KULLERVO
En ole sukua suurta enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimmäistä, Kalervon katala poika, tuhma poika tuiretuinen.
Vaan sano oma sukusi, oma rohkea rotusi, jos olet sukua suurta, isoa isän aloa.
(Suutelee, tahtoo painaa hänet povelleen. Sisar karkaa ylös kauhistuneena. Myöskin Kullervo nousee.)
SISAR
En ole sukua suurta enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimmäistä, Kalervon katala tyttö, tyhjä tyttö tuiretuinen.
(Kullervo kääntää kasvonsa pois kauhistuneena. Pitkä vaitiolo.)
Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla, läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan; poimin maasta mansikoita, alta vaaran vaapukoita, poimin päivän, yön lepäsin, poimin päivän, poimin toisen, päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä; tiehyt metsähän veteli, ura saatteli saloille. Siinä istuin, jotta itkin, itkin päivän, jotta toisen, päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle, tuossa huusin, hoilaelin, salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: "Elä huua, hullu tyttö, ei kuulu kotihin huuto." Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki kohennihin kuolemahan; enkä kuollut kuitenkana. Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä, oisin heinänä helynnyt, kukostellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämä kummat kuulematta, haikeat havaitsematta,
(Syöksyy oikealle.)
KUORO
Löysi turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa!
(Peittävät kasvonsa kauhistuneina. Kullervo yrittää syöksyä sisaren jälkeen, pysähtyy ja kohottaa kätensä taivasta kohden.)