VII.
Beduiini.
Karavaani vierolaisia kulki Diarbekin portista. Sen e'ellä ajoi Osmanni ja viskoeli kansaan rahoja; Imanit siunasivat kulkevia matkamiehiä, asukkaat loivat kukkaisilla heiän tiensä.
Jo kuuemmen kerrau kulki Osmanni karavaaninensa Mekkaan, ja oli päämiehenä sen vartiosotaväessä. Kaikki olivat vakuutetut matkansa onnellisessa päätöksessä, sillä ei kertaakan millistäkään onnettomuutta tapahtunut Osmannin kanssa; tuuliset ilmat eivät peittäneet hiekalla Arabian erämaassa yhtäkään ihmistä, joka matkusti Osmannin keralla; Arabilaiset eivät kertaakan karanneet hänen päällensä. Sellainen menestys asioissaan luettiin Osmannin jumalisuu'en, anteljaisuu'en ja miehullisuu'en voitoksi.
Muutaman viikon kuluttua lähtönsä jälkeen Diarbekistä, lähestyi karavaani sitä, muinoisajassa mainiota Eufratin virtaa, joka on yhen ikäinen maailman historialle. Laulaen lauluja Alkoranista, vierolaiset menivät virran yli ja tulivat Arabian hiekkaisille lakeuksille. Siinä yhistyi karavaaniin Beduiini, somalla mustan karvaisella hevoisella; hän myöskin matkusti pyhille paikoille kumartamaan Muhametin kehtolle ja hau'alle.
Osmani alkoi tarinoia hänen keralla kansojensa etuisuuksista. Beduiini vastasi lyhyesti, vaan viisaasti; kiitti kiitoksen ansaitsevaa hänen kansassansa, ja moitti sitä, mikä näytti hänelle pahaksi. Huomaamatta jäivät he jälelle karavaanista. Osmanni kiivaasti alkoi kiittää Ottomannilaisia.
"Turkkilaiset", puhui hän Beduiinille, "ovat kauan olleet kuuluisat koko itämaassa urhollisuu'estansa, hyväntahtoisuu'estansa ja armeljaisuu'estansa; jo ammoin nämät harvat tavat hankkivat meille kunnioittamisen koko maailmasta, jokapaikassa kuin tahtovat kuvata sotijan voitollisutta niin sanoovat: 'hän on urhollinen kuin Turakilainen!' Kauppamiehet, tahtoen verrata kennen tahansa rehellisyyttä korkeammassa mitassa, sanoovat: 'hän on rehellinen kuin Turkkilainen!' Millä sitä vastoin tuli kuuluisaksi sinun köyhä kansasi, kulkehtien Arabian kivisessä ja tyhjässä erämaassa? millainen sanoma kuuluu teistä? Se, ettei teillä ole kunniata, eikä omaatuntoa, te tunnustatte yhtä uskoa meiän kanssa, vaan teille maksaa Sulttaani joka vuosi suuren summan, pelastaaksensa raatelevaisuu'estanne suuremman karavaanin rukoilijoita; ryövärisyys tekee teitä pahanilkisiksi kulkehtijoiksi jokaisen toisen Muusulmanni-silmissä. Tunnusta, ystäväni, sanojeni totuus; tunnusta, että teiän kansa ei ole muu, kuin joukko ryöväreitä."
"Perästä lopetamme puheemme", sanoi Beduiini hänelle, osoittaen liukahtuneen kamelin päälle, joka lankesi ja litisti runkollansa kulettajan maahan, — "vaan ensiksi auttakaamme tuota onnetointa."
"Mene ja auta sinä", vastasi Osmanni, "minä en taho osoittaa millistäkään apua tälle narrille, hän osti minulta kamelin neljä vuotta tästä takaperin, nyt minä olen aivan iloinen, että se sama kameli kosti hänelle eestänsä. Jos tämä kelvotoin heittäisi henkensä, ja yksi minun sanani voisi elävyttää hänen, niin minä — anteeksi antakoon syntini Allah ja hänen suuri Profeta — ompelisin suuni kiini."
Sillä välillä Beduiini päästi ajajan kamelin alta ja palasi matkakumppaninsa luo', hän ei enään ollut kaukana hänestä, kuin yht'äkkiään hirmuinen tiigeri hypähti pensaasta, jonka ohitse ajoi huoletoin Osmanni, jättäien karavaanista jälelle; hän säikähti, kauhistui ja lankesi tunnotta maahan.
