XII
Janne Pöyhtäri makasi Kirurgilla suuressa salissa, jossa oli kahdeksantoista muuta potilasta. Huolimatta nuoruudestaan ja voimakkaasta ruumiinrakenteestaan hän oli hyvin heikko. Palohaavat olivat olleet siksi pahat, että hänellä oli ollut jo pitemmän aikaa korkea kuume. Haavoja kirveli ja pakotti niin, että hänen täytyi koko ajan hiljaa valittaa. Hänen vuoteensa ympärille oli asetettu valkoinen kaihdin, jolla hän oli ikäänkuin eristettynä muista sairaista. Toiset potilaat ymmärsivät, että kun tuo kaihdin tuotiin jonkun vuoteen luo, niin odotettavissa oli se suuri, korkea vieras…
Hänen morsiamensa Hanna Rönkä oli juuri ollut hänen luonaan, mutta kun hänen tuskansa olivat suurentuneet, oli hänelle annettu morfiiniruiske ja hän oli vaipunut horrokseen. Morsian oli sillä välin poistunut sairaalasta.
Janne oli juuri heräämässä horroksestaan; hän oli unen ja tietoisuuden välimailla, ja vanhoja muistoja kulki hänen aivoissaan…
Hän on isää katsomassa Mariansairaalassa. Isä on vilustunut yöajossa ja saanut keuhkokuumeen, hän makaa huonona sairaana suuressa salissa. Janne istuu hänen vuoteensa vieressä. — Ukolle taitaa tulla lähtö, — ajattelee hän. Hänestä tuntuu, kuin jokin vieras, hänelle tuntematon ihminen makaisi siinä vuoteessa. Hän on kärsinyt niin paljon isän juoppouden ja kovuuden takia, että hänellä ei ole enää mitään tunteita häntä kohtaan…
Jannesta tuntuu kuitenkin pahalta istua ja tuijottaa kuolevaan isään noin. Hän koettaa ajatella, miltä mahtaisi hänestä tuntua, jos hänen oma poikansa tuolla tavalla seuraisi hänen elämänliekkinsä sammumista. Ei se tunnu millekään, tunteet eivät tule kutsuen…
Kun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel vieri hänen silmistään… Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on vain niin paljon kärsinyt…
Kuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän on nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut itse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan kyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia…
Mutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän koskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa pois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu veljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin mies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se saattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden ruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.
Hautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on runsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu suuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin, odottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka tehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.
Sitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin vaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi laajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien kanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin hän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa on ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun muun. Oma tunne ei sano mitään…
Kun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat maahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee…
Niinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa… Lähtö kait tästä tulee, koska äitikin niin itkee…
Janne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen vanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli pienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät, ja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus ollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja kutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti itkunsa…
Hän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista virkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa, huojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa kulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman huolestunut.
Kun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin edessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen. Hän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai rinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska oli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä…
Äiti, vanha äiti, joka oli niin kutistunut ja harmaantunut, hymyili hänelle ystävällisesti ja painoi päänsä Jannen päätä kohti. Sitten hän kysyi hyvin hiljaa, kuinka poikansa jaksoi. Janne ei voinut vastata. Hetken päästä hän jo olisi voinutkin vastata, sillä poltetta ei taas tuntunutkaan missään, mutta hän vaikeni kuitenkin ja katseli äitiänsä…
Kaksi kirkasta kyyneltä kihosi äidin silmiin, ja ne alkoivat vieriä pitkin poskipäitä. Hän ikäänkuin hätääntyi huomatessaan ne ja pyyhkäisi ne nopealla, hermostuneella liikkeellä huivinsa kulmaan.
