SUOMEN LUONTO KALEVALASSA
Esittänyt V. Tarkiainen
Todellisuus ja satu kilpailevat keskenään Kalevalassa. Väliin on todellisuus voitolla, mutta useammin satu. Tuskin lienee toista eeposta, ainakaan ei länsimaissa syntynyttä, jossa mielikuvitus löisi leikkiään niin esteettömän vapaasti runouden pitkillä pihoilla kuin Kalevalan lauluissa ja loitsuissa. Tämä seikka antaa koko »kansalliseepoksellemme» omituisen lapsellisen viehätyksen, mutta samalla riistää siltä sen mielenkiinnon, minkä todellisempien olojen ja todellisempien tekojen kuvaukset voivat synnyttää lukijassa. Ettei Kalevala kuitenkaan ole aivan vailla miehekästä ryhtiä ja elävästi havaittuja luonteita, sen todistavat esim. Kullervo-runot. Todellisuuspiirteet ovat ainakin kuteena, ellei loimena, tässä sadun monikirjavassa kankaassa. — Siitä saamme käsityksen katsellessamme esim. Kalevalan luonnonkuvausta.
Vaikka suomalainen runotar antaa Kalevalan suurten sankarien usein matkustella ilmojen teitä »tuulen purressa, ahavan venosessa» semmoisella helppoudella ja nopeudella, että se saattaa herättää kateutta yksinpä meidän aikamme ilmapurjehtijoissa, ja vaikka sadun kultakuut ja valheauringot kumottavat välistä sen kuusten latvoissa niin lumoavalla loisteella, että suurkaupunkiemme sähkövalot niiden rinnalla himmenevät säteettömiksi tuohuksiksi, tuntuu todellisuuden maaperä sentään useimmissa paikoissa jalkain alla ja todelliset taivaankappaleet valaisevat tavallisesti henkilöiden liikkeitä. Eikä lukijan tarvitse kovinkaan pinnistää tarkkaavaisuuttaan, jotta hänen silmäänsä piirtyisi Kalevalan runoista Suomenmaan kuva suhteellisesti oikeassa muodossaan.
Johtaahan heti ensimäinen runo mielemme luontevasti »näille raukoille rajoille, poloisille pohjanmaille», missä naapurit harvoin tapaavat toinen toisensa ja missä ilmanalan ankaruus on värittänyt soiton sekä laulun surunsoivaksi. Tämän harvaan asutun, kylmän ja köyhän maan rannoilla loiskii meri aukeine ulapoineen ja korkeine kuohuineen, joiden harjalla aikojen alussa keinui tarumainen Ilman impi ja myöhemmin moni retkeilevä laiva tai vene. Meri ei ole kuitenkaan antanut runoudellemme aiheita ja kuvia niin paljon kuin esim. kreikkalaisten Odysseialle. Siitä on huomattu vain pääominaisuudet: rannaton avaruus, sininen väri ja lakkapäiset laineet, keskellä joku luoto ja saari. Kalevalan runous on etupäässä sisämaan runoutta. Se heijastaa sisämaisia piirteitä, etenkin Suomen tuhatjärvisyyttä. Kaikkialla soudetaan järvien soiluvia selkiä, kaikkialla nähdään taloja lahdenpoukamissa, kaikkialla pyykinpesijöitä »nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen», kaikkialla kalastajoita nuotalla, verkolla tai ongella. Järvestä järveen virtailee jokia, jotka kelpaavat liikeväyliksi, vaikka niitä usein haittaavat »tuliset kosket» salakareineen ja muine vaaroineen. Runo tietää mainita nimeltäkin eräitä kuuluisimpia koskia:
»Kolme on koskea kovoa: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran.»
Mutta kaikista julmin on kuitenkin ankara Rutjan koski, jonka nieluun
»puut päin putoovat, perin vierivät petäjät, tyvin syösten suuret hongat, latvoin lakkapäät petäjät.»
Pohjolan kuuluisan talon luona näyttää myös olevan virta tai laaja salmi. Ja Tuonelan synkkää saarta ympäröi mustavetinen kammottava joki, jossa pitkäkaulaiset joutsenet joluvat ja suuret suomuhauit uiskentelevat, ja jonka yli ei ole hyvä inehmon elävänä kulkea. Näiden jokien lisäksi tekaisee runo jonkun vielä ihmeellisemmän satuvirran esim. Vipusen vatsaan tai — äidin kyyneleistä. Ainon äiti se 4:essä runossa itkee niin suunnattomasti, että hänen kyyneleistään kasvaa kolme virtaa saarineen ja suvantoineen, ja niiden vieremiltä kaikuu käen kukunta, näin luoden oikean suomalaisen kevättunnelman.
