RAKKAUDEN LAHJA.
Varhain oli Martha noussut yhdessä päivän kanssa. — Hän oli huoneet siistinyt, vaan yhä viipyi Maria polvillaan huoneen tasaisella katolla eikä lakannut kohottamasta valkoisia käsiään taivasta kohti ja hän rukoili palavasti:
— Jehova, Jehova armahda minua minun synneissäni! —
Mutta alhaalta huusi Martha:
— Maria, etkö jo tule, sillä hetket ovat kalliit, ja Mestari voi tulla koska tahansa! —
Niin katsahti Maria viimeisen kerran Jerusalemiin päin, ja kirkkaat kyyneleet hohtivat hänen silmissään kuin kenttien aikainen kaste, ja hän kokosi avoimet hiuksensa ja astui hiljaa alas sisariensa luo.
Leppoisa aamutuli suloisesti tuoksui ja hiljaa heilutteli ovienpielissä kasvavia köynnösruusuja, pienen puiston punahiekkaiset käytävät hohtivat tummina aamukosteudessaan. Matalalla marmoripenkillä istui kalpea Latsarus nojallaan, silmissään kuoleman kaihi, hän keri verkalleen punaista lankaa. —
— Tulitte vihdoin —, sanoi hän, — langat jo odottivat! —
Maria ja Martha istuutuivat kauniin veljensä jalkojen juureen, ja hellästi hyväili Latsarus Marian tuoksuvia kiharoita. —
— Kaunis on oleva Mestarin hame, sillä rakkaus on kutonut siihen jokaisen silmun —, puhui Martha.
— Sillä rakkaus on kerinyt jokaisen langan —, sanoi Latsarus, mutta Maria vaikeni, ja kun sisarukset katsahtivat häneen kysyvästi, kuiskasi hän kainosti:
— Jokaisen säikeen on rakkaus punonut! - Mutta ennenkuin ilta tuli ja viileä yö lankesi maille, oli vihdoinkin rakkaudella kudottu punainen hame valmis, ja iloiten suutelivat sisarukset toisiansa, sillä he olivat valmiit Mestaria vastaanottamaan. — —
Ja seuraavana päivänä, kun aurinko korkeimmillaan kulki, saapui Mestari uupuneena heidän vilpoiseen majaansa; ja kun Martha oli pessyt Hänen tomuiset jalkansa, pukeutui Jesus uuteen hameeseen, ja onni kuvastui sisarien kasvoilla, ja Latsaruksenkin kalpeilla poskilla kaksi punaista ruusua näkyi hetken.
Illan hämärään asti viipyi Jesus heidän luonansa, ja hiljainen Maria ikäänkuin imi jokaisen sanan Hänen huuliltansa, mutta Martha puuhasi ahertaen, ja kalpea Latsarus nukkui Mestarin äänen suloiseen soittoon. - Illalla Mestari lähti yllänsä punainen hame. —
* * * * *
Jesus seisoi maaherran marmoriportailla purppuraviittaan puettuna ja sotamiehet jakoivat hänen vaatteitansa. Mutta punaista hametta, joka oli kudottu, kaikki halusivat, sillä he rakastivat sen lämmintä väriä, ja kun kiista yltyi, heittivät he vihdoin siitä arpaa. —
Ja arpa lankesi pitkälle, solakalle nuorukaiselle, joka vaieten seisoi syrjemmällä ja katseli toverien tulista kiistaa. Hänen surullinen katseensa harhaili etäisyyksissä, hänen ajatuksensa liitelivät muualla, sillä hän rakasti — —, rakasti onnettomasti. —
— Lucius, hame on sinun —, huusivat sotamiehet ja heittivät sen hänen eteensä. Luciuksen poskille kohosi puna, kirkas kuin hameen väri, kun hänen nimeänsä mainittiin.
— Ota, se tuottaa onnea, se on kuninkaan hame —, nauroi eräs vieressä seisova toveri.
— Kuninkaan hame —, kuiskasi Lucius värisevin huulin ja kohotti sen kiihkeästi käsivarrelleen, mutta voimakas huuto:
— Ristiin naulitse, ristiin naulitse —, sai hänet kalpeaksi, ja hän seisoi kyynelsilmin käsivarrellaan punainen kudottu hame. — —
* * * * *
Kauhea, vaiherikas päivä oli kulunut, Lucius seisoi huoneessaan ja riisui kiiltävää haarniskaansa. — Se tuottaa onnea —, kaikui kuin kehoitus hänen korvissaan, ja hän pukeutui punaiseen hameeseen, mutta nurkassa seisova verinen keihäs liikahti, sama keihäs, jolla Lucius oli päällikön käskystä puhkaissut Jesuksen kyljen, ja Lucius kalpeni, mutta pian valtasi hänet vaan yksi ajatus: — se tuottaa ehkä onnea, ehkä Dina syttyy häneen! —
Mutta kun hän katseli itseänsä, huomasi hän, että hame ulottui vaan polviin asti, se oli liiaksi lyhyt, hän ei siis voisikaan sitä käyttää, ja epätoivon runsaat kyyneleet vierivät pitkin punaista hametta, jonka voimaan hän uskoi.
Viimeinen toivon säde oli sammunut, Lucius vaipui polvilleen ja rukoili jumaliaan, ja kun hän nousi riisuakseen hameen, huomasi hän, että se oli tarpeeksi pitkä, ja hän tunsi, kuinka se levitti suloista lämpöä hänen nuoreen ruumiiseensa.
Hän seisoi hetkisen liikkumatta ja kuunteli verensä lämmintä laulua, kuunteli syntyvän onnensa herkkää hyminää — — — ja lähti ulos. —
— Dina, avaa! —
— Ken yössä? —
— Lucius, Dina — — avaa! —
— Luciusta vieron, pakene! —
— Dina, avaa ja katso! —
Dina raotti ovea ja näki heikossa lampun valossa miehen punaisessa puvussa, hän aikoi vetää oven kiinni, mutta tahtomattansa työnsi sen auki. Hän aikoi työntää luotansa lähestyvän Luciuksen, mutta ojensi kätensä hänelle tervehdykseksi.
Hän aikoi vaieta, mutta kysyi:
— Lucius, kenenkä hame? —
— Sen suuren profeetan, jonka Juutalaiset tappoivat! —
— Kuolleen puku, kuolleen — —, mutta puhdas rakkaus sinussa elää! —
Ja rakastava rinta painui vasten rakastavaa rintaa —
Mutta Lucius kuiskasi:
— Rakkaus on lahja! — —