XI
Lukukausi yliopistossa oli taas alkanut, ja nuoriso palasi joukolla joululomaltaan pääkaupunkiin. Lahja Kaariokin saapui reippaana ja punaposkisena. Hän ei ollut lukenut koko loman aikana sanomalehtiä, sillä hän tahtoi levätä täydellisesti välittämättä mistään maailman tapahtumista, jotka eivät liikuttaneet häntä. Eiväthän ne sisältäneet muuta kuin sotauutisia, joista ei kuitenkaan paljoa viisastunut. Ihmisten hermot tottuvat niin pian kaikkeen. Vaikka lehdet kertoivat, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kuolivat sotanäyttämöllä, kuinka laivoja vaipui merenpohjaan yhtenä viikkona useampia kuin ennen vuodessa, ja vaikka miltei koko maanpiiri vuosi verta, paloi ja kärsi kaikenlaista puutetta, niin rauhassa asuvien ihmisten mielestä sanomalehdet sisälsivät sittenkin niin kovin vähän ja olivat epäintresantteja…
Senpätähden hänen hämmästyksensä oli miltei jähmetyttävä, kun hän eräänä tammikuun aamuna saapui Kaivopuistoon tullaksensa tohtori Hakalan luo hänen vastaanottotunnillaan. Huvila seisoi kyllä siinä paikallaan, mutta sen yläkerta oli musta ja korjauksen alaisena. Työmiehiltä hän sai kuulla, että tohtori Hakala asui nykyään Kruununhaassa Konstantininkadun varrella eräässä isossa kivitalossa.
Kun hän seuraavana päivänä istui tohtorin uudessa salissa ja odotti vuoroansa, valtasi hänet kummallinen epävarmuus.
Mitähän oikeastaan oli tapahtunut? Miksi ei tohtori ollut kirjoittanut hänelle kertaakaan koko aikana? Eiköhän tohtori ollutkaan saanut hänen kirjeitänsä, vai olivatko ne joutuneet sopimattomiin käsiin?
Astuessaan tohtori Hakalan huoneeseen hän tunsi pientä pelkoa. Tohtori tervehti häntä kohteliaan kylmästi ja käski istumaan. Ei mitään syleilyjä, ei mitään suudelmia, ei edes lämmintä katsetta. Lahjaa vilusti…
— Sinä olet voinut hyvin, Lahja, tänä aikana? — kysyi Albert.
— Kyllä, kiitoksia!
— Minua on kohdannut tänä aikana onnettomuus, oletko kuullut siitä?
— Olen.
— Oletko sinä miettinyt laudatuurikirjoitustasi?
— Olen.
— Koskeeko se niiden kirjailijoiden onnetonta rakkaustarinaa?
Lahja purskahti itkuun…
— Mikä sinun on? — kysyi Albert neuvottomana.
— Sinä et rakasta minua enää?
— Minä en saa rakastaa sinua enää…
— Ethän sinä ennenkään olisi saanut.
— Siinäpä se rikos juuri onkin, mutta nyt se olisi vielä suurempi rikos.
Lahja itki rajummin.
— Rakastitko sinä minua noin?
— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt minä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi Lahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti kylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.
He olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert katseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin paleltunut linnunpoikanen.
Kuinka ihanaa olisikaan olla ilman ruumista! ajatteli hän.
Mutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella paljoa enemmän:
Ah, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun nuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä ja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi häneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä toistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on rakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli muuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli täysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti… mutta nyt hän oli luisumassa häneltä pois…
Hän hengitti kiivaasti…
Albert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä käsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat esineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi…
Lahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili lämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu… Nuo kukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä…
Hänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja juoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen suunsa tukehduttavan kuivuuden…
Nuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua, suutele minua… Suutele pitkään niinkuin silloin…»
Ja ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen huulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan…
Kuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys? Sitä hän ei tiedä… Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle koputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä hän ponnahtaa Lahjasta erilleen.
— Mikä se oli?
Vaitiolo…
— Ah ne hermot, ne hermot ja omatunto…
Äkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän näkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja hän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa… Kylmä hiki nousee hänen otsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa… hän taistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin hukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että hän vapisee kuin haavanlehti tuulessa…
Lahja ei käsitä mitään, vaan seisoo kysyvän näköisenä.
— Mitä se oli?
— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan nyt järkeviä…
— Järkeviä! — kimmahtaa Lahja.
— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme, mutta korjatkaamme virhe viisaudella… Tässä ei ole oikea paikka puhua näistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä… sinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia…
— Mutta minä rakastan sinua…
— Ei, ei, älä puhu noin… Sinun täytyy unhottaa… Sinä olet vielä nuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha itkeäkseni mennyttä kevättäni… Hyvästi, rakkaani… ole nyt järkevä, me puhumme tästä toiste…
Lahja oli äkkiä jäykistynyt.
— Toiste?
— Niin, tilaisuuden sattuessa…
— Ei koskaan!
Lahja vapisi kuin vilutautinen ja astui horjuen ovea kohti…
Albert oli horjahtaa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä ja sanoi sen mahdollisuuden varalta, että palvelijatar kuulisi:
— Te kirjoitatte siis Alfred de Musset'n ja George Sandin traagillisesta lemmentarinasta.
Paria päivää myöhemmin tuotiin tohtorinna Hakala kotiinsa sairaalasta. Hän ei ollut saanut mitään palovammoja, oli vain ollut tukehtua savuun, ja hänen hermonsa olivat pahasti kärsineet tästä mielenliikutuksesta. Nyt hän oli tavallista reippaampi ja vähemmän hermostunut kuin ennen tulipaloa. Eristäminen ja vuoteella makaaminen olivat virkistäneet häntä.
— Jospa olisin saanut kuolla, — sanoi hän Albertille, kun he olivat kahdenkesken.
— Älä puhu noin, — sanoi Albert ystävällisesti, — meillähän on kuitenkin pikku Annikki kasvatettavanamme ja meidän tulee molempien koettaa parastamme tehdäksemme kotimme siedettäväksi… elämä on kuitenkin vielä elämisen arvoista, ja meidän tulee yhdessä täyttää velvollisuutemme…
Ebba hymyili lempeästi ja ikäänkuin säälien, eivätkä he senjälkeen puhuneet enempää siitä asiasta. Mutta yksin jäätyänsä Albert mietti kauan omaa elämäänsä…
Kuinka monet arvot elämässä sentään muuttuivat…
Hänen isänsä kirjoituspöytä oli palanut, ja nyt hän istui oman kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin he Ebban kanssa yhdessä rakensivat kotia. Kuinka kaikki oli sielussa toisin kuin niihin aikoihin, jolloin he yhdessä olivat käyneet tätäkin pöytää valitsemassa. Miuru, jota oli ollut vaikea saada Kaivopuistosta tähän uuteen kotiin, istui pöydällä ja katseli tyytymättömän näköisenä terävillä agaattisilmillään.
Hän oli tehnyt uhrin, joka oli ollut hänelle vaikein ja kallein, mutta olikohan Ebballa mahdollisuuksia ottaa sitä uhria vastaan, sillä hän oli nainen, jota kerran oli loukattu sydänjuuriin saakka, ja naiset jaksavat harvoin tällaisissa tapauksissa oppia mitään ja unhottaa mitään…
Oliko sellainen uhri tarpeen, joka särki kahden ihmisen onnen… Ebban onni oli jo ehkä sittenkin ainiaaksi käynyt korjaamattomaksi…?
Oli, sillä se ei ollutkaan mikään uhri, vaan se oli velvollisuuden täyttämistä…
Mutta raskasta se oli…