Sisämaiset näköalat kuvastuvat läpi runoelman sangen vaihtelevina »kuusikkokumpuineen», »kanervikkokankaineen», »auhtoine ahoineen», »marjaisine mäkineen», »vesakkonotkoineen», »synkkine saloineen», ja suunnattomine soineen, joiden keskellä kohoaa siellä täällä vain »märkä mätäs», karpaloiden koto. Kevätaurinko saa näillä Pohjan pimeillä perillä aikaan suuremmat ihmeet kuin konsanaan etelän ikuisen kesän mailla.
Sen säteiden hellittäessä nousee
»lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päälle kukkumahan.»
Paimen ajaa silloin karjansa laitumelle, ilon raikuessa:
»Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkujata, paimen asteli ahoa, lepikköä leyhytteli, käen kullan kukkuessa, hopeaisen hoilatessa.»
Ja keskikesän aikana seisoo koko metsä jonkun hetken ihanimmassa kullassaan, säteilevänä ja tuoksua täynnä:
»Kuuna paistoi kuusen oksat, päivänä petäjän latvat, metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille.»
Kesäisenä näkynä kangastaa Kalevalassa monet lapsuudenaikaiset »marjamäet» ja paimenkukkulat sekä esim. se laaja, nurmikenttäinen Saari, johon Lemminkäinen nuoruutensa päivinä purjehtii kuuluisaa Kyllikkiä, »saaren kukkaa», kosimaan. Sen salot kaikuvat kesäisin — niin melkein näyttää — aamusta iltaan nuorten karkeloista; työnteosta ei ole puhettakaan. Siellä vain leikitään ja karkeloidaan erityisellä kisakedolla:
»Neitoset kisaelevi, kaunokaiset karkelevi mannerpuolella saloa, kaunihilla kankahalla.»
Kaukana pohjoisessa häämöttävät tämän kesäisen maiseman vastakohtana Pohjan pitkät pimeät perukat, »kylmät kylät» kivimäkineen, »vaskisine vaaroineen», »kuumottavine portteineen», aittoineen ja pihalla haukkuvina koirineen. Siellä
hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä, hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä, hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella.»
Näille maille pakenee Lemminkäisen edellä Hiiden hirvi. Näitä lumitunturien rinteitä, »kuss'ei kuuta, aurinkoa, eikä päiveä iässä», matkailee Lemminkäinen kerran ruskealla Hiiden ruunalla:
»Veti virkkua vitsalla, paiskasi pajun vesalla, ajoi matkoa vähäisen, tuuritteli tunturia, pohjoispuolella mäkeä, lumivaaran kukkuloa.»
Kuinka säät vaihtelevat Kalevalan kankahilla, siitä antavat runot usein eläviä kuvauksia. Talvella ovat järvet ja merenlahdet jäässä, ja on niin kova pakkanen, että Lemminkäinen uhkaa jäätyä matkatoverinsa Tieran kanssa (runossa 30 säkeet 143—180) ihan kuoliaaksi. Välistä sataa lunta leppeästi:
»Laskip' Ukko uutta lunta, viskoi hienoista vitiä, se katti kanervan varret, peitti maalta marjan varret.»
Välistä taas kauheita rakeita:
»Satoi hyytä, satoi jäätä, satoi rauaista raetta, pienemmät hevosen päätä, päätä ihmisen isommat.»
Välistä sakeaa sumua:
»Ututyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle, sumun ilmahan sukesi» j.n.e.
Välistä raivoaa kauhea myrsky:
»Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli, enemmän etelätuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi heinät helpehettömäksi; nosti mustia muria päälle selvien vesien.»
Toisin ajoin taas on ilma tyyni ja selkeä, etenkin auringonnousun tai -laskun tienoissa:
»Päivänäpä kolmantena aletessa aurinkoisen jo sepon koti näkyvi, luvat ilman tuulottavi, noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni, tuprusi savu tuvasta, ylös pilvihin kohosi.»
