XVI
Aivan sattumalta oli Janne Pöyhtäri tavannut tohtori Hakalan, joka oli tuntenut hänet ja pysähdyttänyt sekä kysellyt, miksikä hän ei enää käynyt iltakursseilla. Silloin Janne oli kertonut koko tarinansa, joka oli tehnyt syvän vaikutuksen tohtori Hakalaan. Hän oli tullut aivan hämillensä.
Kuinka hän olikaan saattanut unohtaa kysyä lapsensa pelastajan kohtaloa, se oli hänelle nyt vallan käsittämätöntä. Mutta sitten hän muisti, että hänellä oli ollut omat surunsa ja ristiriitansa, eikä hän ollut ensinkään tullut ajatelleeksi, että eräs ventovieras ihminen kärsi tavallaan hänen tähtensä.
Hän oli heti, siitä paikasta, vienyt Jannen kotiinsa puhellakseen oikein perinpohjaisesti hänen kanssaan siitä, mihinkä nyt oli ryhdyttävä.
Ensin hän oli tarjonnut Jannelle suurehkoa rahasummaa palkkioksi, mutta Janne oli punastuen kieltäytynyt sitä vastaanottamasta. Sitten he olivat neuvotelleet kauan suuntaan jos toiseenkin. Vihdoin tohtori ehdotti, että Janne rupeaisi kauppiaaksi, sillä tänä sota-aikana oli niin moni menestynyt oikein hyvin. Ja hän tarjoutui maksutta opettamaan Jannelle sekä kirjanpitoa että kieliä. Janne olikin ilomielin ottanut tämän tarjouksen vastaan.
Ja vihdoin he olivat päättäneet, että Janne alkaa myydä torilla lihaa. Tohtori lainasi hänelle viisisataa markkaa, ja niin alkoi Jannen lihakauppa.
Janne Pöyhtäri oli reipas ja tarmokas mies, häntä ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Hankittuaan itsellensä asianomaisen luvan ja vuokrattuaan oman myymäpaikan kauppatorilla hän aloitti kauppansa.
Jo ensimäisenä aamuna hän käveli varhain tuossa kello viiden tienoissa Helsingin kaupungin lihantarkastamolle Salomoninkadun varrelle ja sopi raavaan hinnasta erään maalaisen kanssa. Hän ei ollut tosin mikään lihan erikoistuntija, mutta hän ymmärsi kuitenkin mikä eläin oli lihava, mikä laiha, ja minkä kannatti ostaa ja mitä saattoi siitä maksaa, sillä hän oli nuorena maalla nähnyt ja käsitellyt teurastettuja eläimiä.
Onnellisena uuden tulevaisuuden toiveitten aamukajastuksessa hän asteli lihakuorman vieressä läpi heräävän kaupungin suurelle kauppatorille. Siellä oli jo liikettä ja puuhaa. Muutamat olivat ehtineet jo ennen häntä. Kangaskatos katoksen jälkeen kohosi vieri vieressä, ja pöydillä makasi jo paloiteltua tuoretta lihaa yltäkyllin. Jannea hiukan peloitti, jospa hän sittenkin oli maksanut siitä liikaa, koska lihaa näkyi olevan torilla niin paljon.
Mutta hän asetti kaikki vehkeensä, uuden lihakirveensä, veitsensä, vaakansa ja uuden, kiiltävän lihamyllynsä paikoilleen ja alkoi paloitella raavastaan. Sen asian hän muisti kutakuinkin hyvin, sillä hänhän oli kotona maalla ottanut osaa teurastukseen.
Torille saapui yhä enemmän myyjiä. Muutamilla oli eläviä kanoja ja kukkoja häkeissä. Kukot lauloivat kilpaa, ja kanat pitivät kodikasta kotkotusta. Jannen tuli oikein paha olla; mieleen muistuivat aurinkoiset aamut siellä kotona maalla, kun hän heräsi aina kukon varhaiseen lauluun ja kun kanat niin hauskasti kaakottelivat pihamaalla. Mutta hän nieli reippaasti ikävänsä ja puuhasi lihan kanssa leikellen sitä sopiviin paloihin ja ladellen niitä pöydällensä. Sitten hän ryhtyi jauhamaan lihaa, jonka oli leikannut eläimen laihasta, suonisesta rinnasta ja kaulasta. Hän leikkeli nuo sitkeät lihat pieniksi palasiksi ja pudotti veitsensä kärjellä niitä myllynsuppiloon. Tämä tuntui niin hauskalta, että häntä ihan laulatti.
