Kalevala Suomen kansan hengentuotteena

by Unknown

KALEVALA SUOMEN KANSAN HENGENTUOTTEENA

Kansantajuisia esityksiä

Toimittanut

F. A. HÄSTESKO [Frans Akseli Heporauta]

Kyläläisten kirjasia N:ot 126-137.

Porvoossa, Werner Söderström osakeyhtiö, 1910.

SISÄLLYS:

Arvo Inkilä, Maailman synty ja elämän alku Kalevalan mukaan.
F. A. Hästesko, Kalevalan kuvakielestä.
Elsa Hästesko, Kalevalaisten kotielämää.
O. A. Kallio, Kalevalan miehet.
O. A. Kallio, Kalevalan naiset.
V. Tarkiainen, Suomen luonto Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Loitsuja taika Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Mielikuvitus ja todellisuus Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Ihminen ja luonto Kalevalassa.
Väinö Salminen, Kansanrunouden keräys ja yhdistäminen Kalevalaksi.
Väinö Salminen. Kalevalan runojen laulajista.
Väinö Salminen, Kalevalan runojen alkuperästä.

MAILMAN SYNTY JA ELÄMÄN ALKU KALEVALAN MUKAAN

Esittänyt Arvo Inkilä

Ennen muinoin kansoilla ei ollut sitä käsitystä mailman luomisesta, mikä myöhemmin raamatullisen luomiskertomuksen kautta on varsin yleiseksi tullut. Yhtä vähän niillä oli minkäänlaista tietoa siitä, mitä nykyajan tieteellinen tutkimus esittää mailmojen muodostumisesta äärettömän pitkiä aikoja kestäneen luomistoiminnan tuloksena.

Ihmiselle ominainen tiedonhalu on kuitenkin jo harmaassa muinaisuudessa johtanut kansoja miettimään, miten mailma on syntynsä saanut. Siinä mailmassa, joka heidän ympärilleen avautui, oli sangen paljon sellaista, jota he eivät helposti osanneet ymmärtää ja selittää. He saivat alinomaa kokea, että mailmaa hallitsevat lait olivat heidän vaikutuspiirinsä ulkopuolella. Selvää siis oli, ettei ihmistahto ollut voinut mailman syntyäkään aiheuttaa. He eivät myöskään osanneet sen syntyä millään luonnollisella tavalla selittää. Semmoiseen selittelyyn ryhdyttiin vasta myöhemmin, ja vain siellä, missä ihmiset olivat ajatuskykyään koko korkealle kehittäneet. Kehityksen alemmilla asteilla olevien kansojen täytyi turvautua uskoon, että mailma oli jollakin salaperäisellä tavalla alkunsa saanut. Mutta minkälaisella tavalla? Kun kansojen oli tähän kysymykseen vastattava, pääsi niiden mielikuvitus vapaasti toimimaan. Yksi kansa keksi yhdenlaisen salaperäisen selityksen, toinen kansa toisenlaisen. Jonkinlainen selitys mailman syntyyn aina löydettiin. Se tuli kansan käsitykseksi. Aikojen kuluessa tämä käsitys saattoi monella tapaa muodostua ja muuttua.

Monilla kansoilla on ollut käsitys, että jonkinlainen salaperäinen muna on kaiken alkuna. Tästä munasta on muodostunut koko mailma. Joku jumalallinen olento on muodostamistyöhön osaa ottanut tai sen kokonaan suorittanut.

Mahdollisesti Suomen heimollakin jo varhaisina aikoina on ollut jonkinlainen oma käsitys mailman synnystä. Arvattavasti meidän heimomme on tätä asiaa tuuminut jo silloin kuin se vuosituhansia sitten eleli Venäjän aroilla, josta meidän esi-isämme siirtyivät Itämeren ja Suomenlahden rantamaihin asumaan. Olihan suomalaisen luonne mietiskelevä, tahdottiin tietää asiat syntyjä syviä myöten. Kuinkapa silloin olisi maltettu olla mailman syntyä tutkimatta? Aikojen kuluessa ja sivistyksen kohotessa on alkuaan omaksuttu käsitys otaksuttavasti yhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja kehittynyt. Tästä kaikesta tuskin koskaan saadaan tarkkoja tietoja, vaan täytyy tyytyä arveluihin. Ehkäpä oli suomalaistenkin mieliin varhain juurtunut käsitys, että mailma oli munasta muodostunut?

* * * * *

Meidän kansalliskalleutemme Kalevalan ensimäisessä runossa kerrotaan mailman luomisesta. Kalevalan kokoonpanija Elias Lönnrot on tämän runon muodostellut useasta laulusta, joita eri kansanlaulajat ovat hänelle esittäneet. Mutta ennenkuin laulut tulivat Lönnrotin kuuluviin, olivat ne tehneet pitkän vaelluksen läpi eri seutujen kulkien suusta suuhun. Laulut näet hyvin helposti vaeltavat tällä tavalla. Yksi henkilö oppii laulun toiselta, tältä taas joku kolmas ja niin yhä edelleen. Ja näin liikkuessaan laulut aina matkan varrella muuttuvat. Joku jättää pois sellaista, jota toinen on laulanut, tai muuttaa sen toisin kuuluvaksi. Joku taas lisää semmoista, jota laulussa ei ennen ole ollut.

Suomalaisen kansanrunouden tutkija, professori Kaarle Krohn on osottanut, kuinka Kalevalassa esiintyvä laulu, jossa kuvataan mailman luomista, on kulkenut suomalaisten ja heidän läheisimpäin sukulaistensa asuma-alueella etelästä pohjoiseen päin ja kuinka se tällä matkalla vähitellen on kehittynyt sellaiseksi, millaisena Lönnrot runoja kerätessään kuuli sitä laulettavan. Poikkeamme hetkiseksi tätä vaellusta seuraamaan.

Siirrymme Viron rannikolle. On kaunis iltahetki. Aurinko laskee paraillaan mereen, kuu ja iltatähti jo näkyvät. Tähän kaikkeen kiintyy kiikussa keinuvan tytön silmä. Hänet valtaa aivan erikoinen tunnelma ja hän alkaa siinä illansuussa laulua hyräillä. Hän tekasee laulun pääskysestä, joka kiikun ympärillä lentelee. Hän kuvittelee, että se etsii itselleen pesän sijaa, ja laulaa siitä seikasta. Ja sitten hän jatkaa esittämällä, kuinka se sellaisen eräässä pensaassa löytää, siihen pesän rakentaa, munii pesään munia ja hautoo niitä, kunnes poikaset valmistuvat. Pian tulee aika, jolloin pojat ovat varttuneet pesän jättämään. Ja tässä laskee laulaja mielikuvituksen valloilleen. Poikaset hajaantuvat, yhdestä tulee kuu kumottavainen, yhdestä tulee tähti taivaalle ja yksi muuttuu auringoksi, jonka viimeisten säteiden laulajaneito juuri näkee meren pinnalla kimmeltelevän.

Virolaisen tytön kiikkulaulu leviää. Sitä lauletaan pian koko seudulla iltasin kiikuttaessa. Se kulkee etäämmällekin, mutta siellä se vähitellen jonkun verran muuttuu. Inkerinmaalla jo aina annetaan linnun lentää hakemassa meren selältä pesän paikkaa, se löytää kolme mätästä ja munii niille munansa. Munat vierivät mereen ja niistä tulee lopulta taivaanvalot.

Tämäntapaisena saapuu runo Suomen-Karjalaan. Täällä se on yhtynyt erääseen toiseen runoon, jossa puhutaan Väinämöisestä, ja tämän johdosta taas muuttunut. Pesäpaikkaa etsivä vesilintu lentelee meren selällä. Silloin se äkkää aalloissa uivan Väinämöisen polven vedenpinnan yläpuolella. Luullen sitä ruohomättääksi se laskeutuu polvelle, munii siihen ja alkaa hautoa munia. Mutta hautomalämpö kuumentaa liiaksi Väinämöisen ihoa, hän liikuttaa jalkaansa. Muna vierii veteen ja siitä muodostuu sekä aurinko, kuu ja tähdet että myös maa ja taivas.

Edelleen kulkiessaan runo Venäjän Karjalassa saa uusia lisäpiirteitä. Väinämöinen lausuu luomissanat, jotka saavat mailman munasta syntymään, sekä muovailee senjälkeen mailmaa.

Se runo, jonka vaellusta olemme seuranneet, oli alkuansa vain hetken tunnelman synnyttämä laulu. Mutta se oli sellainen, että siihen hyvin helposti voi sovittaa kansan käsityksen mailman synnystä. Mahdollisena voi sentähden pitää, että runon vaelluksen aikana kansa on sitä muodostellut niin, että sen sisällys on tullut kansan kesken mailman synnystä vallitsevaa käsitystä vastaavaksi. Tätä käsitystä on runoon sovitettaessa voitu kehittää ja yhdessä tai toisessa suhteessa muodostellakin. Runo taas puolestaan on suusta suuhun kulkiessaan yhä varmemmaksi vakaannuttanut tämän käsityksen, ja mailman synty on kansan mieleen painunut aivan sellaisena, millaisena runo sen esittää. Kun eräs suomalainen pappi, joka viime vuosisadan alkupuolella matkusti Venäjän-Karjalassa, siellä tapaamaltaan vanhanpuoleiselta talonpojalta kysyi, mitä tämä uskoi mailman luomisesta, sai hän seuraavan vastauksen: »Katso, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teilläkin: lensi kotka pohjoisesta, laski munan Väinämöisen polven päähän ja loi siitä mailman. Niinhän tekin uskotte?»

Lönnrot otti ensimäiseen Kalevalalaitokseensa luomisrunon sentapaisena, millaisena hän kuuli sitä Venäjän-Karjalassa laulettavan. Myöhemmin ilmestyneessä uudessa Kalevalalaitoksessa Lönnrot muutti luomiskertomusta nojautuen muutamiin viittauksiin, joita hän luuli kansanrunoista saaneensa. Väinämöisen sijaan astuu nyt hänen äitinsä, josta Lönnrot oli kuullut laulettavan erikoisen laulun, minkä piirteet ja säkeet hän luomisrunoon yhdisti. Näin sai Kalevalan ensimäinen runo lopullisesti sen muodon, missä nyt sen tapaamme. Käymme seuraavassa tarkastelemaan, minkälainen tämän runon sisällys on.

* * * * *

Ilmatar, ilman impi, elelee siveänä neitseenä ilman pitkillä pihoilla. Mutta hän ikävystyy lopulta yksinään yläilmoissa olemiseen ja laskeutuu alemmaksi meren aalloille. Tuimat tuulet häntä ajelevat pitkin meren aavaa selkää. Tuulen ja kuohuvan meren vaikutuksesta Ilmatar tulee äidiksi. Kärsien kovia synnytystuskia ja huutaen avukseen Ukkoa ylijumalaa hän ui kaikkiin ilmansuuntiin, mutta synnytys ei vaan tapahdu.

Meren yläpuolella liitelee sotka hakien itselleen pesän sijaa. Se lentää kaikki ilman pielet, mutta ei löydä mitään paikkaa, mihin pesänsä rakentaisi. Lintu jo ajattelee, että sen täytyy aalloilla asunsija ottaa, vaikkakin se pelkää, että tuuli sinne laitetun pesän kaataa. Silloin Ilmatar, jota nyt uuden olinpaikkansa mukaan kutsutaan veden emoksi, nostaa polveaan merestä. Sotka keksii polven, luulee sitä heinämättääksi ja laatii polvelle pesän, johon munansa munii. Sitten se alkaa hautoa muniaan; se hautoo niitä päivän, hautoo toisen ja kohta kolmannenkin. Mutta kolmantena päivänä on hautomakuumuus jo niin kova, että »veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.» Hän sentähden liikahutti polveansa, jolloin munat vierähtivät mereen ja särkyivät sirpaleiksi. Eivät ne kuitenkaan hukkaan menneet. Sotkan munien eri aineksista muodostuu taivaankansi ja maankamara, niistä tulee aurinko, kuu ja tähdet, niistä johtuvat pilvetkin.

Auringon paistaessa ja kuun kumottaessa vierii aika eteenpäin, mutta yhä vielä jatkaa ilman impi uintiaan veden emosena. Vihdoin hän kymmenentenä kesänä nostaa päätään merestä ja alkaa maankamaraa muodostella. Missä hän kättään kääntää, siihen syntyy niemi. Kussa hän jalallaan pohjaa, siihen kaivautuu kalahauta. Rannat hän muovailee mielensä mukaisiksi, lahtia hän laittelee, luotoja ja salakareja hän luo mereen. Näin tulevat maat ja mantereet lopullisesti valmiiksi, näin on mailma saanut nykyisen muotonsa.

Mutta ihmistä ei vielä ole. Veden emonen, ilman impi ei ole vielä synnyttänyt sitä, jonka tähden hän sangen pitkät ajat on synnytystuskia kärsinyt. Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Kolmekymmentä kesää ja saman verran talvia hän siellä jo on ollut. Tämä käy hänelle itselleenkin tukalaksi, ja hän rukoilee aurinkoa, kuuta ja Otavaa päästämään häntä pimeästä piilostansa. Mutta kun näiltä ei apua lähde, niin hän ryhtyy omin voimin ilmoille pyrkimään. Hän onnistuukin pääsemään, mutta syöksyy suin päin mereen. Siellä hän sitten viruu useita vuosia, kunnes ajautuu erään niemen rantaan ja nousee mantereelle aurinkoa, kuuta ja tähtiä tähystelemään.

