KALASTAJAPOIKA URASHIMA
Kauan, kauan sitten eli Japanin meren rannalla nuori kalastaja nimeltä Urashima, hyvänlaatuinen nuorukainen ja varsin taitava ongenvapaansa ja siimaansa käyttämään.
Eräänä päivänä hän taasen läksi veneessään ulapalle kalastamaan. Mutta kalojen asemesta hän sai jotakin muuta. Arvaatteko mitä? Niin, hän sai suuren kovakuorisen kilpikonnan, jolla oli omituiset, ruttuiset, vanhannäköiset kasvot ja hento häntä. Nyt on minun kerrottava teille jotakin, mitä varmaankaan ette tiedä. Kilpikonnat, näetkös, elävät kokonaista tuhannen vuotta — ainakin japanilaiset kilpikonnat. Niinpä ajatteli Urashima itsekseen: "Kala kelpaisi päivälliseksi aivan yhtä hyvin kuin tämä kilpikonna — vieläpä paremminkin. Miksikä surmaisin eläinraukan ja estäisin sitä nauttimasta elämästään vielä yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta. Ei, ei! Minä en tahdo olla niin julma. Varmaankaan ei äitini pitäisi siitä, että olisin niin paha." Ja näin sanoen hän viskasi kilpikonnan takaisin mereen.
Pian sen jälkeen uinahti Urashima veneeseensä. Oli näet sellainen kuuma kesäpäivä, jolloin jokainen mielellään nukahtaa päivällisen jälkeen. Ja nukkuessaan hän näki aalloista nousevan kauniin tytön, joka astui veneeseen lausuen:
"Minä olen meren jumalan tytär, joka asun isäni kanssa lohikäärmelinnassa aaltojen alla. Se ei ollut kilpikonna, jonka juuri äsken sait onkeesi ja niin ystävällisesti viskasit takaisin mereen. Se olin minä. Isäni, merenjumala, oli lähettänyt minut katsomaan, olitko hyvä vai paha.
"Me tiedämme nyt, että olet hyvä, kiltti poika, joka vältät julmia tekoja; ja siksi minä olen tullut sinua noutamaan. Sinä otat minut vaimoksesi, jos tahdot, ja me elämme onnellisina yhdessä tuhat vuotta lohikäärmelinnassa syvän sinisen meren tuolla puolla."
Urashima tarttui siis toiseen airoon ja merenjumalan tytär toiseen, ja he soutivat, soutivat soutamistaan, kunnes vihdoin saapuivat lohikäärmelinnaan, missä merenjumala eli ja hallitsi kuninkaana kaikkia lohikäärmeitä, kilpikonnia ja kaloja.
Hyvänen aika, miten ihanaa siellä oli! Palatsin seinät olivat korallista, puissa oli smaragdeja lehtinä ja rubiineja marjoina, kaloilla oli hopeasuomukset ja lohikäärmeitten pyrstöt olivat täysipitoista kultaa. Kuvitelkaa mielessänne kauneinta ja kiiltävintä, mitä koskaan olette nähneet, ja asettakaa se kaikki yhteen, niin silloin saatte käsityksen, millaiselta tämä palatsi näytti. Ja kaikki tämä kuului Urashimalle; sillä olihan hän merenjumalan vävy, ihanan lohikäärmeprinsessan puoliso.
Näin he elivät onnellisina kolme vuotta, kävellen joka päivä noiden uhkeitten smaragdilehväisten ja rubiinimarjaisten puiden alla.
Mutta eräänä aamuna Urashima sanoi vaimolleen:
"Olen hyvin onnellinen täällä. Mutta kuitenkin tahtoisin käydä kotona tervehtimässä isääni ja äitiäni, veljiäni ja sisariani. Päästähän minut lyhyeksi aikaa. Kyllä minä pian palaan."
