XX
Kokonainen vuosi oli kulunut.
Kevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa levottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja rauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja elämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet jossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli huomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt…
Oltiin taas keväässä…
Tuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä rahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni. Kaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista korkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet sanottavia korkoja talletuksista.
Osakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja epäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston kunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui tähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti hänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä puolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan, sillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa ilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja muutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.
Mutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut kapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa. Hän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana joko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli saanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin todennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien odottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua sanaakaan tohtori Hakalaa vastaan…
Tuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui kiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa ryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän sai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän nuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista oikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan oikeutta, se oli oikeuden polkemista…
Tuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli hyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt tulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki ilmi lieskaan…
Nuoria joukkoja on vaikeata ja epäkiitollista johtaa ja hillitä. Hän huomasi, että hänellä ei ollut rahtuakaan vaikutusvaltaa heihin. Heidän seuransa puhui niin äänekkäästi ja huitoi niin kiihkeästi käsiään, että he alkoivat herättää huomiota muissakin osakuntalaisissa. Mutta samassa soi fanfaari, ja kuraattori Hakala astui puhujalavalle.
Koko kuraattorina-olonsa aikana hän oli verrattain harvoin käyttänyt tilaisuuttaan ja oikeuttaan puhua nuorisolle, sillä hän oli sitä mieltä, ettei paljosta puhumisesta ollut suurta hyötyä. Hän esiintyi harvoin, mutta silloin hänellä oli aina jotain sanottavaa sydämellään.
Hän oli joskus moittinut nuorisoa yhdestä ja toisesta puutteesta. Mutta hänen esiintymisensä ei ollut kuitenkaan saanut niin suurta vastakaikua kuin hän oli otaksunut. Kuitenkaan ei hän voinut syyttää nuorisoa ymmärryksen ja harrastuksen puutteesta. Hän oli kauan miettinyt syitä ylioppilaselämän epäkohtiin ja nyt hän tahtoi kerran puhua jotain positiivistakin niiden epäkohtien parantamiseksi selitettyänsä ensin ne syyt, joista ne johtuivat.
Ylioppilasliikatuotannosta hän oli jo kerran ennenkin puhunut ja käsitellyt sen yhteydessä olevia seikkoja, mitenkä sitä olisi vastustettava ja mitenkä se mahdollisesti vähitellen oli järjestyvä luonnollisemmaksi.
Syyksi tuohon tavattomaan ylioppilasvimmaan hän arveli sen käsityksen, joka oli yleinen keskiluokan porvareissa ja varakkaimmissa maalaisissa, ja joka jo oli jossain määrässä tunkeutunut työväenkin keskuuteen, nimittäin että ei ole kättensä työllä elävälle ja ennen kaikkea varakkaanlaiselle isälle tai äidille kauheampaa kohtaloa kuin nähdä omat lapsensa ruumiillisen työn tekijöinä. Tämä varsinkin porvarisluokassa ylen tavallinen käsitys pakotti heitä panemaan kaikki jälkeläisensä, tyhmimmätkin, herraskouluihin, joissa he oppivat vieromaan ruumiillista työtä…
Yhtenä syynä oli juuri se väärä käsitys, joka ikäänkuin itsestään ilman tarkoitusta tai pakkoa jo kouluissamme istutettiin opetuksen ohella nuorisoon, nimittäin että »sivistyneen» ei muka sopinut tehdä ruumiillista työtä, ikäänkuin se olisi ollut häpeällistä. Tuskin sitä koskaan suorastaan sanottiin, mutta opetuksen henki oli sensuuntainen, ja nuoriso on eräissä suhteissa, mitä oppimiseen tulee, sangen herkkä ja vastaanottavainen…
Jos nyt jotkut pitemmille opinteille lähteneet sattuivat tiellä syystä tai toisesta uupumaan, niin he eivät katsoneet tämän nykyisen, yleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan voivansa ryhtyä tekemään tavallista työtä, vaan muuttuivat useimmissa tapauksissa onnettomiksi, toimettomiksi maleksijoiksi. Eikä tämä tapahtunut useinkaan rodun huonouden vuoksi, sillä heistä olisi kyllä voinut tulla kunnollisia maanviljelijöitä taikka käsityöläisiä, joista yhteiskunnalla olisi ollut hyötyä ja kunniaa, mutta he olivat tuon väärän kunniakäsitteen uhreja…
