VIII
Oli jouluaatto.
Taiteilija Hugo Hertellillä oli taas paljon rahoja, sillä hänen oli onnistunut itse myydä useita taulujaan, ja sitäpaitsi hänen juoksupoikansa, eräs vikkeläkielinen, nopsajalkainen nuorukainen, jonka hän kerran oli löytänyt Söörnäisistä, oli menestyksellä kaupitellut hänen pienempiä maalauksiansa.
Ville Nenonen — se oli hänen nimensä — oli näppärä poika, josta tiedettiin kertoa jos jonkinlaisia hauskoja juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän jo kaksitoistavuotiaana oli veljensä Eskon kanssa antanut keuhkotautiin kuolleelle äidilleen keinotekoista hengitystä. Tätä, kuten monia muitakin juttuja, kerrottiin yleisesti taiteilijapiireissä, ja Ville oli heidän kaikkien ystävällisissä hampaissa.
Hän saattoi usein, kun taiteilija Hertell paljon juomisen ja rahantuhlailun jälkeen oli huonolla tuulella ja rahapulassa, ehdottaa, että taiteilija silliaamiaistaan odottaessaan aamutuimaan puhaltaisi kokoon vaikka kuinka pienen ja mitättömän vesivärimaalauksen, niin kyllä hän juoksisi sen kanssa kaupungilla siksi, kunnes saisi sen kaupaksi. Eikä hän kertaakaan ollut palannut tyhjin toimin takaisin.
Nyt oli Hertell päättänyt viettää jouluaattoa oikein hauskasti. Villen kanssa yhdessä hän koristi ateljeerin oikein eriskummalliseksi eli eksentriseksi, kuten hän Villelle sanoi. Kattoon oli ripustettu suuri, paperista tehty japanilainen musta päivänvarjo, johon oli maalattu suuria, kultaisia ja punaisia kurkia ja haikaroita. Päivänvarjo oli avattu ja nostettu varrestaan ylös kattoon niin, että kupera puoli oli alaspäin. Jokaisen kahdeksan ruodon päähän oli ripustettu värillinen paperilyhty. Jokaiseen ateljeerin neljään nurkkaan oli pingoitettu suuri, kirjava auringonviuhka, johon niinikään oli kiinnitetty värillisiä lyhtyjä. Ateljeerin suuret akkunat, jotka sota-ajan takia olivat pahvikaihtimien peitossa, olivat koristetut suurikukkaisilla, intialaisilla kankailla, joita taiteilija oli tuonut Intiasta. Kaikki intialaiset jumalankuvat nostettiin esille, ja erään kahdeksankätisen tanssivan jumalattaren sormiin kiinnitettiin pieniä, värillisiä vahakynttilöitä.
— Tämä on sitten meidän joulukuusemme, — sanoi taiteilija. He nostivat sen akkunan kohdalle ja pingoittivat sen taustaksi suuren japanilaisen auringonviuhkan. Lattialle oli hankittu runsaasti suuria patjoja, jotka olivat peitetyt pehmeillä, monivärisillä matoilla. Osa seinillä olevista tauluista oli peitetty siten, että taiteilija oli kiinnittänyt niiden päälle irtonaisia itämaalaisia paperijäljennöksiä itämaisesta taiteesta, joten ne näyttivät kehyksissään ikäänkuin kankaalle maalatuilta.
Lähelle suurta takkaa oli järjestetty kahdelle bamburuo'osta tehdylle matalalle jalustalle kaksi kuparista, pienehköä kattilaa, joissa aiottiin polttaa hyvältä tuoksuvia suitsutuksia, myrhaa ja ambraa.
— Ole sinä sitten sekä ylimmäinen pappi, joka hoitaa näitä narrimaisia suitsutuksia, että jumalien juomanlaskija, — sanoi taiteilija, joka oli leikillisellä tuulella.
Suurelle pöydälle erääseen nurkkaan oli varattu monenlaisia harvinaisia ruokia, jotka kaikki olivat kylmänä syötäviä, ja eräs pienempi pöytä notkui erilaisten viinien, liköörien, konjakkien ja viskyjen painosta. Mistä hän näitä harvinaisuuksia oli saanut tänä alkoholijuomista tiukkana aikana, oli Villen ja hänen pieni salaisuutensa.
