II NÄYTÖS.
(Inarin kansakoulun etehinen. On aikainen aamu ja koulussakin ovi on vielä suljettu. Laila istuu koulusalin kynnyksellä, Osma nojautuu seinään leikkien kirjallaan. Molemmat lapset ovat risaisissa nahkapukimissa ja näyttävät viluisilta.)
Laila (väristen): Kuinkahan kauan saamme odottaa, ennenkuin koulun ovet avataan. Huh, kuinka kylmä tänään on — näitkö, miten revontulet loimusivat, aina keskitaivaalle asti! Ne ovat niin kauniita, mutta kylmiä. —
Osma: Juoksin kilpaa tuulen kanssa tunturin rinnettä. Muuten ei olisi ollut hätää, vaan kaulani, näethän, on aivan paljas ja siihen vähän otti.
Laila (surullisesti): Ajattelen aina etelää kun talvi on tuimin. Muistavatkohan lapset siellä ollenkaan poloista veljiään ja sisariaan täällä kaukana pohjoisessa.
Osma: Äiti sure, Laila, pianhan se tulee kesä ja silloin on lappalaisellakin lämmin.
(Irma ja Aslak tulevat.)
Irma (kopistellen jalkojaan): Täälläkö te jo olette? En tahtonut mitenkään päästä kulkemaan, kun tuuli oli tuiskuttanut kaikki polut umpeen. Luulen että varpaani ovat vallan jäässä — lainasin sukkani pikku siskolle ja pistin vähän heiniä kenkiin, mutta ne eivät estäneet pakkasta.
Aslak: Ajoin jäätä pitkin pikku porollani ja hauskaa olisi ollut katsella revontulten leikkiä, jos ei päätäni olisi palellut hirveästi. Näethän kuinka kulunut päähineeni on.
Osma: Mutta täällähän seisomme ja valitamme kuin mitkäkin raukat. Olkaamme kunnon lappalaisia, mitä siitä, jos tunturin tuuli vähän lähenteleekin — olemmehan siihen tottuneet. Laila: Olet oikeassa, Osma, en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä alkoi minusta tuntua niin lämpimältä — tuuli on varmaan kääntynyt etelään ja se tietää aina hyvää.
Irma: Voi, kuinka olet lapsellinen, Laila, nyt siellä vasta on oikein kylmä — etkö kuule, kuinka revontulet suhisevat!
Aslak: Tunnen samaa kuin Laila ja olen niin iloinen. Saattepa nähdä että tänään tapahtuu jotain oikein hauskaa!
(Opettajatar tulee sisälle saali hartioilla.)
Opettajatar: Täälläkö te seisotte ja värisette. Hyvää huomenta, hyvää huomenta "Lappelillit", Irmahan on aivan sininen vilusta ja Osmankin urhea nenänpää punoittaa. (Ottaa saalin alta pahvilaatikon.) Mutta älkää huolehtiko, tässä tuon teille lämpöä, jota muutamat pikkutytöt etelä-Suomessa ovat koonneet ja teille lähettävät.
(Lapset katselevat hämmästyneinä toisiaan; Laila tuuppaa hymyillen
Aslakia kylkeen.)
Osma: Opettajatar laskee leikkiä.
Opettajatar (avaten laatikon): Katsokaapa, enkö ele oikeassa. Tämä lakki suojelee varmasti vihuria vastaan — samoin nämä sukat, valkea villaliina ja nuo pienet somat lapaset, jotka ovat pehmeät kuin untuva ja tuntuvat olevan oikein lämpöä täynnä.
Laila (arasti): Kuka — kuka ne saa? —
Opettajatar (vetäen hänet luoksensa ja osottaen laatikon kantta): Luehan, mitä tuossa seisoo: "Köyhimmille ja kilteimmille lapsille Inarin kansakoulussa." Luulen, että teen oikein kääriessäni liinasen Osman paljaaseen kaulaan — painamalla lakin Aslakin ruskeatukkaiseen päähän, vetämällä lapaset Lailan pieniin sinisiin käsiin ja Irma tarvitsee sukat. (Jakaa puhuessaan lahjat lapsille, jotka äänettöminä kiittävät.) Nyt menen sytyttämään valkean kouluhuoneeseen ja avaan oven teille — kohta kai toisetkin lapset tulevat. (Menee.)