* * * * *

Tällainen on Kalevalan kertomus mailman synnystä. Kertomus alkaa edellyttämällä, että ilmaa ja vettä oli olemassa. Myös jumaluusvoimien olemassaolo edellytetään. Jonkinlainen jumaluusolento on ilman impi, joka aaltoihin laskeutuu. Ja häntä paljon voimakkaampi on Ukko ylijumala, ilman kaiken kannattaja, jonka puoleen Ilmatar hädissään kääntyy apua rukoillen. Ukko on jumaluusmahdin varsinainen edustaja. Hiukkasen odottamatta tapaamme jumaluusvoimien ja alkuaineiden ohella luomisrunossa myös sotkan. Kuinka tämä lintu jo ennen luomista on olemassa, sitä ei meille selitetä. Mutta kun muistamme, mitä luomisrunon synnystä ja vaelluksesta kerroimme, selviää meille, kuinka lintu on runoon tullut. Sinne se sitten on jäänyt, sillä on tarvittu joku, joka on muninut ne munat, joista mailma syntyy. On tavallista, että kansojen luomistaruissa esiintyy tällaisia olioita, joiden olemassaolon tarkemmin asiaa ajatellessa huomaa kokonaan jääneen perustelematta. Kun Kalevalan luomiskertomus on saanut mailman ulkonaisen muodon valmiiksi, antaa se ihmisen, Väinämöisen syntyä.

Väinämöinen nousee mantereelle. Mutta mantereella on autiota ja tyhjää. Ei ole olemassa kasveja eikä eläimiä. Luomistyö ei siis vielä ole loppuun suoritettu. Miten sitä edelleen jatkuu, siitä tekee Kalevalan toinen runo meille selvää.

Yksinään eläessään mantereella, jossa ei yhtään puuta ole olemassa ja jossa hänellä ei ole kenen kanssa sanan vaihtaisi, Väinämöinen alkaa miettiä keinoja, joilla saisi ympäristönsä ja elonsa hauskemmaksi. Hän tahtoisi jotakin maahan kylvetyksi, mutta ei tiedä, mistä kylväjän tapaisi. Silloin tulee hänelle avuksi Sampsa Pellervoinen, joka on jonkinlainen tarunomainen henkilö, jonkinlainen jumaluusolento hänkin. Tämä kylvää mäet männiköiksi ja kummut kuusikoiksi; kankaat hän siementää kanervaa kasvaviksi ja karut maat hän jättää katajien haltuun. Kaikki muut Pellervoisen kylvämät puut ottavat kasvaakseen, paitsi tammi, jota hän on virran rannalle kylvänyt. Väinämöinen hartaasti odottaa tammen taimimista, mutta turhaan. Silloin tulevat taas jumaluusvoimat hänelle avuksi. Eräänä päivänä hän näkee muutamia merestä tulleita neitosia kokoomassa korsia; kun he ovat työnsä tehneet, nousee merestä tarunomainen Tursas, polttaa korret ja kylvää niiden tuhkaan tammen siemenen. Tästä ylenee tammi, vieläpä niin tavattoman iso tammi, että sen latva ja oksat täyttävät koko taivaanlaen. Pilvet eivät enää pääse kulkemaan, auringon ja kuunkin tammi kokonaan peittää, niin etteivät ne enää paistettaan maahan luo. Silloin Väinämöinen tuskastuu. Kun ei hän muualta löydä tammen kaatajaa, kääntyy hän äitinsä, veden emon puoleen pyytäen, että tämä lähettäisi veden väkeä tammea kaatamaan. Taaskin jumaluusvoimat auttavat Väinämöistä. Peukalon pituinen mies nousee merestä ja suoriutuu kaatamistyöhön. Väinämöinen epäilee noin pienen miehen sopivaisuutta tammen kaatajaksi. Silloin mies äkisti kasvaa niin suureksi, että pää pilviä pitelee ja syltä on silmien väliä. Kolmannella iskulla tammi kaatuu, ja päivä rupee taas paistamaan sekä pilvet kulkemaan. Kun iso tammi on kaadettu ja aurinko pääsee vapaasti lämpöään jakelemaan, alkaa elämä maan päällä versota. Lehti puhkee puuhun, ruoho maahan. Kukkia kohoo kedolle ja marjoja rupee kasvamaan. Eläimiäkin ilmestyy. Linnut visertelevät puiden oksilla. Käki kukkuu kuusikossa. Maa on täynnä eloa ja vilkkautta. Väinämöinen ei enää ole yksinään, hänellä on laaja luomakunta ympärillään. Ja hän syventyy heti siihen, ymmärtää sen äänet ja keskustelee sen kanssa.

Mitään viljalajia ei kuitenkaan vielä kasva. Ei edes ohraa, mikä nähtävästi on ollut suomalaissukuisten heimojen ensimäinen viljelyskasvi. Kuljeskellessaan luontoa tarkastelemassa Väinämöinen löytää muutamia ohran jyviä sinisen selän rannalta. Ne hän sirottaa maahan. Tiainen hänelle kuitenkin ilmottaa, ettei ohra sillä tavalla kylvettynä ota kasvaakseen, vaan että täytyy ensinnä polttaa kaski ja siihen vasta jyvät itämään panna. Linnun neuvoa seuraten Väinämöinen ryhtyy kasken tekoon. Hän kaataa maahan suuren määrän puita. Mutta hänellä ei ole tulta, millä ne poroksi polttaisi. Silloin taivaan halki lentävä kokko häntä auttaa. Se iskee tulen kaadettuihin puihin. Niiden tuhkaan Väinämöinen sitten kylvää ohran siemenen samalla rukoillen maan ja taivaan jumaluusvoimia kaikin tavoin edistämään ohran nousua. Nämä täyttävätkin pyynnön. Pian komea ohra kasvaa kaskimaalla. Maanviljelys on saanut alkunsa.

Mielihyvällä Väinämöinen kaskimaan reunalla työnsä tulosta tarkastelee. Linnut lentelevät hänen ympärillään. Keskelle kaskimaata on hän jättänyt koivun kasvamaan. Kun linnut tiedustelevat häneltä, miksi se on kaatamatta säilytetty, vastaa Väinämöinen säästäneensä sen lintujen leposijaksi ja laulupuuksi. Varsinkin hän toivoo, että käki siinä ahkerasti kukkuisi. Hän kääntyy käen puoleen seuraavin sanoin:

Siinä kukkuos käkönen,
Helkyttele hietarinta,
Hoiloa hopearinta,
Tinarinta riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
Kerran keskipäivälläkin
Ihanoiksi ilmojani,
Mieluisiksi metsiäni,
Rahaisiksi rantojani,
Viljaisiksi vieriäni!

KANSANRUNOUTEMME KUVAKIELESTÄ

Esittänyt F. A. Hästesko

Kansanrunoutemme ja ennen kaikkia Kalevala on viime aikoina alkanut voittaa yhä enemmän kansamme huomiota puoleensa. Se on toiselta puolen tullut yhä uutteramman tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja toiselta puolen se itse on yhtenä suomalaisen sivistyksen kulmakivenä. Ja niin omituiselta kuin tuntuukin, niin on Kalevala viime aikoina, siis noin 75 vuotta ensi ilmestymisen jälkeen, ikäänkuin uudestaan löydetty. On alettu yhä paremmin huomata, että Kalevala ja sen rinnalla muu kansanrunoutemme on suurin, suomalaisin ja omaperäisin hengentuotteemme, jonka pohjalle kansallinen sivistyksemme yhä enemmän on rakentuva. Tämä seikka se esim. johti yli maan yhteisten Kalevalajuhlien viettämiseen.

Turhaan ei Kalevala olekaan tällaista kunniasijaa saavuttanut. Jos ohimennenkään vilkaisemme suomalaiseen sivistyselämään, niin heti huomaamme, että Kalevalan vaikutus siihen on ollut hyvin suuri ja niin monipuolinen, että on oikeastaan vaikea sanoa, millä alalla se eniten on uutta virikettä luonut.

Niin on esim. kuvaamataiteen alalla kansanrunoutemme kyennyt monen kuvanveistäjän ja maalarin sielussa synnyttämään kauniita kuvia. Meidänhän tarvitsee vain viitata sellaisiin taideteoksiin kuin Ekmanin Wäinämöisen soittoa esittävään suureen tauluun, joka säilytetään Helsingissä ylioppilastalon laulusalissa, tai Keinäsen moniin Kalevala-kuviin, tai vielä pariin Edelfeitin tauluun. Ja ennen kaikkia on mainittava tuo etevimmäksi Kalevalan aiheiden esittäjäksi tunnustettu Akseli Gallén-Kallela, joka on valmistanut suuren joukon tällaisia tauluja. Useathan tuntevatkin hänen taulunsa Aino-runoista, Sammon taonnasta, Kullervon sotaan lähdöstä (ylioppilastalon laulusalin seinässä) y.m. — Kuvanveistoksista taasen mainittakoon Sjöstrandin Kullervo-patsas, Vikströmin Wäinämöinen, joka on asetettu Viipurin Monrepoon puistoon, kuvat Ilmarisesta ja Wäinämöisestä Helsingin ylioppilastalon edustalla sekä ehkä enimmän tunnettu Johannes Takasen Aino-neito.

Myös musiikkielämän alalla näemme kansanrunoutemme runsaan vaikutuksen. Monet varmaan muistavat lukeneensa ensimäisen suomalaisen kalevala-aiheisen oopperamme »Pohjan neidon» esittämisestä. Tähän tulee vielä lisäksi muutamia laajahkoja sinfoniasävellyksiä sekä lukuisat sävellykset Kantelettaren runoihin. Kun vielä mainitsemme ne melkein lukemattomat kansanlaulun sävelmät, joita on muodostettu milloin laulettavaksi milloin soitettavaksi, niin näemme, että »kansan lahja» tällekin taiteemme haaralle on suurenmoinen.

Kaikkein suurin, vaikka kenties ei niin huomattu vaikutus Kalevalalla kuitenkin on suomalaiseen kirjallisuuteen. Paitsi sitä että Kalevala itse on kirjallisuutemme suuriarvoisin osa, on se antanut aiheen monelle suomalaiselle runoilijalle luoda uusia teoksia. Meidän tarvitsee mainita vain Aleksis Kiven kaunis Kullervo-näytelmä, Juhani Henrikki Erkon Aino-, Kullervo- ja Pohjolan häät-näytelmät tai Eino Leinon teokset Sota valosta, Tuonelan joutsen, Tarina suuresta tammesta y.m. Jos otamme muun kansanrunouden huomioon, niin voimme vielä lisätä Numersin Elinan surman ja Eino Leinon Lallin. Ei myöskään sovi unohtaa sitä verraten laajaa tieteellistä kirjallisuutta, joka kansanrunoutemme ja etenkin Kalevalan tutkimisesta on muodostunut ja joka on myös synnyttänyt ulkomaillakin huomiota herättäneen ja sielläkin käytäntöön otetun kansanrunouden tutkimustavan.

Mutta Kalevalan suuri vaikutus kirjallisuuteen ei ole johtunut niin paljoa uusien aiheitten antamisesta, vaan siitä uudistavasta vaikutuksesta, mikä sillä on ollut kirjallisuutemme kieleen ja muuhun esitystapaan nähden. Kansanrunoutemme toi esille suuremmoisen näytteen kansamme kielen kauneudesta ja sanarikkaudesta. Ja kun suomalaista kirjallisuutta sitten alkaa ilmestyä, niin voi selvästi huomata, että kirjailijat ovat tutustuneet kansan kieleen. Suuri uudistus on silloin kirjallisuudessa käytetyssä kielessä syntynyt. Kieli on sanarikasta, kuten kansankieli, uusia kansan käyttämiä lausetapoja on esityksen muotoa vilkastuttamassa, kansan vertauksia, sen mielikuvituksen tuotteita on hedelmällisesti käytetty ajatusten voimakkaaseen ja vaikuttavaan ilmaisemiseen. Niin esim. kun Ilmari Calamnius-Kianto laulaa sortovuosien alkupuolella:

Ne tahtovat kaataa mun koivuni kotipeltoni veräjän suusta, alas maahan sen mahlat juoksuttaa ja tuohet kiskoa puusta,

niin heti muistuu mieleen kansanruno, joka niinikään ihmistä kohtaavaa onnettomuutta kuvaa luonnon kauneuden häviämisellä — kuten kohta saamme nähdä. Sanalla sanoen: kirjailijat olivat löytäneet uuden rikkaan lähteen, joka heitä vastaan pulppusi joko välillisesti painetusta kansanrunoudestamme tai suoraan kansan suusta.

Siksi voimmekin näillä myöhemmän ajan kirjailijoilla tavata paljon, usein vaikeasti erotettavia vaikutuksia kansanrunoudesta. Toisilla kuten Erkolla ja E. Leinolla y.m. tapaamme runoja, joista tuulahtaa vastaan aivan selvä kansanrunon henki. Toisten taasen näemme käyttävän kansanrunon runomittaa joko sellaisenaan tahi kehitettynä j.n.e. Silloin kun aikaisemmat, harvat suomalaiset kirjailijat etsivät esikuvia vanhan emämaan Ruotsin kirjallisuudesta, oli näillä myöhemmillä käytettävinä kansan rikkaat hengen aarteet.