Tanssijatar ja operettidiiva Martta Hagen oli kutsuttu muutamien taiteilijoiden ja operettitoverien kanssa tänne ateljeeriin joulua viettämään. Olivathan he useimmat kodittomia. Ravintolat olivat ainoa paikka, missä he olisivat voineet viettää tätä juhlailtaa, joka itse asiassa heidän maailmankatsomuksensa mukaan ei ollut muita iltoja kummallisempi, mutta joka kuitenkin kaikkien ihmisten yhteisten juhlapuuhien takia muuttui juhlaillaksi ja herätti kaihoisia tunteita niissä, joilla ei ollut kotia.
Lyhdyt olivat sytytetyt, vieraat olivat saapuneet.
Mieliala oli mitä kevein ja iloisin, kun maisteltiin vieraanvaraisen isännän harvinaisia ruokia. Ville oli saanut yllensä jonkin vanhan, naamiaisissa käytetyn punaisen frakin, jonka hihat olivat hiukan liian pitkät. Hän tarjoili juotavia iloisesti nauraen ja sukkeluuksia lasketellen kaikkien iloksi.
Eräs Martan työtovereista, operetin ensimäinen tenori, Albin Bang, joka oli rakastunut Marttaan, kilisti lasiaan ja piti puheen juhlan kunniavieraalle. Hän kuvasi niitä taiteellisia avuja, joita Martassa oli tavallista enemmän, sillä paitsi sitä, että hän oli hyvä tanssijatar, lauloi hän erinomaisella menestyksellä, vaikka tanssi olikin hänen varsinainen alansa. Sanomalehtiarvostelut olivat kauttaaltaan tänäkin vuonna olleet hänen taiteelleen hyvin suopeita, ja monta ihailijaa hän oli voittanut yleisön keskuudessa, joka tänä vuonna, kiitos neiti Hagenin seurueeseen liittymisen, oli ollut tavattoman suurilukuinen, suurempi kuin koskaan ennen. Siihen kyllä oli osaltansa vaikuttanut ihmisten tavaton huvitteluhalukin tänä epävarmana sota-aikana, mutta se ei mitenkään vähentänyt neiti Hagenin ansioita. Myöskin toveripiirinsä sydämet hän oli voittanut vaatimattomalla, sydämellisellä esiintymisellään. Hän ehdotti, että kaikki saapuvillaolijat joisivat Martta Hagenin, taiteilijan ja ihmisen maljan…
Malja juotiin reippaasti pohjaan, ja kaikki lasit singahtivat seinään, niin että muutamat itämaalaiset taulut saivat konjakki- ja likööritahroja. Kaikki olivat mitä hilpeimmällä mielellä ja tyytyväisiä tähän onnistuneeseen maljaan, ainoastaan Ville hiljaa mutisi, kun sai lakaista kokoon lasinsirpaleita.
Seurustelu jatkui jutellen ja laulellen. Useimmat seuran jäsenistä olivat laulajia ja tottuneita esiintymään, joten saatiin kuulla iloisia ja kauniita lauluja loppumattomiin sekä kitaran että mandoliinin säestyksellä. Ja ne, joilla ei tällä hetkellä ollut tilaisuutta näyttää lahjojansa, saivat tyytyä loikoillessaan noilla pehmeillä patjoilla siihen tietoon, että he kaikki, poikkeuksetta, olivat enemmän kuin vain lupaavia kykyjä, he olivat neroja…
Isäntä itse oli jo niin hyvällä tuulella, että hän tahtoi näyttää taitoansa aseiden heittelemisessä. Ville otti hänen käskystään esille tikareja, miekkoja, puukkoja ja pistimiä ja toi ne hänelle. Sitten hän alkoi huoneen perältä heitellä niitä ateljeerin oveen, ja joka kerta kun joku näistä teräkaluista kolahtaen tarttui oveen kiinni, kirkuivat naiset ihastuksesta. Tämä heitteleminen oli taiteilija Hertellin erikoisurheilua, ja hänen tavoistaan tiedettiin kertoa monenlaisia juttuja. Toisinaan, kun hän oli juonut hiukan liiemmälti, saattoi hän käydä tässä urheilussaan hengenvaaralliseksikin, sillä hän heitteli puukkoja myöskin kattoon, ja jos ne sattuivat tarttumaan huonosti kiinni, niin ne helposti saattoivat putoilla ihmisten päähän.
Kun taiteilija oli heitellyt kaikki käsillä olevat aseet kiinni oveen, joka oli täynnä reikiä niinkuin lihanmyyjän lihatukki, väsyi hän tähän leikkiin, ja laulu ja soitto alkoivat uudestaan. Ilon ollessa ylimmillään soitettiin ovikelloa rajusti. Ville meni aukaisemaan, ja ateljeeriin ilmestyi tuomari Katajisto.