Laila (iloisesti): Enkö sanonut että tuuli on kääntynyt etelään! Voi, kuinka pidän noista kilteistä tytöistä!
Osma (reippaasti): Jos voisin, estäisin pohjatuulen tunkeutumasta heidän koteihinsa.
Aslak (heiluttaen lakkiaan): Hei, nyt tulee hauska Inarin jäällä.
(Hyräilee laulua: "Juokse porosein!" j.n.e.)
Irma: Laulakaamme laulu etela-Suomen kilteille tytöille — ehkä revontulten leimahdukset ulottuvat sinne asti ja kantavat kaiun laulustamme!
Osma: Ei, lähettäkäämme se pohjatuulen mukana — ehkä se lieventää siitä kylmimmän viiman.
(Lapset laulavat; sävel: "Juokse porosein".)
Tuule tuulonen,
Tuule lempeään,
Kauas etelään —
Kiitos lämpöinen
Ystäville vie,
Vaikk’ on pitkä tie!
Talvipakkasen
Meiltä torjuitte,
Siitä syömmenne
Olkoon lämpöinenl
Lapset Inarin
Teitä tervehtii.
(Menevät kouluhuoneeseen.) Esteri Haapanen.
Uusi kartasto.
Henkilöt: Anni, Elli, Aino, Kalle, Pekka, setä ja iso sisko.
(Anni istuu pöydän ääressä uusi kartasto edessään; muut lapset ympäröivät häntä koettaen kukin nähdä osansa.)
Anni: Olen oikein iloinen, kun isä antoi minulle tämän uuden kartaston, nyt lupaan lukea maantiedeläksyt kunnollisesti.
Elli: Mikäpä on lukiessa — katsohan, miten selvästi siinä näkyy vuoret ja virrat, kaupungit ja kanttoonit.
Kalle: Kunpa kerran pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman — se on minun hartain toivoni.
Pekka: Olet liian vaativainen. Minä tyytyisin paljon lyhyempään matkaan. Sininen Välimeri on aina ollut unelmaini esine. Katsokaa sen monia saaria ja lukuisia lahtia. (Osoittaa kartasta.) Ensin kävisin Korsikassa ja tappelisin sen säihkysilmäisten rosvojen kanssa; sieltä purjehtisin Elbaan etsimään muistomerkkejä suuresta Napoleonista. Sisiliaa en myöskään unhottaisi — Messinan appelsiinithan ovat maailman kuuluja. Lopuksi matkustaisin ristiin rastiin koko Italian niemen, ihailisin Vesuvion rinteiltä auringonpaisteista Neaappelia ja tekisin pitkän retken Rooman vanhoihin katakombeihin. Kuutamo-iltoina soutelisin Venetsian kanavilla ja kuuntelisin kauniita gondoolilauluja. — Anni: Palaja jo Suomeen, veli hyvä, muuten Italian lämmin ilma sinut kokonaan huumaa. Ei — minä rakastan Sveitsin jaäkenttäin viileitä tuulia. Tahtoisin nähdä auringonnousun Rigillä ja poimia tuoksuvia alppineilikoita ja ihanoita Edelweissejä vuorten rinteiltä. Soudellessani sinistä Vierwaldstätter-järveä muistelisin Wilhelm Telliä ja kuuntelisin paimentorvien kaikuja laaksoista.
(Setä tulee sisälle ilman, että lapset häntä huomaavat ja jää syrjään kuuntelemaan heidän vilkasta puhettaan.)