Beduiini neliseen ratsasti — ei häneltä pois, vaan suoraan hänen luo, otti pistoolin, ja siinä samassa räpäyksessä, kuin verta janoova peto karkasi saaliinsa päälle, ampui häneen. Kuollut tiigeri ojensii pitkälleen, puoli kuolleen Osmannin viereen. Viimein Osmanni aukasi silmänsä; pelastuksensa näyttii hänelle luonnottomaksi, hän syleili Beduiinia ja ensimmäisessä kiitollisuu'ensa palavuu'essa, kyyneleet silmissä, tarjosi hänelle, kuin huonoimman velvoitetun kiitollisuu'en merkiksi, kukkaron, jossa oli sata sekiiniä.
Beduiini ei ottanut lahjaa, jota Osmanni suuresti ihmetteli. Sillä ajalla lähestyi heitä kerjäläinen puisella jalalla, peitetty repäleilla ja haavoilla. Hän käänsii Osmannin puoleen, joka piti kukkaroa sekiinein keralla, ja puhui: "Armeljaisuus taitaa olla sinulle tuttu, rikas matkamies: sammuta kotolaisesi nälkä ja jano! anna yksi ruupia täysinäisestä kukkarostasi sille, jolla ei ole mitään; yksi ruupia pelastaa minun piinavaisesta helteestä, illaksi toivon tällä avulla tulla matkani päähän, ilman sitä hävitän voimani ja minun täytyy hukkua raatelevaisten petojen kynsissä."
"Auttakoon sinua Alla'!" vastasi Osmanni, pannen taskuunsa paksun kukkaron sekiinein kanssa, "vaan minulla ei ole sinulle yhtäkään ruupiaa, minä menen Jumalata rukoilemaan Mekkaan ja Medinaan, Diarbekistä, ja minulla ei ole enemmän rahaa, ainoastaan tarpeekseni matkalle sinne ja takasin. Kaikki liiammaiset ja'oin minä kansalle lähteissäni isänimaasta; säälin sinua, vaan auttaa en voi."
Beduiini otti säkin vehnää ja nahka säkin vettä, ja antoi ne vaivaiselle.
"Ota! sammuta nälkäsi ja janosi, vahvista heikentyneet voimasi, ja mennään yhessä. Kaupunki, mihin sinä menet, on samalla tiellä, jota myöten menee karavaani; minä saatan sinua."
"Vaan minä tulen hiljaan, usein lepään", puhui kerjäläinen.
"Niin istaha' hevoiseni selkään!" vastasi Beduiini, hyppäsi sen selästä, istutti siihen köyhän, otti hevosen suitsista ja saattoi häntä hiljaan.
"Heitä häntä", sanoi Osmanni Beduiinille; "lopetiakaamme puheemme, näyttäkäämme toinen toisellemme"…
— Puheemme, vastasi Beduiini, — jo ammoin loppui, me selkiästi näytimme toinen toisellemme kansojemme etuisuu'en urhollisuu'essa, hyväntahtoisuu'essa ja anteljaisuu'essa.
Muista, Osmanni, että jokapaikassa on hyvän tahtoisia ihmisiä, ja jokapaikassa on myös pahojaki.
Osmanni ymmärsi tämän vastauksen kaiken pisteljäisyy'en, ja vannoi esi-isänsä parralla kostaa Beduiinille uskalluksestansa. Kohta saiki hän täyttää aikomuksensa. Beduiini nukkui syvään uneen; karavaani nousi, ja Osmanni heitti hyväntekiänsä keskelle erämaata, uhriksi kaikille vaaroille; ja ettei Beduiini voisi tavata karavaania, varasti hän häneltä saman mustan hevosen — koko Beduiinin omaisuu'en.
Ja onni ei rangaissut häntä? Ei! hän eli huvituksessa, ja piiritettynä ilolta, kuoli.
Diarbekilaiset muisteleevat häntä surkuttelemisella, isät ja äitit asettaavat häntä esimerkiksi lapsillensa.
Ah! kuinka paljo on tarvis tietää, kuinka kauan pitää tutkia ihmistä, ettei hairahtua itse hyväätekeväisyy'essänsäki.