Jos semmoisena päivänä nousee korkealle mäelle, aukenevat pitkät näköalat selvinä kulkijan eteen. Esim. kun Lemminkäinen on Hiiden hirven hiihdännässä, niin hän
»hiihti päivän, hiihti toisen, jo päivänä kolmantena meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivelle, loi silmänsä luotehesen, poikki soien pohjoisehen; Tapion talot näkyivät, ukset kulta kuumottivat poikki suosta, pohjoisesta, alta vaaran, varvikosta.»
Tai kun rannalla pyykinpesussa, oleva Annikki silmäilee ulapalle:
»Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten; ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi.»
Tämän tapaiset laajat maisemakuvat, jotka taiderunouteemme koteutti Aleksis Kivi »Seitsemässä veljeksessään», eivät ole harvinaisia Kalevalassa. Ihanimpana esiintyy kuitenkin suomalainen maisemasävy semmoisissa kohdissa, joissa luonto on vain sisäisten mielialojen kuvastimena. Esim. seuraavissa lyyrillisissä säkeissä, jotka ovat Kalevalan kauneimpia:
»Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin keväinen päivännousu, kevät-aamun aurinkoinen; mitenkä minunki mieli, minun synkeä sisuni? On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta, viel' on mustempi sitäki, synkeämpi syksy-yötä.»
* * * * *
Millainen on sitten eläinkunta, joka kansoittaa näitä Kalevalaisia maisemia? Millainen kasvisto, joka antaa niille värin ja sävyn? Tuiki tuttua ja kotoista, jommoisena se on piirtynyt luonnonlapsen tarkkaan silmään.
Jalan neljän liikkuvista metsien asukkaista on Kalevalassa etumaisimpana karhu. Salojen kansa seurustelee sen kanssa samalla tuttavallisesti sekä arvonantavasti, sillä se tietää otsolla olevan »yhdeksän miehen voiman ja yhden miehen mielen». Se tuntee sen ulkomuodon ja merkitsee sen tärkeimmät piirteet täsmällisesti:
»lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen.»
Se nimittää sitä »koverakouraksi», »karvalallukseksi», »karvaturvaksi» ja kuvailee sen elämäntapoja todenmukaisesti: kuinka se makailee talvet havumajassaan
»kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa»,
kuinka se kesillä liikkuu ylt'ympäri metsiä »villakuontalona» taikka »pellavaskupona», syöpi sieniä, murtaa muurahaiskekoja, etsii »juuria punaisen putken, Metsolan mesipaloja» — ellei ole tottunut liharuokaan ja ruvennut rumille töille, jolloin se välistä ärsytettynä ja ähmissään kaatelee koivunpökkelöitä, vääntelee vesihakoja, määhkii marjamättähiä. Kansa on tuhlannut tälle jalolle otukselle, jonka vihaa se on aina peljännyt, mitä kauneimpia hyväilynimiä ja mainesanoja: »mesikämmen», »mesikki», »metsän omena», »metsän kaunis», »salon kulta», »salon armas», »aika poika», »pyylypoika» (= pesässä asuva poika), »vanha mies», »verkanuttu», »verkahousu», »mustasukka», »käpeä-kenkä», »rahakarva», »rahasaari» j.n.e. Sitä lepytellään erityisillä luvuilla keväällä karjaa laitumelle laskettaessa ja varoitellaan elämään sovinnossa. Ja jos se on taistelussa talvisaikaan saatu kaadetuksi, kohdellaan sitä yhä kunnioittaen ja hellävaroen. Metsästä tuotaessa se otetaan vastaan juhlallisilla menoilla, valituin lauluin ja lauseparsin, kannetaan juhlasaatossa pirttiin, jossa sitten komeat peijaiset sen kunniaksi pidetään ja vainajan korkeita sukujuuria muistellaan, ennenkuin ryhdytään karkeampiin toimiin: nylkemiseen ja lihan paloittelemiseen. Näissä peijaismenoissa, jotka häidenvieton ohella ovat Kalevalan suurin juhlatilaisuus, ilmenee karjalaisen heimon keskuudessa vallinnut, miltei uskonnollinen karhunpalvelus, samalla kuin niiden sekä häärunojen perinnäisissä vuorolauluissa ja toiminnoissa piilee suomalaisen draaman ensi itu. Tämmöiseen maineeseen on karhu voinut kohota vain semmoisilla seuduilla, missä ihmisen on ollut vaikea huonoilla aseillaan puolustaa asemaansa tätä pelättyä vihollista vastaan.