"Mielelläni minä en laskisi sinua menemään", sanoi merenneito; "minä pelkään pahoin, että jotakin hirveätä tapahtuu. Mutta jos tahdot mennä, niin mitäs sille voi. Mutta sinun pitää ottaa mukaasi tämä lipas ja tarkoin varoa sitä avaamasta. Jos sen avaat, et enää koskaan kykene tulemaan takaisin tänne."
Urashima lupasi siis pitää hyvän huolen lippaasta ja millään muotoa olla sitä avaamatta. Sitten hän astui veneeseensä, soutaen pois, ja saapui vihdoin oman maansa rannoille.
Mutta mitä oli hänen poissaollessaan tapahtunut? Mihin oli hänen isänsä mökki joutunut? Missä oli kylä, jossa hän ennen oli asunut? Vuoret olivat kyllä entisillä paikoillaan, mutta puut niiltä oli kaadettu. Pieni puronen, joka oli lirissyt hänen isänsä mökin lähellä, juoksi yhä vielä, mutta sen partaalla ei enää ollut naisia vaatteita pesemässä. Näytti hyvin omituiselta, että kaikki oli niin muuttunut kolmessa lyhyessä vuodessa.
Kun kaksi miestä sattui kävelemään rannikolla, kääntyi Urashima siis heidän puoleensa kysyen:
"Tahtoisitteko olla niin hyvät ja ilmoittaa minulle, mihin on joutunut
Urashiman mökki, joka ennen oli täällä?"
"Urashiman?" huudahtivat he — "mitä? hänhän jo neljäsataa vuotta sitten hukkui kalastusretkellä! Hänen vanhempansa, hänen sisaruksensa ja heidän lapsenlapsensa ovat jo ammoin kuolleet. Se on vanha, vanha juttu. Miten voit olla niin hupsu, että kyselet hänen mökkiään? Se luhistui maahan satoja vuosia sitten."
Silloin välähti äkkiä Urashiman mieleen, että merenjumalan palatsi aaltojen alla koralliseinineen, rubiinihedelmineen ja komeine kultapyrstöisine lohikäärmeineen epäilemättä kuului keijukaisten maahan, jossa yksi päivä luultavasti oli yhtä pitkä kuin kokonainen vuosi täällä yläilmoissa, joten ne kolme vuotta, mitkä hän oli viettänyt merenjumalan palatsissa, todellisuudessa olivat olleet vuosisatoja.
Tietystikään ei hyödyttänyt viipyä kotona nyt, kun kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet ja haudatut, vieläpä kyläkin hävinnyt. Sen vuoksi Urashimalla oli kova kiire päästä takaisin vaimonsa lohikäärmeprinsessan luo meren tuolle puolen. Mutta missä oli tie? Hän ei voinut sitä löytää, kun ei ollut ketään sitä hänelle näyttämässä. "Ehkä saan apua tien etsinnässä", ajatteli hän, "jos avaan lippaan, minkä hän minulle antoi." Ja niin tuo hupsu poika oli tottelematon, tai ehkä hän unohti vaimonsa kiellon. Hän avasi kuin avasikin lippaan. Ja mitä luulette sen sisältä tulleen?
Sieltä kohosi vain valkoinen pilvi, joka usvan tavoin leijaili meren yli. Huutaen pilvelle, että se pysähtyisi, hyökkäsi Urashima sinne tänne ja parkui surusta. Sillä nyt hän muisti vaimonsa sanoneen, että lippaan avattuaan hän ei enää koskaan voisi palata merenjumalan palatsiin. Mutta pianpa hän ei enää kyennyt juoksemaan eikä huutamaankaan.
Äkkiä hänen tukkansa kävi lumivalkeaksi, hänen kasvonsa tulivat ruttuisiksi ja selkä käyräksi kuin vanhan ukon. Sitten hänen hengityksensä taukosi ja hän kaatui kuolleena rannalle.
Urashima-raukka! Hän kuoli siksi, että oli ollut hupsu ja tottelematon. Jos hän vain olisi tehnyt niinkuin häntä käskettiin, olisi hän saattanut elää vielä tuhat vuotta.