KALEVALAN NAISET
Esittänyt O.A. Kallio
Kalevalan varsinaiset pää- ja toimihenkilöt ovat tosin, kuten luonnollista onkin, miehiä, mutta samalla on Kalevala antanut naisillekin sangen huomattavan sijan. Miehet töineen ja toimineen ovat ikäänkuin Kalevalan vahva luusto, naiset sen, lihasto; tai toista vertausta käyttääksemme, miehet ovat sen ajatteleva pää ja toimiva käsivarsi, naiset sen tunteva ja lämmittävä sielu ja sydän. Harva kansanrunoelma asettaa eteemme sellaisen joukon havainnollisia naiskuvia kuin Kalevala. Sodat, taistelut ja verityöt eivät ole Kalevalan pääsisällyksenä kuten esim. kreikkalaisten ja saksalaisten vanhain kansanrunoelmain. Suomalaisen kansanluonteen mukaisesti Kalevala pysyy enimmälti kodin ja perheen piirissä, yksityisolojen, mielialojen ja tunnelmain maailmoissa. Ja tämä Kalevalan idyllinen, lyyrillinen luonne johtuu suuressa määrin juuri siitä, että naisilla siinä on niin vaikuttava asema. Varsinkin äidit ovat Kalevalassa saaneet harrasta huomiota ja myötätuntoa osakseen. Missäpä muussa kansanrunoelmassa on äidin huolta ja lapsenrakkautta kuvattu niin kauniisti kuin Kalevalassa? Ainon äiti, Lemminkäisen äiti, Louhi, Lokka, Kullervon äiti, Marjatta — kaikki he hellällä äidinrakkaudella huolehtivat, tosin joskus vääräänkin suuntaan, lastensa parhaasta; ja helposti suo äidinsydän anteeksi lapsensa hairahdukset. Tosin muutamain Kalevalan äitien alkukuvana lienee kristinuskon kantaäiti, neitsyt Maaria, josta katolinen kirkko keskiajalla muodosteli naisen ihannekuvan, mikä sitten siirtyi kansan mielikuvitukseen ja sen runoihin, mutta silti Kalevalan äidit ovat suuressa määrin yksilöllisiä henkilöitä omine erikoisuuksineen. Äitien rinnalla on meillä Kalevalassa joukko viehkeitä neitosia, kuten Aino, Kyllikki, Pohjan impi ja Annikki, jotka ovat omiansa panemaan Kalevalan sankarien päät pyörälle ja saattamaan äideilleen päänvaivaa kosijain suhteen. Onpa vielä lisäksi ahkeria ja toimekkaita emäntiä ja palvelustyttöjä, kuten Osmotar ja »Pohjan piika pikkarainen», puhumattakaan monista soreista haltiattarista, joita ilmat, metsät ja vedet ovat täynnä. Tämä naishenkilöjen kirjava paljous se antaakin Kalevalalle aivan erikoisen viehätyksen.
* * * * *
Mahtavin, edustavin naishenkilö Kalevalassa on Louhi, Pohjolan emäntä, sukunsa, talonsa ja tavaransa neuvokas ja voimakas suojelija ja johtaja. Hänellä on miehen tarmo ja ryhti, kun hän esiintyy heimonsa edustajana Kalevalan sankareja kohtaan; äidillisellä huolella hän valvoo perheensä parasta. Ulkomuodoltaan hän ei ole viehättävä. Hänen lisänimensä onkin »Pohjan akka harvahammas» — siis sellaisena miltei noita-akan näköinen. Hän osaakin loitsia kuin parhain tietäjä ja muuttaa helposti muotoansa. Talossaan hän esiintyy mieluisille vieraille rehtinä emäntänä ja hallitsee täydellisesti vähäpätöistä miestänsä. — Louhen intohimona on saada talonsa ja sukunsa rikkaaksi ja mahtavaksi. Senpätähden hän koettaa hankkia itselleen kuuluisan ja äveriään vävyn sekä tyttärensä lunnaiksi onnea ja rikkautta tuottavan ihmemyllyn sammon Pohjolaan. Hän kestitsee runsaasti Väinämöistä, joka perin kurjassa tilassa on mereltä joutunut Pohjolan rantaan, ja lupaa saattaa hänet takaisin Kalevalaan, vieläpä tyttärensäkin hänelle, jos Väinämöinen sammon takoisi. Kun sitten Ilmarinen Väinämöisen sijasta saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, käskee Louhi tyttärensä käyttämään kaikkea naisellista viehätysvoimaansa Ilmarisen lumoamiseksi, jotta tuo taitava seppo todellakin viehtyisi ryhtymään sammon taontaan. Sammon saanti se tässä on hänelle pääasia, tytär vain houkutuskeino. Ja iloisena hän sitten, kun sampo on valmis, toimittaa Ilmarisen tiehensä sekä saattaa sammon syvälle »Pohjolan kivimäkehen, yheksän lukon ta'aksi» valtansa ja voimansa vastaiseksi perustaksi. Tyttären Ilmariselle antaminen joutui jäämään siksensä, kun oli toivoa saada mahtavampikin vävy.