Pitkällisen etsiskelyn jälkeen hän oli vihdoin saanut kuulla, että Martta Hagen oli täällä taiteilija Hertellin luona joulua viettämässä. Kaikki saapuvilla-olijat tunsivat hyvin tuomari Katajiston, sillä siksi usein hän oli Martan tähden tunkeutunut heidän seuraansa ja hän oli monasti maksanut heidän suuret juomalaskunsa. Erikoisen tervetullut ei hän ollut tällä kertaa tähän seuraan, sillä yleensä hän oli luonteeltaan ylpeän röyhkeä ja riitaisa.
Nytkin hän oli hiukan humalassa ja pahalla päällä, kun näki Martan täällä taiteilija Hertellin luona. Hertell oli kiivasluontoinen ja tappeli mielellänsä, ja vaikeata hänen oli nytkin hillitä itseänsä, kun tuomari Katajisto soimasi Marttaa siitä, että tämä oli hänet muka taaskin pettänyt. Mutta koska nyt oli jouluaatto, rauhanjuhla, päätti taiteilija olla ystävällinen tuomarille ja koetti rauhoittaa häntä. Muutamalla, ystävällisellä sanalla sai Martta tuomarin rauhoittumaan, ja niin oli mieliala jälleen palautettu.
Juotiin, laulettiin, kerrottiin hauskoja juttuja ja iloittiin nuoruudesta, valosta, lämmöstä ja elämän kauneudesta. Lyhdyt loivat salaperäistä valoaan tähän matalilla patjoilla loikoilevaan kirjavaan seuraan. Kupariset maljakot takan suulla levittivät huoneeseen suloisia, huumaavia tuoksuja, ja taiteilijoiden mieliala oli mitä hilpein.
Martta näpäytteli kitaraa, ja ikäänkuin vahingossa sattuivat hänen sormensa kielille niin, että syntyi surumielinen sointu, ja tietämättänsä hän alkoi hyräillä tuttua lasten joululaulua. Eikä hän ensinkään huomannut, että lauloi ääneen:
»Niin nuori, lämmin, hellä on mieli jokaisen; oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen…»
Ja muut yhtyivät tähän tuttuun lauluun ja he lauloivat sen alusta loppuun hartaudella ja antaumuksella niinkuin pienenä lapsena jossain kaukaisessa menneisyydessä. Martan ääni värähteli, kummalliset, haikeat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohitse. Mieliala muuttui niin sanomattoman raskaaksi, hänen teki mielensä itkeä, ja hän huomasi, että toisetkin olivat saman tunteen vallassa. He olivat sittenkin niin yksinäisiä ja niinkuin lapset suuressa maailmassa… Äkkiä nieli hän itkunsa ja lyödä rämähytti reippaan, räikeän akordin kitaran kielistä. Se vaikutti repäisevästi ja häikäisten kuin raketti yöllisellä taivaalla…
— Tanssi, Martta, tanssi! — pyysivät toverit, ja häntä ei tarvinnut kahdesti pyytää, sillä niin mielellänsä hän tahtoi vapautua hentomielisestä tunteestaan. Eräs taiteilija sieppasi Stradella-hanurin ja alkoi soittaa sillä kovaäänisesti reipastahtista tanssia. Martta ponnahti pystyyn, sitten hän istuutui eräälle puiselle tuolille ja kiinnitti tiukemmalle korkeavartisten, punaisten kenkiensä nauhoja ja alkoi tanssia intohimoista andalusialaista tanssia.
Kaikki seurasivat henkeänsä pidättäen. Hanuri soi kovaäänisesti täyttäen vihlovalla nielullaan koko ateljeerin. Ville ei malttanut olla lyömättä käsillään tahtia, ja pian yhtyivät häneen kaikki. Tahti kiihtyi, tanssi kävi tulisemmaksi, ja hanuri ulvoi ja veti itseensä ilmaa kuuluvasti niinkuin läähättävä peto. Martta heitteli jalkojansa, niinkuin ne olisivat olleet pelkkiä niveliä joka paikasta. Koko ateljeeri oli yhtenä tanssin pauhuna ja meluna, kaikki hakkasivat voimiensa takaa käsiään, pari herraa oli yhtynyt tanssiin, ja hanuri pauhasi kuin kirkon urut viimeistä kiitosta soitettaissa, ja tanssi loppui vinhaan, pyörryttävään karkeloon…
Martta heittäytyi maata patjoille ja yski kovasti läähätyksensä välissä. Hertell ei ollut malttanut pysyä paikoillaan, vaan oli noussut seisomaan ja seurannut eri puolilta huonetta Martan tanssia. Ja kun Martta lopetti, sieppasi hän kauniin puutuolin, jolla Martta äsken oli istunut, nosti sen ilmaan ja huusi:
— Tämän tanssin jälkeen ei tällä tuolilla istu kukaan.