Sitten he istuivat taas kauan aikaa ääneti. Äiti silitteli hiljaa, aivan kuin huomaamattansa, pojan vuoteen reunalla olevaa peitettä, ja sormet hapuilivat hermostuneesti ylemmäksi. Vihdoin kosketti hänen laiha kätensä Jannen tervettä kättä, joka lepäsi valkoisella peitteellä suurena ja punaisena. Se käsi oli hänestä kaunis ja voimakas, sen pitkät sormet näyttivät niin herkiltä, ja iho kädessä oli hieno ja ohut, kun hän pitemmän aikaa oli ollut tekemättä mitään ruumiillista työtä. Äidin kurttuinen käsi vapisi, kun hän kosketti poikansa tulikuumaa kättä. Sitten hän painoi päänsä alas ja silitteli Jannen kädellä omaa kurttuista poskeaan…
— Janne, oma lapseni, kuinka sinä voit?
Janne olisi nyt voinut kivultansa vastata, mutta mielenliikutus sai hänen äänensä tarttumaan kurkkuun. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain ja nosti hiukan tervettä kättänsä äidin poskea kohden ja silitti sitä. Niin istuivat he kauan ääneti…
Äiti huojutteli hiljaa ruumistansa ja katsellessaan poikaansa hän ajatteli jumalansanaa. Hän pelkäsi, että hänen poikansa kuolee suruttomuuden tilassa, ja hän olisi tahtonut hiukan lukea hänelle, mutta Janne oli niin heikko, ettei hän tahtonut rasittaa häntä…
Hän muisteli Jeesuksen vuorisaarnaa ja ajatteli sen monia kauniita kohtia ja kertasi monesti mielessänsä sanat: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.»
Mutta nähdessään poikansa avuttoman tilan tuli hänen niin raskas ja vaikea olla, että hänen täytyi nousta hetkiseksi kävelemään. Hän huokasi syvään ja palasi hetken päästä paikallensa…
Palautettuansa mielenrauhansa hän silitteli hiljaa Jannen tervettä kättä, ja kun sairaanhoitajatar ilmestyi, nousi hän hitaasti, suuteli Jannea otsalle ja poistui sairaan luota…
Oli yö.
Janne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa oli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle hänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin elävissäkuvissa.
Tuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä peloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei häntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole mitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin nuorena…
Ei kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt vaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt…
Elämä on varmasti olemassa, ja kuolema on vain elämän loppu…
Mutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei ole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja se ei sovi miehelle… Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin olekaan…
Mutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän oli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.
Koko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko paistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat niin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut, moniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin suuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain pukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat sääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen katonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan ripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia, ja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina kuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle. Suoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt, hengenpelastusnäytteet ja kehumiset…
Sitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on seissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea tätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla kättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi vilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä…
Nyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat heille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu niin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden vallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan ihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja tomuutettaisiin…
Hänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman reunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee varpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa, kohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten viidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas huimaavaan syvyyteen…
Mutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen ollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois tasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen ja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa…
Janne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei todellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski niin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi eläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa…
Jannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee kummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se tuleekin… tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se hajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia, nyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa tulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla, ne paisuvat… Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi, höyryäväksi koskeksi… vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa juoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän koettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on tukehtua, hän tukehtuu…
Kun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa ääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan tahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja henki kulki vaivalloisesti.
— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti sairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman kaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän… häneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen…
Jannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin etäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu pauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa ja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat ne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina auringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset särmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen kulkuset…
Niin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu mukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja melkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa… Soitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat saarnavirteen… hämärtää, pimenee, kylmää… Janne painuu yhä, nyt ei enää soi… on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy, tyyntyy… äänettömyys… syvään, syvempään, loppumattomiin… mustuu… sammuu…
* * * * *
Mutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani, aluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas ja turmeltumaton ruumis.
Eräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä, toisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja kuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä liikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä mitään raskaampaa työtä.
Hänen uransa palosotilaana oli ainiaaksi katkennut. Horjuen hän astui ulos sairaalasta muka tukien äitiänsä terveellä kädellänsä. Mutta vanha äiti, tuo pieni ja ryppyinen äiti, taisi sillä kertaa tukea poikaansa, sillä niin järkytetty oli Janne kuultuansa lääkärin tuomion…