Kirjallisuus on siten Kalevalan ja yleensä kansanrunoutemme vaikutuksesta saanut oman ominaisemman leimansa, se on alkanut muodostua suomalaisemmaksi ja kotoperäisemmäksi. — Saatamme siis kysyä, mikä tenhovoima Kalevalalla on ollut voidakseen yksin antaa kirjallisuudelle uusia suuntia. Siihen tulee vastata: sen tenhovoima on, paitsi sen monen monessa kiitollisessa aiheessa ja sen kauniissa ajatuksissa, ennen kaikkia sen rikkaassa, kaunismuotoisessa ja rikassanastoisessa kielessä. Kalevalan kuvakieli, joka painetun Kalevalan mukana tuli jokaisen nähtäväksi, oli suuri, hämmästyttävä aarre lukijalle. Ihmeteltiin, että kansamme talonpoikaisen väestön sielusta oli niin kaunista syntynyt.

Jos tahdomme saada Kalevalan kuvakielestä, kansanrunon mielestäni huomattavimmasta seikasta, edes jonkinlaisen käsityksen, emme tarvitse sitä varten etsiä erikoisia paikkoja Kalevalasta, alusta loppuun se on yhtä runsaskuvaista. Esittäköön Kalevalan runotar Aino-neidon ihanan surullisen tarinan, tai Kullervon raskaan kohtalon, kertokoon se Kalevalan miesten laivaretkestä Pohjolaan tai laulakoon se Wäinämöisestä tai Ilmarisesta — aina sama mieltä hellyttävä luonnollisuus, sama kaunismuotoinen esittäminen.

Otamme Kalevalan kuvakieltä tarkastaaksemme puheeksi erään häärunoista. Pohjolan maan kuulun tyttären ja Kalevalan taitavan sepon Ilmarisen häät on juuri Pohjolan avarassa pirtissä pidetty. On siis jäljellä vain morsiamen lähtö entisestä kodistaan uuteen kotiin Ilmarisensa kera. Häät olivat suomalaisten kesken suurimmat kotoiset juhlat, ja olihan eroamishetkessä edessä vakava elämänkysymys, jossa syvimmät tunteet tulvivat esille. Siksi morsiamen lähtöhetkeä ei runotar lyhyesti vain mainitse, vaan luo meille siitä laajahkon kuvan. Lähtötilaisuudessa koetettiin morsian saada oikein selvästi tuntemaan eron kodissa vietetyn ja nyt alkavan omintakeisen elämän välillä. Tahdottiin morsian ensin saada ymmärtämään, miten hän lapsuuden kodissa on ollut kaikkien rakastama ja ihailema. Nuorta tyttöä näemme silloin verrattavan kukkaan, mansikkaan, kuutamoon j.n.e.

Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana,

tai

olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla, iso kutsui kuutamoksi, emo päivän paisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi.

Hän on ollut oikea kodin lempilapsi:

nousit voille vuotehelta, maiolle makoamasta, venymästä vehnäisille, pettäjäisille pehusta, kun et voinut voita syöä, silpasit sianlihoa.

Niin nuo kaikille yhteiset huolettomat ja suruttomat lapsuuden päivät olivat olleet hänelläkin:

ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana, annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla, itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit.

Sanalla sanoen:

niin neito ison kotona, kuin kuningas linnassansa.

Mutta näiltä iloisilta päiviltä oli kuitenkin tytär toivonut pois. Hän oli ollut ainakin vanhempien mielestä, kuten runo sanoo:

käpäs kättä antamahan, kiivas kihlan ottelohon. sormuksen sovittelohon.

Ja hän itsekin oli aina ajatellut:

kun oisi jalka kynnyksellä toinen korjassa kosijan, oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.

Ja hän oli odottanut sitä hetkeä, niinkuin maamies odottaa hyvää vuotta ja niinkuin lapset odottavat kesän tuloa:

vuotin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa.

Nyt tuo toivottu hetki on tullut. Lähtö on nyt käsissä. Oli tarpeellista varustaa nuorta naista tulevan elämän koettelemuksille. Oli vanhempien ja ennen kaikkia äidin raskas velvollisuus tällä hetkellä, jolloin sydän muutenkin tahtoi pakahtua, vielä johtaa mieleen suruja ja mielikarvautta, joita tuleva elämä povessaan kantoi nuoren emännän varalle. Ehkä äiti puhui omasta kokemuksestaan, ehkä hänen ajatuksiinsa sisältyi useammankin eletyn elämän kokemus. Mutta kaikessa tapauksessa: Tytär oli opastettava, ettei elämän kovuus pettymyksenä lankeisi hänen osallensa.

Sattuvasti runo kuvaa, miten uudessa kodissa on kaikki oleva toisenlaista:

toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat.

Nuori emäntä ei osaa toimia ja askaroida niinkuin talonväki odottaisi:

et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta, eikä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten.

Mutta vielä: kaikki ovat hänelle tylyjä, kaikki häntä arvostelevat ja moittivat, kaikki etsivät hänessä huonoja puolia ja tuomitsevat:

appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.

Hellyyttä ei kukaan hänelle osoita, mutta sen sijaan hän yllin kyllin saa kokea

apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, na'on niskan nakkeloita.

Äiti tietää samalla, että ero ei tapahdu päiväksi tai pariksi, vaan koko elinijäksi. Tytär menee pois ja hänen ja kodin välisten siteitten täytyy katketa. Hänen ja entisen kodin täytyy vieraantua toisistaan. Miten kauniisti kansanruno antaakaan äidin sanoa tuon syvätunteisen ja monisäkeisen asian:

askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi sinun toiste tullessasi.

Eipä ihme, että morsian tätä kuunnellessaan tuli apealle mielialalle.

Mutta kun äiti ei enempää voi lapsensa mieltä synkistyttää, niin sen tekee akka askarvaimo, talon ainoinen asuja, joka morsianta itkettääkseen mitä mustimmilla väreillä kuvaa nuoren miniän asemaa. Kuin kiduttamalla kiduttaakseen morsianta, hän purevasti uhuttelee jo itkuun purskahtamaisillaan olevaa tyttöä:

kutti, kutti, neiti nuori, käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen, riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille, revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella, ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin. Läksit kouluhan kotoa, piinahan ison pihoilta, kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi; siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat, ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua.

Sanoimme edellä, että neito ison kotona oli kuin kuningas linnassansa.
Toisenlainen on miniän asema:

niin miniä miehelässä,
kuin vanki Venäehellä.

Vasta sitten jos miniä olisi yliluonnollisen nopea toimissaan, puikkelehtiva kuin savu tai kevyt kuin lehti askaroidessaan, silloin vasta hän olisi talonväen mielestä hyvä:

äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit: utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit, lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit.

Mutta ei sekään riittäisi. Vielä hänen tulisi olla tyytyväinen kuin kala mykkä valittamatta koskaan, sirosuinen, vähäruokainen, valpas kuin vesilintu:

piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian, lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus, suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a.

Mutta tähän täytyy kaikkien vastata samoinkuin kansanrunokin:

et ole lintu lentäjäksi, etkä lehti liehujaksi, et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle.

Tällaisen miniän aseman kuvauksen jälkeen ei ole enää liioiteltu se askarvaimon tekemä loppupäätelmä kaikesta, mitä neito hyvää menettää ja sijaan saa huonoa:

jo nyt vaihoit, minkä vaihoit, vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an, vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan, vaihoit Viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn, vaihoit siskosi siviän naljasilmähän natohon, vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin, vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin, vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin, vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin, vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin.

Ehkä tästä kaikesta kajastaa todellisen elämän ankara kokemus. Mutta se on samalla selvä todistus siihen, että kansamme on ollut suuri luonnon ihailija, kun se onnettomuuden itseään kohdatessa tahtoo onnettomuutensa lausua esille luonnon kauneuden häviämisellä, kuten jo alussa huomautimme.

Ei tunnu meistä suinkaan enää ihmeteltävältä, että morsiamen: suru syämmelle panihe, vesi silmille vetihe ja että hän itkee rajusti, runsaat, virtaavat kyyneleet. — Iloinen hääjuhla on kärjistynyt mitä katkerimmaksi suruksi. Morsian, joka kiihkeimmin on tätä juhlaa odottanut, odottanut hetkeä saada lähteä omaan uuteen kotiinsa, näkeekin itsensä turvattomaksi, tunteekin lähtevänsä

kuin syksyisen yön sylihin, keväisen kierän päälle.

Ja kun kansanruno saa kuvataksensa ihmissielun synkkyyttä, niin siihen se käyttää kaikkein voimakkaimmat värinsä. Se tuntee silloin kuvaavansa oman kansan pohjatunnetta.

Morsiamen mieltä voi verrata vain kaikkein mustimpiin esineihin:

tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä, kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, syäntä syennäköistä, huolta hiilen karvallista.

Ja saadakseen oikein nähdä, miten surullinen mielensä on, morsian ikäänkuin kysyy itseltään, minkälainen mieli on onnellisilla ihmisillä ja vastaa siihen:

niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin keväinen päivän nousu, kevätaamun aurinkoinen.

Ja kun hän sitten tähän vertaa omaa mielialaansa, niin hänen täytyy tunnustaa, että hänen sydämensä

on kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta, viel' on mustempi sitäkin, synkeämpi syksy-yötä.

Ja itsestään hän sanoo:

olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella, uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä.

Ja niille, jotka arvelevat, ettei hänellä hupakolla olisi ollenkaan huolia eikä raskaita ajatuksia, hän vastaa:

enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä, pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla.

Ja ne ovat niin raskaita, että

hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella, ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä.

Mutta kansanruno on sovinnollinen. Se ei tahdo lähettää morsianta uuteen kotiin mieli täynnä tulevaisuuden pelkoa. Kansanruno tietää, että ihminen suruihin tarvitsee ei vain itkua, vaan myöskin rohkaisua. Siksi kansanruno antaa lattialla leikkivän lapsen, joka vielä lapsen silmällä katselee elämää, lausua elämään luottamuksen sanat morsiamelle:

ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta, vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle, ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille.

Miehen mitä kunnollisimman, talon mitä paraimman morsian saa. Miehen uhkeutta runotar osoittaa kuvaamalla hänen hevosensa valjaitten upeutta, niissä kun on:

pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä, rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa, kuusi kultaista käkeä länkilöillä lekkumassa, seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa.

Vieläkin paremman kuvan runotar lapsen suun kautta antaa miehen toimeliaisuudesta. Tässäkin runo käyttää omaa kuvaustapaansa: se ei kerro ainoastaan miehestä itsestään, vaan osoittaakseen, miten uuttera metsämies sulho on, runo mainitsee hänen jousensa ja koiransa:

ei sen jouset jouten olle, viinet vasamilla venyne, koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne.

Mutta miehellekin annetaan tunnustus aikaisesta metsässä olosta:

kolmasti tänä keväinä, aivan aika huomenessa, nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta, kolmasti tänä keväinä, kaste on silmille karissut, havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut.

Vihdoin itse talokin saa kiitoksen varakkuudesta ja hyvässä kunnossa olemisesta:

onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia, särkät säärin juoksevia; sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren, aumoja joka aholla, purnuja joka purolla, lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina.

Siksipä saattaakin lapsi lohduttaa morsianta:

anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan, rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä, hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi, kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.

Olemme siis nähneet kansan kuvakielen käyttämisellä tarkoittaneen saada esityksen selvemmäksi, voimakkaammaksi ja vaihtelevammaksi. Sen sijaan, että sanottaisiin asia aivan tavallisilla sitä merkitsevillä sanoilla, käytetään toisia sanoja kuvaannollisesti ilmaisemaan kysymyksessä olevaa seikkaa. Tavallisimpia kuvakielen kaunistusseikkoja on esitettävän asian vertaaminen johonkin toiseen samanlaiseen asiaan. Niin näemme esim. neidon asemaa verrattavan kuninkaan asemaan linnassaan. Kun siis jokapäiväisessä puheessa esim. sanottaisiin: mieli on surullinen, niin kuvakielessä taas etsitään joku vertaus, musta väri tai syksy-yö ja sanotaan: kannan mustoa murettu, syäntä syen näköistä; sydämeni on kuin syksyinen yö synkkä j.n.e. Tai kun suorasanaisessa esityksessä kerrottaisiin, miten mies on aikaisin aamulla metsästämässä, niin runollisessa kuvakielessä etsitään kauniimpaa ilmaisutapaa, muistutetaan, kuten näemme, aikaisesta aamukasteesta, joka ikäänkuin pesee kasvot, metsän oksista, jotka sukivat pään ja harjaavat vaatteet.

Toisinaan taasen kuvakieli katsoo kauniimmaksi kutsua jotakin esinettä sen jonkun osan nimellä tai sen aineen nimellä, josta se on tehty. Niin näimme lehmää kutsuttavan sarven kantajaksi tai utaren tuojaksi. Sitä huntua taasen, joka naimisissa olevan naisen erotti naimattomasta tytöstä, sanotaan vain pellavaksi tai palttinaksi. Erittäin huomauttaisin säkeistä, joissa kuvataan apen ja anopin tapaa kohdella miniätään. Miniähän saa kuulla: »apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä», jossa siis puheen tylyyttä, kovuutta, verrataan luuhun, kiveen ja itse puhumista ilmaisevat leukaluu ja kieli, s.o. puhumisen apuelimet.

