II.
Raision Kirkon Rakentaminen.
Suomessa Ristin-uskon levittämisen alulla, Raision pitäjän talonpojat päättivät pitäjän kokouksessa, ensimmäisenä päivänä Toukokuuta, rakentaa kivisen Kirkon, ja pyysivät hengellistä isäänsä etsimään taitavaa pykmestaria. Pappi, ehkä kuinka halasi toimittaa pitäjäläisiensä hurskaan pyynnön, ei tietänyt mistä vois saaha Kirkon rakentajan. Niin yhtenä kauniina kesä-iltana, huoltunut tästä ajatuksesta, uupunut kauallisista kävelyksistänsä, istahti kivelle liki suurta maantietä. Hetkeesen istuttuansa lähestyi häntä hyvästi verhoitettu matkamies, ja kysyi:
— Sanokatte, olkaatte niin hyvät! onko tästä vielä kaukana pappila? Minä sain kuulla, että Raisiolaiset aikoovat rakentaa uutta Kirkkoa, ja sentähen mielelläni tahtosin nähä heiän Kirkkoherraansa.
Pappi vastasi: — minä olen se sama, jota te tahotte nähä. Mitä te tahotte?
— Minä olen kaukaisista maista matkustavainen pykmestari, ja tahallani teen Mikkelin päiväksi kunnon Kirkon, huotavasta hinnasta lisäsi vieras.
Ihastunut pappi pyysi häntä luoksensa, pappilaan, ja piti häntä hyvänä, kuin piispaa. Pykmestarin nimi oli niin outo, ettei pappi millään konsteilla saanut sitä sanoneeksi. Toisena aamuna pappi näytti pitäjäläisillensä Kirkon kuvan ja piirroksen, jonka rakentaja oli heti tehnyt, ja ilmoitti hinnan mitä hän vaati teoksestansa. Pitäjäläiset suostuivat kaikkeen mitä pykmestari vaati. Senjälkeen vieras meni etsimään itsellensä apulaisia ja työmiehiä.
Muutaman päivän perästä tuli hän ainoastaan yhen miehen keralla. Pappi, tyytymätöinnä ajan jouten menettämisestä, kysäsi vihaisesti. Koskas tuleevat apulaisesi? Vieras vastasi kylmästi: — Se on minun asiani. Minulle on kylläksi yhessäki työmiehessä. —
Toen perään, tämä ihmeellinen mestari itse kantoi kaikki tarpeet, ja kutoi seiniä, mutta apulaisensa takoi yöllä ja päivällä pajassa. Työ kulki kauhean kiiruusti, ja kirkko Syyskuuksi jo oli valmis, pait' sisä-puolisia kaunistuksia. Kummastunut pappi vihtoin ymmärsi, etteivät kirkon rakentajat olleet oikeat ihmiset. Hän aikoi mennäksensä yheltä vanhalta ystävältänsä neuoa kysymään, miten pitää käytteleiä tälläisessä tapauksessa.
Varain aamulla, Mikonpäivän aattona, pappi läksi pitäjänsä kaukaiseen kylään ystävällensä, ja jutteli hänelle kummallisesta kirkon rakentamisesta. Se uskotti hänen, että kirkon pykääjät olivat pahalaiset, ihmisen vartaloon pukeineet, saahaksensa pitäjän hopiaiset rahat. Vaan, me teemme heille kokkaisen, niin he eivät saa rahoja, joita niin haluaavat. Välttämättömästi meiän pitää saaha tietää heiän oikeat nimensä: jos ne kerran tuleevat tietyksi, niin heiän voimansa meiän ja kirkonki ylitse katoaa; pitäjäläiset säilyttäävät rahansa ja saavat kirkon — ilmaseksi. Rauhoitettu palasi pappi illan suussa kotiinsa, vaan astuen ajatuksissaan ystävänsä sanoista, eksyi, ja ei ennen huomannut sitä, ennen kuin pimiä ilta tapasi hänen synkässä salossa. Kotvan turhaan etsittyänsä tietä, täytyi hänen jäähä saloon, päivän valoa vuottamaan. Puolen yön aikana pappi havahtui rääkyvästä lapsen huuosta, joka hänellen ikään kuin olis kuulunut yläältä vuorelta. Huuon perästä kaikui törkiä vaimon ääni, toruen lasta, joka ei lakannut huutamasta, tämän ohessa kuului kolke — kätkyen liikunnasta; vaimo tukahuttaaksensa lapsen huutoa, alkoi suurella ja kolkolla äänellä laulaa:
Killi tekee Kirkkoa,
Nalli takoo nauloja
Rikkaassa Raisiossa
Pitäjässä paraassa.