Elli: Minäpä toivoisin Afrikaan ja ratsastaisin kamelilla poikki Saharan erämaan. Lepäilisin Niilin rannikoilla palmujen siimeksessä ja veisin pääskysille terveisiä Suomesta. Kiipeäisin Keopsin pyramiidin huippuun —
Kalle: Etkä ollenkaan muistaisi, koska se on rakennettu.
Elli (jatkaen puhettaan): — ja katselisin sfinksiä silmästä silmään.
Pekka: Miksi ei kukaan muista Hollantia, tuota mallikelpoisen siisteyden maata, jossa joka peltotilkku on viljelty kuin puutarha.
Anni: Niin, ja Kreikan laakerilehdot ja sinisen taivaan olemme unohtaneet.
Elli: Ja muratin peittämät rauniot Reinin varsilla.
Kalle: Ja Espanjan härkätaistelut ja Alhambran linnan. —
Pekka: Oi, jos joskus pääsisin matkustamaan kauas pois.
Elli: Mutta mitä Aino miettii — tahtoisiko hän aina olla kotona äidin tyttönä? —
Aino (pienin joukosta, ujosti): Aino matkustaa Suomessa, se on hauskinta. Aino pelkää härkätaisteluita ja rosvoja.
Anni: Luulenpa, että Aino antoi meille terveellisen muistutuksen, "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" — niinhän se onkin.
Kalle: Ja me muistelimme vaan muita maita. Luovun matkastani maan ympäri ja kuljen sen sijaan oman maan syrjäisimmänkin kolkan, Lapinmaalla ihailen revontulten leimahduksia, Aavasaksaila kesä-yön aurinkoa. Etsin Karjalasta Väinämöisen kanteleen jäännöksiä ja esi-isäin muinaisissa uhrilehdoissa kävelen. Aino oli oikeassa — Suomessa on hauskinta.
Elli: Niin — niin. Yhtykäämme kaikki ja matkustakaamme ensin Suomessa — sitten lähdemme muille maille, kukin omalle suunnalleen.
Anni ja Pekka: Se on päätetty.
Aino: Kun te eroatte, palajaa Aino kotiin.
Pekka: Mutta millä me matkustamme, kun rahaa ei ole? —
(Setä, joka on innokkaasti kuunnellut, kääntää äkkiä nuttunsa nurin, painaa lakin syvälle päähänsä ja astuu esiin koettaen puhua korkella ääneltä.)
Setä: Olen kuullut toivomuksenne ja tulen täyttämään ne.
(Lapset eivät tunne häntä, vaan katselevat hämmästyneinä toisiaan. Aino piilottaa päänsä Ellin syliin.)
Kalle (rohkeasti): Kuka olet?
Setä (nauraen): Pelkäätkö hieman, poikaseni?
Sanon vielä kerran: toivomuksenne täyttyvät, mutta sillä ehdolla, että käytätte taikamantelianne.
Elli (ihmetellen): Taikamanteliamme — eihän meillä ole mitään sellaista.
Setä: On kyllä, kun tarkemmin ajattelette asiaa.
Anni: Ja saammeko todella matkustaa nyt kohta? Pelkäänpä, että Sveitsin jääkentillä on vielä liian kylmä näin talvisaikaan.
Kalle: ja Aavasaksalla emme voi nyt nähdä kesä-yön aurinkoa, —
Setä: Mitä — ettekö tahtoisikaan matkustaa? —
Pekka: Älkää suuttuko, hyvä herra, mutta ehdotuksenne tuli liian äkkiarvaamatta — annattehan meille valmistusaikaa iltaan asti.
Elli (katsellen tarkkaavasti setää): joku tekee varmasti pilaa meistä.
Minusta tuntuu että -— (Iso sisko tulee samassa sisään ja keskeyttää
Ellin.)
Iso sisko: Mihin se setä katosi, hänhän tuli vähän aikaa sitten — (pysähtyy ja lyö kätensä yhteen hämmästyksestä) mutta mitä tämä on!
Elli (kiskoen takin pois sedän päältä): Nyt olet paljastettu. (Muutamat lapset nauravat, toiset ovat häpeissään.)