Muut metsänpedot, kuten susi, ilves ja kettu, ovat Kalevalassa karhuun verraton aivan syrjäasemassa. Sutta (eli hukkaa) pelkäävät vain naiset talviöinä pihamailla liikkuessaan. Repo on huomattu vaaralliseksi vain hanhilaumalle. Nämä eläimet ovat kaikki haluttua riistaa kalliin nahkansa vuoksi, niinkuin myös »näätä kultarinta», »talvinen jänis» sekä oksilla hyppelevä orava. Näädästä ja oravasta on sitäpaitsi pantu merkille liikkeiden sukkeluus, jäniksestä juoksun nopeus, jonka vuoksi tämä »ristisuu», »pitkäkorva», »kehräsilmä», »vääräsääri» kelpaa m.m. sanansaattajaksi Ainon kuoltua. Vikkelin eläimistä on kuitenkin kärppä (l. portimo), jonka liikkeisiin usein verrataan sukkulan sujahtelemista taitavan kutojan käsissä:
»niin sen suihki sukkulainen kuin on portimo pinossa (kuin kärppä kiven kolossa)».
Vesissä asustava saukko ja hylje, joka »luotansa lohia syöpi, sivultansa Siikasia», Kalevalan laulajille kuten pienimmät maan matoset, tai myyrät, hiiret, kusiaiset (mauriaiset). Onpa joukkoon sentään päässyt joku eläin, joka osoittaa laajempaa luonnontuntemusta kuin Suomenmaan rajojen sisällä välittömästi on mahdollista. Semmoisia on eteläisempiin seutuihin viittava »kamelivarsa» ja siili sekä Jäämeren läheisyyttä todistavat mursut ja valaat, joista viimemainittu on Suomen kansan kuvituksessa (kuten niin monen muunkin) kasvanut miehiä nieleväksi hirviöksi. — Lapinmaan peura sekä usein sen toisintona esiintyvä hirvi ei ole Kalevalassa saanut kovin suurta huomiota osakseen. Tosin kerrotaan (13—14 runoissa) laajasti, kuinka Lemminkäinen ansiotöikseen hiihtää Hiiden hirven »silosorkan» »Hiien peltojen periltä, Lapin lasten tanterilta», mutta tästä eläimestä ei saa muuta todellista kuvaa kuin sen, että se juoksee nopeasti ja on kovin äksy potkimaan. Tämä onkin luonnollista, sillä se ei ole tavallinen metsänotus, vaan mielikuvituksen luoma outo kuvatus, kyhätty kokoon mitä erilaisimmista aineksista:
»Hiiet hirveä rakenti, juuttahat poroa laati, pään panevi pökkelöstä, sarvet raian haarukasta, jalat rannan raippasista, sääret suolta seipähistä, selän aian aiaksesta, suonet kuivista kuloista. silmät lammin pulpukoista, korvat lammin lumpehista, ketun kuusen koskuesta, muun lihan lahosta puusta.»
Samanlaisen mahdottoman kummitusmuodon on saanut myöskin se kokko, joksi Pohjan akka muuttaiksen Sammon ryöstäjiä takaa ajaessaan:
»Jopa muuksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta: otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa, nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; puolen purtta särkynyttä, senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstuksensa, sata miestä siiven alle, tuhat, purston tutkamehen.»
Ja tästä kuten muista Kalevalan kokoista, vaakalinnuista ja lokeista käytetään runoissa niin suunnattomia mittasuhteita, että ajatus aivan tyrmistyy:
»Ei ole kokko suuren suuri, eikä kokko pienen pieni: yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi, pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotasi.»
tai:
»Suu sen on satoa syltä, kita kuusi koskellista, kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta.»