Itse he ehkä olisivat alkuaan olleet halukkaita työhön, mutta he olivat väärän koulukasvatuksen myrkyttämiä. Tieto oli hyvä ja välttämätön, ja tutkinnoista olisi voinut heille koitua hyötyä, jos he, kuten esimeikiksi Ameriikassa, olisivat olleet se virkistävä, sivistynyt voima, joka palaa kouluista reaaliseen elämään tuoden muassaan runsaat tiedot, joita levittävät ympärillensä, mutta he olivat usein käsitykseltään sairaalloisia raukkoja… Ei ollut ihme, jos nuoriso seisoi neuvotonna ja tietämättä mitä oli tehtävä…
Puhujaa saattoi sekä raivostuttaa että hävettää, jos hän sattumalta kesäiseen aikaan kulki polkupyörällä tai autolla maaseudulla. Hän saattoi nähdä monia taloja, joiden pihakoivujen siimeksessä loikoi yksi tai pari valkolakkista nuorta ihmistä riippumatossa lukien viidenkymmenenpennin romaaneja, samaan aikaan kun heidän isänsä ja äitinsä kuin henkensä hädässä korjasivat kuivia heiniä latoon uhkaavan ukkospilven alta…
Ulkomailla eivät ylioppilaat halveksineet tai karttaneet ruumiillistakaan työtä. Loma-aikoina he työskentelivät, jos se oli tarpeellista, konepajoissa, tehtaissa, maatyössä, tai palvelivat ravintoloissa tarjoilijoina tai hotelleissa tilapäisinä ovenvartioina… Siellä pidettiin kunniallisena ansaita rahaa kunniallisella tavalla…
Nuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli uskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella, taikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava pilvenhattara…
Hänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli todellisen pohjan puute. Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä nuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli ylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt suomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä edellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä pienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja ruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään taistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä tullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten välillä…
Kansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman kansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla, oli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut eturivissä taistella niin, että kaikki joukot yksimielisinä, tietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen hyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran…
Nuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se myöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee köyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat alkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua, elämää…
Nykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä paljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat kapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia kapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa tapauksissa vain kannattajia… He luottavat vieläkin siihen, että kyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat johtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja puolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän… He tuskin ymmärtävät mitä tekevät… Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua kuin missä se nyt on…
Vielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia itseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta suomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että he hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna, mutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata ihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin teatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri nimeksikään…
Hän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos tahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi tutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin. Oli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V. Snellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin ylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen, oikeuksia ja etuja…
Voimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut pitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä, murinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari Katajisto istui.
Heti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori osakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen aamuun saakka…
Kuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota, ja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja miellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun, sillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana. Hän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan kannalla.
Monet hämmästyivät tätä hänen mielenmuutostaan, joka ei kuitenkaan tullut kaikille yllätyksenä, ja huusivat hänelle hyvähuutoja. Mutta ne, joiden kanssa hän ennen oli ollut yhtä mieltä ja vastustanut tohtori Hakalaa, hyökkäsivät hänen kimppuunsa hirvittävällä kiivaudella.
He puhuivat suunsa puhtaaksi, eikä siinä sanoja säästetty. Väittely eteisessä tuli niin kiivaaksi, että monelta taholta ahdistettu tuomari Katajisto katsoi parhaaksi poistua, ennenkuin hänelle kävisi pahemmin.
Astellessaan kiihtyneenä ja ärtyisenä kotiansa kohti, kapakkaan ei hän enää myöhäisen ajan takia voinut päästä, hän katkeruudekseen sai tuntea, että joka vihaa kylvää, se vihaa niittää…