X
Tuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä, joiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti — olivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka ulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä, kipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.
Kotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime aikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt syyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut sydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja huvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli sattunut rakastumaan…
Oliko hän ansainnut elämältä moisen osan? Omin voimin, ilman typerän isänsä apua, hän oli ponnistellut eteenpäin ja hankkinut itsellensä huomattavan, kunnioitettavan aseman. Hänen asianajotoimistonsa olisi varmasti kannattanut hyvin, ellei tuo kirottu rakkaus olisi tullut kaikkea sekoittamaan, se kun oli vienyt niin paljon hänen työkyvystään ja ajastaan…
Hän ja hänen toverinsa, tuomari Tyrkkö, olivat alkaneet verrattain kauniisti, niin, melkeinpä loistavasti. He olivat ilmoittaneet ottavansa ajaakseen mitä asioita hyvänsä, ja saadakseen kundeja olivatkin he aluksi ryhtyneet sangen epäilyttäviinkin asioihin käsiksi. Olihan kyllä hiukan vaarallista, jos heidän toimistonsa saisi kevyen maineen ammattitoverien piirissä, mutta mikä asianajotoimisto nyt itse asiassa oli niin täydellinen, antoivathan ne useimmat toivomisen varaa, ja jos niitä vain olisi alkanut tonkia, olisi kait niissä voinut olla kylläkin muistuttamisen aihetta… Yksi katsoi sopivaksi ajaa tämänluontoisia asioita, toinen tuonluontoisia. Pääasia oli, että kansa riiteli ja prosessasi, ja siinä suhteessa Suomen kansa oli ihannekansa, ja lakimiehet ansaitsivat paljon rahoja. Mutta hitto vieköön, Tyrkkö ja hän ansaitsivat sittenkin liian vähän…
Hyvin tuottava oli ollut heidän keksintönsä vuokrata yksityisiä, itsenäisesti toimivia salapoliiseja, jotka työskentelivät kaupungeissa ja matkustelivat tarpeen tullen maaseudullekin. Sekä aviovaimot että aviomiehet olivat suurella menestyksellä käyttäneet heitä puolisoidensa uskottomuutta vakoillessaan näinä turmeltuneina aikoina. Varsinkin naiset olivat olleet tyytyväisiä ja maksaneet hyvästi tiedoista, joita olivat saaneet, sillä heidän liikkeensä salapoliisit liikkuivat hyvin puettuina kaikissa ensiluokkaisissa ravintoloissa ja tekivät pikkutunneilla herrojen kanssa tuttavuutta saaden usein monta tärkeätä, valaisevaa tietoa…
Sekin etu näistä yksityisistä salapoliiseista oli ollut, että ne tiedonannoillansa aiheuttivat useita avioeroja, jotka heidän toimistonsa sitten virallisesti välitti. Mutta suuresti katsoen kävi heidän liikkeensä sittenkin huonosti…
Hän olisi mielellänsä ruvennut harjoittamaan rahan lainausta ehkäpä lain kieltämää suurempaa korkoakin vastaan, sillä se olisi ollut kyllä tuottavaa, mutta ensinnäkään ei hänellä ollut tarvittavaa kapitaalia, eikä toiseksi rahan kysyntä näin sota-aikana, jolloin sitä oli niin viljalti maassa, olisi ollut kylliksi suuri…
Hänen olisi pitänyt saada jokin tuottavampi toimi, mutta mistäpä sen nyt otti? Ja olihan asianajajan toimi yleensä kaikkein parhaimpia. Panttilainastonkin järjestäminen oli liian monimutkaista….
Siitä juristit olivat siunattuja ihmisiä, että ne eivät juuri parjanneet tai arvostelleet ammattitovereitansa. Eivät ainakaan julkisuudessa. Vaan jos sellaista joskus tapahtui, niin se sattui ehdottomasti taatussa seurassa ja toisen parasta tarkoittaen. Oikein häntä nauratti, kun hän ajatteli, kuinka taiteilijamaailmassa, johonka hän oli tutustunut Martta Hagenin kautta, vallitsi aivan päinvastainen tapa tai periaate…
Ei ollut ainuttakaan taiteilijaa hänen tuttavapiirissään — vaikka eiväthän kaikki olleet todellisia taiteilijoita, sillä taiteilijakäsite oli oikeastaan hyvin laaja — joka ei ilolla olisi parjannut toisia taiteilijoita. He tiesivät aina kertoa eräitä valaisevia, vähemmän edullisia seikkoja sen ja sen työstä ja ennen kaikkea yksityiselämästä. Totta oli myöskin, että eivät ketkään kehuneet toisiansa niin vasten kasvoja kuin taiteilijat. He olivat todella kuin pienet lapset, he suorastaan elivät kohteliaisuuksista ja hyvistä arvosteluista…
Mutta hehän olivatkin julkisia henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä, heidän työnsä ja persoonansa oli aina julkisen arvostelun esineenä. Sanomalehtien apokryfiset nimimerkit saattoivat nostaa ja kaataa keitä hyvänsä. Mutta juristeilla oli se harvinainen onni, että heidän tuomionsa, olivatpa ne kuinka heikkoja hyvänsä, eivät ainakaan tulleet kenenkä hyvänsä arvosteltaviksi. Ainakin vaadittiin siihen ammattimiestä…
Hän oli sittenkin valinnut ihanan alan ja turvallisen elämänuran. No, eihän se nyt aina ollut niin turvallinenkaan, saattoihan sitä helposti päästä vähäksi aikaa linnaankin »tiilenpäitä lukemaan», mutta silloinkin voi järjestää niin, että sai istua rangaistuksensa vankilassa, jonka tirehtöörin kanssa oli juonut sinuttelumaljan…
Taiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän huomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen mielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen… Hän hermostui…
Mitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne hauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja, joita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina humalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin taiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle joutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia elämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli…
Mutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti mustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli saanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan…
Mitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä hän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi muistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi sitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle viheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut tapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli hänet hommannut ajuri….
— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. — Maksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä hän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti sikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan sitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli palanut uudenvuodenyönä.
— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus. Se olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain rikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei vain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja kaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin tekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa. Sehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie…
Mutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa itseksensä kiroilla.
Ei, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan pahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan pahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se on joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia asianhaaroja…
Hän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän kostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se oli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa puolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja, että hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi oli oikea…
Martta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli saattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut Martan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se tyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä sittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton…
Jos edes olisi saanut todistetuksi, että Martta oli yleinen nainen, niin olisi saanut hänet poliisin kirjoihin. Mutta miten? — Silloin muistui hänen mieleensä ajuri, joka oli tutustuttanut hänet Marttaan. Hän päätti heti lähteä ottamaan asiasta selvää.
Hän suuntasi kulkunsa poliisikamarin osoiteosastolle ja sai tietää, että Janne Pöyhtäri ei enää toiminut ajurina, vaan oli ruvennut palosotilaaksi. Paloasemalla hän sai kuulla, että Pöyhtäri oli toissaöisessä tulipalossa pahasti palanut ja makasi Kirurgisella sairashuoneella. Kun hän vihdoin saapui sinne, ilmoitettiin, että sairaan huonon tilan tähden ei hänen luokseen päästetty ketään.
Tuomari Katajistoa harmitti. Hänenkin uusi vuotensa oli alkanut huonosti…