Se seikka, mikä kuvakielelle aina antaa kaikkein omituisimman ja viehättävimmän leimansa on kaikki personoiva s.o. kaikki havaittavasti olemassaolevaksi, vieläpä eläväksikin tekeminen. Eläimet, kasvit, koko luonto, ihmisominaisuudet, tunteet, ilot, surut, kaikki nähdään elollisesti olevana ja toimivana. Niinpä surut kuvitellaan voitavan siirtää toiselle, hevonen esim. ne muka paremmin kantaa, koska se on voimakkaampi. Toisinaan taasen surut kuvitellaan aineellisesti oleviksi, todellisesti raskaiksi, niin että hevosenkin on niitä raskasta reessä vetää. Tuo naineen naisen merkki, huntu, taasen kuvataan siksi välikappaleeksi, joka muka tuo naiselle huolia ja suruja:

kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna, kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta, äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä.

Yhtä sattuvasti runo asettaa hevosen ja reen osoittamaan sitä odottavaa jännitystä, jota kaikki tuntevat morsiamen lähtöhetkenä:

oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi.

Kuvakieli on olemassaolevan eläväksi tekemistä, sellaista eläväksi tekemistä, joka vain luontoa lähellä olevalle ihmiselle on mahdollista. Mekin nautimme kuvakielestä, mutta emme siten kuin luonnon ihminen. Me ihailemme kuvakieltä kuin valmista taideteosta, mutta me emme voi tuntea sitä välitöntä ihastusta, minkä tuntee taideteoksen luoja, kuvakielen synnyttäjä. Kasvaneina kehittyneessä yhteiskunnassa, usein vääriin suuntiin menevän sivistyksen ympäröiminä me voimme ainoastaan kaihoten katsoa sen karkeata korpea raivanneen kansan puoleen, joka ankaran elämän alla on säilyttänyt niin eloisan, luonnonvaikutuksille, kaikelle luonnon kauniille ja syville ihmistunteille niin alttiin sielun.

Puhuimme alussa kansanrunoutemme suuresta merkityksestä suomalaiselle sivistykselle ja näimmekin, että jos kuvaamataiteestamme, musiikistamme ja kirjallisuudestamme lohkaistaisiin pois se, mikä niissä on kansanrunon pohjalla syntynyttä, niin suomalaiseen sivistykseen muodostuisi ammottava aukko. Mutta kansanrunoudellamme ja etupäässä juuri Kalevalallamme on sellaisenaankin ollut suuri merkitys koko suomalaiselle kansalle. Sen kautta meidän kansamme on ensimäisen kerran pysyväisesti vetänyt puoleensa ulkomaittenkin huomion. Ja kotimaassakin oli Kalevalan ilmestyminen omiaan synnyttämään Suomen suomalaisessa kansassa itseluottamusta, jota se tarvitsi noustakseen omintakeiseen elämään. Ja Snellmanin taistelulle suomalaisen kansallisuuden oikeuksien puolesta oli kansanrunoudessamme varma pohja. Siinähän oli todistus sen heimon henkisistä lahjoista, jolle oikeuksia vaadittiin. Oli siis takeet, että tämä heimo ja tämä kieli myös ansaitsi sen aseman, mikä sille tahdottiin.

Katsommepa siis kansanrunouttamme miltä puolen tahansa, me näemme sen aina olevan mukana suomalaisen kansan henkisissä riennoissa. Ei siis ole aiheeton se yhä lisääntyvä kiintymys, millä se meitä puoleensa vetää, eikä se huomio, minkä se osakseen saa.

KALEVALAISTEN KOTIELÄMÄÄ

Esittänyt Elsa Hästesko

Laajassa pirtissä vallitsee sankka pimeys. Kaikki nukkuvat. Mutta kohta jo kohoaa nuorimman miniän pää vuoteelta ja kuulostaa. Sillä raskaan unenkin painostaessa hän muistaa:

konsa kukko kerran lauloi, viel' ei toista virkkanunna, silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepuuaika.

Kun ei mitään kuulu, painuu pää takaisin hurstia vastaan. Hetken kuluttua kapsahtaa nuorin miniä ylös uudelleen. Hän kuulostaa, ihmettelee. Hän lähtee ulos katsomaan, jokohan Otavalla on

sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjaisehen.

Silloin huomaa hän, että on aika jo kiireesti

nousta luota nuoren sulhon, saa'a viereltä verevän, saa'a tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, tuli puikkohon puhua lienosti levittämättä.

Nuorikko panee sukkelasti hameensa nauhat kiinni, pyyhkäisee kasvoiltaan pois tukkansa ja alkaa puhaltaa tulta päreeseen hiilistä. Mutta tuli ei ota syttyäkseen. Lienevät hiilet tulleet huonosti kätketyiksi eilisiltana, vai mikä niillä. Kylläpäs ne muulloin päreen tuleen tupsauttivat. Ei auta muu kuin mennä kaivelemaan miesten taskuista

— piitä pikkaraisen tauloa taki vähäisen.

Tuluksilla nuorikko »iskee tulta tuikahuttaa», ja kohta roihuaa päre pihdissä.

Jo on aika muuta nuorempaa väkeä herätellä, sillä

suur' on läävä läänittävä, karja suuri katsottava.

Hiljaa supatellen ja virsuja jalkaan työnnellen siitä läävään lähdetään. Pitkän yökauden ovat lehmät, hevoset ja lampaat odotelleet

heinän hienon heittäjäistä, apilan ojentajaista,

ja siksipä oven avautuessa tulijoita tervehtääkin nälkäinen ammunta ja hirnunta. Sakea höyry tunkeutuu läävästä ulos. Läävä on niin matala, että isommat ihmiset saavat melkein kyyryllään heitellä lampaille tupposia ja kantaa sioille purtiloita.

Sill'aikaa kuin toiset nuoret naiset olivat läävässä, niin

— piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen, pesi siitä pitkät pöyät, laajat lattiat lakaisi, vastasella varpaisella, luutasella lehtisellä; ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen.

Ja koska häntä oli varoitettu tunkiota talon lähelle tekemästä, niin hän

vei ne ulos usta myöten, perimmäisen pellon päähän, pellolle pihoa myöten, alimmaisen aian suuhun.

Läävästä palaava naisväki löytää siis siivotun tuvan ja muut aikuiset ylhäällä. Pari lastakin on herännyt. He kärhentelevät paitasillaan vanhan emännän ympärillä pyydellen:

anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle!

Miehet kaivelevat kirveitään ja puukkojaan ruvetakseen puhdetöihin. Naisväestä taas useimmat liikkuvat joko suuruspuuhissa tai lastensa tarpeita tyydytellen. Toiset korjailevat vaatteita tai kehräävät.

Nuorin miniä jää vielä suuruksen syötyä oluthaarikoita, piimätuoppeja ja puuvateja keräämään — höyrysihän hänellä jo kuuma vesi puukaukalossa ja olihan astiain pesua varten hiekat ja huosiamet varattuna, — kun jo muut olivat muille töille lähteneet. Taikinanpanopuuhissaan

anoppi aitasta tulevi jauhovakka kainalossa.

Hänellä se päähuoli elannosta on:

pere suuri syötettävä, murkinainen suorittava, leipä paksu leivottava, taikina taputettava.

Miniät ja tyttäret taasen ovat saaneet työkseen, mikä ohran survomisen huhmaressa, mikä hurstien huuhtelemisen, sotkujen sotkemisen, kenelle taas on määrätty:

iltasaunan saapuessa veet vetele, vastat kanna, hauo vastat valmihiksi saunahan savuttomahan.

Mutta kaikkein raskaimmassa työssä ovensuussa on

tuo orja alinomainen, rahan pantu palkkalainen,

sillä hänellä on

paasi paksu jauhettava, jauhot hienot seulottavat.

Ja liian sen saa hän tuntea:

paasi paksu, jauhot hienot, jauhaja vähäväkinen.

Raskaat käsinkivet pyörivät hitaasti ympäri, yhä vain ympäri. Orja vääntää voimiensa takaa, ja kuitenkin singahtaa tuon tuostakin talonväen suusta moittiva sana hitaudesta. Apea mieli painuu vieläkin apeammaksi. Siksipä talonväen huomaamatta, melkein orjan itsensäkin huomaamatta luistaa hiljainen laulu huulilta:

monipa minulla onpi, usia olettelevi virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja; ei ole minulla monta, tieä en raukka yhtäkänä suin sulin puhelijata, kiukahalle käskijätä, uunille uhittajata tuppurista tultuani, satehesta saatuani, kylmästä kyhättyäni. Turkin helma tuppurissa, viitan helmat viehkurissa, hallassa hamehen helmat.

(Kanteletar.)

Mutta kuuluupa tuvan toisesta nurkasta toivorikkaampi laulu. Eräs miniöistä siellä lastaan kehdossa tuudittelee:

Tuuvin, tuuvin poikaani, vaapotan vakaistani tuikseni tuulisäällä, varakseni vastasäällä.

Tuuli tuuti poioistani, tuuti miestä poiastani, kyntäjätä, kylväjätä, varsan viejeä vaolle, mustan ruunan mullokselle!

(K:tar.)

Äiti kumartuu katsomaan, joko unen verho alkaa peittää kirkkaita silmiä. Ne vain lämpimästi hymyilevät huomatessaan äidin. Äiti alkaa uuden laulun:

Tuuti lasta, tuuti pientä, tuuti lasta nukkumahan! Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen; käy unonen kätkemähän, poik' unosen ottamahan, kultaisehen korjahasi, hopeaisehen rekehen! Sitten saatua rekehen, kopattua korjahasi ajele tinaista tietä, vaskitannerta tasaista; vieös tuonne vienoistani, kuletellos kullaistani harjulle hopiavuoren, kultavuoren kukkulalle, hopiaisehen salohon, kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopialinnut.

(K:r.)

Jo huomaa äiti pienen luomen painuvan silmän suojaksi. Äidin sydämessä värähtää. Hän alottaa hellävaroen kauneimman laulunsa:

Tuuti tuuti tummaistani, tummaisessa tuutusessa, tummaisella tuutijalla, tuvan tummaisen sisässä…

(K:r.)

Ja laulaessaan unelmoi äiti poikansa tulevaisuudesta kullanhohtoisia unelmoita. Sillä olihan äiti jo pojan syntymästä asti toivonut hänestä

laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata.

Sitä varten oli äiti taikoen pessyt pojan

kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä

ja pestessään manannut

joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi.

Miehet alkavat palailla ulkotöiltään. Silloin on nuorikon kiireesti

vieminen vesiropehet, käsipyyhe kantaminen,

että miehet saavat puhdistautua ruualle käydessään. Talkkuna höyryää pöydässä hyvän viljavuuden ja emäntien hyväntuulen merkkinä, piimä on parahiksi hapanta, mielet virkeitä. Mutta vanha isäntä, joka on ollut saunassa rannalla nuottaa korjaamassa, muistelee, ett'ei kaikilla ole näin hyvin, moni parast'aikaa murkinaleiväkseen

lemettisen leikkoavi, olkisen ojentelevi, petäjäisen peiputtavi.

Nuoremmat miehet tuskin toisten puutteeseen kiinnittävät huomiota. He vain puhuvat töistään. Kenellä on ollut

kirves tylsä tahkottava,

kellä taasen

pölkky paksu leikattava, pino suuri pilkottava,

tai

halko hieno latjattava;

jokunen oli ollut metsässä halkopuita vetämässä. Vilkkaimmin kaikista puhuu talon nuorin poika,

hivus keltainen korea, kengän kanto kaunokainen.

Hänessä on sepän vikaa, ja sepät ovat harvinaisia ja suvulle kunniaksi, sen tietää koko perhe. Hän kehoittelee veljiään karhun kaadantaan. Sitä varten hän on juuri saanut valmiiksi keihäänsä, jossa

heponen selalla seisoi, varsa vaapui lappealla, susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä.

Vaimoväki, joka istuu alapäässä pöytää, kuuntelee tarkkaan miesten puheita ja supattelee hiljaa keskenään. Vanha emäntä kuitenkin vähän kovemmalla äänellä huomauttaa, että olisi riihelle lähdettävä huomisaamuna.

Päivällislevot levättyä pimenee jo ilta ja on ruvettava puhdetöille.
Uusia päreitä pannaan pihtiin. Työreet ja kyläreet vedetään esiin.
Samoin pienemmät käsityöt, oluthaarikat, kirvesvarret, saavien vanteet.
Naisista taas mikä kangaspuihin istuu, mikä värttinän ottaa. Nuoret
tytöt, jotka ovat vanhan kosijan tullessa kehuneet

ottavansa kullat kulmiltahan, hopeat hivuksiltahan, sinisilkit silmiltähän, punalangat päänsä päältä,

kaivavat kirstuistansa koristeompeluksensa juhlapukuihinsa. Muuan heistä menee veljeään seppoa pyytelemään uuden solen tekoon. Työn touhussa alkaa puhekin luistaa. Kyläreen tekijä, lähinnä nuorin pojista, kertoo saaninsa valmihiksi saatuaan ottavansa

— olkisen orihin, hernevartisen hevosen

ja lähtevänsä kosiin. Siitä on tuleva uljas matka. Ajoneuvot pitää olla komeat, sillä hän on laittava

— kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille riekumahan, rahkehille raukumahan, jotta kannot katsahtaisi, impyet ihasteleisi.

Ja lähtiessään sanoisi hän orjalleen:

kanna tuohon karhun talja päällä istuellakseni, tuopa toinen turskan talja kirjokorjan katteheksi.

Siitä sitten sanat sukeavat huomautukset säestävät melkein jokaisen puhetta. Vihdoin ruvetaan arvuuttelemaan. Toinen koetetaan saada ahtaalle. Jos hän arvaa kaikki vanhat arvuutukset, keksitään uusia. Ja kun toinen ei arvaa, silloin hänelle yleisen naurunremahduksen aikana luetaan:

hyi, hyi, Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan. »Käykää lapset katsomahan, mitä Halli haukkuu, luppakorva lupsostaa.» »Tuota Halli haukkuu…»

(K:r.)