Sitten hän iski sen lattiaan säpäleiksi. Kaikki huoneessa-olijat huusivat hyvähuutoja, mutta tuomari Katajisto suuttui aivan silmittömästi. Hän ei voinut mustasukkaisuudessaan kestää moista Martan ihailemista. Päihtymyksestään huolimatta hän hyppäsi pystyyn, kirosi, sylki käsiinsä ja hyökkäsi taiteilija Hertellin kimppuun.
Syntyi yleinen hämminki. Kaikki nousivat patjoilta ja muodostivat kehän Hertellin ja tuomarin ympärille, sillä Hertell, joka oli hyvä nyrkkeilemään, oli antanut tuomarille muutamia lieviä iskuja. Tästä hän vain kiihtyi ja hyökkäsi uudella raivolla Hertellin päälle. Martta seisoi aivan lähellä heitä ja katseli läähättäen ja silmät kiiluen herrojen kamppailua. Hän tiesi, että tuomari Katajisto oli sangen vahva, ja miksikäpä ei olisi ollut, sillä olihan hän terve maalaispoika. Vielä muutamia epäonnistuneita hyökkäyksiä, ja Hertell iski nyrkillänsä pari kertaa tuomaria silmien alle ja antoi sitten hänelle yhden iskun vasten suuta, niin että veri tirskahti.
Lihavahko tuomari tupertui maahan liikkumattomaksi. Naiset alkoivat kirkua ja hakivat päällysvaatteitaan. He luulivat, että taiteilija Hertell saisi hulluudenkohtauksen… Naiset pakenivat, ja muutamat taiteilijat raahasivat Villen kanssa pyörtyneessä tilassa olevan tuomarin pois ateljeerista.
Ainoastaan Martta jäi jäljelle. Hän oli sytyttänyt paperossin ja istui eräässä nojatuolissa silmät kiiluen.
— Bene lavorato, hyvin tehty, — sanoi hän rauhallisesti ja hiukan ärsyttävällä äänellä.
Hertell ei puhunut mitään, vaan ryhtyi keräämään lattialta murskaantuneen tuolin jäännöksiä ja heitti ne takan eteen. Martta katseli vaieten hänen puuhiansa. Sitten taiteilija polvistui takan ääreen, asetti tuolinpalaset takkaan ja… Martta purskahti äänekkääseen nauruun…
— Mitä sinä naurat?
— Minua huvittaa sinun valheesi. Sanoit äsken, että kukaan ei istu tuolla tuolilla minun tanssini jälkeen, ja nyt luulottelet vielä peittäväsi sirpaleet.
— Mitä valhetta siinä on?
— Tiedänhän minä varsin hyvin, että tuo tuoli on monasti särjetty jonkun esityksen kunniaksi ja seuraavana päivänä liimattu kokoon uuteen käytäntöön. Ei sitä nytkään polteta, vaikka sinä tapasi mukaan koetat vaikuttaa naisiin. Mutta minua sinä et petä. Olen ollut liian paljon mukana…
Tumma puna nousi Hertellin kasvoille. Hän ponnahti pystyyn ja kirosi ääneen.
— Kuka sen sanoo, että se on liimattu palasista?
— Näkeehän sen, katso.
— Mutta minä en ainakaan ole sitä tehnyt.
— Et tietystikään, vaan sinun orjasi.
— Annan kunniasanani, että en ole sitä määrännyt.
Martta purskahti taas riettaaseen, pilkalliseen nauruun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Hertell suuttui silmittömästi. Hän sieppasi tuolin ja heitti sen pirstaleiksi permantoon, sitten hän otti toisen, kolmannen, neljännen ja löi kaikki puutuolit palasiksi. Ainoastaan suuret, raskaat ameriikkalaiset nahalla päällystetyt nojatuolit säästyivät tästä kohtalosta.