Riihatonta Lemminkäistä toimellinen Louhi ei voi suvaita. Hän muistuttaa Lemminkäiselle, että tällä oli jo entinen emäntä, eikä siis voinut Louhen tytär enää tulla kysymykseen; mutta kun Lemminkäinen röyhkeästi yhä vaatii Pohjolan »impiparvesta ihaninta», panee hän kosijalle sellaiset ansiotyöt tehtäviksi, joihin tämä viimein sortuu. Ja Lemminkäinenpä se yksin jätetään Pohjolan suuriin häihin kutsumatta, koska on »tehnyt häissäkin häpeät». Kun Lemminkäinen siitä suuttuneena surmaa hänen mitättömän miehensä, kostaa hän sen ankarasti ja vainoaa murhaajaa hellittämättä.
Kun Väinämöinen ja Ilmarinen saapuvat kilpakosijoina Pohjolaan, koettaa Louhi kaikilla järkisyillä saada tytärtään menemään vaimoksi rikkaalle Väinämöiselle, koska sellainen naimiskauppa olisi ollut Louhelle edullinen, mutta ei hän toki tahdo väkisin pahoittaa tytärtään vastenmieliseen avioliittoon. Kuitenkin saa Ilmarinen vielä suorittaa perin vaikeita ansiotöitä, ennenkuin Louhi lopullisesti suostuu. Vaan sitten hän pitääkin Ilmariselle ja tyttärelleen mahdottoman komeat häät, joihin hän kutsuttaa kaiken maailman kansan. Haikein mielin hän vihdoin laskee tyttärensä, hyvillä neuvoilla ja varoituksilla varustettuna, lähtemään uuteen kotiin. Tällöin vasta tuossa miesmäisessä naisessa todelliset naisen ja äidin tunteet pääsevät arvoonsa.
Erittäin tarmokkaana esiintyy Louhi sammonryöstörunoissa. Hän puolustaa tuota hartaimman intohimonsa esinettä, valtansa ja rikkautensa lähdettä, kuin naarasleijona pentujaan; hän kokoo sotajoukon ja varustaa laivan ajamaan takaa sammon ryöstäjiä; hän toimittaa heidän tielleen jo etukäteen kaikenlaisia vaaroja; ja neuvokkaasti, rohkeasti hän, kun hänen sotalaivansa särkyy Väinämöisen loitsimaan salakariin, kokoo sen kappaleet allensa, asettaa soturinsa siivilleen, muuttautuu jättiläislinnuksi ja istuikse suoraan vihollistensa laivan mastoon. Ja kun taistelussa sampo särkyy, niin että vain sen tyhjä kansi jää Louhen käsiin, koettaa hän vieläkin kaikin keinoin vahingoittaa kalevalaisia; koston paha henki on saanut hänet kokonaan valtoihinsa, naisellisuus on hänestä tyystin kadonnut. Lopulta hän, tuntien sammon menetettyään kadottaneensa voimansa, luopuu pahoista aikeistaan ja laskee piilottamansa auringon ja kuun jälleen Kalevalalle paistamaan.
Jylhänä, suurenmoisena niin hyvässä kuin pahassakin kohoaa Louhen mahtava olemus Kalevalan henkilökuvista aivan etualalle, miessankarien rinnalle. Kaikesta itsekkyydestään huolimatta hän johdonmukaisella luonteellaan ja toiminnallaan herättää mielenkiintoa, jopa lopussa tavallaan myötätuntoa, sillä sortuuhan hän kotiaan ja tavaraansa suojellessaan.
Puhtaasti äitinä on Lemminkäisen äiti Kalevalan täydellisin äidinkuva. Hurjapäisen poikansa puolesta hän panee kaikki alttiiksi. Tämä ainoa poika on, miehen aikaisin kuoltua, hänen hellikkinsä ja silmäteränsä, jota hän alituisesti varoittelee, neuvoo ja pidättelee syöksymästä uhkarohkeihin yrityksiin, ja jota Tuonelan joesta pelastaakseen hän panee maat ja taivaat liikkeelle. Äidillisessä rakkaudessaan hän helposti unohtaa ja antaa anteeksi lemmikkinsä hairahdukset ja kovakorvaisuuden. Kun Lemminkäinen lähtee Saareen Kyllikkiä kosimaan, varoittelee äiti vanha häntä kaikin tavoin menemästä niin ylhäisiä kosimaan; tai kun Lemminkäinen kerta toisensa perästä sonnustautuu retkelle Pohjolaan, milloin kosimaan, milloin kostamaan, käyttää äiti, poikansa henkeä peläten, kaikkea äidillistä vaikutusvoimaansa pidättääkseen rakasta poikaansa kotona emon luona kaukana surman teiltä. Mutta rajupäinen poika ei kuule äidin varoitteluja, ja silloin tällä ei ole muuta keinoa kuin neuvoa ja opettaa poikaansa, jotta tämä terveenä selviäisi vaaroista.