Mutta kesken nuorien ilon alkaa takan luona omissa mietteissään oleva vanha isäntä laulaa:

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan. lajivirttä laulamahan.

Lapsuudenmuistoihinsa vaipuneena hän jatkaa:

niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.

Sitten kertoo vanhus ääni värähdellen, missä on itse uusia lauluja sepitellyt:

Lasna karjan laitumilla, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä. Kimmon kirjavan keralla vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia….

Hiljaa ovat nuoret, kaikki hartaina kuuntelevat. Lämpimänä, kaihoisana lekkaa tuli takassa, päreet ovat huomaamatta palaneet pitkälle karstalle, hiljaa pyörivät värttinät, ääneti vilahtelevat viipsinpuut.

Mutta ulkona pakkasessa

— haukkuu hallikoira linnan lukki luksuttelee, hiistää ensin hiljemmältä, harviammalta murahtaa, perän lyöen pientarehan, hännän maahan torkutellen.

Sen on niin turvaisa haukkua nyt, kun se tietää kaikkein valvovan ja kun tuon tuostakin aina joku pistäytyy ulkona. Toista on, kun kaikki käyvät makuulle tuvassa. Silloin sen turkin alla tahtoo kylmä karmia, sillä toisen talon koiran ääni ei penikulmien päästä kuulu.

Keväinen luonto nukkuu. Nukkuvat myös

pyhät pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa.

Päivänkoiton ensimäiset häivät leikkivät taivaalla. Pihan poikki kiiruhtaa nuori tyttö. Se on

Annikki, hyvänimikko,
yön tytti, hämärän neiti,

talon tyttäristä nuorin. Hän kiiruhtaa kapeaa metsäpolkua rannalle päin. Käpy rasahtaa paljaan jalan alla. Käki havahtuu, kukahtaa. Se löytää vastakaiun Annikin aamunvirkeässä mielessä. Hän alkaa hyräillä:

Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele; kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni.

Käet yltyvät herättyään kilpaa kukkumaan, laululinnut laulamaan. Ja
Annikki tuntee selvästi:

kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi.

Tosia mahtavat olla vanhojen sanat:

kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi kuultua kevätkäkösen.

Mutta eipä tässä jouda käkiä kukuttelemaan, sillä kiire on

päähän portahan punaisen, laajan laiturin laelle pitkän niemyen nenähän.

Ja kohta hän siellä

rannalla vesikivellä huntujahan huuhtelevi.

Iloista onkin työtä tehdä, sillä

ylähällä päivyt paistaa, alahalla aallot välkkyy.

Mutta kuta ylemmäs taivaalle kohoaa päivän kehrä, sitä kiivaammin pärskyy vesi ympärille pestessä, sillä kiireesti olisi kotiin jouduttava, etteivät muut luulisi hänen jouten

kuvoansa katselevan,
itseään ihastelevan,
verevyyttänsä vetehen.

Annikin palatessa rannasta kuuluu läävästä lehmänkellojen kalkatus.
Vanha emäntä laitumelle laskee. Laskiessaan pyytelee

varjele vakainen luoja,
varjele vahingon tieltä.

Ell'ei emännän omat paimenet olisi kyllin tarkkoja, niin:

paju pannos paimeneksi, leppä lehmän katsojaksi, pihlaja pitelijäksi, tuomi tuojaksi kotihin!

Sitten emäntä kääntyy loitsussaan Mielikin, »karjan eukon», Tellervon, »karjan kaitsijan», ja muitten metsän haltijoitten puoleen pyydellen suojaamaan karjaansa

soista soiluvista, lähtehistä läilyvistä

ja antamaan karjalle hyvät ruokamaat, että se heruisi. Suvetarta hän pyytää erityisen hellää huolta karjasta pitämään:

heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen.

Vihdoin hän puhuttelee karhua, metsän kuningasta, mitä kauneimmin, mielittelevimmin nimityksin,

otsonen, metsän omena,
mesikämmen käyretyinen,

ja neuvoo häntä välttämään syömisen kiusauksen, jonka karjan näkeminen synnyttää:

konsa karja kankahalla,
sinä suolle soiverraite.

Ja ellei karhu mairitteluista talttuisi, koettaa emäntä pilkaten häntä karaista:

en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa; onpa maata muuallakin, tarhoa taempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä.

Kuippanaa, Tapiota, pyytää emäntä lopuksi pitämään petojansa tarkasti silmällä.

Lehmät laukkaavat vapauteen päästyään huimasti metsään päin. Ne mölähtelevät iloisesti polkien kavioillaan ja huiskien hännällään ilmaa. Emäntä

panee paimenen perähän, orjan lehmien ajohon.

Iloinen on mieli paimenenkin kontti selässä lehmien perässä tarpoessaan ja tuon tuostakin torveensa törähytellessään. Hän

ajoi lehmät suota myöten,
itse kangasta kapusi.

Mutta päivän mittaan alkaa jo väsymyskin tulla ja tuntuu aivan kuin lintunen laulaisi lehdossa:

jos ois aika orjan syöä, isottoman illastella.

Paimen ajaa karjansa levolle kankaalle,

itse istuu mättähälle, vihannalle turpehelle.

Hän päästelee kontin selästään, ottaa leivän laukustaan ja veitsen tupestaan. Silloin valtaa hänet taas tuo tavallinen apea mieli, joka koko päivän on ollut poissa, sillä

paimen parka kuivan leivän, kuivan kuoren karskuttavi,

Ja ainiaaksi särpimekseen

veen lipillä luikkoavi märän mättähän nenästä.

Mieleen johtuu talonväen paremmat ruuat. Ehkäpä sieltä orjallekin jokunen parempi siru annettaisi. Siksipä pyyteleekin hän päivää jouduttamaan aikaa kotiin päästäkseen:

kule päivä kuusikolle, viere vehnä vitsikölle, karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle, päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, rieskoa repäsemähän, kakkaroita kaivamahan.

Karja on tuskin kerinnyt hävitä ensimäisen harjun taakse, kun talonväki unohtaa sekä karjan että paimenen. Naisväen on lampaat saatava kerityiksi ennen suurusta, että suuruksen jälkeen kerittäisiin miesten mukana kaskelle ja saataisiin lampaat viereiselle pellolle mukaan. Vanha emäntä, joka aina askareen kulkua valvoo, käskee nytkin muistaen lampaat juottamattomiksi erästä miniöistään:

ota korvonen olalle, vesikappa kainalohon, ala astua ve'elle!

Muistaen kiireen huutaa hän vielä miniän jälkeen:

tule tuulena takaisin, astuos ahavan lailla viikon veellä viipymättä!

Kohta ovatkin lampaat kerityt. Naiset keräytyvät kaivolle pestäkseen ihviset kätensä puhtaiksi. Miesväki, josta useimmat olivat olleet aivan lähettyvillä valmistellen peltokaluja ja tahkoten kirveitä

Kuutehen kovasimehen
seitsemähän sieran päähän,

saapuu samassa suurukselle. Mutta vanhaa isäntää ei näy. Aamulla hän, kertoo Annikki,

otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä

ja läksi ensi kertaa tänä kevännä melomaan tutuille luodoilleen, sillä ukon mielestä piti särenkudun kohtapuoleen alkaa. Varmaan hän kokee verkot samalla. Jos ukko nyt saisi kaloja, päättelevät nuoret miehet, niin kyllä sitten kohta »talkapohjat» taas työnnetään vesille ja ukon kutomalla »sulkkunuotalla» lähdetään vetelemään

vienoja vesiä, lohiluotojen lomia, synkkiä syväntehiä, suuria selän napoja.

Lyhyet unet otettua lähdetään palolle, lampaat ja niitten paimen otetaan mukaan. Viime kesänä jo oli kaski kaadettu, pari päivää sitten

pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti, poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyätteli.

Tämä kaski oli täytynyt näin aikaiseen tehdä, sillä miesten mielestä oli viereinen pelto kevätkauraksi liian pieni, siementä kun oli. Naisväki määrätään kohta perille tultua pellolle turpeita pienentelemään. Miehistä taas toiset menevät uutta paloa aitaamaan, keskimäinen pojista alkaa kyntää eilen kesken jäänyttä sarkaa. Mutta talon vanhin poika, joka isänsä jälkeen tulee perimään isännyyden talossa, hankkiutuu kylvämään jo muokatulle pellolle nyt, kun ukko niin kauvaksi aikaa oli kalalle jäänyt. Vakavana hän astuu askeleen kerrallaan ja heittää oikealla kädellään kauroja vasemmalle ja oikealle, vasen kannattaa tuohinauhalla olkapään ja selän ympäri kiinnitettyä tuohikopsaa. Kylväessään hän lausuu:

minä kylvän kyyhättelen luojan sormien lomitse; käen kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.

Sitten pyytää hän maan haltioita kasvattamaan hyvin viljaa. Lopuksi kääntyen Ukon puoleen hän anoo:

iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville.

Ja ikäänkuin suopeana vastauksena kyntömiehen pyyntöön

paistavi Jumalan päivä

ja siihen ympärille ovat keräytyneet

linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päälle kukkumahan.

Vaikka suurin osa väkeä on ulkotöihin lähtenyt, niin ei talo silti tyhjäksi jäänyt. Lapset leikkivät pihassa. Tytöt taputtelevat savileipiä ja kulettavat kivilehmiään laitumelle ja kotiin. Pojat hevosina hirnuvat. Mutta tuvassa helähtelee ahkera pirta. Talon kaunein tytär on siellä aamusta varhain

pukehissa puhtahissa, valkehissa vaattehissa kultakangasta kutonut, hopeista huolittanut kultaisesta sukkulasta pirralla hopeisella.

Hän, kuuluisa kudonnastaan, jolla

suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki,

oli nyt vihdoin lupautunut naapuriheimon miehelle

mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi.

Siksi hänellä on kiire, kun eivät kapiot ole vielä aivan valmiit. Ja loimien väliin kutoutuu samalla monta toivorikasta ajatusta, sillä hän on itse saanut sulhonsa valita, ei tarvinnut tyytyä isän ja veljien valitsemiin.

Toivoa sykkii toinenkin rinta, sepon, nuorimman veljen, joka oli lähtenyt rannalle

nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.

Siellä hän rauhassa yksinään

veistävi venoista uutta purtta puuhoavi,

sillä hänellä on mieli

lähtä neittä kosjomahan, impeä anelemahan.

Vene on juuri valmistumaisillaan. Vielä tänään se työnnetään vesille ja huomisaamuna varahin kantaisi se tekijänsä kauvas pois.

Siksipä olikin seppo jo aamulla pyytänyt Annikki-siskonsa valmistamaan erityisellä huolella sulhassaunan. Annikki, »hyvänimikko», sen mielellään tekee. Jo aamupäivällä hän lähtee

— luutoa lehosta, vastaksia varvikosta

ja sitoo veljelleen »lempivastasen». Kotiin tultuaan hän lämmittää saunan ja hakee

veet lemmen lähtehestä,
heraisesta hettehestä.

Kun kaikki on valmiiksi varustettu, menee Annikki veljensä luo kertomaan, että sauna on jo valmis, kehoittaen häntä:

kylve veikko kyllältäsi, valeleite vallaltasi, pese pääsi pellavaksi, silmäsi lumisiruiksi.

Seppo menee saunaan, pesee itsensä siskonsa neuvon mukaan ja tulee takaisin tupaan

— tuntemattomana, kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina.

Annikki tuo hänelle sulhasvaatteet, puhtaan palttinapaidan, äidin tyttönä kutomat sukat ja ulkomaalta tuodut kengät. Näitten lisäksi

haki haljakan sinisen, alta maksankarvallisen, siihen sarkakauhtanaisen, veroin neljin vieritetyn.

Hän varustaa vielä

tuhatnyplän uuen turkin, saoin kaunoin kaunistetun,

sekä kauniisti kirjaillun vyön, »kultasuiset» kintaat ja isän sulhasmiehenä ostaman pystyisen kypärin.

Talon muu väki alkaa jo palailla ulkotöiltään, ukkokin tulee kalasta.
Kaikki käyvät halusta saunaan. Mutta kun paraillaan

sauna täynnä neitosia
vasta käessä vastoavat,

niin silloin

— haukkui linnan häkki, peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti, perän peltohon sysäten, hännän kääten käppyrähän,

Mennään katsomaan, kun luullaan vieraan tulevan. Mutta halli erehtyikin tällä kertaa haukkumaan kotiväkeä. Tulija onkin vain paimen, joka

lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa kolmasti kotimäellä, kuuesti kujoisten suussa.