Aino (nuhtelevasti): Paha setä, Aino pelkäsi niin.
Kalle: Että me voimmekin olla noin lyhytnäköisiä.
Anni: Voi, kuinka ikävää kun et ollutkaan noita.
Pekka: Hyvästi, avara maailma — me jäämme kotiin!
(Setä ottaa lakin päästään ja pyyhkii otsaansa.)
Setä: Olen vähän leikkinyt kanssanne, pienokaiset, mutta älkää olko vihoissanne vanhalle sedälle. Kuitenkin kaikitenkin täytän toivomuksenne.
Anni: Mutta millä tavalla? —
Pekka: Onko sinusta tullut kapteeni ja otat meidät kaikki mukaasi merelle? —
Elli (kohottaen sormeaan): Sinähän lasket vieläkin leikkiä kanssamme.
Aino (hätääntyneenä): Eikö setä olekaan setä?
Setä (pidelleen korviaan): Antakaa nyt minulle suunvuoroa. Tänään on syntymäpäiväni —
Aino (ihaillen): Setä täyttää varmaan sata vuotta. —
Kalle: Ole nyt vaiti, että setä saa puhua. Setä (jatkaen edellistä puhettaan): ja olen tullut kutsumaan teitä luokseni katsomaan taikalyhtyä. (Yleinen riemu lapsijoukossa.)
Anni: Mutta eihän tämä kuulu meidän toivomuksiimme.
Setä: Kuuluupa kyllä. Taikalyhdyllä näytän teille kuvia kaikista maailman paikoista — saatte nähdä Hollannin tuulimyllyt, Venetsian kuunvalossa, Niilin palmumetsät ja mitä kaikkea toivoittekaan. —
Pekka: Ensiksi Suomen, setä kulta.
Setä: Miten tahdot, Pekka poika.
Elli: Voi, kuinka olet hyvä. Vaan se taikamanteli — laskit kuitenkin vähän leikkiä kanssamme.
Setä: Totta puhuin, tyttöseni. Mielikuvitus on parhain taikamantelinne — sen siivillä voitte lentää vaikka kuinka kauvaksi — pois ihaniin satumaailmoihin.
Aino (taputtaen sedän kättä): Aino ei enää koskaan sano setää pahaksi.
Setä (ystävällisesti): Sepä hauskaa, pikku Aino! Mutta laittakaa nyt kiireesti itsenne kuntoon, sillä kohta lähdemme matkalle maailman ympäri — ehkä Messinan appelsiinitkin jo ovat kypsyneet.
Iso sisko: Koko joukko ensin äidin luo, mars! — Sieiiä saatte kertoa minulle koko jutun alusta asti, sillä vielä en käsitä sitä ollenkaan.
(Poistuvat.)
Vuodenajat.
Henkilöt: Nilia Egypta Egyptistä. Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy, Liisa Talvi Suomesta. Leikkihuone kuvailee metsää. Lapset pitäen käsissään kuusen, männyn ja katajan oksia, ovat olevinaan puita.
Nilia (astuu sisään itämaalaisessa puvussa huntu pään ympäri kiedottuna):
Oi, miten täällä on kaunista! Olen aina kuullut kerrottavan Pohjolan metsistä ja niiden raittiista vihannuudesta, mutta en koskaan olisi voinut uneksiakaan niiden olevan niin kauniita kuin ne todellakin ovat Hyvin mielelläni tahtoisin tietää jotakin Pohjolan neljästä vuodenajasta. Maantieteessäni luin: "Pohjolan vuoden aikoja on neljä: kevät, kesä, syksy ja talvi." Mistähän vuodenajasta asukkaat täällä eniten pitävät? Tuollahan tulee pieni poika, ehkä hän voi minulle sen sanoa.
Nilia (vetää hunnun silmilleen): Kuulehan, pikku ystävä! Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa. Mikä sinun nimesi on, pikku poika?