Lapsen huuto ja laulun kolkko-ääni, kauheasti kaikuivat salossa. Pappi ensin säikähti tästä parkunnasta ja huuosta, vaan sitte hyvin ihastui, kuulleen Raision Kirkon rakentajain nimet: yhen olevan Killi, toisen Nalli. Hän arveli, että tämä vaimo, uskottavasti, oli vaimo, mutta itkevä lapsi poika yhelle heistä! Koska itku ja laulu vähittain vaikenivat, pappi uuestaan nukkui, ja havahtui taas vasta päivän valetessa.
Aamulla varain pappi kiirehti kotiinsa — sillä oli Jumalan palvelus toimitettavana. Ensin kuitenki poikkesi katsomaan uutta kirkkoa, se oli melkeen valmis: rakentajat olivat katolla, johon kiinnittivät eräitä kaunistuksia; työnsä kulki hyvin joutuisasti; vaan kuin kävivät pystyttämään ristiä katon harjalle, nytpä ei enempää käsissään työ sujunut — risti alituisaan putoili käsistänsä. Voimattomuutensa ristin pystyttämisessä, vielä enemmän vakuutti papin arvelua, että kirkon pykääjät eivät olleet oikeita ihmisiä, vaan pahalaisia, joita hän taisi karkottaa ristin merkin tekemisellä ja heiän nimiensä ääntämisellä. Pappi teki ristin merkin rintaansa, ja kiljasi:
Pois Killi Kirkoltani!
Pois Nalli nauloiltani!
Samassa rakentajat muuttuivat suuriksi haukoiksi, hirmuisella huuolla nousivat ilmaan ja hävisivät pimeihin pilvihin.
Tämän onnellisen tapauksen jutteli pappi pitäjäläisillensä, jotka samana Mikkelin päivänä pyysivät häntä vihkimään Kirkkoa.
Kohta sen perästä kuului pitäjissä lähellä Turkua, että eräs kuleksiva Jättiläinen saattoi yhteisen pelon koko sille tienouelle. Ne jotka näkivät tätä hirvitystä, sanoivat, että se oli korkeampi korkeinta honkaa, hänen yllänsä oli harmaa viitta ja selässänsä, säkin sisässä, kantoi hirmun suurta kiveä. Kulkien syvimpien merien ja järvien yli vesi ei ylettynyt saappajensa yli. Haastettiin myöski, että hän joka paikassa kyseli tietä Raision pitäjään, kuhun hän kulki kostamaan Raisiolaisille Kirkon rakentamisesta määrätyn rahan maksamattomuuttansa. Jättiläinen tahtoi särkeä uuen Kirkon, kivellä joka oli selässänsä, etteivät Raisiolaiset iloitsisi petoksestansa.