Kotona hän levottomin mielin seuraa poikansa seikkailuja ja odottelee kärsimättömänä tämän kotiin paluuta. Kun Lemminkäisen ollessa ensimäisellä Pohjolan-retkellä hänen kotiin merkiksi jättämästään harjasta veri alkaa vuotaa, arvaa äiti tuhon kohdanneen Lemminkäistä. Miniä, Kyllikki, ei ehdi vielä ajatella mitään, kun äiti jo suinpäin syöksyy ulos tielle poikaansa etsimään ja juoksee Pohjolaan niin että »mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui». Pohjolassa hän panee kiertelevän Louhen tiukalle, ja kun Louhi sanoo Lemminkäisen mahdollisesti joutuneen susien suuhun tai karhujen kitahan, tiuskaisee hän ylpeänä ja itsetietoisena: Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä.» Vihdoin Louhi sanoo Lemminkäisen lähteneen Tuonelan joelle, ja silloin äiti taas juoksemaan kadonneen jälestä »suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, ve'et saukkona samosi». Saatuaan auringolta varman tiedon siitä, että Lemminkäinen on surmattu Tuonelan jokeen, hän Ilmarisella teettää jättiläisharavan, jolla hellittämättä haravoi poikansa jäännökset joesta kokoon. Huolimatta korpin pilkasta hän sommittelee kappaleet yhteen, saa Suonettaren avulla ruumiin eheäksi ja vihdoin mehiläisen lopulta itse »luojan kellarista, kamarista kaikkivallan» hakemien voiteiden avulla hengenkin poikaansa palajamaan. Ei hän tätä toru eikä moiti, vaan on perin iloinen saadessaan vallattoman veitikkana lähtemään kotiin. Samalla tavalla hän hellii ja suojelee Lemminkäistä silloinkin, kun tämä, Pohjolan isännän surmattuaan, toiselta Pohjolan-retkeltään pakenee kotiin ylivoiman tieltä. Hän tiedustelee hellästi Lemminkäisen pahoilla-olon syytä ja kokee kaikin tavoin häntä lohdutella, vieläpä neuvoo hänelle varman piilopaikankin kaukaisessa meren saaressa, jääden itse kotiin alttiiksi Pohjolan väen kostolle. Niin hätäinen on äidin sydän, että hän ei ollenkaan huomaa Lemminkäisen vannovan vain pari kesää pysyvänsä poissa sotateiltä, vaikkapa äiti oli luvannut piilopaikan neuvoa vain sillä ehdolla, että Lemminkäinen vannoisi kymmenen kesää välttävänsä sotaseikkailuja. Ja vaikka Lemminkäinen yksin on syypää siihen, että äiti saa paeta Pohjolan väkeä metsään kurjuuteen ja nämä polttavat poroksi heidän talonsa, heltyy äidin sydän heti, kun saa nähdä poikansa terveenä palajavan piiloretkeltään. Tällaisen hemmottelevan äidinrakkauden hoivissa Lemminkäisestä kai kasvaakin tuollainen riihaton hurjapää, joka ei hetkistäkään pysy alallaan. Mutta ottamalla huomioon, että Lemminkäinen on äitinsä ainoa poika ja vanhuuden tuki, on tuollainen hellyys helposti ymmärrettävissä; se on anteeksi annettavaa äidillistä ja naisellista heikkoutta.
Samantapaista äidin huolta ja hätää osottaa Marjatta neito etsiessään kadonnutta pojuttansa »alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen, katsoen joka kanervan, kaivellen katajanjuuret», ja iso on hänenkin ilonsa, kun lapsi vihdoin suolta löytyy.
Liikuttavin on sittenkin Kullervon äidin rakkaus ja anteeksiantamus. Hänkin on väsymätönnä etsinyt metsään kadonnutta tytärtään, sillä »emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho», mutta turhaan hän on etsinyt. Sitä suurempi on hänen ilonsa, kun kuolleeksi itkemänsä poika Kullervo vielä palajaa äidin luo. Ja vaikkapa Kullervo, tosin kyllä tietämättään, tekee mitä kauheimman rikoksen, pitää tuon samaisen metsään kadonneen sisarensa, »turmelee emonsa tuoman», ei äiti kuitenkaan kiroo Kullervoa, vaan päinvastoin lohduttelee ja tyynnyttelee häntä. Hän juurikuin koettaa ymmärtää kurjan poikansa katkerat kokemukset ja löytää niistä lieventäviä asianhaaroja pojan rikokselle. Lemminkäisen äidin tavoin hän kaikin keinoin kieltelee Kullervoa sotaan lähtemästä, ettei sinne sortuisi. Kun sitten Kullervo jäähyväisiksi ynseästi kohtelee kotiväkeänsä, jopa äitiäänkin, niin kaikki muut vastalahjaksi hänet hylkäävät; äiti yksin verrattomassa, anteeksiantavassa rakkaudessaan ei unhota kurjaa Kullervoa. »Et älyä äidin mieltä, arvoa emon sydäntä», hän vastaa Kullervolle, kun tämä kysyy, surisiko äiti häntä, jos kuulisi hänen kuolleen sotatielle, ja jatkaa: »Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi; itken tulville tupamme, siltalauat lainehilla, lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat vieroviksi; mit'en itkeä ilenne, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, saunan lauat lainehilla.» Voiko tosiaan äidinrakkaus rikoksellista poikaa kohtaan mennä pitemmälle kuin tässä ihanassa kuvauksessa? Tuskin.