Ensin Martta pelästyi, mutta sitten hän katseli rauhallisesti ihaillen sitä voimaa, jolla Hertell suoritti tekonsa. Kun Hertell oli särkenyt tarpeellisen määrän tuoleja, seisahtui hän läähättäen katsomaan hävityksensä tulosta ja hymyili ilkeän pirullisesti. Sitten hän alkoi kerätä tuolinpalasia ja kantoi kaikki takkaan sekä sytytti ne.
Martta oli katsellut kaikkea tätä äänettömällä ihailulla, ja kun tuli leimahti takassa, nousi hän tuoliltaan ja lankesi Hertellin kaulaan. Hän ihaili voimaa ja miehiä, joilla oli voimakas temperamentti. Mutta Hertell irroitti hellästi hänen kätensä kaulaltansa, veti lähemmäksi takkaa suuren nojatuolin ja istutti Martan siihen.
Sitten hän haki nurkasta harjan ja rikkalapion ja alkoi lakaista lattiata, sillä hänen korkealle kehittynyt kauneus-aistinsa ei sietänyt sitä näkyä, jonka pienet puunsirpaleet, naulat ja maalinpalaset olivat jättäneet lattialle. Toimitettuaan huolellisesti siivouksen hän sammutti kaikki värilliset lyhdyt, veti toisen nojatuolin lähelle takkaa aivan Marttaa vastapäätä, otti esille paperosseja ja tarjosi Martalle kohteliaasti. Sitten hän veti pienen pöydän heidän väliinsä ja kaasi laseihin helmeilevää punaviiniä.
Kuivat, maalatut tuolinpalaset paloivat hyvin ja kirkkaalla liekillä valaisten kodikkaasti ateljeeria. Ulkona oli pakkanen, ja tuuli vinkui ajellessaan lumia ateljeerin kattoakkunoilla. He tupakoivat mitään puhumatta ja katselivat, kuinka puut takassa paloivat…
* * * * *
Puut ovat jo hiilloksella, joka luo punaista hehkua takasta lähellä-istuvien kasvoille. Ateljeerissa on hämärä ja lämmin. Paperossien vaaleat savut pyrkivät takkaan päin. Taiteilija Hertell puhuu matalalla äänellä:
— Niin, Martta, minäkin olen onneton ihminen, meitä on niin monta onnetonta täällä maailmassa, kukin omalla tavallansa. Onnettomuuden syyt ja muodot ovat lukemattomat … Sinä ehkä tiedät, ehkä olet kuullut, että järkeni toisinaan alkaa hämärtää. Sellaista kohtausta kait nuo vieraani äsken pelkäsivät, kun jättivät niin pian meidät. Ei, ei se nyt tule, minä tiedän tarkalleen milloin se tulee, ja se siinä onkin kauheinta… Toisinaan kun olen täynnä luomisen intoa, kun ruumiini on terve ja sieluni näkee kauniita, ennen maalaamattomia tauluja ja värejä… sinä ehkä tiedät, Martta, että ne maalaamattomat taulut ovat kaikkein kauneimmat…
Hänen äänensä värähtää, kun hän jatkaa:
— Minä olen luodessani onnellinen, kaikki luonnistaa hyvin. Käsi tottelee mielikuvitusta, ja värit sulavat kuin itsestään paletilla sopiviksi värisoinnuiksi. Minä olen täynnä luomisen intoa, sen tuottamaa iloa ja hurmaavaa onnea. Olen unhottanut kaiken, ihmiset, elämän, sairauteni… ja…
Silloin yhtäkkiä alkaa silmissä hämärtää, minä en näekään edessäni etäämmällä olevaa mallia, kangas edessäni himmenee, ja kaikki värit sekaantuvat paletillani taikka minun silmäni monistavat kaikki esineet moninkertaisiksi. Luulen itseäni väsyneeksi ja suljen hetkiseksi silmäni sekä lepään silmät ummessa. Mallini ei puhu mitään, hän luulee minua hetkellisesti pahoinvoivaksi. Pian se menee ohi, minä näen taas muotoja ja värejä. Alan uudestaan työni, mutta se loppuukin siihen, sillä taas on kaikki sekaisin. Minä käsken mallin pois, sillä päässäni polttaa ja humisee, ja silloin tiedän, että nyt ne tulevat ne kauheat hirmun kuvat, ne rumat, ennen maalaamattomat taulut, sillä sielussa on myöskin rumia kuvia. Usein näen lukemattomia ilmaan pingoitettuja rihmoja ja nuoria. Ne ovat pingoitetut ristiin rastiin aivan käsittämättömiksi yhtymiksi ja ne liikkuvat ja soivat koko ajan ja vihdoin keriytyvät kaikki minun pääni ympärille…