Kalle (kumartaen): Minun nimeni on Kalle Kevät.
Nilia: Minun nimeni on Nilia Egypta, olen kotoisin Egyptistä. Kerro nyt minulle jotakin täällä pohjoisessa vallitsevista vuodenajoista. Mistä vuodenajasta sinä enimmin pidät?
Kalle (pyörähtää ympäri kantapäällään): Kuten näet, olen minä koulupoika ja siis kevät luonnollisesti on minulle mieluisin.
Nilia: Minkätähden niin?
Kalle: Etkö sinä sen vertaa ymmärrä, Niilin krokotiili – – Nilia piti sanomani. Kun talvi on mennyt ja kevät lähestyy, on meillä koulupojilla toivo päästä ikävästä koulusta. Keväällä luonto jälleen elpyy. Kaikki on silloin niin valoisata ja lämmintä talven pimeyden ja kylmyyden jälkeen. Jäät, jotka useampia kuukausia ovat pitäneet joet ja järvet kahleissaan, sulavat, ja sitte saa purjehtia selillä ja meloa kanooteilla lahdelmissa. Se on toista, voit uskoa, kuin hakea niitä kartalta ja lukea niistä maantieteessä. Puut saavat lehtiä, linnut, jotka talvella olivat lämpimissä maissa, palaavat. Aamuhetki kullan kallis! Kevät on luonnon aamu ja on sen vuoksi paras vuodenajoista. Oletko kuullut, että metsät täällä Suomessa osaavat laulaa?
Nilia: Sitä en ole tietänyt.
Kalle: No sitte saat kuulla sen. Lasten ystävä Z. Topelius, sepitti kävellessään kerran metsässä kauniin laulun vuodenajoista. Muutamat puut kuulivat hänen itsekseen lausuvan laulun. He oppivat sanat, muut puut oppivat ne heiltä. Sanat kuletti herra Myrsky metsästä toiseen, niin että kaikki puut oppivat ne. Tuulet säveltivät laulun, ja jos vaan osaa sanoa oikean taikasanan, saa metsän laulamaan milloin tahansa.
Nilia: Kuinka kuuluu taikasana?
Kalle (huutaa arvokkaan näköisenä): Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula keväästä Pohjolassa!
Metsä (laulaa ensimmäisen värsyn Topeliuksen "Vuodenajoista"):
Kun kevät kaunis tuli,
Soi Luoja lämpöisen,
Maan silmästä jo suli
Jääkyynel huurtehen.
Taas päivän paistehessa
Jo linnut lauloivat,
Ja lapset lehtosessa
Iloisna juoksivat.
Nilia (painaa kädellään rintaansa vasten): Oi miten ihanaa!
Kalle (nostaa lakkiaan): Hyvästi Nilia! Minun täytyy nyt mennä, muuten tulen liian myöhään kouluun ja saan seisoa nurkassa häpeämässä.
(Menee.)
Nilia: Kevät mahtaa todellakin olla ihana täällä Pohjolassa! Tuossa tulee nuori tyttö; ehkäpä hän voi kertoa minulle jotakin kesästä.
Ruusa Kesä (tulee kukilla koristettuna kukkavihko kädessä): Ah! (Luo silmänsä alas ja näyttää ujostelevan.)
Nilia (vetää hunnun silmiltään): Hyvää huomenta, nuori ystäväni! Älä minua ujostele. Olen vaan pikku tyttö pitkän matkan päästä täältä, joka matkustan toisesta maasta toiseen tutkimassa maitten maantiedettä. Tahdotko olla hyvä ja kertoa minulle jotakin Pohjolan kesästä?
Ruusa Kesä: Nimeni on Ruusa. Tulen juuri niityltä, mistä poimin nämä kauniit kukat (ojentaa vihkon Nilialle). Tahdotko nämä?
Nilia: Kiitoksia paljon! (Haistaa kukkasia.) Voi kuinka ne ovat ihania!