Lastensa parasta katsova on myös Ainon äiti, vaikkapa hän erehtyy keinoissaan ja vasta myöhään sen huomaa. Aivan oikein hän epää poikaansa Joukahaista lähtemästä kilpasille Väinämöisen kanssa ja sitten myöhemmin kokee estellä hänen kostopuuhiaan, mutta tyttärensä Ainon suhteen hän äidillisessä lyhytnäköisyydessään menettelee väärin. Hänkin näet toivoo tyttärelleen mahtavia sulhasia, ja kun hän Joukahaiselta kuulee, että tämä oli luvannut Ainon Väinämöiselle puolisoksi, niin hän ihastuu ikihyväksi, koska siten näkee hartaimman toivonsa toteutuvan. Ottamatta ollenkaan lukuun Ainon omaa tahtoa ja valintavapautta hän äidillisellä vallalla koettaa pakoittaa itkevää Ainoa iloitsemaan ja koristautumaan Väinämöistä varten. Äidin tarkoitus on kyllä hyvä, mutta hän ei jaksa käsittää, että Ainossa jo on täysin hereillä oman sydämen naisellinen itsetietoisuus, uuden sukupolven katsantokanta. Vasta kun hän saa kuulla Ainon menneen surussaan »alle aaltojen syvien», hän huomaa erehtyneensä pakoittaessaan tytärtään »vastoin mieltä miehelähän». Ja sitä katkerampi ja lohduttomampi on nyt hänen surunsa, niin suuri hänen kyyneltensä tulva, että niistä kasvaa kolme jokea, joiden keskellä olevilta luodoilta sadat kultaiset käköset alakuloisella kukunnallaan juurikuin säestävät hänen mielipahaansa.
Näihin äidinkuviin voisimme vielä lisätä seppo Ilmarisen äidin. Lokka, »luopuisa emäntä», odottelee hartaalla halulla Ilmarista ja hänen kuulua nuorikkoaan Pohjolan hääjuhlista kotiin. Kun sitten »reen kapina kankahalta» kuuluu, riemastuu hän suuresti, sillä nyt hän ensi kerran saa nähdä poikansa toivotun morsiamen ja nuorikon, joka »on kuin puola puolikypsi tahi mansikka mäellä». Ilmarisen onni ja menestys on ollut äidin hellin huoli, ja kun hän nyt näkee pojan onnellisena kauniin nuorikon rinnalla, ei äidin riemulla ole rajoja. Muhkeat tupaantuliaiskemut, joissa »oli kysta kyllin syö'ä», ovat puolestaan osotuksena Lokan äidinilosta ja vieraanvaraisuudesta. — Samoin Väinämöisen äiti, vaikkapa jo onkin vainaja, vielä haudasta seuraa mielenkiinnolla poikansa kohtaloita ja antaa hänelle äidillisiä neuvoja.
Nämä kauniit äidinkuvat ovat Kalevalan ihanimpia kohtia ja osaltaan arvokas todistus esivanhempiemme sydämellisistä perhesuhteista.
Entäpä Kalevalan neidot, kassapäiset kaunottaret?
