XVII
Martta Hagen istui kauniisti kalustetussa huoneessaan Punavuorenkadun varrella. Hän oli näytännöstä päästyään syönyt illallista ensimäisen tenorin Albin Bangin kanssa ja tullut yksin kotiin, sillä hän oli tuntenut itsensä hyvin sairaaksi.
Hän istui puolipukeissa punaiseksi maalatussa korituolissa, johon oli peitteeksi levitetty hienovillainen pukinnahka. Huoneessa paloi pöydällä pieni sähkölamppu, jossa oli punainen kaihdin. Hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut katsella voimakasta valoa, ja kuitenkin hän rakasti valoja ja loistoa.
Paperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti tuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen, siro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja suoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen heittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua levottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu…
Hän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton, niin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!
Mutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle.
Vihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää…
— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti lampunmuotoiseen tuhkakuppiin.
Kuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä sadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät… Yksin ihminen syntyy, kärsii ja kuolee…
Tänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin jälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja kuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei hän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi hän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli laulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut voimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa ihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta laulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli ollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista sitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta hän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.
Häntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa olisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä tai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä. Hän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.
Oli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut mitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen kaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan loppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo tullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät ihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta…
Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän varmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän myöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä…
Tosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi, että jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää esiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden kosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi laihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut ja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa pitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että puvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka siihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi hyvin…
Hän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että toisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle paljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä oikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi voinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla hänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä, touhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa lamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen voimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.
Ei hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun aikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään tulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä lähellä…
Hän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena menettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon. Hänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi hyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena neitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut Albert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut paljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin sanottiin.
Mutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt sen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja kasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka ei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja. Yhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien ylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen onnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä, että muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli…
Sitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot suoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen taiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin monta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut häntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken huvittelijoita.
Saavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja alkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen ilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea keuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta hän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään toiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen kauhean tiedon jälkeen…
Hänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä latuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi kaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se hiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja sytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema varmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas palasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista polkua.
Hän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien lemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja toisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin suureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden, tuntemattoman ystävän seurassa…
Hyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä, inhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka usein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä alennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta kuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta…
Huoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta terästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen akkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti… Hän kuunteli uteliaana, koputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.
Yksin… yksin…
Äkkiä valahti hänen mielensä niin herkäksi. Hugo Hertellin kuva tuli mieleen, ja kaunis muisto kiipesi hiljaa hänen syliinsä…
Hugo oli rakastanut häntä, häntä itseään, hänen itsensä takia. Hugo rakasti vieläkin. He olivat onnettomuudessaan olleet niin sanomattoman onnellisia. He rakastivat toisiansa…
Niin mielellänsä Martta olisi tahtonut olla nuori, koskematon ja puhdas. Niin mielellänsä hän olisi tahtonut nähdä itsensä valkoisessa morsiushunnussa, viattomuuden ja puhtauden utuisessa harsossa, ja hän olisi toivonut, että hänenkin päässään olisi kukkinut vihreä uskollisuuden ja toivojen tuoksuva myrttiseppele ja että urut olisivat soineet hiljaa hymisten, kun hän polvistuu Herranhuoneessa sulhonsa viereen…
Hän olisi tahtonut olla koskematon ja puhdas niinkuin kerran oli ollut, mutta elämä oli tehnyt hänestä turmeltuneen, onnettoman raukan…
Martta purskahti katkeraan itkuun ja itki kauan morsiushuntuaan ja myrttikruununsa kadonnutta tuoksua.
Ruutuun koputettiin piiskanvarrella. Martta säpsähti, sammutti lamppunsa, eikä mennyt avaamaan.