Raisiolaiset kauhistuivat tästä sanomasta, he menivät neuoittelemaan papillensa, joka arvasi, että se jättiläinen ei ollut mikään muu, kuin Killi. Pappi luuli paraaksi vaaran estämiseksi taivuttaa Killin akan pitäjäläisiin puolelle. Tämän tähen läksi hän salolle etsimään akkaa, ja koittelemaan taivuttaa häntä viehättämään jollain kompeella pahalaista pois Raision pitäjän rajoilta. Tuskin löysi sen paikan, jossa hän yöllä kuuli lapsen itkun. Louhen suussa hän äkkäsi vanhan, ruman, hirmun suuren vaimon liekuttavan lasta, joka makasi suurista kivistä ku'otussa kätkyessä. Papin kysymykseen: eikö hän olekki voimallisen Killin vaimo, ja eikö hän ole mitä kuullut miehestänsä, ruma akka vastasi: että hän tosin on pahalaisen Killin akka, vaan ei ole miestänsä siitä ajasta asti nähnyt, kuin se otti rakentaaksensa Raisiolaisille kirkkoa. "Uskottavasti, lisäsi akka, tapahtui tahi tapahtuu hänen kanssansa joku onnettomuus; sillä lapsi lakkaamatta itkee, ja minä en voi häntä viihyttää. Killin pitäsi jo ammoin olla kotona. Hän vähä pitää huolta akastansa ja lapsestansa. Ehkä hänellä on paljo kultaa ja hopiata, niin siitteni pakottaa minua kärsimään vajautta."
Pappi jutteli eukolle miehensä kummallisesta Raision kivi-kirkon rakentamisesta ja ilmoitti vaaran, jota uhataan Raisiolaisille, pyysi häntä jollain tavalla viehättämään pahalaista pois Raision pitäjästä. Päätteeksi pappi lupasi pahalaisen eukolle. Ärtynyt Killin akka ei huolinut papin sanoista; vaan kuin se antoi hänelle muutamia kulta rahoja, luvaten vielä enemmän antaa, hän viimein suostui miestänsä viehättämään Raision tieltä, niin ettei Killi milloinkaan enempätä tulis Raisioon. Eukko vei kätkyen makaavan lapsen keralla luolaansa, se suun tukkesi suurilla kivillä, ja itse läksi kulkemaan.
Kerjäläis-ämmän haamussa hän alkoi kerätä kylistä vanhoja kuluneita virsuja ja taittuneita airoja. Kooten suuren röykön virsuja ja airoja, hän läksi meren rannalle; täältä sai vanhan veneen. Täyttäen veneensä virsuilla ja airoilla, läksi Killin eukko vesitse miestänsä tavoittamaan, jonka tapasi lahella, seisomassa veen pinnalla, hirmuinen kivi selässä. Nähtyänsä akkansa Killi sanoi:
— Hyvä, kuin tapasin sinun; tahon mennä Raision pitäjään, vaan en löyä tietä. Minä sären kirkon, jonka tein sentähen kuin pitäjäläiset eivät maksaneet minulle rahoja. Kyllähän sinä tieät tien sinne; niin näytä minulle, se lyhyin.
— Sinä hyvin erehyt, jos luulet täältä löytäväsi tien Raision kirkolle; se on täältä hirmun kaukana, monen tuhannen vuoren ja järven takana. Minä nyt paraikaan tulen sieltä, sillä luulin löytäväni sinun Raision kirkolta. Katsos kuinka paljo virsuja minä kulutin, kulkeissani röneekköjä, vuoria ja saloja myöten, ja kuinka paljo airoja särin, soutaissani järvien yli.
Killi hämmästyi ja sanoi:
— Jos Raisioon on niin pitkä matka, niin en taho kauempata kantaa senlaista kuormaa: minä löyän toisen tämänlaisen kiven liki kirkkoa, jolla sen sären. Killi tempasi kontistansa kiven ja lähätti sen lähellä olevalle rannalle.
Näin, kertoo muinelma, pahalaisen vaimon viekkauella tuli tärviöstä pelastetuksi pahalaisilta rakennettu Raision Kirkko.
Killin kantelemaa kiveä vielä nytki näytetään Ruissalon (Runsalan) saaren rannalla, joka on lähellä Turkua.
Killin kivi näöstään on suuren, reväistyn kallion muotoinen. Talonpoikainen kansa nimittää sitä kontti-kiveksi. Salmea, hyvin kuuluisata syvyyeltään ja suurilta aalloiltaan, nimitetään "konttikiven salmeksi."