KALEVALAN MIEHET

Esittänyt O.A. Kallio

Kalevalan, samoinkuin muidenkin suurten kansanrunoelmain, pääsisällyksenä on kertomus mahtavien, tavallisia ihmisiä etevämpien sankarien toimista ja luonteista, mikäli nämä heidän teoistaan kuvastuvat. Joko toimivat sankarit kukin erikseen tai myös esiintyvät useat yhdessä ja rinnakkain, siis »yhteistoiminnassa». Kansan runollinen ja luova mielikuvitus on varustanut sankarinsa erityisillä avuilla ja ominaisuuksilla, jotka ovat omiansa antamaan selvän kuvan asianomaisen kansan luonteesta ja maailmankatsomuksesta. Kansa näkee runojensa sankareissa juurikuin oman perikuvansa yksilöityneenä. Joko ovat nämä kansanrunon sankarit alkuperältään todella historiallisia tai myös jumalaistarullisia tai ainoasti pelkkiä mielikuvituksen hiomia, aina on kansan luova mielikuvitus runoissa muodostellut heitä johonkin määrättyyn suuntaan, ikäänkuin edustamaan eri puolia asianomaisen kansan olemuksessa. Mikä on »jumalallinen» soturi, mikä taas »neuvoissa viisas», kuten esim. kreikkalaisen kansanrunon pääsankarit Akilles ja Odysseus; mikä mahtava tietomies tai taitava takoja tai myös huimapäinen seikkailija ja naisten naurattaja, kuten Kalevalan pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen — aina sen mukaan mitä ominaisuuksia kansanruno on tahtonut heissä etusijassa kuvata. Päähenkilöjen rinnalle ja täydennykseksi luo kansan mielikuvitus muita vähempiä uroita, kuten ovat esim. Kalevalan Kullervo, Joukahainen ja Tiera. Ja jotta runojen antama elämän- ja maailmankuvaus olisi mahdollisimman täydellinen, asetetaan niissä miesten rinnalle suuri joukko naisia, taululle eloa ja väriä antamaan. Niinpä ne ovatkin juuri naiset, jotka kansanrunoissa, samoinkuin tavallisessa tosielämässäkin, saavat miehet toimintaan ja muodostuvat tapausten keskustaksi. Niinpä Kalevalassakin kaunis Pohjolan neito on sellainen keskus, johon Kalevalan uroitten työt ja toimet enimmälti kohdistuvat. — Ihmisten rinnalla tuodaan kansanrunoissa myös esille runsas jumala- ja tarumaailma jumalineen, haltioineen ja taruolentoineen, antamaan kuvan kansan uskonnollisista käsitteistä. Siten laajenee kansanrunoelma suureksi maailmankuvaksi.

* * * * *

Kalevalan miessankarit, joihin seuraavassa tahdomme lyhyesti tutustua, ovat etusijassa runollisen mielikuvituksen luomia ja nykyisessä muodossaan usean eri runohenkilön teoista ja luonnepiirteistä pitkän kehityksen kautta muodostuneita kokonaiskuvia, joissa pakanalliset ja kristillisperäiset henkilöt ja aiheet ovat toisiinsa kutoutuneet; mutta niin hyvin on sekä itse kansanruno että sen johdolla vihdoin Kalevalan kokoonpanija nuo eri piirteet toisiinsa sovitellut, että sankarit, kukin erikseen, yleensä esiintyvät eheinä henkilökuvina, ja kaikki yhdessä antavat hyvän kokonaiskuvan Suomen kansan miestyypeistä eli perikuvista, sekä hyvistä että hylättävistä. Kansanruno näet ei yksistään ihannoi, vaan pysyy samalla todellisuuden piirissä.

Kalevalan ylin pääuros, jonka työt ja toimet muodostavat Kalevalan pääsisällyksen, on »vaka, vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen». Alkuaan hän näyttää olleen vedenhaltia, mihin ominaisuuteen hänen nimensä (väinä = virran leveä ja tyyni suu) ja toisintonimensä Suvantolainen viittaavat. Meri ja välkeät vedet vielä Kalevalassakin ovat hänen mielitiensä; meritse hän tavallisimmin liikuskelee. Kansanruno on hänestä kuitenkin monimutkaisen kehityskulun kautta lopuksi luonut ihmissankarin, jonka ylempänä mainitut seisovat mainesanat jo selvästi osottavat, mitä ihanteitaan Suomen kansa on tahtonut Väinämöiskuvassa tuoda ilmi. Vanhuus, vakavuus, viisaus, henkinen voima, tieto ja taito — siinä ne ovatkin Väinämöisen persoonan pääominaisuudet. Ja niillehän kansamme näyttääkin jo muinoin suurimman arvon antaneen, mikäli sen runsaista runoista, saduista, sananlaskuista ja arvoituksista voimme päättää. Väinämöisen mahtava tietäjä-olemus, joka aniharvoin turvautuu miekkaan, vaikkapa kyllä osaa sitäkin hyvin käyttää, edustaa siis kansamme henkistä voimaa; hän on juurikuin Suomen kansan arvokas juhla- eli sunnuntaikuva. Vaan samalla hän on perin havainnollinen ja selväpiirteinen ihminen, jolla on useita inhimillisiä heikkouksiakin, jopa sellaisia, jotka tuntuvat hänen arvoiselleen hengenuroolle vallan sopimattomilta. Mutta suomalainen kansanruno ei kaunistelekkaan henkilökuviaan, vaan esittää ne todellisina ansioineen ja vikoineen.

Kalevalan mukaan on Väinämöinen vanha jo syntyessään, sillä hän vietti äitinsä, ilman immen, veden emosen, kohdussa satoja vuosia, kunnes kyllästyi »ahtaaseen asuntoonsa» ja syntyi »uros aaltojen sekahan». Meressä hän vielä uiskenteli 8 vuotta, kunnekka kohosi sieltä »manterelle puuttomalle», jonka hänen äitinsä oli luonut, ja asuskeli sitten »saaressa sanattomassa» monta vuotta mitään merkillistä tekemättä. Vihdoin hän, vanhentuneena ja viisastuneena, ryhtyy toimimaan ja hankkii ensin Sampsa Pellervoisen avulla paljaalle maalle rehevän metsäpeitteen sekä sitten panee alkuun maanviljelyksen, kylvämällä löytämänsä ohransiemenet suureen kaskimaahan. Siten hänestä tulee maanviljelyksen isä. Samalla hän kehittyy mahtavaksi laulajaksi ja tietomieheksi, joka »päivät pääksytysten» laulelee »syntyjä syviä». Sellaisena maankuuluna tietäjänä hän esiintyy kilpalaulannassa ja voittaa siinä helposti kateellisen, kerskailevan Joukahaisen. Tämä lappalaissukuinen nuori laulaja tietääkin tosin yhtä ja toista tietämisen arvoista, mutta ei lähimainkaan riitä Väinämöiselle, jonka laulaessa »järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, kalliot kaheksi lenti». Joukahaiselle valheineen käy surkeasti.

Kilpalaulannalla Kalevala juurikuin tahtoo osottaa, kuinka paljoa ylempänä arvossa todellinen oppi, nerous ja taito on tyhmänkorkeaa tiedoilla rehentelemistä, mutta samalla se tahtoo näyttää, kuinka mahtavinkin hengensankari pohjaltaan on vain heikko ihminen. Väinämöinen näet kompastuu Joukahaisen asettamaan ansaan, joka hänelle, vanhalle ja yksinäiselle miehelle, näkyy Joukahaisen nuoren ja kauniin sisaren Ainon muodossa. Hän juurikuin unohtaa kutsumuksensa ja korkeat tehtävänsä, jopa omat suuret tietonsa ja taitonsakin, ja puuhailee nyt ankarasti pelkissä kosimahommissa, välittämättä ollenkaan kosittavien estelyistä ja kujeista. Sankarimme toimii aivankuin joku todellinen naimisasioissa hassahtanut vanhapoika. Hän ahdistelee Joukahaisen sisarta naimatarjouksillaan niin kovasti, että Ainon täytyy mennä meren omaksi, pelastuakseen tuosta tungettelevasta, vanhahkosta kosijasta ja vanhempiensa pakotuksista. Tosin hän joskus, kuten esim. hänen oman tyhmyytensä ja hätiköimisensä vuoksi epäonnistuneen Ainon merestä onginnan jälkeen, itsekin älyää, että häneltä »kaikki on mieli melkeässä», s.o. nurinpäin, mutta yhä uudestaan hän ryhtyy kosimahommiin, jopa niissä todellisia aikeita salatakseen helposti livahuttaa suustaan valheenkin.

Pohjolan neito, »maan kuulu, ve'en valio», se nyt täyttää hänen mielensä, ja Pohjolaan, vieraan heimon maahan, hän tekee kosimamatkoja. Tosin ensimäisen matkan käy perin nolosti, kun Joukahainen matkan varrella kostoksi ampuu häneltä hevosen, ja hän saa uida merta, niin että »ei ole kynttä varpahissa, eikä sormissa niveliä», ennenkuin kurjassa tilassa pelastuu Pohjolan rantaan. Eipä noin nolosti perille tullut kosija edes rohkene imaista asiatansakaan, hän vain voivottelee koti-ikäväänsä ja pyrkii päästä jälleen kotimailleen, vaikkapa Pohjolan emäntä itsestään lupaa hänelle tyttärensä, jos hän ihmeellisen taikamyllyn, sammon, takoisi. Oman päänsä päästimiksi hän lupaa lähettää seppo Ilmarisen sampoa takomaan ja neidon ansaitsemaan. Kuitenkin hän taas kömmeltyy neitosiin kotimatkalla, kun näkee omin silmin Pohjolan kauniin immen taivaan kaarella kultakangasta kutomassa. Neidon käskystä hän, kuten rakastunut hupakko ainakin, tekee jos jotakin neidon suosion voittamiseksi. Hän halkaisee jouhen »veitsellä kärettömällä», hän vetää munan solmuun ja solmun tuntumattomaksi, hän kiskoo kivestä tuohta ja särkee jäästä aidaksia »pilkkehen pirahtamatta», jopa lopuksi ryhtyy veistämään venettä neidon kehrävarren (värttinän) muruista. Mutta siinä hän kiireessä iskee kirveellä ison haavan polveensa eikä edes, lemmestä hömmelöitynyt kun on, muista verensulkusanoja, tukkiakseen hirmuisen verentulvan.

Veren tukkijaa hänen, suuren tietäjän, täytyy etsiä ympäri kyliä. Näissä puuhissa häneltä jälleen vähäksi aikaa unohtuu Pohjan neito, ja viekkaasti hän toimittaa rehellisen, yksivakaisen Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan, kuten oli luvannut. Mutta kun Ilmarinen ei vielä saanutkaan neitoa palkakseen, pälkähtää Väinämöiselle päähän lähteä uudelleen Pohjolaan onneaan koettamaan. Monien vaikeuksien jälkeen, matkattuaan urheasti Tuonelan kamalat maat ja tietoviisaan jättiläisen, Antero Vipusen vatsat hakemassa veneen teossa tarvittavia kolmea syntysanaa, hän vihdoin tiedon ja laulun voimalla valmistaa itselleen komean kosiopurren ja lähtee sillä viilettämään Pohjolaan.

Mutta kesken kaikkea hän tälläkin matkalla jo ohimennen hätävaraksi kosaisee Ilmarisen vireää siskoa, Annikkia, tietysti saaden rukkaset, juurikuin palkaksi valheista, joita Annikille oli lasketellut. Joutuupa siitä Annikin ajamana vihdoin hidas Ilmarinenkin kilpakosijaksi, ja hän se voittaakin neidon sydämen. Väinämöinen, joka ei suinkaan ole tahtonut väkisin neitoa viedä, silloin vihdoin huomaa, ettei ole vanhan, vaikkapa olisikin kuuluisa tietäjä ja mahtimies, hyvä lähteä kosimisessa kilpasille nuorten kera. Hän juurikuin herää huumauksestaan, ottaa ylimpänä vieraana osaa Ilmarisen komeihin hääjuhliin ja pysyy täst'edes visusti poissa naimistuumista. Kauan harhailtuaan itsekkäissä puuhissa, hän nyt ikäänkuin jälleen löytää oman itsensä ja oikean kutsumuksensa, kohoo heimonsa ensimäiseksi mieheksi, johtajaksi ja puolustajaksi ja asettaa kokonaisedun, yhteishyvän, omien pikkupyrintöjen sijalle. Hänen olemuksensa täst'edes kasvaa piirre piirteeltä kansan johtajaksi ja pääsankariksi, jonka rinnalla toiset Kalevalan uroot jäävät kokonaan varjoon.

Kun Ilmarisen vaimon kuoltua Kullervon koston uhrina välit Kalevalan ja Pohjolan heimojen kesken ovat rikkuneet, panee Väinämöinen rohkeasti toimeen sammonryöstöretken, saattaakseen tuon Pohjolalle paljon onnea ja rikkautta tuottaneen, Kalevalan sepän takoman ihmekapineen Kalevalaan onnea antamaan. Epäröivä Ilmarinen ja urhea Lemminkäinen tulevat osallisiksi tähän suureen kansalliseen yritykseen, jonka Väinämöinen, kalevalaisten johtajana, meritse tekee Pohjolaan. Tällä retkellä hän osottaa m.m. ihmeellistä soittotaitoaan, kun hän hauen leukaluusta tekemällään kanteleella hurmaa sekä ihmiset että maan, ilman ja veden eläimet jopa jumalat ja haltiatkin. Väinämöisen lumoavassa kanteleensoitossa Kalevala tahtoo kuvata Suomen kansan suurta mieltymystä sävelten tenhovoimaan. — Väinämöinen se samporetkellä esiintyy kaikista pulista päästäjänä. Hän yksin jaksaa irroittaa veneen jättiläishauen hartioilta; hän vaatii Pohjolassa rohkeasti sampoa, nukuttaa taikakeinoillaan Pohjolan soturit ja avaa laulunsa mahdilla vaskivuoren, jonne Sampo oli kätkettynä. Ja hänpä se, kun meritaistelussa kalevalaisten ja takaa-ajavain pohjolaisten välillä Sampo särkyi pirstaleiksi, huolekkaasti kokosi rantamilta Sammon murut ja saattoi ne Kalevalaan »onnen aluksi» ja »siemenen sikiöksi». Kokonaista onnea ei näet kansa enemmän kuin yksityinenkään koskaan saavuta — hyväpä kun saa osakseen onnen murujakin.