Ruusa: Sinä tahdoit tietää jotakin kesästämme. Se on minun mielestäni ihanin vuodenaika. Silloin on metsä pukeutunut juhlapukuunsa, ja niitty monivärisine kukkineen on kaunis kuin morsian. Järvillä on liikettä ja elämää. Höyrylaivat puhaltavat rannoilla. Poimitaan mansikoita niityllä, mustikoita ja muita marjoja metsän rinteillä. Me nuoret oleskelemme silloin niityllä, järvillä ja metsissä ja saamme silloin haaveilla rakkaudesta, toivosta ja uskosta. Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan kesästä!
Metsä laulaa:
Kun kesä saapui sitten,
Ja niitty vihannoi,
Maa kaunis kukkasitten
Puvussa purppuroi.
Me saariin soutelimme,
Juoksimme metsihin,
ja marjaan kiiruhdimme,
Kyll' lysti olikin.
(Ruusa menee).
Nilia: Kesä oli lapsen mielestä ihanin vuodenajoista. Nuori Pohjolan tyttö uneksi mieluimmin aikansa kesän pitkinä päivinä. Tuolla tulee nuori parhaassa ijässä oleva mies. (Nilia vetää hunnun kasvoilleen). Ehkä hän kertoo minulle Pohjolan syksystä.
Matti Syksy (astuu esiin kantaen olkilyhdettä olallaan ja omena- ja perunakoria kädessään).
Nilia (menee Mattia vastaan): Nimeni on Nilia Egypta.
Matti (murrimaisesti): Minun nimeni on Matti Syksy. Näen sinun olevan vieraan täällä, voinko millään tavoin olla avuksesi?
Nilia: Kertokaa minulle, hyvä herra Syksy, jotakin siitä vuodenajasta, jolla on sama nimi kuin Teilläkin.
Matti (hymyillen): Sen tahdon tehdä. Minä puolestani luulen että syksy on paras Pohjolan vuodenajoista. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle, että olen saanut jalkani oman pöydän alle, kuten sanotaan, ja nyt siis minulla täytyy olla jotain pöydälle pantavaa myöskin. Sitä, mitä siihen tarvitaan, saadaan syksyllä. Silloin leikataan ruis pellolta, riihitään se, jauhetaan myllyssä ja jauhoista leivotaan sitte mitä kauneinta ruisleipää. Syksyllä antavat hedelmäpuut aarteensa talouden hyväksi. Perunat otetaan maasta ja pannaan talvikorjuuseen kellareihin. Syksy ei olekaan niitä aivan ikäviä. Kun on ehtinyt, kuten minä, miehuuden täyteen ikään, ei silloin enää lapsen tavoin eletä keväästä ja lintujen laulusta, eikä kuten nuoruuden ijässä kesästä ja auringon paisteesta. Silloin täytyy ajatella, millä elättää itsensä ja perheensä. Syksy antaa elannon, ja siksi sitä rakastaa jok’ainoa, joka ajattelee vähän pitemmälle eteensä. Hyvästi, Nilia Egypta. (Nostaa lakkiaan.)
Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan syksystä!
(Menee.)
Metsä laulaa:
Syys pimeät toi päivät
Ja myrskyt pauhuisat,
Pois lintuset ne veivät,
Pois kukat tuoksuvat;
Kynnettiin maita, soita
Ja viljaa puitihin,
Me söimme puolukoita,
Kyll' lysti olikin.
Nilia (vetää hunnun silmiltään): Vielä on vuodenaika, joka minun täytyy saada tuntea. Kukahan kertonee minulle jotakin talvesta!
Liisa Talvi (tulee puhkuen puettuna turkkeihin, nahkalakkiin ja muhiviin): Huh huh, miten on lämmin! Kuulehan, pikku näpykkä! Sinä tahdot tietää jotain talvesta. Kyllä sinulle kerron tästä ihanasta vuodenajasta, kunhan ensin autat minua saamaan turkin yltäni. (Nilia riisuu turkin eukon päältä.) Hoh hoh! Nyt on vähän viileämpi. Mikä sinun nimesi on, lapsonen? Sinä näytät niin kiltiltä.