Muut linnut sensijaan ovat pysyneet luonnollisuuden rajoissa: pyyt, teeret, korpit, kuret, kajavat, tikat, kiurut, pääskyt, pulmuset, sotkat, joutsenet, allit, kyntörastaat, käet j.n.e. Ovatpa niistä monet kuvatut erinomaisen tarkasti ja havainnollisesti. Joutsenesta, »pyhästä linnusta», esim. mainitaan, että se uiskentelee joluen jokivesissä ja pesii ylhäällä pohjoisessa »suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella». Hanhi on merkitty »kirjasiiveksi» ja »punasuuksi», sotka »siniseksi» linnuksi, tikka puussa kapuavaksi, kiuru pilviin katoavaksi, korppi keikkuvaksi ja varis vaakkuvaksi. Eloisin on kuva lokista, joksi Ilmarinen loihtii ryöstämänsä morsiamen, nuoremman Pohjan neitosista:
»Lauloi naisensa lokiksi luo'olle lokottamahan, veen karille kaikkumahan, nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan. Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, kiljuvi vesikivillä, kartioilla kaljahuvi.»
Kauneimman sijan lintujen joukossa on kuitenkin saanut käki. Se on Suomen kansan varsinainen lempilintu, kevään lintu ja nuoruuden lintu: »kultarinta», »hopearinta», »tinarinta», »hietarinta». Sen yksitoikkoinen sointuva kukunta herättää vastakaikua kaikkien sydämissä. Sille uskovat nuoret toiveensa ja vanhat huolensa. Siltä odottavat neitoset tietoa sulhon saapumisesta ja muutkin onnea ja rikkautta. Senvuoksi sitä suojellaan ja suositaan. Sille jätetään kaskesmailla erityisiä kukuntapuita, joissa sen toivotaan kukkuvan illoin, aamuin sekä keskipäivälläkin. Sen kukunnan kullasta taotaan naulat kanteleeseen ja sen säveltahtiin sykähtelee sekä onnellisen että onnettoman sydän. Käen kukunnan vaikutus on kuvattu 4:en runon lopussa, jossa Ainon äiti tulkitsee kovaa kokeneen sydämensä tunteet kauniilla sanoilla:
»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskelle valuvi, kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen.»
Selvää on, että suomalaiset, joille lukemattomat järvet ja joet tarjosivat mainion tilaisuuden kalastukseen, myös tunsivat hyvästi eri kalalajit: »haleat» hauit, »sinervät» siiat, »kuleat» kuujat (järvilohet), »kyrmyniskat» ahvenet, »kinaiset» kiiskit, »nuljaskaiset» mateet sekä säret, säynäät, kuoreet, mujeet ja lohet. Tunsivatpa he niiden elintavat ja kutuajatkin: »hauki hallalla kutevi, ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi». Mutta taaskin on runossa tapahtunut, että yksi kala, Tuonelan joen »suomuhauki», on kasvanut niin suureksi, ettei se mahdu mihinkään todellisuuden kaavoihin:
»Ei ole hauki pienen pieni, eikä hauki suuren suuri: kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren, kita kolmen kosken verta, selkä seitsemän venehen.»
Eikä paljon pienempi liene ollut sekään jättiläishauki, jonka selkään juuttuu koskessa samporetkeläisten vene ja jonka leukaluusta Väinämöinen laittaa itselleen maankuulun kanteleen.
Vielä suurempi hirmu kuin Tuonelan suomuhauki on Pohjolan porttia vartioiva käärme, arvatenkin samaa yhteistä alkujuurta kuin ne jättiliskot ja käärmeet, joiden kanssa kaikkien maiden tarulliset sankarit saavat voimiansa koetella. Se on kuvattu seuraavin sanoin:
»Käärme tiellä käänteleikse eessä portin poikkipuolin, pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin, sata silmeä maolla, tuhat kieltä käärmehellä, silmät seulan suuruhiset, kielet pitkät keihovartta, hampahat haravan varren, selkä seitsemän venettä.»
Tarvitaan tietää synnyt syvät, ennenkuin tämmöinen hirviö saadaan siirtymään tieltä syrjään. Niissä sanoissa, joilla Lemminkäinen manaa sen matkoihinsa, kuvastuu kansan kauhu ja inho käärmettä kohtaan. Helposti ymmärrettävä on myös, että Tuonela, kaiken inhuuden ja onnettomuuden tyyssija, on täynnä kyitä, käärmeinä; niin hyvin makuusijoilla kuin oluttuopeissa niitä siellä matelee. Kansan usko on tehnyt kyykäärmeestä yksinpä myrkyllisen nuolenkin, jolla sokea paimen ampuu Tuonelan joella Lemminkäisen läpi maksan, kautta kainalon vasemman. Käärmeiden paljoutta vähän viljellyillä seuduilla muuten todistaa »kyisen pellon» kyntäminen, joka esiintyy Kalevalassa pari kertaa.
