatkoi kuvaustaan:
— Ateenassa, tuossa valkoisenhohtavassa marmorikaupungissa, oli päivä vielä korkealla ja paistoi kuumasti valaisten hohtavaa Akropolista, toreja ja katuja. Suurella marmoritorilla, joka oli lähinnä pohjoista kaupunginporttia, odotti suuri, levoton kansanjoukko sanomaa ratkaisevasta taistelusta. Siinä oli vanhuksia, vaimoja ja lapsia, ja kaikki he kulkivat edestakaisin alakuloisina ja miltei äänettöminä. Äkkiä kuului huuto: »Nyt hän tulee, nyt hän tulee, hänellä on palmunlehvä kädessään», ja pian oli koko tori yhtenä huutona. Hiestyneenä ja pölyn peittämänä juoksi solakka nuorukainen torille johtavasta marmoriportista. Syntyi kuolemanhiljaisuus…
Nuorukainen ponnisti viimeiset voimansa, hän suoristi vartalonsa ja jännitti sen koko pituuteensa, hänen varpaansa tuskin koskettivat maata, kun hän suurta palmunlehteä korkealle kohottaen juoksi läpi kansanjoukon sinne, missä valkopukuiset papit odottivat hänen tuloaan, ja juostessaan hän huusi: »Riemuitkaa, kansalaiset, me olemme voittaneet!» Samassa syöksyi punainen verisuihku hänen suustaan valkoiselle marmorille, ja nuorukainen kaatui kuolleena maahan pappien jalkain juureen…
Mutta kansanjoukko puhkesi voimakkaisiin riemuhuutoihin, ja vanhat, vapisevat kädet nostivat kuolleen nuorukaisen ruumiin korkealle ja kantoivat hänet riemulaulujen raikuessa ylös Akropoliin valkoisia marmoriportaita näyttääksensä hänet jumalille. – – –
Janne ei ollut voinut pysyä paikallaan, villainen mantteli oli pudonnut hänen harteiltaan, ja hän seurasi koko sielullaan ja ruumiillaan taiteilijan elävää, innostunutta kuvausta. Kun taiteilija oli lopettanut kertomuksensa, pyysi hän Jannea ottamaan asennon, joka esittäisi juoksijaa, ja antoi Jannen käteen puolikuivan männynoksan, jonka hän sieppasi eräästä maljakosta. Jannea ei tarvinnut kahdesti kehoittaa, ja taiteilija ryhtyi innostuneena hiilellä piirtämään Jannen lennokasta, kaunista asentoa.
Janne seisoi kauan mallina, vaikka asento tuntuikin hänestä raskaalta, mutta hän arvasi, että taiteilijan innostus laukeaisi, jos hän vähänkin lepuuttaisi itseänsä. Ja he työskentelivät kauan salaisesti toisiansa innostaen…
Mutta yhtäkkiä taiteilija kirosi ääneen ja heitti pensselin ja värilaudan lattialle. Janne pelästyi ja päästi asentonsa.
— Mikä nyt?
— Kirous ja leimaus! — ärjyi taiteilija ja ponnahti pystyyn tarttuen käsillään tukkaansa. — Niitähän oli vain yksi, ja nyt minä näen teitä kaksi juoksevan rinnakkain.
Janne ei voinut käsittää mitä hän puhui.
— Niin, se on totta, minä näen teitä nyt kaksi rinnakkain, nuo kirotut silmät pettävät.
Hän meni akkunan luo ja katseli kohti valoa, sitten hän peitti kasvonsa käsiin ja seisoi kauan peitetyin silmin. Jannen oli vaikea käsittää mitä oli tapahtunut. Vähän ajan kuluttua taiteilija palasi paikoilleen, otti värilaudan lattialta ja katseli mallia.
— Kas vaan, jopa se toinen juoksi ennen sinua perille, mutta sangen hämärä näyt sinä vieläkin olevan. Äsken oli teitä yhteen aikaan monta, niinkuin minä olisin katsellut hiotun prisman läpi. Onneksi ne taas vähenivät, ja sinä olet taas yksin… Mutta ehkä me ensin vähän lepäämme.
Siinä heidän istuessaan kertoi taiteilija sitten, että hän toisinaan sai näköhäiriöitä ja että hän väliin ei ollut nähdä mitään. Hänen näkönsä oli huonontunut…
— Levätään nyt vaikka näin, — sanoi hän ja sieppasi muutamia teräaseita seinältä ja alkoi heitellä niitä puuoveen. Melkein jokainen puukko ja tikari jäi siihen vavisten törröttämään. Janne, katseli ihmetellen taiteilijan menoamista ja ajatteli, että kyllä hän oli hiukan liian omituinen mies…
Sitten he taas aloittivat työnsä, ja taiteilija väitti näkevänsä erinomaisesti, mutta sama innostus ei tahtonut enää palata kummallekaan. He olivat ehkä hiukan väsyneitä kumpikin. Samassa ovikello soi. Taiteilija meni avaamaan, ja huoneeseen astui tanssijatar Martta Hagen.
Hän oli hienosti puettu ja erinomaisen siro talvipuvussaankin, mutta hänen kasvojansa oli mahdoton erottaa valkoisen, paksun harson takaa.
— Kas vaan, täällä ollaan täydessä työssä! Jatkakaa vain.
Heidän tullessaan Janne sieppasi vaipan päällensä ja alkoi peräytyä verhon taakse.
— Kas, Pöyhtäri, tämäkö teidän ammattinne on nykyään! No no, älkää pelästykö, olen minä ennenkin nähnyt alastomia miehiä, ja johan minä ehdin nähdäkin teidät tuossa tullessani. Kelpaa sitä noin kaunista ja solakkaa vartaloa näyttää vaikka rahasta, — sanoi Martta Hagen iloisesti nauraen.
Janne punastui korvalehtiänsä myöten, ja peräytyessään verhon taakse hän virkkoi rauhallisesti:
— Minun ruumiini ei olekaan myytäväksi.
— Kas kas kun puraisi, sillä näkyy olevan yhtä kauniit hampaat kuin ruumiskin, — sanoi Martta pisteliäästi. Kun Janne oli pukeutunut ja tuli verhon takaa esille, oli hän aivan rauhallinen ja ilmoitti, ettei hän enää tule malliksi.
— Miksikä et?
— Tämä nainen vei minulta innostukseni.
— Mutta tulethan sinä sitten, jos minä lupaan, että tänne ensi kerralla ei päästetä ketään häiritsemään.
— Siinä tapauksessa minä tulen. Hyvästi!
Jannen mentyä sanoi Martta ihmetellen:
— Mistä sinä olet hänet löytänyt? Hän on minun vanhoja liiketuttaviani. Mutta komea vartalo sillä pojalla oli, jumalallinen, se kelpaisi malliksi vaikka Apolloa varten.
— Niin kelpaisi, mutta minä teen hänestä jumalia kuuluisamman ihmisen…