Nilia: Nimeni on Nilia ja olen kotoisin Egyptistä.
Liisa Talvi: Egyptistä! Sen maan kyllä tunnen. Siitähän saa lukea raamatussa. Minun pienet lapsenlapsen! Jussi ja Antti käyvät koulua ja he ovat siellä lukeneet semmoisista kirjoista, jotka sisältävät pelkkiä harhaoppeja, että Egyptissä on pyr-mii-tiä, op-liskoja ja kata-pommeja. Onko se totta, Nilja.
Nilia (oijaisten): Nimeni on Nilia. Kyllä siellä löytyy pyramideja, obeliskeja ja katakombeja, jos rouva niitä tarkoitti.
Liisa Talvi: No, niinhän ne tais’ olla. Kun tulee vanhaksi, ei sitä enää semmoisia ymmärrä. Eihän sitä minun lapsuuteni aikana kaikki saaneet koulua käydä kuten nykyajan lapset. Mutta talvestahan minun pitikin kertoa sinulle. Sinulla ei voi olla aavistustakaan siitä, kuinka talvipäivä Pohjolassa on ihana. Maa on lumen peittämä. Kulkuset kilisevät niin kauniisti, kun jouluaamuna ajetaan kirkkoon. Puut näyttävät kuin olisivat ne täynnä jalokiviä, kun aurinko paistaa niihin. Ohhoh!
(Liisa hypähtää askeleen eteenpäin)
Tulen ihan nuoreksi uudelleen ajatellessani, kuinka nuoret luistimillaan pyörähtelevät kirkkaalla selällä, tahi laskevat suksillaan huimaavaa vauhtia lumipeitteisiä mäkiä alas. Mutta jos ulkona on rattoisata, kun myrsky vinkuu kooten ylipääsemättömiä lumivalleja nurkkiin, ei ole sisällä tuvassakaan vähemmän rattoisata. Siellä saisit kuulla takkavalkean räiskinää, rukin surinaa ja vanhojen ukkojen ja poikien laulelevan iloisia lauluja höyläpenkkiensä ääressä.
Humise vastauksen, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan talvesta.
(Menee.)
Metsä laulaa:
Niin talvi tulee, tiuku
Soi silloin helisten,
Lystisti sukset liukuu
Pääll’ lumikinosten.
Ja tuli takassansa
Sulosti leimuaa;
Näin talvellakin kanssa
Kyll’ lapset lystin saa.
Nilia: Nyt ymmärrän, miksi Suomen kansa on niin kestävää ja karaistua, ja kuitenkin niin lämmintä ja uskollista. Ilmanala on sen muodostanut. Se on onnellinen kansa, sillä jokainen on tyytyväinen osaansa. Nuoriso ei enää ikävöi lapsuuden iloihin. Miehuuden ikään tullut ei anna elämän huolien masentaa itseään, ja vanhuksen sydän lämpenee ajatellessaan nuorten huvituksia. Onnelliset ne kansat, jotka ovat saaneet asuntonsa näin korkealle pohjoiseen! Hyvästi Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy ja Liisa Talvi! Hyvästi sinä, Suomeni metsä! Laula kauniita laulujasi monille, monille Suomen kansan tuleville polville.
(Menee.)
Metsä laulaa:
Kun hanki kyynelehtii,
Niin ole riemuinen,
Taas kevät kaunis ehtii
Iloa antaen.
Ain ylistele Luojaa:
Kaikk’ ajat hauskat on;
Hän eloamme suojaa,
Sen saattaa valohon.
(Metsä juoksee ulos.)
H. S.
Briitta-äidin päätös.
Leikki kahdessa osassa.
Henkilöt: Briitta-äiti. Matti, Pekka, Maija, hänen lapsiaan.
Liisa-äiti, Briitan käly. Heikki, Helmi, hänen lapsiaan. Pastori.