Vierustoveri, eräs suurikokoinen, lihavahko ja punakka nainen, joka puhui huonosti suomea, oli koko ajan katsellut uteliaana ja ihastuksella tuon komean, uuden tulokkaan puuhia. Janne oli todella hauskan näköinen väljässä, valkoisenpunaisessa, ruudullisessa mekossaan ja valkoisessa esiliinassaan. Hänen punaiset poskensa hehkuivat innostuksesta ja ehkä myöskin työstä, silmissä oli iloinen, hiukan leikkisä ilme, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät toisinaan tummien, untuvaisten viiksien peittämän huulen alta. Naapuri ei malttanut enää pysyä hiljaa, vaan teki tuttavuutta ja ehdotti heti, että he joisivat yhdessä kahvia.
Jannella ei ollut mitään sitä vastaan. Nainen kutsui pienen tytön ja antoi hänelle hiukan rahaa. Vähän ajan kuluttua tyttö palasi torin laidassa kellarikerroksessa olevasta kahvilasta, jota ennen oli sanottu »akkain kellariksi», siinä kun aikoinaan oli tarjoiltu olutta, vaikka se nyt oli täytynyt muuttaa kahvilaksi, tuoden kaksi suurta, höyryävää posliinimukia ja kaksi isoa kimpaletta »kilopullaa» sekä pienen sirusen voita. Nainen tahtoi maksaa Jannenkin puolesta, mutta Janne ei kuitenkaan sallinut sitä. Sitten he ryhtyivät juomaan kahvia, joka maistui oikein hyvältä näin varhaisena aamuhetkenä, ja kaikki tämä meno tuntui Jannesta oikein hauskalta ja kodikkaalta.
Kustassonska — se oli tämän naapurin nimi — oli iloinen nainen, joka kaiken aikaa pureskeli raakoja ryynejä ja herneitä, joita oli vartavasten itsellensä ostanut, ja puhui minkä kerkesi. Hän näkyi tuntevan kaikki kaupungin vanhemmat keittäjät, joista monet olivat hänen vakituisia »kundejaan». Siinä sitten kävi hyvin kauppa ja puhe yhtaikaa; siinä kerrottiin kädenkäänteessä ja kuitenkin verrattain perinpohjaisesti kaikkien »fiinien familjoiden» viimeiset, tärkeimmät perhetapahtumat. Mutta siinä sivussa ei Kustassonska malttanut olla lirkuttamatta vähän Jannellekin. Janne nauroi katketakseen hänen hullunkurisille puheilleen, sillä hänen suomenkielensä oli hyvin kummallista.
Yhä uusia ja uusia kauppiaita ja tavaroita kerääntyi torille. Siinä oli leipää, ryynejä, papuja, juustoa, voita, vihanneksia, hedelmiä, kukkia ja kaikkea mitä ihmiset vain tarvitsevat sekä ravinnokseen että myöskin huvikseen. Maalaiset olivat myöskin asettuneet rattailleen kahteen pitkään riviin, joiden loppupäätä Janne ei voinut nähdä paikaltansa.
Väkeä oli runsaasti. Herännyt tori näytti Jannesta oikein hauskalta ja eloisalta. Siinä oli huutoa, puhetta, naurua, riitaa ja kaikkea melua, mitä ihmiset vain itsestänsä irti saavat… Vanhat keittäjät tinkivät, koettelivat lihoja ja olivat tyytymättömiä. Rouvat hypistelivät hansikoiduilla käsillään kaikkea ja nostelivat tyytymättöminä hartioitaan. Kaikki oli huonoa ja kelvotonta ja ennen kaikkea kohtuuttoman kallista.
Sota-aika, sota-aika, — selittelivät myyjät, ja kauppa kävi kaikesta huolimatta erinomaisesti.
Nuoret, kasvavat tytöt ja pojat tunkeilivat väkijoukossa ja tarjosivat äänekkäästi apuaan kantajina. Sanomalehdenmyyjät huusivat täyttä kurkkua lehtien nimiä. Raitiovaunut kilistelivät lakkaamatta kehojaan ja ajaa huristivat läpi väkijoukon. Kalarannassa kiikkuivat kaloja täynnä olevat veneet pienen altaan heikossa aallokossa, ja mereltä tuleva viileä tuuli toi tuoreen kalan ja likaisen meriveden tuoksua yli koko meluavan ja kirjavan torin.
