ENSIMÄINEN KUVAELMA.
Metsä, muutamia kiviä, joilla lapset voivat istua.
(Lauri ja Liisa tulevat oikealta. Lauri kulkee edellä ja pitää Liisaa kädestä.)
Liisa: En jaksa enää… Olen niin väsynyt.
Lauri: Niin olen minäkin…
Liisa: Istukaamme jonnekin…
Lauri: On jo niin myöhäistä…
Liisa: Mutta minä en jaksa enää, jalkojanikin särkee.
Lauri: Meidän kai täytyy sitten levähtää.
Liisa: Ainoastaan pieni hetkinen. Katso, tuossa koivun alla on hyvä paikka! (Menevät koivun luo ja Liisa on istumaisillaan kivelle.)
Lauri: Ei, istu sinä, Liisa, tuohon mättäälle, siinä sinun on parempi; minä istun kivelle.
(He istuutuvat. Puitten välistä kurkistelee tonttuja, jotka uteliaina katselevat lapsia.)
Liisa: Lauri! Eikö sinulla ole mitään taskuissasi?
Lauri: Mitä sitten?
Liisa: Jotakin syötävää; leivänpalanen taikka korpunmureno?
Lauri: Ei minulla ole mitään. Minun on itsenikin hirveä nälkä. Jospa tuolla kukkulan luona kasvaisi marjoja!
Liisa (huolestuneena): Ei, älä lähde luotani, älä jätä minua!
Lauri: Janokin minun on.
Liisa: Niin minunkin. Miksi lähdimmekin niin kauaksi kotoa…
Lauri: Kyllä siinä tyhmästi teimme.
(Lapset painautuvat lähemmäksi toisiaan, Liisa laskee Laurin polvelle kätensä, johon Lauri tarttuu.)
Lauri ja Liisa laulavat: (sävel "Kukkuu kukkuu".)
Metsähän synkkään eksyneet oomme.
Ilta jo meidät kiinni saa —
Ei näy tietä, potkua,
Joka meidät johtaisi kotia.
Metsä on suuri ja synkkä ja kolkko,
Kannot ja pensahat peljättää.
Yksin ja heikkona laulamme vaan,
Äänemme kauas ei kuulukkaan!
(Lapset nukkuvat.)