Minä koetan ajatella johdonmukaisesti, minä ponnistan mielikuvitustani järjestykseen. Koetan laskea, mutta sekoan heti kun olen päässyt kymmeneen… Ah, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat ne kauheat hetket, minä tunnen ja tiedän sen, mutta minä en voi estää niitä enkä vastustaa. Silloin riennän ulos, raittiiseen ilmaan, ihmisten vilinään, kapakkaan ja alkoholin ääreen…
Ja sinä et voi uskoa. Alkoholi karkoittaa muutaman kerran ne kuvat ja sen kaamean tunteen, mutta vain hetkiseksi, sillä seuraavana päivänä ne tulevat ihan varmaan ja paljoa raivokkaampina. Silloin ponnistan kaikki voimani, minä taistelen vastaan kuin villipeto. Minä juon täällä, heittelen näitä aseita seiniin, rikon mitä tielleni sattuu, sillä kun olen ankarassa ruumiillisessa työssä, ei polte päässäni ole niin suuri eivätkä mielikuvat saa niin voimakkaasti minua valtaansa. Mutta sitten kun minä olen täällä aikani raivonnut, tulevat hyvät ihmiset ja toimittavat minut hoitoon, se on, minut suljetaan yksinäiseen koppiin, jossa voimattomana saan taistella sieluni villien peikkojen kanssa…
Minä tiedän, että ne ovat taas tulossa, ei vielä, älä pelkää, mutta vasta jonkun päivän päästä. Aah, se on kauheata. Jospa edes ymmärtäisi, silloin kun ne pahimmillansa ovat, surmata itsensä, mutta silloin kaikki järjellinen toiminta on mahdotonta…
Hän lankesi polvillensa Martan eteen, painoi kuuman päänsä hänen syliinsä ja nyyhkytti väsyneesti. Martta silitti hänen päätänsä ja puhui hiljaa:
— Rauhoitu, ystäväni. Minäkin olen onneton, sinä tiedät sen. Sinä tiedät, että minä olen nähnyt parempiakin päiviä ja että minä olen kerran ollut parempi ihminen kuin mitä nyt olen…
— Ei, älä sano niin. Sinä olet niin hyvä ihminen, sinä olet kärsinyt ihminen, ja kärsimykset tekevät ihmiset hyviksi. Minä rakastan kärsineitä ihmisiä…
— Niin, olenhan minäkin kärsinyt, mutta hyvä minä en enää ole. Sinä olet ehkä kuullut, että minä olen langenneen naisen langennut tyttö, joka on kasvanut hienossa kodissa, mutta ei koskaan ole saanut osaksensa sellaista rakkautta kuin on sielussansa kaivannut. Rakkautta olen kylläkin myöhemmin saanut, mutta se ei olekaan rakkautta… Ei, se ei ole enää rakkautta, se on lankeemusta, se on oman äidin onnettomuutta, se on omaa onnettomuutta… Minä en koskaan voi saada edes sitä rakkautta kyllikseni, sillä se jano on niin suuri, että se suurenee juodessa, se on kuin pyrstöänsä loppumattomiin nielevä käärme, se on iankaikkinen… Minäkin olen niin onneton.
Hän painoi kyyneltyneet kasvonsa Hugon hiuksiin ja suuteli niitä hiljaa ja hellästi:
— Rakas!
* * * * *
Hiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma hämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi, mustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä…
Hugo nousee, nostaa Martan seisomaan ja aikoo suudella häntä.
— Me olemme onnettomuussisaruksia.
Mutta samassa Martta riuhtaisee itsensä irti hänen syleilystään ja huudahtaa pidätetysti:
— Älä Jumalan nimessä suutele minua! Etkö sinä tiedä, että minun rintaani syö Kamelianaisen kuluttava tauti…
— Me olemme surun morsian ja sulho, meille ei voi sattua enää suurempia onnettomuuksia. On oikeastaan suloista tietää, että onnettomuuksien malja alkaa jo ainakin tässä olemisessa olla kukkuroillaan. Kuolemaa enempää ei meille voi sattua, ja sehän on meidän ystävämme. Unohtakaamme hetkiseksi, että olemme tässä maailmassa, ja odottakaamme rohkeina, milloin malja valahtaa yli…
* * * * *
Ulkona tuprutti pakkastuuli ateljeerin katolla kylmää lunta. Mutta siellä sisällä oli niin lämmintä ja hämärää. Jouluaamu alkoi heikosti kajastaa…