Jannen ensimäinen toripäivä oli alkanut, ja se päättyi tuossa kello kahdentoista aikaan päivällä, jolloin toriyleisön tuli jättää tori, puhtaaseen voittoon…
* * * * *
Onni seurasi Jannea hänen pyrinnöissään. Hän oli sekä ahkera että rohkea, ja kauppa kävi hyvin. Vähän ajan kuluttua hän oli maksanut velkansa tohtori Hakalalle, joka iloitsi hänen menestyksestään. Myöskin hän edistyi opinnoissaan tohtori Hakalan opastuksella. Hän oppi kirjanpitoa ja kansantalouden perusteita sekä luki joutoaikoinansa mielellänsä historiaa, johon hänellä oli erikoista harrastusta.
Kielissä hän ei ottanut oikein menestyäkseen, mutta ruotsia hän oppi kuitenkin jonkun verran, sillä Kustassonska oli saanut päähänsä, että Pöyhtärin pitää oppia ruotsinkieltä, sillä se oli sittenkin hänen mielestään Helsingin oikea kieli ja sitä puhuivat kaikki »fiinimmät» ihmiset. Hänen intonsa tosin hiukan laimeni, kun hän sai kuulla, että Janne olikin kihloissa, mutta pian hän voitti tämän tunteensa ja lirkutteli Jannelle entistä enemmän…
Elämä alkoi Jannesta tuntua taas valoisalta, ja hän reipastui silminnähtävästi. Hän oli taas suora, komearyhtinen mies ja kantoi päänsä pystyssä niinkuin ihminen, joka luottaa itseensä ja tulevaisuuteensa ja jolla on luja taloudellinen selkäranka…
Mutta vähitellen tapahtui muutos toiseen suuntaan. Kalliin ajan ja suuren eläintenpuutteen takia oli jo aikaisemmin määrätty lihallekin rajahinnat, ja vihdoin annettiin pakollinen määräys, jonka mukaan parina viikon päivänä ei saanut teurastaa eikä myydä lihaa. Lihakauppa alkoi käydä huonommin, sillä parina viikon päivänä seisoivat lihanmyyjien paikat torilla tyhjinä…
Mutta Janne ei hätääntynyt. Hän oli päässyt hyvään kaupanteon alkuun ja hänellä oli joltinenkin liikepääoma. Hän päätti jatkaa jollakin muulla tavaralla.
Tämä aika oli merkillinen siitä, että monet, jotka eivät koskaan olleet ajatelleetkaan mitään kaupantekoa, keksivät jonkun kauppatavaran, jolla rikastuivat. Kaikki kelpasi, kaikella voitti, kun vain osasi ja viitsi. Oikea liikemaailma keinotteli kaikenlaisilla osakkeilla vallan hurjasti, voittaen suunnattomia summia. Varsinkin teollisuuslaitosten osakkeet olivat haluttua tavaraa. Mutta vähemmän taitavat ja köyhät möivät ja ostivat mitä vain eteen sattui.
Janne Pöyhtäri alkoi ostaa ja myydä eläintenvuotia. Lihakauppiaana hän oli persoonallisesti tutustunut moneen maalaiseen, ja koska hänellä oli reipas ja maalaisia miellyttävä kansanomainen esiintymistapa, saavutti hän lyhyessä ajassa heidän keskuudessaan useita hyviä ystäviä. Hän osti heiltä eläintenvuotia ja lupasi vielä pienen korvauksen, jos he paikkakunnallaan ostaisivat nahkoja hänen laskuunsa. Näin oli hän lyhyessä ajassa järjestänyt itsellensä verrattain lukuisan asiamiesjoukon eri seutuihin maalle, ja hänen maalaisensa, jotka olivat hänen kauppamatkustajiaan, toivat mielellänsä hänelle vuotia, sillä hän osasi aina olla heille ystävällinen ja hauska. Heillä oli Janne Pöyhtäristä se käsitys, että hän oli oikea miesten mies.
Vuodat olivat hyvissä hinnoissa, ja Jannen liike kävi loistavasti. Hän muutti äitinsä kanssa asumaan Antinkadulle pois Hermannista ja perusti sinne pienen liikkeensä, joka laajenemistaan laajeni. Tohtori Hakalan opettama kirjanpito oli Jannelle suurena apuna hänen laskiessaan tulojaan ja menojaan, ja muutamissa kuukausissa hän oli kerännyt itsellensä sievoisen omaisuuden.
Jannen salainen toive, tulla kerran siihen asemaan, että voisi ostaa kotitilastaan edes pienen osan takaisin, oli hiljaa toteutumassa. Vanha äiti ikäänkuin nuortui, ja Hannan onni ja riemu oli rajaton… Tulevaisuus hymyili Jannelle hohtavaa hymyään… Elämä ei enää ollut hourailua eikä sairaan unta, se oli riemukasta todellisuutta…