LUOSTARISSA KÄYDESSÄ

Me käymme tietä luostarin,
kun kevätaamu koittaa,
ja nuorta rintaa uhkuvin
elämä aateloittaa.

Me käymme tietä luostarin.
Sen synkät kellot soivat.
Mut aamu ompi armahin,
ja ruusut purppuroivat.

Käymme kirkkoon, pyhäinkuvat meihin katsoo suruissansa, munkit maahan kumartuvat, itkee syntejänsä kansa,

itkee alla kirkon kuvun, kohoovaisen taivahalle, kirousta ihmissuvun, joka nääntyy tuskan alle.

Matalana laulu harras
kaikuu kuoripoikain suusta.
Aukee kadotuksen parras
meille, jotka söimme puusta

hyvän sekä pahan tiedon, puusta syntiinlankeemusten, kun me parhaan ajanvieton saimme alla hairahdusten.

Istuimeltaan ylähältä
puhuu apostoli Paulus:
"Nuoruutesi himot vältä,
tukahuta kevätlaulus!

Olkaa niinkuin minä olin
nuhteeton ja horjumaton,
tieni saastatonna polin,
ylähällä niitin sadon.

Naista vältä, varsin solein vie se varmaan turmelukseen." Kivikuvat apostolein nyökkää tähän vakuutukseen.

Hirvittävä hiiden valta
täällä henkii kaikkialla.

Mieli nuori täällä vaipuu,
viihtyy yksin kuolon kaipuu.

Harmaat haudat vainen täällä,
peittyy rinta kalman jäällä.

Kuolon huuhkaimet vain huhuu,
valhekielin pyhät puhuu.

Vievät viime karitsamme.
Tuovat maksun kuoltuamme.

Ei tänne kirkon hämärään, ei synkeään sen ikävään, ei itkuun, valituksiin, vaan tuonne ilmaan ihanaan keväisen tuomen tuoksumaan, ja käen kukahduksiin,

kas, sinne mieli halajaa, on siellä meille kotimaa, pois kätkee raskaat siteet, ja kevään tuntu tuoksuinen vie kauas kuolon sävelen ja synkät mielipiteet.

Tiellä sirkka sirittää, rantaan laine lirittää, virttä lintu virittää, kevät kukkii, tuoksuu tuomi. Päivä hohtaa, silmäluomi painuu hiljallensa kiinni. Niinkuin helmeilevä viini kulkee huuma keväimen, valuu rintaan ihmisen, tuopi sieluun sävelen.

Terve, kevät suloinen, päivä päärlyvaloinen! Sydän syksykuloinen sua pyytää, sua anoo, sulta lohdutusta janoo! Paista, päivä kirkas, loista, rinnoistamme routa poista, kimalla myös luostarin ikkunoissa, armahin, säteinesi kultaisin!

Valoisissa unelmissa naisten kanssa käsikäissä, huumattuina, juovuksissa karkeloimme keväthäissä.

Viini päilyy, nauru kaikaa,
elon kovuus katoaapi,
kevätkukoistuksen aikaa
mieli, sielu kuvastaapi.

Nuori, naurusuinen henki
katoovalle kaiken antaa,
ilkkuu itse kuolollenki,
joka viikatettaan kantaa,

tuntee hetken, johon piirtyy
vuosisatain toive, haave.
Kauas kyynelöiden siirtyy
kärsimyksen musta aave.

Kullan vyötä käsi kiertää,
huuli palaa huulta vasten,
aatos armaisena viertää
niinkuin uni aamunlasten.

Mutta tornikamaristaan
nuori munkki katsoo meitä.
Kauan katsoo katsomistaan,
valuu silmä kyyneleitä.

Muistaneeko ajan vielä,
jolloin vapaana hän kulki,
tunsi tuoksut elon tiellä,
unikuvat rintaan sulki?

Ikävöikö lasejamme,
naisten suuteloita halaa,
keskeen kevätriemuamme
kaipaavako mieli palaa?

Tunteeko hän, kuinka harhaan
eksynyt on ihmiskunta,
kesken keväimensä parhaan,
kun ei näe nuorta unta.

Vai jo unhottanut oisi kauniit synnit nuoruutensa, kyynelissä unelmoisi taivastarut sielullensa.

Hyvästi jää, luostarpiha, harmahine muureinesi! Kalma, katkeruus ja viha ovat synkkä osuutesi. Nuori henki, nuori liha eivät mahdu majoillesi.

Hyvästi jää, unteloinen
kansa, keskeen tumman talon!
Osa sulle sopii moinen,
itse estit päivänvalon.
Nyt ei pääse aurinkoinen
rantaan sydämesi salon.

Tuonne, missä ihmismeri levotonna kuohahtaapi, kutsuu meitä nuori veri, aatos sinne samoaapi. Siellä toivon touko terii, tunne suuren tuoksun saapi.

Taas laiva vettä viiltää, taakse jää kauaksi kupooleineen monasteri. On päivä kirkas, päilyy tyyni meri ja autereista ilma kimmeltää.

Oi, kaunis näky, tornit luostarin
kun päivä kimalluttaa loistokkaana!
Se hohtaa romantiikan kultamaana
ja mielen ammoisiin vie aikoihin.

Mut katso kaukaa! Unta vain se on kuin itse romantiikka, kaunis haave. Jos luokse käyt, kuin kaihisilmä aave se sieluusi luo kylmän ahdingon.