Heidän hempeästä parvestaan kohoaa yli muiden Pohjan neito, »maan kuulu, ve'en valio», Kalevalan sankarien sydämen aivoitus ja sentähden tavallaan koko Kalevalan keskus. Moninaisesti kuvailee Kalevala hänen kauneuttaan ja hempeyttään, joka kosijoita vastustamattomasti vetää puoleensa. Hän itse hyvin tietää sulonsa voiman eikä suinkaan suostu ensimäisen kosijan kumppaniksi. Hän osaa vikkelästi, mutta samalla herttaisen suopeasti torjua kosijain tarjoukset, kunnes hänen sydämensä on päässyt täysin selville vaalistaan. Äiti ei voi häntä pakoittaa vastenmieliseen liittoon; ylväästi hän sydämen asioissa vaatii itselleen valintavapauden. Väinämöinen saa turhaan hikoilla hänen tähtensä ja panna maat ja manalat liikkeelle. Neito tosin kohtelee arvokasta Väinämöistä kaikella kunnioituksella, mutta osaa sukkelasti väistää Väinämöisen kosinnat. Kun Väinämöinen ensi kertaa Pohjolasta palatessaan näkee hänet taivaan kaarella kaikessa ihanuudessaan ja heti häntä kosaisee, kertoo neito herttaisesti hymyillen edellisenä iltana kuulleensa rastaan lehdossa lauleskelleen »tytärten mieltä» ja »miniän mieltä». Ja laulun loppuponsi oli muka ollut se että »harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana», kun sitä vastoin neito on kotonaan »kuin marja hyvällä maalla». Kun Väinämöinen ei peräydy, panee hän, kosijan itsensäkehumiseen kiinni iskien, tälle mahdottomilta näyttäviä koetöitä ja lupaa »ehkä» niiden suorittajalle menevänsä. Siten hän sillä kertaa selviää Väinämöisestä, tämä kun ei voi tehtäviään loppuun suorittaa.
Sen sijaan näyttää Pohjolan neiti jo alunpitäen tunteneen sisäistä vetovoimaa nuorekkaan muhkeaa Ilmarista kohtaan, vaikk'ei, naisellisesta kyllä, tahdo sitä aivan heti tunnustaa. Mielellään hän siis äitinsä kehotuksesta koristautuu kaikin tavoin, kun Ilmarinen saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, ja saakin sirkoin silmin, punehtivin poskin yksivakaisen sepän häneen ihastumaan. Mutta kun seppo sammon taottuaan tosissaan pyytää neitoa vaimokseen, hän kuitenkin ikäänkuin sulhasta koetellakseen vielä tekee kaikenlaisia pieniä estelyitä, joista totinen seppä niin pahastuu, että pyrkii suinpäin kotiinsa. Juurikuin katuen käytöstään Ilmarista kohtaan hän sitten, kun Väinämöinen ja Ilmarinen kilpakosijoina saapuvat Pohjolaan, heti ilmaisee menevänsä Ilmariselle, »otsan hyvyydelle, varren kaiken kauneudelle», vaikkapa äiti kyllä kehottelee häntä menemään rikkaalle Väinämöiselle. Tälläkin kertaa hän hyvin somasti, kosijaa loukkaamatta, selviää Väinämöisen uudistetusta kosinnasta, sanomalla ettei Väinämöinen olekkaan suorittanut loppuun koetöitään, eikä häntä haluta merelläkulkijan toveriksi. Hieman neuvotonta sulhoaan Ilmarista hän sitten kaikella morsiamen osanotolla opastaa suoriutumaan uusista ansiotöistä, sillä nyt hän on jo koko sydämellään Ilmariseen kiintynyt. Tosin hääjuhlien aikana, kun joka taholta häntä pelotellaan miniän kovalla kohtalolla, huoli ja ikävä väkisinkin tahtovat armaasta kodosta erotessa hänet masentaa ja itkemään saattaa, mutta rakkaus Ilmariseen voittaa, ja hellien jäähyväisten jälkeen hän lähtee Ilmarisen mukana uusia kohtaloita kohti.
Ilmarisen emäntänä hän esiintyy erittäin toimellisena, pitäen varsinkin karjastaan mallikelpoista huolta. Ja entinen vallaton veitikkamaisuus tulee hänessä esiin, kun hän ilkamoiden ja orjan ihmisarvoa ollenkaan ajattelematta, leipoo Kullervon eväsleipään sisälle kiven. Tarkoitus hänellä tuskin oli paha; teko oli pikemmin vain nuorekasta kujeilua. Mutta Kullervoon kohdistettuna se käy hänelle turmioksi, sillä Kullervo, tuo elämän kovasti kolhima orja, ei sellaista sydämetöntä leikkiä ymmärrä; hengellään saa »sepon ilkoinen emäntä» maksaa kepposensa, hänen katumuksensa on liian myöhä. Että Ilmarisen rakkaus ei ollut avioliitossa kylmennyt, sitä todistaa se syvä ja epätoivoinen suru, joka hänet kuukausmääriksi valtaa emännän kuoltua.
