XXII
Helsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat Esplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine sielullisine tulvineen ja suurine suruineen.
Hän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä todella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen talven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein sopinut nuorisonkasvattajaksi.
Mitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja Kaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet hänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli kärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen kerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta enemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso, varsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä ankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä enemmän…
Kauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan virkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä huolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla seurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää koko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän tunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi väistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen eronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa. Mutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi, hän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin toiselle…
Osanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että oli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin puheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta hän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta, joka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä, joiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.
Hän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli ollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet…
Hän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli hänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan parhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin uskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti häntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin käyntikortti oli korttien joukossa…
Erotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa hänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut lausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston opettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison hyväksi…
Hän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja vihdoin se oli kirkastunut hänelle… Hän aikoi kerran kirjoittaa kirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta puolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä suuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut vielä valmis…
* * * * *
Kesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala perheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa Kaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin, sillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen puutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun Albert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä takia olisi jäänyt kaupunkiin.
Iltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein Annikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat kadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt siitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan koskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta…
Suloista oli nähdä, kuinka kivet kukkivat.
Ne, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin suurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia ja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia, kirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia ja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden riippuvia puutarhoja…
Kaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan. Esplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin ja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan värijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston kirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan Pariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan, jotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa tuoksuaan… Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki nyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava »kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla, parvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain mitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli pilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa pilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä ennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat…
Lähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto valkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine leikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut muuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset auringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta puistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto, jossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin kuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät tuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä vapaasti istuskella ja loikoilla.
Lauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset joukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja satamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen, riippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.
Harva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen ja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja Eläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja ja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä, riippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja, paukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa, iloa ja ääntä…
Hän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta hän ei sentään kehdannut…
Eräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston korkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki tuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa jo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren kivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien valkeat kaupungit…
Meri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat vihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka tuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan tuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on puserrettu sadoista erilaisista kukista.
Annikki leikkii käytävällä loistavavärisellä gummipallolla. Albert on istahtanut penkille ja katselee merelle päin. Lauhat, tuoksuvat tuulenpuuskat nostattavat laineita, jotka pakenevat rannasta pois ulappaa kohti. Albertin ajatukset kiitävät noiden laineitten lailla. Ne syntyvät ja kuolevat samoinkuin hänen ajatuksenakin.
Hän on tavallaan epäonnistunut elämässään… Hän ei ole onnistunut nuorison kasvattajana eikä myöskään avioliitossaan eikä rakkaudessaan… Suurilla työn lupauksilla Ebba ja hän olivat lähteneet elämän taipaleelle. Hän oli tehnyt paljon työtä heidän yhteisen onnensa hyväksi, mutta onni oli ollut lyhytaikainen ja epämääräinen… Hänessä itsessään oli piillyt paljon voimia, joiden olemassaoloa hän tuskin oli osannut aavistaa, ja ne olivat särkeneet heidän kauniin onnensa… Eräs jakso heidän elämässään oli taaskin kulunut, mutta he eivät olleet oppineet senkään ajanjakson taisteluista, myrskyistä ja kokemuksista mitään, sillä mitkään tilanteet elämässä eivät uusiinnu samanlaisina, ja näin on elämä koulua alusta loppuun saakka…
Hän oli kuvitellut voivansa opastaa elämän vaikeilla poluilla muita, kokonaisia joukkoja, mutta kuinka hän voisi sitä, kun hän ei itsekään osaa elää…
Albert katselee kauan edessään leikkivää Annikkia. Hänen suunsa vetäytyy hymyyn.
Ihmiset etsivät helmeä aavan meren rantahiekasta eivätkä huomaa, että se löytyy kätkettynä suljettuun simpukankuoreen…
Hän nousee seisomaan. Edessä loistavat valkeat kaupungit, ja etäämmällä kukkivat saaret rannattomassa meressä. Hänen takanansa hymyilee laskevan auringon valossa suorien katujen ja kauniitten puistojen hurmaava kaupunki. Tuoksuva maatuuli käy rajummaksi ja vierittää aaltoja ulapalle pois kauaksi merelle. Albertin valtaa sanomaton halu niiden matkaan, pois kauaksi merien taa, toisiin maihin, toisiin oloihin uusia vaikutelmia saamaan…
Loppuisipa vihdoinkin tämä hirvittävä sota, jossa toiset kuolevat, toiset vanhenevat odottaessaan sen päättymistä… Yli noiden vapaiden aaltojen, pois, kauaksi etelään, vain lyhyeksi aikaa, ja sitten taas tänne takaisin uusin voimin, uusin innoin työhön…
Hän kutsuu Annikin syliinsä. Hän tahtoo kasvattaa edes yhdestä olennosta onnellisen ihmisen.
Hän juttelee Annikille paljon hauskoja asioita. Annikki kuuntelee ja leikkii hänen kellonsa vitjoilla. Hetkiseksi hän vaikenee ja katselee Annikkia silmiin ja ajattelee itseksensä:
— Sinussa on minulla tarpeeksi nuorisoa. Olen onnellinen, jos sinusta vihdoinkin löydän sen kalliin helmen, jota sieluni ikävöi. — Mutta Annikille hän sanoo ääneen:
— Nyt me lähdemme kotiin äidin luo ja kerromme hänelle siitä, mitä taaskin olemme kaupungilla nähneet.
Ja hän käveli taluttaen pientä Annikkia alas korkeita, puisia portaita, jotka johtivat kaupungin puistoista kauneimpaan, Kaivopuistoon, ja auringon laskussa kimaltelevat aallot vierivät pois rannasta ulappaa kohti niinkuin hänen sielunsa salaisin kaipaus…