Pohjolan vihastunut emäntä lähettää Kalevalan turmioksi tauteja — ne parantaa Väinämöinen; hän nostaa karhun kaatamaan Kalevalan karjaa — sen Väinämöinen surmaa; hän varastaa Kalevalasta kuun, auringon ja tulenkin — ne kaikki hankkii neuvokkaasti Väinämöinen, vähäksi osaksi tosin Ilmarisen avulla, takaisin Kalevalaan. Hän on nyt pitkin matkaa kansansa suuri hyväntekijä. Ja kun vihdoin uusi usko Kristuslapsen mukana tunkeutuu Kalevalan maille, silloin hän vapaaehtoisesti, vanhan suomalaisen maailmankatsomuksen edustajana, väistyy näyttämöltä, jättäen toki kansallensa perinnöksi henkensä aarteet ynnä soiton ja laulun tenhoisat taidot. Merestä hän oli noussut, ja merelle hän vaskiveneessään katoaa.

Kalevalan toinen pääuros on kuuluisa seppä Ilmarinen, »veli seppo Ilmarinen», kuten Väinämöinen häntä nimittää. Alkujaan hän on ollut ilman jumala ja epäilemättä vanhimpia jollei vanhin muinaissuomalaisten jumalista. Mutta ilman piiristä on kansanruno vähitellen vetänyt hänet alas maan päälle ja muodostellut luovan mielikuvituksensa avulla ihmesepäksi, »taitavaksi takojaksi», jollaisena hän kauttaaltansa Kalevalassa esiintyy. Ja ilmielävänä yksilönä hän astuu Kalevalassa eteemme, edustaen Väinämöisen, hengen sankarin rinnalla ja vastakohtana suomalaisen kansanluonteen käytännöllistä, aineellista puolta. Hän on kansamme ilmehikäs arkikuva, ahkera, hidas, epäröivä, saamaton ja hieman yksinkertainen seppä, mutta omassa ammatissaan perin taitava. Hänellä ei ole Väinämöisen runollista mieltä eikä rohkeaa päättäväisyyttä; toisten täytyy häntä juurikuin ajaa edellään; mutta mitä hän ottaa tehtäväkseen, sen hän, vaikeuksia väistymättä, kunnollisesti suorittaa. Väinämöiseen verraten on hänellä yksi ulkonainen etu, joka tuottaa hänelle voiton kilpakosinnassa; se on hänen nuorekas ja muhkea muotonsa, jota ei edes »kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla» kykene hävittämään. Hän näet, kuten kunnon sepän tuleekin, on ahkera saunassa-kylpijä ja sen kautta suomalaisen saunaharrastuksen edustaja. Kaikessa epärunollisuudessaankin Ilmarisen olemus herättää vilpitöntä myötätuntoa, sekin kun osaltaan tuntuu niin perin suomalaiselta.

Kalevalan mukaan Ilmarinen »syntyikin sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa», ja ryhtyi heti laatimaan itselleen pajaa sekä rautaa ahjossaan muovailemaan. Hän elää sitten aikojansa Kalevalan kuuluisana seppänä, joka tilaajilleen takoo kaikenlaisia tarviskaluja, taidokkaita koristeita, vahvoja varuksia, loistavia sota-aseita, jopa kerran laatii itselleen jonkinmoisen lentokoneenkin (vaakalinnun) ja toisella kertaa esiintyy taidokkaana kuvanveistäjänä takoessaan kultaneidon. Sanotaanpa hänestä että hän on myös »taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut» juurikuin muistona hänen ilman jumaluudestaan. Kerran hän koettaa laatia kullasta kuuta ja hopeasta aurinkoa, mutta ei siinä oikein onnistu enemmän kuin muissakaan yrityksissä, joihin hän nenäänsä pitemmälle ajattelematta ryhtyy. Ilmarisen taidokkain ja ihmeellisin tuote on kuitenkin ihmemylly sampo.

Muistamme edellisestä Väinämöisen luvanneen lähettää Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan. Tuntien Ilmarisen haluttoman mutta samalla herkkäuskoisen luonteen hän, kun ei saa seppää Pohjolan neidon kauneuden kuvaamisella liikkeelle, houkuttelee tämän pajasta katsomaan kuusen latvaan laulamaansa kuuta ja Otavaa. Utelias seppä menee ansaan, vieläpä herkkäuskoisena kiipeää kuuseen kuuta ja Otavaa käsin tavoittamaan. Silloinpa Väinämöinen loitsii ankaran myrskyn, joka kiidättää sepän ilmojen lävitse Pohjolaan. Täällä Ilmarinen esiintyy taidostaan ylpeänä ja itsetietoisena, jopa ihastuu koreaan Pohjan neitoonkin, niin että neitoa saadakseen ryhtyy rohkeasti aivan mahdottomista alkuaineista takomaan sampoa. Monien vaikeuksien jälkeen, joissa kaikissa hän esiintyy kylläkin neuvokkaana miehenä, ne kun koskevat hänen omaa ammattialaansa, hän, käyttämällä apuna itse luonnon voimia, saakin valmiiksi sammon, ihmemyllyn sellaisen, joka Pohjolalle jauhaa viljaa, suoloja ja rahoja ja jollaista ahnas ja äveriäs Pohjolan emäntä oli niin hartaasti himoinnut. Mutta tyttöpä ei vielä halunnutkaan vaihtaa neitiyden vapaita päiviä emännän huoliin, ja »alla päin, pahoilla mielin» Ilmarinen palajaa kotipajalleen, edes vaatimatta sampoa myötänsä.

Hän elelee jälleen uutterana seppänä kotikylässä, kunnekka saa sisareltaan Annikilta kuulla, että Väinämöinen on komealla kosiopurrella menossa Pohjolaan kosiin. Silloinpa »tunkihe sepolle tuska, vasara käestä vaipui» — Pohjan neidon kaunis kuva ei siis ollut vielä kokonaan haihtunut hänen sydämestään pajan nokeen. Ja oikeinpa hänelle kerrankin tulee kiire joutua matkaan. Hän valmistautuu kuin sulhasmies konsanaankin: kylpee saunassa noet pois ruumiistaan, niin että on »kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina», pukeutuu parhaasen juhlapukuunsa ja lähtee paraimmalla oriillaan ja komeimmalla reellään tavoittamaan Väinämöistä. Luulisipa nyt vähintäin syntyvän neidosta kilpakosijain välillä kaksintaistelun, mutta Ilmarisen mieli on jo ennättänyt rauhoittua. Vaikka taitava miekkain takoja, hän muuten ei ole mikään miekkamies. Niinpä hän nytkin itse ehdottaa Väinämöiselle sovintoa, jotta neito saisi vapaasti valita. Ja neito valitseekin hänet vastoin äitinsä tahtoa komean ulkomuodon ja sammon takomisen vuoksi. Mutta monta vaarallista ansiotyötä hän saa vielä suorittaa, ennenkuin Pohjan-akka suo hänelle tyttärensä. Näissä hän aluksi esiintyy saamattomana ja avuttomana, mutta kun morsian »kädestä pitäen» neuvoo, miten hänen tulee kussakin tapauksessa menetellä, niin hän ne pelottomasti ja taitavasti suorittaa. Hän kyntää kyisen pellon, kahlehtii Tuonen karhun ja pyytää Tuonelan joesta suuren jättiläishauen. Kaikissa näissä ansiotöissä tulee hänen sepäntaitonsa hyvään tarpeeseen.

Komeain häitten jälkeen Ilmarinen vie nuorikkonsa kotiinsa Kalevalaan ja elelee siellä vaimoineen rauhaisaa perhe-elämää, kunnekka paimen orja Kullervo pedoilla revittää emännän kappaleiksi. Silloin seppo synkeässä surussaan, kun ei ollut »mieli tervoa parempi, syän syttä valkeampi», ryhtyy, kuukauden toimettomana jopa syömättömänäkin surtuaan, takomaan itselleen kullasta vaimoa. Ruumiin hän kyllä saa syntymään, mutta henkeä ei kultakuvaan tule — se olisi Ilmarisen pitänyt huomata jo työhön ryhtyessään. Ei lämmitä häntä kultakuvan kylmä kylki, ja hän tarjookin kultaneidon naimahaluiselle Väinämöiselle, vieläpä leikillisesti — mikä piirre hänessä muutoin on perin harvinainen — vakuuttelee, ettei se suinkaan »ole suuri suun piolta.» Vieläkin hän tekee yhden vaimon hankkimisyrityksen, ajaa Pohjolan nuorempaa tytärtä kosimaan ja ryöstää tämän mukaansa, kun tyttö ei hyvällä lähde. Vaan eipä tästäkään hänelle iloa koidu. Arkipäiväisenä ja uneliaana hän nukkuu sikeästi majatalossa, ja sill'aikaa toinen naurattelee hänen naistansa. Suuttuupa silloin hidasverinen seppäkin ja loitsii — mikä muuten ei kuulu hänen tapoihinsa — naisensa meren lokiksi eikä enää puutu naimisasioihin.

Ilmarisen epäröivä jopa merellä pelkurimainen luonne käy selvästi ilmi samporetkellä. Häntä kyllä harmittaa, että Pohjola rikastuu hänen samponsa turvissa, mutta hän ei tee mitään sammon hankkimiseksi Kalevalaan. Vieläpä hän pelotteleekin kaikenlaisilla vaaroilla, kun Väinämöinen rohkeasti kehoittaa lähtemään sammon ryöstöön. Hän on maalla-eläjä, joka perin vastahakoisesti uskaltaa kalliin henkensä Wäinämöisen välkeälle tielle, merelle. Lemminkäistä hän kyllä ivaa, kun tämä miekallaan haukea tavoittaessaan mulskahtaa venheestä mereen, mutta samalla joutuu itsekkin seppänä epäedulliseen valoon, kun särkee miekkansa haukeen. Yhtä saamattomana hän, niin taitoniekka kuin onkin, ei kykene hauen leukaluusta kannelta tekemään, vielä vähemmin epärunollisena edes yrittääkään sitä soittaa, vaikkapa kaikki muut yrittävät. Eikä hän samporetkellä osota mitään erityistä innostusta tai kykyä muuhun kuin soutamiseen ja sampovuoren ovenlukkojen ja -saranain rasvaamiseen; vieläpä todellisen vaaran uhatessa vain valittelee ja peittäytyy veneessä viltin alle. Hän ei ole sankarisielu, vaan pelkästään arkipäiväinen seppä. Pohjan akan Kalevalaan lähettämien vaarojen pois karkoittamisessa hän tosin käytännön miehenä hieman auttelee Väinämöistä, mutta pääkunnia kaikesta on tällöin Väinämöisen.

Irrallisempana edellisten pääurosten rinnalla esiintyy luonteineen ja tekoineen Wäinämöisen »ylimäinen ystävä» Lemminkäinen, oikea suomalaisen kansanrunon suosikki. Kuten jo hänen monista nimityksistään — Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli y.m. — voimme huomata, on hänenkin kokonaiskuvansa kansanrunossa kudottu yhteen monen eri henkilön teoista ja luonteenpiirteistä. Mutta sitenpä onkin syntynyt erittäin monipuolinen ja mielenkiintoinen sankarikuva, joka sekin ansioineen ja vikoineen omalta kannaltaan hyvin edustaa suomalaista kansanluonnetta. Väinämöistä sopisi meidän katsoa Suomen kansan kokonaisedustajaksi, Ilmarinen taas on lähinnä hämäläisheimon edustaja, ja vilkas, seikkaileva Lemminkäinen edustaa lähinnä karjalaisluonnetta. Hänessä virtaa liikkuva, eloisa veri, joka pakottaa hänet alituisesti retkeilemään ja seikkailemaan kotikylän ulkopuolella, uhmailemaan vaaroja ja etsimään naisiloja. Runotar on hänen kuvaamiseensa tuhlannut runsaasti väriä, niin että paikoin tuntuu itse Väinämöinenkin jäävän häneen verraten varjoon. Hän on nuori ja pulska mies, »veitikka verevä», jota naiset eivät voi vastustella ja joka elelee neitojen kisoissa kuin kotonaan. Hänen mielijuomiansa on olut, joka panee veren kuohumaan hänen suonissaan, niin että hän useinkin toimii äkkipikaisesti ja häikäilemättömästi. Hän on »kärkäs käskemättä» ja suuri kerskuri, mutta osottaa samalla pelotonta sotaista mieltä sekä asetaitoa, osaapa tarvittaessa loitsiakin milt'ei Väinämöisen veroisesti. Hurjapäisenä, ylpeänä, riidan- ja sodanhaluisena hän kuitenkin on erittäin hellä äidilleen, vaikkapa kääntääkin äitinsä varoitukset leikiksi, niitä tottelematta. Kaikkialla hän on oma itsensä, jonkinlainen Kalevalan »yli-ihminen.»

