15. RUNO
vv. 9, 10. K. XII: 92-98. Harja oli kaiken aikaa liikuttamatta ollut siinä, mihin Lemminkäisen kädestä nakattua oli puuttunut.
vv. 33-36. Kuvaus kiireestä kulusta; k. XII: 115, 116 ja XIII: 113, 114.
vv. 41, 42. Päivällä eli auringolla, kuin kaikilla muillaki kappaleilla, oli haltiansa, joka taisi ihmisten onneen puuttua; k. VIII: 49-60.
v. 56. Viittä sataa syltä.
vv. 70-72. Lienevätkö Lemminkäisen äitiä vastaan itsensä niin varustaneet.
vv. 79-82. Kun niistä vielä paremmin tuli tietämään Lemminkäisen hukassa olevan.
vv. 85, 86. Harava tarttui johonki, jota arveli ensin elotukuksi.
vv. 90-92. Runo kokkalauseisesti käyttää sanaa pikkuista vastahakaisella merkinnöllä.
vv. 97-100. Korppi näetsä puhui omaan puoleensa, raadosta ruokaa saadaksensa; k. VIII: 49-60.
vv. 113, 114. Eikä liene vielä henkeäkään ollut.
v. 118. Itse kauniin kukka tahi kukkain päällikkö.
vv. 139-142. Henkiin saatanto-sanat.
vv. 147-150. Arveli unen näöksi koko mennyttä kuoliotilaansa.
vv. 155, 156. Ilman ylenkatsottua äitiäsi, jonka kiellosta ja varotuksista et Pohjolaan lähtiessäsi ollut milläsikään; k. XII: 64 ja edell.
vv. 162-168. K. XIV: 155-178.
vv. 171, 172. K. XII: 71-78.
vv. 178-186. Muistui jo mieleen, mitä varten oli Tuonelan joelle lähtenyt.
v. 197, 198. K. II: 179, 180, VIII: 111-114 ja XIII: 185-188