3. RUNO
v. 8. Lappalaisen sana alkuansa merkitsi lapessa so. lappeassa, vieressä eli rajalla asuvaista.
v. 11. Samassa kun Väinämöistä kiitettiin hyväksi, Joukahaista itseänsä lienee moitittu kehnoksi laulajaksi.
v. 16. Kilpalaulannolle.
v. 22. Ruoskan varsi oli helmillä koristettu.
vv. 31, 32. Kaitaisilla talviteillä vastaan tulijat usein sillä tavoin tarttuvat toisiinsa.
vv. 37, 38. Jomman kumman, minun länkeni ja vempeleni, taikka omasi.
v. 46. Sanoi nimensä hiljalleen, siivosti, ei röyhkeästi.
v. 50. Nuoremman velvollisuus oli vanhemmalle joku parempi arvo eli kunnian osotus antaa.
vv. 55-58. Ken on oppineempi, sillen on suurempi arvo annettava, olkaan jos nuorempiki.
vv. 75-84. Tiedän mainittavimmat paikat: Pisamäen pitkillä puillansa, Hornankallion isoilla hongillansa jne.
vv. 87-90. Sellaisia tietoja on lapsilla ja naisilla; miehen pitäisi tietää, mitenkä moninaiset aineet mailmassa ovat ensi-alkunsa saaneet.
vv. 101-104. Ensimäinen vedestä nousnut maa kyllä oliki märkään mättääseeen verrattava, jossa kasvoi ainoastaan pajuja; ihmiset, ennenkun oppivat huoneita rakentamaan, elelivät honkain suojassa ja keittivät ruokansa ontevalla paadella eli kivellä.
vv. 112-124. Ikivanhan tietoviisauden jälkiä, joka lienee arvellut, ihmisen ennen maalle ilmestymistään olleen Jumalan yhteydessä ja niin hänen töissäänkin avullisna. Joukahainen ei sanokkaan meren kynnäntää jne. omaksi yksinäiseksi työksensä.
v. 116. Laittamassa eli asettamassa paikkaansa.
v. 118. Korkeat vuoret rakentamassa.
v. 123. Arveltiin maanpiirin äärimmäisissä perissä vahvat pielet eli patsaat löytyvän, jotka kannattivat ilmaa ja taivasta. Maata pidettiin litteänä, meret kaikin puolin ympärillä; k. L: 115, 116.
vv. 127-140. Muutamissa ja ehkä enimmissä toisinnoissa Väinämöinen päättää ne omaksi työksensä sanoilla: "omat on meret kyntämäni" jne.
v. 135. Sinua, so. sinun kaltaistasi herjaa.
vv. 144, 145. Jos tiedoilleni et anna suurta arvoa, ehkä tulet paremman miekalleni antamaan. Miekka jo silloinkin oli riitain ratkaisija valmis.
vv. 147, 148. Kun kaksi toinen toisensa kanssa rupesivat miekkasille, piti miekat ensin mitata ja tutkia; sitte määrättiin tappelu-piiri (k. XXVII: 154-156) ja kumman ensiksi tuli lyödä.
vv. 154-156. En alennaite sinun vertaiseksi.
vv. 160-166. Tahallansa suututtaa Väinämöistä, jotta silläki tavoin saisi hänen ilmoittamaan mahtinsa, jota vielä ei tietänyt pelätä.
v. 168. Häpesi Joukahaisen hävyttömyyttä.
vv. 182, 183. Takaisin ottamalla sanansa taisi laulaja eli loitsija niiden vaikutuksen lopettaa. Välistä taisi sen joku toinenki loitsija tehdä, erittäinki jos tunsi ne loitsuun käytetyt sanat.
vv. 185, 186. Isän hankkimia perutavaroita pidettiin sitä kalliimmassa arvossa, jos muistuttivat hänen urhoollisuudestansaki. Vanhat tavarat jo ilmankin olivat rikkauden todistajia ja sentähden suuri-arvoisia.
vv. 189, 190. Omiaki kultiani ja hopeitani en pidä sen paremmassa arvossa, kun että saavat lasten leikkikaluina ajelehtia.
v. 215. Joukahainen tunsi jalkansa selvään maan-alaiseen veteen joutuneen ja pelkäsi sinne kokonaan pian solahtavansa.
v. 216. Oli jo silmistä saakka maahan uponnut.
vv. 230, 231. Pääsi olemasta leuan (leuallaan) lietteessä, parran (parrallaan) pahassa paikassa.
v. 245. Huulet jäykkinä, kankeina, ei nauruun myhäilevinä.
v. 246. Sanotaan vieläki pitkän nenän saavan, ken saa mielensä pahaksi.
v. 254. Niin vanha ja voimaton, että sopissa eli nurkissa asuu ja kuleksii.
v. 256. Ihastuksissa hieroi käsiänsä yhteen.
v. 259. Itkettäviä. Venäjän Karjalan murteessa tk, sk, lk, st pehmenneinä ovat: t, s, ll, ss ja sanotaan siis: matan, kosen, ollan, issun, missä meillä sanotaan: matkan, kosken, olan, istun.
vv. 273, 274. Ei raskaasen työhön, vaan ikkunoista ulos katselemaan ja joutilasna laulelemaan; k. VIII: 27-30, XXXVIII: 47, 48.
v. 270. Latelee tekosyitä itkuunsa, kun ei julennut varsinaista suoraan sanoa.
vv. 289, 290. Heitä mieletön huolesi, en voi kuulla, ymmärtämätön, itkuasi.