Pohjan neidon sukua on ylväs »Kyllikki, korea neiti, Saaren neiti, Saaren kukka». Hänkään ei hevillä »suostu sulhosihin, mielly miehihin hyvihin», koska tuntee hyvin suuren sukunsa ja kuulun kauneutensa arvon. Turhaan itse taivaankappaleet häntä pojillensa kosiskelevat; suotta tulevat Virosta sulhot; turhaanpa lieto Lemminkäinenkin, tuo kaikkien naisten vastustamaton lumooja, kokee Kyllikkiä suostutella ja hänen tähtensä »sadat airot poikki souti, sadat saappahat kulutti». Kyllikki yksin on taipumaton, ja niinpä täytyykin Lemminkäisen rohkeasti ryöstää hänet rekeensä. Aluksi neito on vallan suunniltaan, mutta Lemminkäisen rohkean ylväs olemus ja kauniit lemmenvakuuttelut saavat hänet vihdoin taipumaan. Kuitenkin hän, tuntien Lemminkäisen seikkailunhaluisen luonteen ja saadakseen nauttia rauhassa avioelämän onnea, vaatii sulhonsa vannomaan »valat ikuiset ei sotia käyäksensä kullankana tarpehella, hopeankana halulla». Lemminkäinen vannookin, mutta vaatii vastavalaksi, peläten nuorten naisten kyläilemishalua, Kyllikin lupaamaan, ettei hän kävisi kylissä »hyvänki hypyn halulla, tanhujuoksun tarpehella». Ja hyvässä sovussa he sitten saapuvat Lemminkäisen kotiin, joka Kyllikin mielestä tosin on »nälkäraunion näköinen». Lemminkäinen lupaa tehdä uudet ja paremmat tuvat; ja riemastuksin ottaa hellä äiti poikansa pulskan nuorikon vastaan.
Niin elävät he jonkun aikaa onnellisina, kunnekka Lemminkäisen kerran liian kauan kalankudussa viipyessä Kyllikki ikävissään unohtaa valansa ja lähtee kylän kisoihin. Kiusaus oli liian suuri, jotta hänen nuori ja verevä luontonsa olisi jaksanut sitä vastustaa. Mutta samassapa on Lemminkäisen sisar Ainikki, joka varmaan tunsi itsensä kodissa syrjäytyksi Kyllikin rinnalla, valmis — siinäkin kuvaava naisellinen piirre — kantelemaan Lemminkäiselle. Kauheasti suuttuen Kyllikille tämä lähtee päätä pahkaa — ehkäpä mielissäänkin, kun on nyt saanut laillisen tekosyyn — sotaretkelle Pohjolaan. Turhaan Kyllikki häntä enää pidättelee ja suostuttelee; koskaan hän ei enää voita takaisin levottoman Lemminkäisen rakkautta. Siinä siis ankara varoitus naisillekin pysymään sanassaan, muuten käy huonosti!
Perin soma neitokuva on Ilmarisen viisas ja vireä sisar »Annikki, hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti», joka pitää pitkät puhteet ja valvoo varhaiset aamut. Kun hän ahkerana »nenässä utuisen niemen» huuhtoo vaatteita, näkee hän Väinämöisen komealla purrella viilettelevän merellä niemen lähitse. Aavistaen purjehtijalla olevan vallan erikoisia aikeita hän naisellisen uteliaasti alkaa tiedustella matkan tarkoitusta. Väinämöinen aluksi juurikuin häpeää, vanha mies, kosiomatkaansa ja peittelee sitä kaikenlaisilla verukkeilla. Hän muka menee kalankutuun tai »hanhien hakuhun» tai »suurihin sotihin», mutta viisas Annikki ei ole niin helposti petettävissä. Hän kyllä varustuksista ja aseista tuntee, milloin mennään minnekin, eikä Väinämöisen auta, kun tilapäinen kosimisyrityskin epäonnistuu, muuta kuin kertoa viehättävälle Annikille silkka totuus. Sitäpä tämä oli jo aavistanutkin. Siinä tuokiossa hän »heitti hunnut huuhtomatta, vaattehet viruttamatta» ja riensi kiirehtimään hidasta veljeään kilpakosijaksi. Huoli veljen onnesta on hänelle kallis. Mutta samalla hän perin vikkelästi osaa katsoa omaakin etuaan. Ensin hän vaatii Ilmarisen takomaan itselleen kaikenlaisia naiskoruja, ennenkuin ilmaisee tärkeät tietonsa. Seppä lupaa sen, ja silloin Annikki, moitittuaan veljeään saamattomuudesta, kertoo hänelle, kuinka Väinämöinen jo menee muhkeasti Pohjolaan kosiin »kokan kultaisen kuvussa, melan vaskisen varassa». Tuleepa kiire jo sepollekin, ja toimeliaana auttaa Annikki häntä lähtövalmistuksissa: lämmittää veljelleen mainion kylvyn ja kantaa hänelle päälle pantaviksi parhaat juhlavaatteet, jotta Ilmarinen ainakin »ulkonaisen ihmisen» puolesta voisi menestyksellä kosijana esiintyä. Vireää Annikki-siskoaan sai siis Ilmarinen pääasiassa kiittää siitä, että tosiaan joutui tielle ja voitti Pohjan neidon. Hänessä on Kalevala luonut perin herttaisen kuvan veljensä onnea valvovasta sisaresta.