Niinkin pieniin eläimiin kuin ampiaisiin (»herhiläisiin»), mehiläisiin ja »mustiin» muurahaisiin ulottuu kansanrunoilijain huomio Kalevalassa. Varsinkin mehiläinen on tarkkaan kuvattu ja esiintyy usein. Se näyttää olleen oikea lempilintu sekin, koska sille annetaan semmoisia hyväilynimiä kuin »mehiläinen, meiän lintu, metsänkukkien kuningas», »simasiipi», »sinisiipi». Ja se tekee useampaan kertaan kauniita palveluksia ihmiselle: hakee Lemminkäisen äidille voiteita taivaasta, mettä Osmottaren oluviin ja Ilmarisen raudankarkaisu veteen.
Kotieläimistä on koira, hevonen ja lehmä tavallisimpia Kalevalassa. Koira esiintyy niin hyvin talonvartijana (esim. Pohjolassa) kuin metsänkävijän (Väinämöisen) ja matkamiehen (Kullervon) toverina. Sen tuntomerkit »villahäntä», »rauankarva» ja »pikkusilmäinen» viittaavat luultavasti sen lappalaisrotuisuuteen. Samaan päätelmään johtaa myös humoristinen kuvaus haukkuvasta Pohjolan koirasta:
»Aina haukkui linnan rakki, saaren vartio valitti, linnan lukki luksutteli, perän peltohon sysäten, peni julma juhmutteli, hännän kääten käppyrähän.»
Koira näyttää hyödyllisyydestään huolimatta olleen pikemmin halveksittu kuin arvossa pidetty eläin (»lihan syöjä, luunpurija, veren unelta vetäjä»), niinkuin osoittaa »koira» ja »rakki» nimien käyttäminen haukkumasanoina. Hevonen (hepo, uve, ori) sensijaan oli suuressa arvossa, varsinkin jos sattui olemaan »tulinen» juoksija. Väriltään se oli »ruskea» tai »tulipunainen», kuten suomalaisrotuinen tavallisesti on, toisinaan »liinaharja», »sukkajalka», »kuloharja» tai »laukki». Sen raisua juoksua kuvataan usein eloisasti:
»Senpä tukka tulta tuiski,
harja suihkivi savua.»
Senvuoksi kelpasivat sen liikkeet vertauskohdaksi muullekin nopealle vauhdille, esim. Vipusen laululle:
»Suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia, kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja.»
Joskus on hevonenkin saanut tarumaisen muodon, esim. se ruskea Hiiden ori, jonka Lemminkäinen ottaa kiinni (14 runossa), hevonen, jonka hengityksen lämpimässä Marjatta synnyttää poikansa Tapiomäellä (50 runossa), sekä se kultavarsa, joka tungeiksen Ilmarisen ahjosta (37 runossa). Kaikista merkillisin on kuitenkin se »musta ruuna», jonka Lemminkäinen kerran murheistaan laatii ja jonka selässä hän ratsastaa kotiin onnistumattomalta sotaretkeltä. Lehmistä, joita lihan, voin ja maidon antinsa vuoksi pidettiin paljon kalevalaisissa kodeissa, mainitaan monet nimeltä (»Muurikki», »Mansikki», Puolukka», »Omena» j.n.e.) sekä kuvaillaan niiden laitumelle laskemismenot, maidonsaaliin rukoileminen, paimentaminen, lypsäminen sekä navetassa talvella ruokkiminen. Ilmarisen ahjossa syntyvä »kultalehmä» on ainoa epätodellinen ilmestys lehmien joukossa. Härkä sensijaan on kasvanut joskus aivan mitattomaksi, mahdottomaksi. Sillä härällä, jolla Sammon juuret maasta irti kynnetään, oli »syltä sarvet pitkät, puolentoista turpa paksu». Ja vielä suurempi on se sonni, joka teurastetaan Pohjolan hääruuiksi, sen kun
»Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella, sata syltä sarvet pitkät, puolta toista turpa paksu» j.n.e.
Muut kotieläimet: kissa, sika, lammas, vuohi, uuhi, kana ja kukko, ovat säilyttäneet Kalevalan lauluissa luonnollisen kokonsa ja muotonsa.
