XVIII
Seuraavana aamuna Martta heti noustuaan lähti tervehtimään Hugo Hertelliä. Hän oli hyvin kalpea huonosti nukutun yön jälkeen; vain kaksi tummaa täplää paloi häneen poskillaan, ja hänen jalkansa horjuivat, kun hän kiipesi viidenteen kerrokseen. Hän pysähtyi ovelle hengästyneenä ja kuunteli, kuuluiko Hugon ateljeerista mitään liikettä. Soittaa hänen ei tarvinnut, sillä Hugo oli antanut hänelle avaimen, niin että hän saattoi päästä sisälle milloin vain halusi.
Hän painoi korvansa oveen ja hengitti kiihtyneesti. Äkkiä hänen hengityksensä kokonaan salpautui ja hänen polvensa alkoivat arveluttavasti notkahdella. Sisältä kuului kummallista kolinaa, jonka Martta arvasi syntyvän aseiden heittelemisestä kattoon, mutta kolinaa säesti matalaääninen, kummallinen, yksitoikkoinen hoilotus.
Martta aukaisi oven hiljaa ja pysähtyi sanatonna kynnykselle seisomaan. Hugo ei huomannut mitään, vaan istui nojatuolissa takan luona ja heitteli aseitansa kattoon. Hänen partansa oli ajamaton, ja hänen silmissään paloi hurja tuli. Hän oli pukeutunut kirjavaan, silkkiseen yöpukuun, ja jaloissaan oli hänellä rasvanahkaiset pieksut. Hän tarkasteli jokaista asetta erikseen ja lauloi pitkäveteisesti hoilaten. Sitten hän kirosi raa'asti ja alkoi heitellä aseita voimalla kattoon. Mutta hän heitti niin rajusti, että aseet kaikki järjestänsä kimmahtivat takaisin katosta ja putoilivat kolisten lattialle. Martta seisoi ovella, kalpeana ja vavisten.
Hugo nousi ja alkoi kiroillen koota lattialle ponnahdelleita aseita. Martta siirtyi hiljaa oven luota peremmälle. Samassa Hugo huomasi hänet ja pelästyi. Hetken hän tuijotti. Marttaan liikkumatonna, mutta sitten hän karjaisi hirmuisesti kuin peto ja hyökkäsi, suuri puukko kourassa häntä kohden. Martta kirkaisi kauhusta ja väisti syrjään. Syntyi hirvittävä takaa-ajo ja kilpajuoksu tässä avarassa ateljeerissa. Martta juoksi edellä notkeana kuin kissaeläin. Hänet oli vallannut kuolemanpelko. Hugo hyökkäili puukko ojona häntä kohden, mutta Martta osasi aina väistää, sillä hän ei suotta ollut notkearuumiinen tanssijatar.
Hugon raivo kiihtyi, hän hyökkäsi rajummin ja nopeammin, mutta aina Martta ehti pois tieltä. Huoneessa oli tavaton melu ja huuto. Tuolit kaatuivat, jalustat, joilla oli veistoksia, suistuivat lattiaan, ja moni ihana taideteos murskaantui pudotessaan sirpaleiksi. Muutamia kertoja Hugo iski vimmoissaan puukkonsa seinillä riippuviin tauluihin, kun Martta väisti iskun alta, ja taulut romahtelivat raskaine kehyksilleen lattialle…
Martta pujahti Hugon ollessa selin häneen verhon taakse, mutta Hugo repäisi sen yhdellä otteella irti kannatinlistastaan, ja samassa Martta pujahti hänen ohitsensa kevyenä kuin tuulenhenki… Hugo sotkeutui tähän suureen verhoon ja kompastui romahtaen lattialle lyöden leukansa niin, että veri tirskahti suusta… Mutta salaman nopeudella hän oli pystyssä ja raivokkaasti karjuen syöksyi Martan perään…
Tämä oli kauheata kuolemantanssia. Martta ponnisti kaikki voimansa, sillä hänet oli vallannut ääretön hätä, mutta hän alkoi tuntea, että hänen voimansa pian pettäisivät, sillä polvet notkahtelivat liian usein. Hugon vauhti ja voimat näyttivät vain lisääntyvän. Martta koetti monta kertaa pujahtaa ovelle, mutta Hugo ymmärsi sen ja piti erikoisesti ovea silmällä.
Sanomaton kauhu puistatti Martan koko olemusta. Kuolema, jota hän ei koskaan ollut pelännyt, teki tuloaan niin kauheana ja rajuna. Martta oli aina kuvitellut sen tulon rauhalliseksi ja viileäksi, mutta nyt se tuli kiihkeänä kuin koko hänen elämänsä… Hän huusi minkä jaksoi, ja kerran juostessaan ohi suuren ateljeeriakkunan hän heitti pienen, marmorisen veistoksen suureen ruutuun, joka kovalla helinällä ja räminällä särkyi pudottaen suuria lasipalasia pihan asfalttiin. Martta huusi ja pakeni.