Annikin virkkua sukua on »Pohjan piika pikkarainen, joka jo aikoja ennen auringon nousua, »kukonki kurahtamatta» ennättää toimitella paljon talousaskareita. Hänpä se keksii aamulla varhain Väinämöisenkin Pohjolan rannalla itkeä juorottamassa ja toimittaa siitä heti tiedon Louhelle. Hän se myös ketteränä ja nopsana toimittaa Louhen lukemattomat hääkutsut perille. Samanlainen nöyrä ja vikkelä tyttö on kainon Marjatan »pienin piika» Piltti, joka »utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi» etsimään Marjatta raukalle kylältä kylpyä, kun ankara äiti ja isä, luullen tyttärensä joutuneen huonoille jäljille, sen häneltä kotona kiroten kieltävät.
Kalevalan hienoin ja naisellisin naiskuva on epäilemättä Joukahaisen nuori sisar Aino, joka tietämättään, tahtomattaan luvataan vanhalle Väinämöiselle. Oman kainon naissydämen nuori iemmenkaipuu ja valintavapaus joutuu siten ankaraan ristiriitaan äidin tahdon ja lapsellisen kuuliaisuustunteen kanssa, ja siihen ristiriitaan hentoinen Aino sortuu. Kuten Kullervossa miehen kuvaa Kalevala Ainossa naisen, neitosen, traagillista kohtaloa. Elämän ja kohtalon myrskyt musertavat Kullervon, miehen ja sankarin; Ainon tuhoavat oman sydämen herkkätuntoiset ristiriidat.
Kun Aino saa tietää että veli on luvannut hänet »Väinämöiselle varaksi» ja näkee äitinsä siitä riemastuvan, koskee se kipeästi hänen herkkään mieleensä. Lapsen velvollisuus vaatisi tottelemaan äitiä, mutta toisella puolella on oman sydämen epäävä ääni, joka ei voi sallia, että neitoa vain kauppatavarana pidetään, neidon itsensä mieltä kysymättä. Siitä johtuu Ainon ajatuksiin auttamaton ristiriita, joka ne lopulta vallan samentaa. Kun sitten Väinämöinen lehdossa tapaa hänet ja kohtelee häntä kuin varmaa omaisuuttaan, heittää hän heti maahan Väinämöisen ihailemat korunsa, pitäen niitä siten juurikuin saastutettuina, ja rientää itkien kotiin. Muille hän ei tahdo ilmaista korujensa katoamisen todellista syytä; vasta äidille, ainoalle uskotulle näin arassa asiassa, hän kertoo Wäinämöisen rohkeat kosiskelut. Hyvää tarkoittava, mutta lyhytnäköinen äiti lohduttelee Ainoa parhaansa mukaan ja käskee hänen kadotettujen sijaan pukemaan ylleen äidin säästämät kalliit korut, luullen Ainon niistä lohtua saavan. Mutta turhaan! Ainon neitseellisen sydämen sopusointu on särkynyt; itku ja valitus vain on hänen lohduttajansa. »Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi», hän sanoo itsestään. Kun äiti vihdoin tarkemmin tiedustelee tuon jatkuvan itkun syytä, silloin Aino vasta suoraan sanoo katkeran surunsa johtuvan siitä, että äiti oli luvannut ja käskenyt hänet, hänen mieltään kuulematta, »vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi». Parempi muka olisi ollut käskeä hänet suorastaan »alle aaltojen syvien sisareksi Siikasille». Näin Ainon mieli aivankuin vaistomaisesti vetää häntä veteen — rauhaan ja vapauteen.
Tuska ja suru vie häneltä mielen tasapainon ja itsensä määräämisvallan. Hän toimii nyt aivan koneellisesti, vaistomaisesti. Hän menee aittaan, pukee yllensä äidin tarjoamat korut ja lähtee sitten, juurikuin kuololle vihittynä ja koristettuna, harhailemaan tarkoituksettomasti pitkin saloja. Kuoleman vapauttava ajatus täyttää hänen sumenneen mielensä; veden väljät ja vapaat tilat houkuttelevat Ainoa sinne suruansa unhottamaan. Ja niin vastustamattomaksi käy tämä houkutus, että Aino, nähdessään vedenneitojen vapaina ja iloisina kisailevan läikkyvillä laineilla, rientää suoraan heidän huolettomaan joukkoonsa veden viileään syliin mieltään viihdyttämään ja sinne hukkuu. Se ei ollut pelkkä tapaturma; se oli johdonmukainen tulos Aino raukan hennon ja tunteellisen sydämen ristiriidoista. Rauhaton, maailman kanssa epäsointuun joutunut sydän löytää levon kuolon viileässä sylissä, joka hänelle aivankuin itsestään suurena ja sovittavana avautuu.
