XXI
Suuri maailmansota riehui yhä Euroopassa, mutta sen laineet eivät ulottuneet tänne asti. Vain keveitä vaahtokuplia pärskähteli tänne kaukaiseen Pohjolaan. Maata rasitti kallis aika ja yhden ja toisen ylellisyystavaran puute, mutta muuten oli ihmisillä hyvä olla.
Janne Pöyhtäri oli tarmollaan ja taitavuudellaan kehittynyt eteväksi kauppamieheksi. Hänen liikkeensä oli vain varttunut, ja hän oli kerännyt itsellensä huomattavan omaisuuden. Toisia onni suosi, toisilta se kielsi apunsa, Janne Pöyhtärille se oli hymyillyt…
Janne oli ollut Hannan kanssa naimisissa jo muutamia kuukausia, ja eräänä päivänä toteutui hänen kaunein unelmansa. Hän osti kotitalon ja osan siihen kuuluvasta maa-alueesta. Hän päätti vielä, niin kauan kuin sotaa kesti ja hänellä oli mahdollisuuksia, jatkaa liikettänsä pääkaupungissa, mutta sitten myöhemmin hän aikoi muuttaa myötyriksi maalle ja ruveta elämään maanviljelyksellä.
* * * * *
Elettiin juhannuksen kynnyksellä, oli aatonaatto. Luonto oli kukkeimmillaan. Koivujen vihreys oli vaaleata, ja havupuiden vuosikasvujen kärjet hohtivat heleinä auringonpaisteessa. Tuomet olivat jo miltei kukkineet, ja pihlajat levittivät voimakasta tuoksuaan. Aurinko paahtoi täydellä terällään.
Janne oli muuttanut vanhan äitinsä ja nuoren vaimonsa kanssa syntymäkotiinsa. He olivat olleet maalla vasta muutamia päiviä. Vanha äiti oli kulkenut kuin unessa ja itkenyt tuontuostakin, sillä vanhat muistot olivat liian voimakkaina tuoksuneet kaikkialla häntä vastaan.
Janne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa, josta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän summan, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan juhannuskoivuja kuistin pieliin.
Hänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle hän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan tuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne ei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen sydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten pilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.
Vähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju poreili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän lapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet valtasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten ennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle ja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli saanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut hänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita jalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui jalan alta esille.
Näkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi rantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.
Kovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan hän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli…
Muta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin punainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä käsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli ulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.
Hän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän peittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä Syväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti jalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä hyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja pesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui puron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa auringonpaisteessa.
Hän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja taivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni hauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan pysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain työskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli oikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo pieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta hän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa, juoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan myötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin virtaa ylös.
Suloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena oli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja kaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä… niin ihmeellistä…
Hän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret pistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.
Toisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat» olivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti syvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet, vaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui niiden valkoisenvihertävään kylkeen…
Jannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa tunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä nautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja sähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava…
Kaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille, ja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen pehmeään, tuoksuvaan syliin.
Aurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle oli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka muistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää. Hevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa pehmeälle vuoteelleen rattailla.
Hänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan ystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa, valkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kohtelias.
— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän kohteliaasti.
— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain Pöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan häpeissään.
— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein myötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?
— Niin olisi aikomukseni, jahka asiani siellä Helsingissä loppuvat.
— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa.
Minulla taas on ollut paljon onnettomuuksia…
— Kuulinhan minä, että tuomarin isä kuoli tässä kevättalvella.
— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon testamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki rahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.
— Arvaahan sen, — sanoi Janne osaaottavasti.
Ja sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani Helsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt olen köyhää köyhempi.
— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut niinkin pitkälle kuin tuomari…
— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että minusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein sellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää sanansa…
— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä onhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi ulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.
— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei enää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon itseluottamuksestani…
— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen mieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena ja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän ajatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut kokea….
— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa joksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että olette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto hiukan punastuen.
Janne oli hetkisen ääneti ja muisteli sitä hetkeä, jolloin tohtori Hakala oli tullut häntä vastaan kadulla ja auttanut häntä lainaamalla rahat, joilla hän aloitti kaupantekonsa. Paljon työtä ja puuhaa oli hänellä ollut rahojen ansaitsemisessa ja paljosta hän oli saanut kieltäytyä voidaksensa säästää sen verran, että saattoi toteuttaa osan unelmastaan ja ostaa takaisin kotitalonsa ja osan siihen kuuluvasta maasta… Vaivalla ansaitut rahat olivat hänelle rakkaat, eikä hän olisi mielellään tahtonut niistä luopua. Mutta kun hän muisti silloisen oman epätoivoisen mielentilansa, niin hänen mielensä valahti herkäksi…
— Niin, eihän minun pitäisi kääntyä teidän puoleenne, sillä olenhan jo ennestäänkin teille velkaa, — sanoi tuomari Katajisto, kun Janne yhä pysyi vaiti. — Mutta kalliit korot minä ainakin siitä velastani olen maksanut…
Janne havahtui ajattelustaan.
— Ette ainakaan minulle?
— En teille, mutta kallista ja katkeraa lystiä se sittenkin oli. Martta Hagenista, johon teidän välityksellänne tutustuin, tuli minun suuri onnettomuuteni. Minä rakastuin häneen, ja hän köyhdytti minut… Olen vihannut teitäkin, sillä mielestäni te olitte alkusyynä onnettomuuteeni, vaikka ymmärränhän minä, että te olette viaton siihen…
Vaikka Janne ei tuntenut mitään sääliä tai myötätuntoa tuomari Katajistoa kohtaan, niin hän tohtori Hakalan avustusta muistaessaan ymmärsi, mikä merkitys voi olla aikanaan saadulla avulla, ja sanoi rauhallisesti:
— No niin, jos tuomari on vihannut joskus minua, niin laitetaan nyt niin, että tuomari voi olla minun kyytiini tyytyväinenkin. Tahtoisiko tuomari nyt heti pistäytyä Pöyhtärissä?
— Mielelläni, — sanoi tuomari Katajisto ja puristi kiittäen Jannen suurta, miehekästä kättä.
Kotia tultuaan Janne käski renkien pystyttää koivut kuistin ympärille ja vaimoansa hän pyysi keittämään kahvia. Sitten he yhdessä tuomarin kanssa menivät tuvan perällä olevaan kamariin. He viipyivät siellä kauan tupakoiden, kahvia juoden ja keskustellen pääasiallisesti opiskelemiskysymyksestä ja maan koululaitoksesta. Ja erotessaan he olivat molemmat yksimieliset siitä, että kansanlasten täytyisi sittenkin pyrkiä jäämään maalle, oppia käytännöllistä maataloutta tietopuolisella pohjalla. Kuistilla hyvästellessä tuomari Katajisto vielä moneen kertaan kiitteli Pöyhtäriä…
* * * * *
Oli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui raskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä, ja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli kaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina matalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.
Syntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja kaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului lehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja ikäänkuin kulon polttamalta…
Alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt kuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi rankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi. Ihmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät, puutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi viileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.
Janne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille miehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi tuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa sateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana Jannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.
Rajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen sade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut viileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten aurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina pihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä istuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen kädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman lailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa silmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja rakkaus tuovat mukanansa…
Janne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan ovella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi äkkiä ja meni äidin luo.
— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä äänellään, joka väreili liikutuksesta.
— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä kyyneltensä lomitse…
Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin kasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa astui tupaan illalliselle…