* * * * *
Jos sitten siirrymme tarkastamaan Kalevalan kasvikuntaa, niin huomaamme samanlaisen, miltei luonnontieteellisesti tarkan käsityksen siinä ilmenevän. Ja tässäkin kohden pyrkii suomalaisten runollinen mietiskely tunkeutumaan olioiden syntyyn ja historialliseen alkuperään. Toisessa runossa esitetään Sampsa Pellervoinen »maita kylvämässä, toukoja tikittämässä» ja annetaan yleiskuva Suomen tavallisimmista puulajeista ja niiden kasvupaikoista.
»Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, kankahat kanervikoiksi notkot nuoriksi vesoiksi. pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille, tammet virran vieremille.»
Toisissa yhteyksissä tulee lisäksi vain joku puulaji kuten lehmus, vaahtera, pähkinä, omenapuu, kuusan sekä haapa, joista useimmat ovat Suomessa harvinaisia. Vanhimmaksi, alkuperäisimmäksi puuksi mainitaan eräässä kohden paju (»paju puista ensimäinen»), joka luonnontieteilijäin mielestä ei liene mikään mahdottomuus suoperäisessä maassamme. Että tammikin, joka oikeastaan kuuluu eteläisempiin seutuihin, on joutunut karjalaisiin runoihin, saanee selityksensä siitä, että siihen on liittynyt uskonnollisia ja taruperäisiä mielikuvia. Sitä nimitetään näet »Jumalan puuksi» ja se kasvaa »aikojen alussa» maailman suurimmaksi puuksi, jommoisia tavataan melkein kaikkien kansojen sadustossa:
»Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä, latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi, piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.»
Pari kertaa se kasvaa niinikään suomalaisen mielikuvituksen ihmepuuksi:
»Tammelle tasaiset oksat, joka oksalle omenan, omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen: kun käki kukahtelevi, kulta suusta kuohahtavi, vaski leuoilta valuvi, hopea kohahtelevi, kultaiselle kunnahalle, hopeiselle mäelle.»
Oikea suomalainen laulun ja soiton puu on kuitenkin koivu, runollisin, kesäisin ja neitseellisin kaikista puulajeistamme. Se se jätetään ennen muita käen kukuntapuuksi, siitä saadaan soiva koppa Väinön kanteleeseen, niinkuin kerrotaan ihanassa koivahaisen runossa (44:n alussa). Koivu ja käki, kevät ja kesäisen ikävän kajahtelu lehdoissa, siinä lyyrillinen Kalevalan tunnelma, jolle tavataan vertauskohtia myöhemmässä lyriikassamme, sekä suorasanaisessa että runomittaisessa. — Muista puulajeista näyttää pihlaja olleen enimmin suosittu ja rauhoitettu. Se oli »pyhä puu» ja »pihapuu», niinkuin on vielä tänä päivänä itäisimmässä Suomessa.
»Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät lehvät oksasilla, pyhät oksat pihlajissa, marjaset sitäi pyhemmät.»
Pihlajata käytettiin myöskin arpapuuna, ennustamassa tulevia asioita. Omenapuu näyttää vaikuttaneen suuresti suomalaisten kauneusaistiin hedelmillänsä, sillä »omenaksi» tai »kultaomenaksi» nimitetään Kalevalassa usein sitä, mikä on kalleinta, rakkainta tai kauneinta, olipa se sitten pikku lapsi, nuori neitonen tai arvokas eläin.
Tavallisten viljalajien — rukiin, vehnän, ohran, kauran, pavun ja herneen — esiintyminen osoittaa puolestaan maanviljelyksen edistyneisyyttä, samaten kuin kaskeaminen ja pellonkyntö. Ainakin ohra näkyy viihtyvän hyvästi poltetussa maassa, sillä siitä mainitaan nimenomaan:
»Kasvoi ohra mieltä myöten, tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.»
— Tarkemmin kuin minkään muun viljelyskasvin käyttely on kuvattu liinan kylvö, kyntö, kasvaminen, perkaaminen ja rihmaksi valmistaminen runossa 48. Nauris, kaali ja humala mainitaan myös Kalevalassa syventymättä niiden viljelysmuotoihin.