Näin olemmekin tarkastelleet Kalevalan kaikki huomattavammat naiskuvat. Näihin voitaisiin lisätä vielä esim. rehevä Osmotar, »oluen seppä», tuo taitava ja toimekas emännöitsijä ja oivallisen oluen valmistaja, joka myöskin Pohjan neitiä perinpohjin neuvoo ja opastaa, kuinka hänen tulee miehelässä käyttäytyä; »ruma Ruotuksen emäntä», joka ylpeänä kädet puuskassa »liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla» ja ynseästi tiuskuu avunanojalle; lopuksi onneton Kullervon sisar, joka sukunsa surkean kohtalon vainoamana ensin eksyy metsään, kotiin osaamatta, sitten Kullervon korujen ja kultien sokaisemana tietämättään yhtyy veljeensä ja vihdoin, saatuaan tietää asian oikean laidan, sovittaa kauhean rikoksensa hyppäämällä kuohuvaan koskeen, jossa »löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa».
Mutta näiden ihmisellisten naiskuvien lisäksi tuo Kalevala vielä eteemme lukemattoman joukon yliluonnollisia naisolentoja, jotka monella eri tavalla joutuvat kosketuksiin ihmisten kanssa. Meillä on Kalevalassa määrättömästi luonnottaria, ilmattaria, sotkottaria, vedenneitoja, tuulettaria, puuttaria, metsänneitoja ja sinipiikoja, manattaria j.n.e. On siellä Vellamo, »veden emäntä», on Mielikki, »Tapiolan tarkka vaimo», on Tellervo, Tuulikki ja muut »utupaidat, hienohelmat» metsänjumalan Tapion kepeät tyttäret — niin, koko luonto on täynnä kaikenlaisia hengettäriä ja haltiattaria sitä elävöittämässä ja somistamassa.
Lopuksi emme saa unhottaa Kalevalan ihania häärunoja, joissa naisilla on niin tärkeä sija. Ne tosin eivät vie Kalevalan varsinaista toimintaa eteenpäin, mutta niiden puhtaasti lyyrillinen, idyllinen kauneus on verraton. Kaikki perhe- ja avioelämän suhteet tuodaan niissä havainnollisesti esiin. Aluksi Pohjolan emäntä itse kuvailee tyttärelleen, kuinka tällä oli ollut huolettomat päivät kotona kuin perhosella ja kedon kukkasella, mutta kuinka miehelässä kaikki on toisin; »toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, et osaa ovissa käy'ä», hän sanoo morsiamelle, joka siitä tulee ensin kovin alakuloiseksi ja valittaa mielensä olevan »kuin syksyinen yö pimeä». Toiset vaimot vielä lisäävät morsiamen huolta ja pelkoa, kuvailemalla appelan oloja vieläkin mustemmin värein, kun näet miniän niskoille siellä muka talon kaikki työt lykätään ja vain moitteita ja toria kiitokseksi annetaan. Miniä saa alkaa seuraavan päivän toimet jo edellisenä iltana pitämällä huolta siitä, ettei hiilos liedessä yöllä pääse sammumaan, jotta siitä aamulla helposti saa tulen. Kukon ensi kerran laulaessa hänen tulee nousta ja alkaa päivän työt, joita sitten jatkuu yhtä mittaa hetkisenkään levotta myöhään iltaan. Ensin on tehtävä tuli, sitten hoidettava karja, sitten siivottava tupa j.n.e. loppumattomiin. Miniän huolena on käsikivellä jauhaminen, veden kanto, puiden tuonti tupaan, taikinan teko, astiain peso, uunin lämmitys, leipominen, saunan lämmitys ja saunoittaminen, kehruu, kudonta, oluen pano j.n.e. Hän raataa kuin orja ja saa sittenkin palkakseen »apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, na'on niskan nakkeloita». — Näin kuvataan miniän asema vaikeaksi, ja todellakin monissa tapauksissa se sellaista lienee ollutkin. Mutta toiselta puolelta morsianta myös lohdutellaan ja kehutaan, kuinka hän oivallisen sulhon hoivissa vasta tuntee itsensä täysarvoiseksi ja onnelliseksi ja kuinka hän itse on tämän onnen ansainnut kauneudellaan, hyvillä tavoillaan, ahkeruudellaan ja taloustaidoillaan, joista maine on kauas kuulunut. — Erittäin kauniit ovat myös ne jäähyväiset, jotka morsian lähtiessään lausuu vanhemmilleen, kiittäen heitä kaikesta hyvästä, sisaruksilleen ja koko kodilleen elukoineen, puineen, tanhuoineen. Niissä ilmenee hienosti rakkaus vanhempia ja lapsuudenkotaa kohtaan.
Paljon voisi häärunoista samoinkuin muualtakin Kalevalasta poimia hienoja, sattuvia piirteitä, jotka elävästi kuvailevat naista neitona, sisarena, morsiamena, vaimona ja äitinä, mutta tila ei salli meidän laveammalta niihin syventyä. Ja vaillinaiseksi tällainen poiminta aina jäisi; vasta Kalevalasta itsestään niiden kauneuden ja runsauden oppii täysin tajuamaan.