Hän oli jo uupumaisillaan, pari kertaa hän oli kompastunutkin lattiamaton reunaan ja hän tunsi kuolemansa hetken nyt olevan lähellä. Äkkiä hän sai suuren varmuuden ja rauhan mieleensä… Hänelle selvisi, että oli onni saada kuolla rakastettunsa käden kautta … Mutta hän päätti sittenkin vielä hetkisen taistella henkensä puolesta, sillä samalla hetkellä hänet valtasi ääretön elämänhalu…
Hän oli kuolemanväsynyt, hän riuhtaisi pukunsa rikki rinnan päältä ja oli juuri syöksymäisillään Hugon kohotettuun puukkoon, kun ovesta hyökkäsi äkkiarvaamatta talonmies parin poliisin seuraamana, jotka takaapäin kävivät Hugoon käsiksi, saivat riistetyksi häneltä puukon, heittivät hänet maahan ja sitoivat hänen kätensä…
* * * * *
Martta istui vielä läähättäen Hugon suuressa nojatuolissa. Hänen sydämensä löi rajusti, hänen omatuntonsa oli kipeä, ja rinnassa poltti ja kiehui. Hengitys kulki vaivalloisesti, miltei koristen…
Hänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli syntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä viety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin…ja sairas…
Hän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä, kuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua, ja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety Lapinlahteen…
Martta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän nyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti nojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa, kunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa olevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman annoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten verensyöksyn tulemasta… Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi muuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin helvetillisin uni…
Vielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa kuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti ajatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta. Ja niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen vihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta verensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt sen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka kauaksi aikaa…
Pari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo, katumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara tuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti laukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti laukkunsa päällä:
»Tuomari Eemeli Katajisto. Täällä.
Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia. Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos paljosta!
Martta Hagen.»
Hän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla hattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten hän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon säilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja tarkasti, oliko se ladattu.
— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta, viileä kuolemanavain…
Maailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti suuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja laukaista sen…
Sitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen vaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa…
Saman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta Hagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan, oli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin hänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli Martalle pikemmin onni kuin onnettomuus…
Uutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö Teiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja hänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»
Albert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin mietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta tuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta raivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä aikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.
Raivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli sulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät kevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan ja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa hurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat valuneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät, intohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä sen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska…
Kaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan, mutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan alla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.
Albert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian silmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan kauhistuneina… Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn lailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan…
— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset liehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput juhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun… Taisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan…
Ebba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen olkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä:
— Nyt hän on kuollut…
— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle anteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.
Ebba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt, että he puhuivat eri asioista…
Helsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä erottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu, muodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.
Oli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin Lapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä, joilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta Hagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan… Kaikissa tämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut katselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden seuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.
Hagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla penkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee merenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen haudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu hautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta ei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili hohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin surumarssin soidessa laskettiin hautaan.
Ilma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut vastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen vihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella kasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä, jotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin höyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin väkevä maantuoksu…
Hautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja kuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä olevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia, matalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan kivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla oli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä… Vastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut laulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa ampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.
Chopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen elämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat soinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman kirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava sointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa…
Pappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän ei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen sanoilla:
»Ihmiset, älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»
Eri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi pari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun Martan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät sukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle kummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala. Hän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri, okaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen ja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli hiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului pikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli, kun hän lausui ensimäiset sanat:
— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee mieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä… Kristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään aavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva vesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu vähitellen kaikkien nähden… Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli salainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen, ja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka…
Kaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki saapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni peipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja lauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi, ja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:
– Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei hänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos kenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien kanssa, ja hän haavoittui niin usein…
Toiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli jo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun puhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä, valittava ja raaka huuto… Myöskin saattojoukosta kuului samassa valittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville Nenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun…
Monet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan, tulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen… Syntyi hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat huudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua palasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä äänellä:
278
— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen symboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän rakkaudesta… säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian painuvan päivän viimeinen kajastus…
Sitten hän luki nauhoihin painetun runon:
»Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, joita elämän hurjuus hurmaa, jotka kiihkojen kuumissa höyryissä hakevat surujen surmaa. —
Sillä harva on täällä se sankari, jok' on pystyssä loppuun saakka, jos vaan on polku liukasta ja harteilla suuri taakka. — —»
Albert laski seppeleensä haudalle ja poistui äänetönnä, eikä ollut saattojoukossa monta, jonka silmää ei kyynel olisi kostuttanut…
Kuoro lauloi, ja seppeleitä laskettiin runsaasti nuorena kuolleen taiteilijattaren haudalle…