Metsämarjoista tavataan mansikka, puola, mesimarja, vaapukka, karpalo, muista kasveista kaisla, ruoko, saraheinä, kanerva, matara, apila, vehka, lumme, kultalumme ja putki sekä lukemattomat nimettömät kukat ja heinät, joista mehiläinen käy mettä imemässä. Mansikka kasvaa tietysti »mäellä», punapuola »kankahalla», karpalo »suolla», lumme »lammin päällä», saraheinä »sammalessa» j.n.e. Satumaiseksi on marjoista muodostunut ainoastaan se punapuola, jonka syöminen tekee Marjatan raskaaksi. Se oli kooltaan suurempi ja kannaltaan kiinteämpi kuin tavallinen puolukka:
»On marja näkemiänsä, ylähähkö maasta syöä, puola ilmoin luomiansa. alahahko puuhun nousta.»
Alhaisemmista kasvilajeista mainitaan ainakin sieni ja naava.
* * * * *
Harvan, tuskinpa minkään maan kansanrunous esittänee ihmistä niin läheisessä yhteydessä ympäröivän luonnon ja sen eläin- ja kasvimaailman kanssa kuin Kalevala sen tekee. Suomalainen silmä on säilyttänyt harvinaisen paljon ja harvinaisen teräviä piirteitä näkemistään luonnonilmiöistä. Saattaa melkein sanoa, että Suomenmaan kasviston ja eläimistön huomattavimmat lajit ovat edustettuina Kalevalassa, väärentämättömässä muodossaan. Mutta runoutemme ei pyri suinkaan tyhjentämään tätä aiheenrikkautta eikä maalailemaan havainnollisesti luonnonesineiden kokonaiskuvia, kuten esim. homerolainen runous. Kalevala antaa vain nopeasti vilahtelevia yksityispiirteitä, värivaikutuksia, ääriviivoja. Homeron laulujen kuvaamistapa on plastillista, Kalevalan impressionistista. Edellisten väkevyys on rauhallisessa ulkonaisten muotojen esittämisessä, jälkimäisen vivahdusten rikkaassa väreilyssä ja sisäisessä rytmielossa. Tämä lakkaamatta piirteestä piirteeseen, ilmiöstä ilmiöön rientäminen särkee usein kokonaiskuvan, kasaa päällekkäin liian paljon aineksia, jotka eivät kuulu elimellisesti yhteen. Varsinkin kalevalainen säekerto (parallelismi), joka liittää uuden mielikuvan entiseen melkein joka säeparissa, on suurena syynä luonnottomiin ajatushyppäyksiin ja kokonaiskuvan häilyvään epämääräisyyteen. Se tarjoo samalla hyvän tilaisuuden niille liioitteluille, joista ovat valaisevina esimerkkeinä m.m. edellämainitut suunnattoman suuret kokot ja käärmeet, hauit, ja härät, tammet ja puolukat. Ilmanalamme utuisen hämäryyden syyksi niitä tuskin käynee lukeminen, tuskinpa katseen puuttuvan terävyydenkään syyksi, sillä onhan se, kuten edellä on osoitettu, tavoittanut luonnon ilmiörikkaudesta monet piirteet niin kirkkaasti ja täsmällisesti kuin toivoa saattaa. Ja paisutuksissakin pitää aisti kiinni aina ilmiöön kuuluvista ominaisuuksista, vaikka se kasvattaa ne erä erältä yli luonnollisten mittasuhteiden: ihmekokolla on siivet ja pyrstö ja nokka, hauilla hampaat j.n.e. Tämmöiset liioittelut todistavat vain ajatuksen nuoruutta ja mielen lapsellista herkkyyttä. Epäilemättä ovat ne »partasuut urohot», jotka Karjalan saloilla muistissaan säilyttivät ja edelleen kehittelivät Kalevalan runoja, tunteneet samanlaista naiivia mielikuvituksen iloa kuvatessaan esim. Pohjolan härän mitattomuutta kuin lapset tuntevat, kun he kilpailevat keskenänsä keksimällä toinen toistaan mahdottomampia ominaisuuksia jollekin esineelle. Se on jonkunlaista hengenvoimistelua sekin, vaikka sangen alkeellista laatua. Siinä suhteessa Kalevala on ja pysyy aina nuorten kirjana, ihmeellisenä muistomerkkinä Suomen kansan lapsuudenpäiviltä.