XIX
Martta Hagenin kuolema koski syvästi tuomari Katajistoon, joka pohjaltaan oli hyvä ihminen, vaikka hän elämän monenlaisissa ponnisteluissa oli tullut katkeraksi ja kovaksi. Martta oli sittenkin ollut se nainen, jota hän eniten oli rakastanut, ja vaikka heidän yhteinen elämänsä olikin ollut myrskyistä ja epätasaista, oli se näin muistona kuitenkin kaunis ja kokonainen. Kuollessaan oli Martta osoittanut hänelle suurempaa luottamusta kuin ylhäisille sukulaisilleen, ja tämä luottamus liikutti häntä syvästi. Nyt oli Martta poissa, ja hänen intohimonsa muuttui syväksi, lohduttomaksi kaipaukseksi…
Hän oli juuri saanut kuntoon kaikki valmistelunsa nostettavaa oikeudenkäyntiä varten, kun Martan kuolema tuli katkaisemaan kaikki hänen puuhansa…
Hän syytti mielikuvituksessaan itseänsä monesta kovasta ja epäystävällisestä sanasta, joita hän vihoissaan oli Martalle sanonut. Mutta mitenkä hän olisikaan voinut ymmärtää kaikkia taiteilijaoikkuja; hänhän oli kylmän järjen ja loogillisen ajatuksen mies…
Martta oli sittenkin, kaikesta huolimatta, rakastanut ja kunnioittanut häntä…
Hän oli käynyt yhä hermostuneemmaksi, sillä hänen raha-asiansa olivat kaikista ponnistuksista huolimatta huonontuneet ja käyneet päivä päivältä yhä vaikeammiksi hoitaa. Tuntui kuitenkin niin kaihoisalta luopua monesta pikkuesineestä, joita vuosien varrella oli tullut itsellensä hankkineeksi ja joihin tavallaan oli kiintynyt. Väliin hän tosin piti moisia ajatuksia lapsellisina ja sentimentaalisina, mutta hän ei voinut parhaimmallakaan tahdollaan ohjata tunteitaan ja ajatuksiaan reaalisemmalle pohjalle.
Hän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi. Toisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja tyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten hän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua ärtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja kaikelle…
Martan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija Hertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut ensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä salainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä, kun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin taivaantulen iskeminä…
Hän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään saattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli mielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki se suuri romahdus…
Hän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja esiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa kohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen ja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi…
Harmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt siihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä mitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa levottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja muutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden kapinallisten johtomieheksi.
He myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä annos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista ylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä, sillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain…
Hän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä — hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan kaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen hänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.
Hän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle erinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli ilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli asian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen tiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei kukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta merkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun levittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus… Puhtainkin ihminen sen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin parjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan eräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua synkemmäksi ja uhkaavaksikin…
Mutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa hän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin oli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman tiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan kirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli liikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa Martan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa ja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla ollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut hävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi niin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli…
Ja haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että tohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään ja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen lähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli, täydellisesti epäonnistunut….
Hän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi pahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi ikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut hänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja vihamielisyys… Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi kaipaukseksi…