Hänen ensimäinen urotyönsä on ylpeän ja kauniin Kyllikin ryöstäminen Saaresta vaimoksi. Äiti häntä varoittelee lähtemästä kosiin, koska oli köyhä ja halpasukuinen, mutta ylpeästi viittaa Lemminkäinen vastustamattomaan viehätysvoimaansa sekä lupaa Kyllikille jumalaisella miekallaan sukunsa suurentavansa. Tosin Saaren naiset hänelle nauravat, kun hän kylän kujalla ajaa rekensä kumoon, mutta pianpa Lemminkäinen kääntää naisten naurun lemmenleikiksi. Kyllikki on ainoa, jonka vuoksi hän saa turhaa työtä tehdä, mutta niinpä hän vihdoin kyllästyykin ja ryöstää Kyllikin rekeensä. Saapa hän lopuksi mairein sanoin ja vakavin valoin Kyllikinkin suostumaan itseensä ja palajaa onnellisena kotiin.

Mutta sankarin avio-onni ei ole pitkä. Vastoin valaansa menee Kyllikki kerran, Lemminkäisen liiaksi kalamatkalla viipyessä, kylän kisoihin. Lemminkäisen veri kuohahtaa, kun hän sen kuulee; hänessä herää jälleen vastustamaton sodanhalu, jota mitkään äidin tai vaimon rukoukset eivät voi viihdyttää; eivät aarteet eikä kotoinen olut hänelle enää kelpaa. Kyllikin sijaan hän tahtoo hankkia vaimokseen Pohjolan kuulun neidon ja lähtee päätä pahkaa, loitsuilla ja sota-aseilla hyvin varustettuna, Pohjolaan. Täällä hän taikakeinojansa avulla puikahtaa Pohjolan pirttiin kenenkään huomaamatta keskelle mahtavia loitsijoita, ja loitsii itse niin ankarasti joukkoon, että »tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata», ja kaikki Pohjolan tietäjät nujertuvat sellaisen loitsuvoiman edessä mikä minnekin. Röyhkeästi hän sitten pyytää Pohjan akalta tytärtä, »piikajoukosta pisintä», mutta saakin aivan kuin Ilmarinen ensin tehtäväkseen vaarallisia ansiotöitä. Kerskaillen hän lähtee hiihtämään Hiiden hirveä, niin että »tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä», mutta vasta metsänhaltioita suostuttelemalla hän lopulta monen seikkailun jälkeen saa hirven taatusti kiinni. Ukko ylijumalan avulla hän taltuttaa suitsiinsa myös Hiiden raisun hevosen, mutta kolmannessa ansiotyössä, Tuonelan mustan joen joutsenen ammunnassa, hänet hukka perii. Pohjolan sokea karjanpaimen, jota hän oli pilkannut, täällä kostoksi salaa ampuu hänet kyynuolella ja silpoo miekallaan kappaleiksi Tuonelan synkkään jokeen. Sinne olisikin sankarimme kadonnut, jollei hänen hellä ja huolehtiva äitinsä, saatuaan Lemminkäisen kotiin jättämästä ennemerkistä tiedon poikansa tuhosta, olisi verrattomassa äidinrakkaudessaan pannut maat ja taivaat liikkeelle ja haravoinut poikaansa kokoon Tuonelan joesta sekä jumalien voiteilla häntä henkiin herättänyt. Tosin hän nyt lähtee kotiin äitinsä kera, mutta sydän on edelleen »noissa Pohjan neitosissa.»

Ja Ilmarisen häiden jälkeen hän uudelleen sonnustaa itsensä Pohjolaan — tällä kerralla kostamaan sitä häväistystä, että hänet yksin, koska muka oli toraisa, tappelija ja naisten viettelijä, oli jätetty häihin kutsumatta. Mitkään äidin varoitukset tai vaaroilla pelottelut eivät häntä nytkään voi pidättää, sillä sellaista häpeää hän, urosten uros, ei voi sulattaa. Hän kylpee, pukeutuu vahvaan sota-asuunsa ja luottaen oivalliseen miekkaansa sekä loitsutaitoonsa lähtee äidin kuvaamaa vaarallista tietä ajamaan Pohjolaan. Rohkeutensa ja neuvokkaisuutensa avulla hän selvittäytyy noista kamalista vaarapaikoista ja käyttäytyy niin röyhkeästi ja ylimielisesti Pohjolassa, että Pohjolan isäntä vihdoin miekalla koettaa häätää pois tuota kutsumatonta vierasta. Mutta kaksintaistelussa Lemminkäinen sivaltaa isännältä pään poikki »kuin naatin naurihista», vieläpä julkeaa pyytää vettä veriä käsistään pestäksensä. Silloin emäntä vimmastuu ja kutsuu kaikki Pohjolan miekkamiehet Lemminkäistä häätämään. Ylivoiman edessä sankarimme viisaasti väistyy ja rientää suinpäin kotiinsa sekä sieltä vahvoilla eväillä varustettuna Saareen vainolaisia piiloon. Saaressa hän viettää niin julkeaa ja hauskaa elämää Saaren neitojen ja vaimojen parissa, että Saaren mustasukkaiset miehet vihdoin päättävät karkoittaa tuon rauhanhäiritsijän pois. Tälläkin kertaa Lemminkäinen sukkelasti väistyy ylivoiman tieltä ja pääsee vihdoin monien vaivojen ja seikkailujen jälkeen kotivalkamille, jätettyään Saaren naiset rannalle itkemään hänen äkillistä poislähtöään. Apea oli lähtijänkin mieli, ja vielä apeammaksi se käy, kun hän huomaa, että koti on poltettu poroksi ja armas äiti kadonnut. Kerrankin hän oikein katuu tottelemattomuuttaan ja hurjapäisyyttään. Vihdoin hän löytää äitinsä metsän piilopirtistä ja on heti yhtä huoleton veitikka kuin ennenkin. Vielä kerran hän yrittää kostoretkelle Pohjolaan, ottaen vanhan aseveikon Tieran sotatoverikseen. Mutta nolosti käy tälläkin kertaa. Heidän laivansa jäätyy Pohjolan emännän lähettämiin pakkasiin, ja alakuloisina palajavat uroot kovia vastuksia kestäen kotiin. Lemminkäisen ylpeää itseensäluottamusta ja naisiin mieltymystä ei tosin ankarin pakkanenkaan jaksa täysin masentaa.

Näin on Lemminkäinen puuhaillut yksikseen. Vasta samporetkellä hän esiintyy muiden sankarien mukana ja osottaa pitkin matkaa rohkeaa, kerskailevaa ja levotonta luonnettaan. Hänpä se varomattomuudellaan aiheuttaa retken puolinaisen onnistumisenkin, kun Väinämöisen varoituksista huolimatta paluumatkalla laulaa karjahtelee niin kovasti, että Pohjolan väki herää ja lähtee sammonryöstäjiä takaa ajamaan, mistä ennen mainittu meritaistelu on seurauksena.

Näiden Kalevalan kolmen pääuroon ohelle on kansanruno asettanut muutamia muita miesluomia, jotka nekin tavalla tai toisella liittyvät edellisiin ja runojen kokonaisvirtaan, niin että yhteys kaikkien eri osien ja sankarien välillä mitenkuten säilyy. Sellainen sivuhenkilö on ennen muita synkkä Kullervo, jonka tuhoisa teko — Ilmarisen emännän surma — muodostaa käänteen Kalevalan juonessa, rikkomalla Kalevalan ja Pohjolan siihenastiset hyvät välit. Kullervo edustaa kodittoman orjan kolkkoa osaa, on juurikuin orjuutta kärsineiden suomalaisheimojen — inkeriläisten, vatjalaisten ja virolaisten — kovaosainen vertauskuva. Harvinaisella runollisella voimalla ja 'jylhyydellä Kalevala esittää hänen elämänsä murhenäytelmän. Hänen kotinsa hävitetään tuimassa heimoriidassa, itse hän syntyy orjuuteen, mutta osottaa jo lapsena tavattomia ruumiin ja hengen voimia. Orjassa ne eivät pääse huonon kohtelun vuoksi kehittymään suotuisaan suuntaan; ulkonaiset olosuhteet ja oman sydämen voimakkaat vietit ja intohimot saattavat Kullervon rikoksien tielle. Sukukoston hän näyttää imeneen jo äidin maidossa, ja sitä peläten hänen setänsä Untamo ensin koettaa toimittaa hänet pois päiviltä ja sitten, kun Kullervo uhkamielisesti tekee kaikki työt, jotka hänen sankariluonteelleen olivatkin sopimattomia, nurinpäin, myö hänet muutamasta raudankappaleesta Ilmariselle. Ei osaa Ilmarisen emäntäkään orjaa oikein kohdella; ajattelemattomasti hän Kullervon eväsleipään leipoo sisälle kiven. Kun Kullervo, jota paimenen halpa virka jo on tarpeeksi harmittanut, lisäksi särkee tuohon leipäkiveen ainoan muiston isästänsä, perintöveitsensä, kuohahtaa hänen kostonhaluinen verensä, ja sepän emäntä saa hengellään maksaa ilkityönsä. Koston makuun päästyään Kullervo nyt tahtoo kostaa Untamolle isänsä Kalervon kodin hävityksen, mutta joutuu sitä ennen kuolleiksi luulemiensa vanhempainsa luo. Täälläkään hän ei töissään menesty, ne kun eivät ole hänen voimiensa mukaisia, ja vihdoin hän eräällä metsämatkalla tietämättään viettelee oman kadoksissa olleen sisarensa, joka hyppää koskeen häpeäänsä sovittamaan. Näyttääpä kuin olisivat kaikki kohtalon voimat liittoutuneet häntä vastaan. Rikos vie rikokseen. Töykeästi kohtelee Kullervo kotiväkeään ja vihdoin kostaa perinpohjin Untamollekin. Mutta silloinpa onkin mitta täysi. Rikokset huutavat sovitusta, ja sovitukseksi Kullervo jylhästi painaa miekkansa kärjen omaan rintaansa.

Kullervonkin nimen ympärille on kansanrunoissa kutoutunut alkuperäisestä eri henkilöille kuuluvia tekoja ja piirteitä, jotka kaikki yhdessä ovat jylhentäneet tuon onnettoman sankarin synkkää kokonaiskuvaa ja muodostaneet sen niin kammottavan traagilliseksi. Hän se Kalevalan henkilöistä onkin ensinnä ja eniten herättänyt kaunotieteilijäin ja -taiteilijain mielenkiintoa.

Verrattain vähäpätöinen sivuhenkilö on nuori Joukahainen, jonka esiintyminen kuitenkin on tarpeellinen saattamaan Väinämöistä kosiopuuhiin. Hän on luihu ja kateellinen ylvästelijä ja kerskuri, joka ei voi kärsiä Väinämöisen suurta tietäjämainetta. Vastoin kotiväkensä kieltoa hän lähtee kilpasille Väinämöisen kera, mutta joutuu kilpalaulannassa niin surkeasti tappiolle, että ainoasti lupaamalla sorean Aino-siskonsa Väinämöiselle puolisoksi pelastaa hätääntyneen henkensä. Tätä hän sitten kyllä katkerasti pahoittelee ja yrittää salakavalasti kostaa Väinämöiselle ampumalla häneen nuoliaan, kun hän Pohjolaan kosiin merta myöten ajelee. Sattuvasti kuvailee kansanruno Joukahaisen maltitonta vahtausta, kun hän levottomana siirtyy pirtistä vaanimaan ulos pihalle ja pihalta yhä ulommaksi pelloille ja kosken partaalle. Ja vahingoniloisena hän toivottelee Väinämöiselle tuhoa meren aalloissa. — Kalevala ei hänestä sen enempää piittaakaan, tehtyään ensin muutamilla piirteillä hänen halpamaisen luonteensa selväksi.

Hauska tuttavuus on Lemminkäisen sotatoveri, urhea Tiera, joka ohimennen lukijalle esitetään. Kun Lemminkäinen Tieran sotaista mieltä herättääkseen hänelle muistuttelee heidän entisiä yhteisiä urotekojaan, herää hänessä sotainen into niin kiivaasti, ettei edes äsken naitu nuorikko voi häntä pidättää. Niin kiireesti hän jouduttautuu Lemminkäisen mukaan, että vasta ulkona viimeistelee pukuansa. Muutamilla piirteillä on Kalevala hänestäkin luonut havainnollisen pikkukuvan.

Nolon osan on Kalevalassa saanut Pohjolan isäntä. Häntä ei edes mainita millään erityisnimelläkään; hän peittyy täydellisesti voimakkaan vaimonsa Louhen liepeihin. Kotiväki ei piittaa rahtuakaan hänen käskyistään ja kun hän kerran koettaa ominpäin isännyyttään näyttää, häätämällä miekoin talostaan julkeaa Lemminkäistä, saa hän surkeasti surmansa. Hän on täydellinen »tohvelisankari». Hänen vastakohtanaan esiintyy Kalevalan lopussa talonsa ylpeänä isäntänä »ruma Ruotus paitulainen» (= raamatun Herodes), joka röyhkeästi kohtelee avunanojaa.

Kalevalan miesjumalat ja muut tilapäiset mieshenkilöt sivuutamme, kun ne ovat ulkopuolella esityksemme piiriä.

* * * * *

Näin asettaa Kalevala eteemme suuren joukon mieskuvia kaikki elävinä ja yksilöllisinä. Suppea esityksemme ei voi antaa muuta kuin perin kalpean aavistuksen siitä monipuolisesta elämästä, jota Kalevala mestarillisesti kuvailee. Vielä vähemmän se voi selvitellä sitä verratonta runollista kauneutta ja värikkyyttä, joka sen kuvauksia koristaa. Voidakseen tästä kaikesta täysin nauttia, täytyy itsekunkin lukemalla syventyä Kalevalan omiin runoihin. Niiden lukeminen kyllä runsaasti lukijan vaivat palkitsee.